Tiedän, kumman valitsisin.

 Oon onnellinen. Mutta erittäin stressaantunut ja ahdistunut. Mua ahdistaa oudot asiat. Tänään alkoi ahdistaa koska porukoitten asuntoauto on rikki. Miksi vitussa se mua ahdistaa?  Ja mua pelottaa koko ajan et jotain pahaa tapahtuu. Esim jos joku keikkuu tuolilla ni oon äärimmäisen ahdistunut. 

Rakas muutti tähän mun luokse. Tiistaina oli muutto. Mua ahdisti koko päivän ihan hirveesti mitä ihmeellisemmät asiat. Ja kun oon stressaantunut ja ahdistunut ni laskemiset pahenee. Laskin askeleita ja piti olla aina esim rappukävässä saman verran askeleita rappujen välillä. Jos ei ollut ni piti askeltaa paikal tai ottaa isompia askelia että tuli se tietty määrä. Ja rappuset piti tietty laskea. Välillä kun on pahana, pitää hypätä viimeisen askelman yli että tulee kolmosella jaollinen. Melkeen joka paikassa on 19 askelmaa, tai se on tosi yleinen ja ahdistava määrä. 

Ja pitää laskea kun harjaa hampaita tai ottaa kraanasta vettä. Mut nää nyt on aina. En ees pysty olee tekemättä niin.

Mut pahimmat on pakkoajatukset. Tai en tiiä mitä ne on. Mut ennen oon aina sanonut että mieluummin  pakko-oireet ku psykoottiset oireet. Ne on korvannut mun psykoottiset oireet pitkälti. Mut nää pakkoajatukset mä mielelläni vaihtaisin psykoottisiin oireihin. Mieluummin ääniä ku nää ajatukset...

Ja siis mul on tän stressin ja ahdistuksen myötä myös palanut vähän harhat. Mut ne on semmoisia mitä mul oli silloin ihan alussa. Joskus 18-vuotiaana. Eli esimerkiksi savua tai tulipaloja. Ja sit jotain itkua tai ovikellon ääniä. Ja semmosia random ääniä joita muut ei kuule, esimerkiksi jotai  piip ääntä tai kolinaa. Ja nää on semmoisia että en ees tiiä et ne on harhaa. Kysyn ympärillä olevilta ihmisiltä että kuulitko ton tai näetkö ton. Usein saan kieltävän vastauksen ja sit tajuun et se oli harhaa. Mut nä ei oo silleen pelottavia. Ei nä mukaviakaan ole mutta ei ahdista yleensä. Tai ahdistaa mutta ei se sisältö vaan se että ylipäänsä on harhoja. Et oonko taas sekoamassa.

Nukahtaminen kestää kolmisen tuntia vähintään. Turhauttavaa. Kun on väsynyt mutta uni ei tule. Nyt koitan. Öitä

Tältä se näytti

 Nyt näytän kuvan josta kerroin vuosia sitten tässä postauksessa: lue vanha postaus Oon siis piirtänyt ton kuvan joku kymmenen vuotta sitten. 

Tässä kerron mitä näin sieltä äikänluokan ikkunasta sillon ku kirjoitin ton postauksen jonka linkin laitoin tohon. Tä on siis jo kertaalleen kirjoitettu tohon postaukseen jonka linkki tos on:

Silmin kantamattomiin yltävä jono alastomia naisia kävelee kohti puista alustaa lipputangon vieressä. Alustassa on vain reuna kehikko, keskellä on neliön muotoinen reikä. Alustan takimmaisessa sivussa on kiinni tolppa, johon naisen kädet sidotaan kiinni. Vuorossa olevalle naiselle laitetaan valkoinen kankainen side silmille. Alusta ja sen päällä seisova nainen alkavat hiljalleen nousta nosturin varassa kohti taivasta. Nosto kestää minuutteja, mutta kohta naisen jalat ovat lipputangon nupin ylä puolella. Alusta siirtyy ja asettuu siten, että lipputanko on alustassa olevan reijän kohdalla. Laite pysähtyy. Ympärillä olevien alastomien elimiään runkkaavien miesten kiimaiset katseet kohdistuvat ylös ja alhallaa olevat naiset yrittävät kääntää katseensa toisaalle ja sulkea silmänsä, mutta heidät pakotetaan ruoskimalla ja polttelemalla katsomaan uhria, joka voi olla vaikka oma lapsensa.

Kohta ympärillä koittaa suuri hiljaisuus. Tuskan huudot ja itkut hiljenevät ja kaikki katsovat ylös. Nosturi alkaa hiljaa laskea naista alemmas. Kohta nainen tuntee lipputangon reisiensä sisällä. Vielä kymmenen senttiä ja tanko on nyt aivan häpyjen reunalla. Alemmas, alemmas. Lipputanko tunkeutuu naisen sisään. Uhrin poskella kiiltävät kyyneleet. Alemmas, alemmas, naisen reisiä pitkin valuu punaista verta. Alemmas, alemmas, veri muuttuu tummanpunaiseksi, melkein mustaksi. Kyyneleet ovat jo loppuneet, mutta silmistä paistaa tuska. Lipputangon nuppi on jo suurinpiirtein naisen navan kohdalla. Nainen toivoo kuolevansa, mutta hän ei pysty tekemään mitään. Hän tuntee kun lipputanko nousee koko ajan hänen sisällään. Nyt nuppi tulee sydämen kohdalle murskaten matkalla muiden elinten lisäksi myös keuhkot. Nainen ei enää hengitä, mutta hän on yhä tajuissaan. Hän tuntee kivun, vielä kaksi tuskallista minuuttia. Alemmas, alemmas. Nyt lipputangon nuppi paistaa naisen kaulan läpi. Vasta nyt nainen pääsee tuskistaan. Kohta lipputanko alkaa näkyä naisen suusta repien auki hänen leukansa. Ruumis lasketaan alas asti ja seuraava uhri seisoo jo alustalla hiljalleen nousten. Pitkä tuskainen kuolema. Ympärillä naisia ruoskitaan, poltellaan ja raiskataan.

Oliko se täällä?

 Soitin eilen yöllä osastolle. Siel vastas semmonen nais hoitaja A. Mä kerroin että musta tuntuu että se mies oli tääl. A vakuutti et ei ole ketään tääl ja rauhotteli. Se sano et: koita vaikka laulaa hiljaa ku siitä sä tykkäät ja sä oot hyvä siinä, tai mee kastaa kasvot kylmällä vedellä. Mä sanoin etten uskalla mennä kylppäriin ku pelottaa se mies. Sit A sano että: et sä voi omassa kodissa pelätä. Et kyl pitää uskaltaa mennä vessaan. Ja et ei siel ketään ole. 

Lopuksi se sano että koita noita juttuja ja jos ei auta ni soita uudelleen. 

No mä voitin pelkoni ja menin kylppäriin. Kastelin kasvot ja menin takas sänkyyn. Olo helpotti mut en saanu nukuttua. Valvoin kuuteen ja nousin sängystä klo 9.30. Eli kyl mä muutaman tunnin nukuin. Onneks. Huomenna ei tarvi herätä aikasin ku ei oo aamusta mitään menoo. 

Huomen en nää ketään hoitajaa mut to pitäis tulla aspan hoitaja M. Se on niin ihana ja sille on helppo puhuu. Toivottavasti se tulee eikä R. Vaikka on R:kin ihan kiva.

Aattelin hakee koneen tänne porukoille. Ollaan siis K-siskon kanssa talo ja kissa vahteina ku vanhemmat on asuntoauton kanssa reissussa. Nii. Ni aattelin hakee sen koneen ni voisin pelaa simssii. 

Mut joo. Toivottavasti saan ens yönä unta paremmin.

Paha olo.

 Se mies on täällä. Porukoitten kotona. Se haluaa tappaa mut. Viedä loppuun sen mitä se oli aloittanut yli kymmenen vuotta sitten. En oikeestaan tiiä pitäiskö mun uskoa siihen. Vai onko se harhaa. Ei se voi olla täällä. Ei millään. En kuullu oven käyvän. Eli onko tää harhaa?  Hitto ku ei voi luottaa omiin aisteihin. Pitäskö soittaa osastolle? Ehkä se vähän helpottais oloa. 

What to do? Tekis mieli viiltää. Kivun kautta pääsen takas todellisuuteen. En voi... En vaan voi. Soitan sairaalaan.

They are laughing at you.

 Paska päivä. Fyssari ryhmässä oli ylimääräsiä ihmisiä. Ne nauro mulle ja mun piti lähtee hemmettiin sieltä. Oli paljon ääniä ja on vieläkin. 

Juttelin yhen hoitajan kanssa ja se sano että ne ihmiset oli mun harhoja. Siel ei ollu ketään ylimäärästä. Ja ku sanoin että ne tunkee ajatuksia mun päähän ni se hoitaja sano että on tärkeää ymmärtää että ne ei oo mun ajatuksia vaan harhojen tuottamia. Mä kyl luotan A:han. Kai...

Mult vähennettiin lääkkeitä taas. Leponexista 25mg pois ja serenasesta 1mg pois. Haluun leponexin kokonaan pois koska se aiheuttaa kuolan esityksen lisääntymistä ja se vaikeuttaa laulamista.

Huomenna pääsen taas pois täältä. Toivottavasti huomenna on parempi päivä... Tää on nimittäin ihan perseestä. 

Poliisiauton kyydissä

 En oo varmaan kertonu tääl siitä ku viime syksynä jouduin poliisiauton taakse kyytiin. Olin siis sillon osastolla. En nyt tarkalleen muista mitä siin tapahtu mut muistan että olin ulkona L-mieshoitajan kanssa koska mul ei ollu vapaakävelyy. Lähin kävelee märystä kohti moottoritiesiltaa. Siis silta jonka alla menee moottoritie.

L yritti kysellä minne oon matkalla. En vastannu. Sitte L soitti osastolle ja siel käskettiin soittamaan poliisille. Pysähdyin sillalla. Nousin korotuksen päälle. L veti mut alas siitä. Yritin uudelleen monta kertaa mut koko ajan se veti mut alas ja yritti jotain vissiin puhuu mul. Sit tuli poliisi. 

En muista miten mut jotenki päädyin sinne poliisiautoon. Se oli tosi ahdas. Pää osu kattoon. Sit me ajettiin takas märyyn osastolle. 

Ja oon siis monesti ollu poliisin kans tekemisis mut tää oli eka kerta ku olin poliisiautossa.

Nyt oon harhoissani. Vaikee jatkaa kirjottamista. Kello tulee viis ja oon viel hereil.

Osastolla TAAS.

Tulin perjantaina kotiin osastolta. En ollu ku kolme yötä... nukkumattomuuden takia taas. Tä on jo kolmas kerta tänä vuonna. Osastolle lähtö oli aika dramaattinen. Poliisien saattelemana ambulanssilla taas. Olin tiistaina ihan sekasin ku menin tapaamaan toimintaterapeutti J:tä. En ollu nukkunu johonki kolmeen viikkoon ku korkeintaan kolme tuntii, paitsi yhtenä yönä viis. Koko unkarin matkakin oli menny näis merkeissä. Vointi oli siis tosi huono. Oikeestaan jo maanantaina asukasinfos/dosettien jaos mua oltiin uhkailtu sairaalalla. En pystyny ees ite jakaa dosettia äänten takia ni kuntoutuskodin hoitaja T teki sen mun puolesta. Sit se uhkas soittaa ambulanssin mut soittiki tt J:lle ja me sovittiin toi ylimääränen tiistain aika.

Menin sit sinne tiistaina äänien kera. Kerroin jossain kohtaa J:lle äänistä. Kerroin et ne käskee tappaa itteni ja J:n. En kauheesti muista siitä hetkestä, mitä nyt omakannasta luin. Sit olin jotenki päätyny odotustilaan "odottamaan et lääkäri vapautuu" näin mul sanottiin mut todellisuudes odotin ambulanssii vaik en sitä ees ite tienny. Jossain kohtaa olin kaivanu terän esiin. Lääkäri kerto osastolla jossain palaveris et olin "uhkaillu" sillä tappavani itteni ja J:n. En usko... kauheeta liiottelua.

Istuin siinä odotustilassa tovin terä kädessä. Välillä terä hiveli ranteen suonia. Sen muistan. Ja myös sen et siihen tuli toinenki hoitaja istuu mun kanssa ja se käski antaa terän pois. Ku se näki et terä lähesty rannetta ni se sano vähän vakavammalla äänellä: "Sandra täällä ei sit missään tapauksessa viillellä". Kaikki muut polille tulijat ohjattiin toiseen odotustilaan odottamaan. Kai mut koettiin jotenki uhkana.

Sit tuli poliisit ja ampparit. Mä sanoin J:lle: "Sä valehtelit mulle. Mä en voi uskoo er sä valehtelit mulle!" J yritti selittää jotain mut todellisuudes se oli valehdellu... Poliisi kysy J:ltä: "Eihän sil ole mitään teräaseita". "On sillä terä kädessä", J vastas. Poliisi käski laittaa terän pois ja aika pian se olikin jo tarrautunu mun käteen ja pakotti tiputtamaan terän. "Mikä tääl on niinku tilanne?" poliisi kysyi. J selitti jotain en nyt muista et mitä. Muistan vaan et sano lopuks et: "...ja on nyt ihan M1 kuntonen" Sit ne kaikki käski mua nousee ylös ja lähtee niitten matkaan. Mä kieltäydyin ja J sano ettei usko et mä oon mihinkään siitä vapaaehtosesti nousemas. Sit poliisit nosti mut väkisin ylös siitä penkiltä ja raahas mut ulos polilta ambulanssiin.

Ajettiin ensin pääterveysasemalle päivystykseen. Siellä poliisi kaivo mun laukun ja löys loputkin mun terät. Mä en kovin kauaa odottanu lääkäriä mut siinäkin välis yritin jo lähtee ja poliisit ja vartija otti musta kiinni. Siin tulee niin avuton olo ku ei siit vaan pääse mihinkään. Sit lääkäri tuli siihen mun luo käytäväl. En muista mitä se kyseli ja mun oli vaikee muutenki äänien takii keskittyy. Se ei kovin kauaa siin viipyny ku se sano et: "joo selvä tapaus. Meen kirjottaa M1 lähetteen." Ja siitä sit poliisi kulkueel osastolle.

En muista paljoo siit saapumis hetkestä. Näin lääkärii joka määräs kaks injektioo samantien saatavaks. Yks ihana N hoitaja saatto mut mun huoneeseen. Mä sain onneks yksityishuoneen et saisin nukuttuu kunnol. Ensin mut laitettiin semmoseen sairaalabakteeri huoneeseen ku ei ollu muit yhenhengenhuoneita. Se on ainut huone jossa on suihku ja vessa yhteydes. Mut olin siel vaan yhen yön koska se piti olla vapaana jos sitä tarvittais oikeesti. Se N tuli tarkistaa mun vaatteet. Mun piti riisuutua et se sai kunnol tarkistaa ne ku mult oli löytyny niit terii. Ja kosks äänet käski vahingoittaa muita ihmisiä. Sit ku se oli tarkastanu ne mun vaatteet ni se laitto ne piikit pakaralihakseen. Se toinen sattu ihan sikana. N on kyl tosi kiva! Sit se lähti pois ja mä jäin sängyl makaamaan.

Koht mun huoneeseen tuli joku mieshoitaja. Se meni sinne huoneen vessaan ja mä kysyin silt et mitä se oikeen tekee siel. Se ei vastannu mut koht se lähti mun huoneest pois suihkuletku kädessä. Sit se palas ja meni takas sinne vessaan. Mä nousin kattomaan et mitä se oikeen tekee. Se yritti irrottaa sitä käsisuihkuaki mut ei vissiin saanu sitä irti. Ne yritti ennalta ehkäistä niitä tilanteita et yrittäisin kuristaa itteni. En saanu ees kännykän laturia pitää itelläni. Ku kysyin yhelt hoitajalt että miksi ni se vastas: "ettei meijän sit tarvii repii sitä irti sun kaulasta".

Olo alko pian injektioiden jälkeen helpottaa ja sain nukuttuu tosi hyvin. Kokonaisvointi alko paranee. Ekana iltana piti hoitajan melkeen syöttää mul iltalääkkeet ku olin niin unes jo siin vaihees.

En muista paljookaan osastoajasta joka johtunee osittain noista injektioista. Tutustuin pariin nuoreen tyttöön. Lääkärin tapaamisil puhuttiin mun voinnista ja lääkäri siis kerto mulle et mitä tiistaina polil oli tapahtunu. Se luki sitä mun kannasta. Ja mun mielestä vääristeli joitain juttui. Ainaki ku ite luin sitä jälkeen päin ni se ei ollu ihan semmotti ku se lääkäri oli väittäny. Mut onneks pääsin perjantaina pois. Osastol on ihan perseestä. Ja sain kuitenki helpotusta oloon. Ja nyt yöt on menny tosi hyvin.

Ei mul sit muuta.. kiitos kun luit!

Unkarin matka

Noniiiiin. Elikkäs niiin. Oltiin kuoron kanssa Unkarissa. Lähdettiin 7.6 keskiviikkona ja palattiin 12.6 maanantaina. Tai no, oltiin tiistaina yhen aikaan yöl mun kotikaupungis. Niinku kirjotin ni hauskaa oli, mut oli paljon huonojaki hetkiä. Ja kirjotan nyt pääasiassa niistä, koska en oo päässy niit oikeen avaamaan kellekkään ku en oo kehannu kertoo et oon tämmönen luuseri.

Ensin vähän taustatietoo: Meit lähti reissuun yhteensä joku 25. Melkeen koko kuoro plus soittajat ja yks solisti joka ei kuulu oikeesti meijän kuoroon. Mä oon meistä kaikkist nuorin. Must seuraava on vissiin 32v ja siit seuraava kai 38v. Ja mä oon siis 24v. Loput onki aika vanhoi ja vanhin on yli 70v. Me oleiltiin kolmes kaupungis. Ensin kaks yötä hotellis yhes kaupungis ja sit yks yö hostellis semmoses pikku kyläs ja vikana kaks yötä Budapestissa. Me oltiin nois kahes ekas majotukses kolmenhengen huoneis mä, P ja M. Ja sit Budapestis oltiin kahestaan P:n kanssa. Tutustuin lähemmin moneen henkilöön, mut P oli ihanin. Ilman sitä en olis selvinny koko matkasta! Se oli mun vara-äiti. Musta pidettiin hyvää huolta koko matkan ajan. Kaikki aina kysy et: "Eihän Sandra oo jääny yksin mihinkään" ja semmosta. Se tuntu hyvältä, ku tiesin et ne välittää. Myös mun alkoholin käyttöö valvottiin mut siitä myöhemmin lisää. Nyt asiaaan ---->

Vaikka musta pidettiin hyvää huolta, ni sattu heti alkuun pikku äksidentti. Nimittäin ku lentokonees me oltiin ihan hajapaikoil ni mä olin yksin siel aika peräl. Ku lentokone laskeutu Budapestiin ni se mun vieres ollut tyttönen jäi viel oottaa et melkeen koko kone oli tyhjä ennen ku se lähti menee ja mä en päässy siis pois siit ennen sitä ku olin ikkunapaikal. Sit ku pääsin pois koneesta ni kaikki oli hävinny johonki. Mä olin kauheen ihmispaljouden keksel ihan keskenäni. Siin kelle tahansa iskee paniikki, ni voi vaan kuvitella millanen olo mul oli ku oon muutenki niin herkkä. Mä vaan paruin siel. Sit kokosin itteni ja onneks löysin englanninkieliset opasteet laukkujen palautukseen. Tulin semmoseen isoon huoneeseen mis ei ollu melkeen ketään ja siin oli ovet toiseen huoneeseen. Mä näin niist ovista, et jos niist kerran astuu sisään ni ei pääse takas enää sinne puolelle. Mietin et onkohan muu porukka siel. Kävelin edes takas sitä huonetta ja sit näin ovesta yhen kuorolaisen joka viitto mut sisään. Mä selvisin! Se oli kyl ihan kauhee kokemus. Sit piti viel esittää muille että en ollu kauheen pahasti säikähtäny. Kysyivätkin multa että hätäännyinkö. Vastasin kyllä että joo, mut yritin pidättää itkua..

Sit tuli joku kolmen tunnin bussi matka toiseen kaupunkiin. Se oli kyl kiva matka. Laulettin ja juteltiin ja naurettiin.

Ekana iltana, ku me mentiin pienel porukal vähän iltaa istumaan, mä tutustuin punaviiniin. En oo siis aikasemmin oikeen tykänny siit, mut ku tilattiin porukalla muutama pullo ni join sit sitä ja tykästyin. Join vähän liikaa. Me käppäiltiin sit aika myöhään hotellil. Mä kävelin vähän siksakkii ja puhuin paljon.... liikaakin.... Nimittäin ku P sano ihan läpäl jotain et: "Mä katoin et tuol oli (en nyt muista että mitä, mut sovitaan vaikka että ihminen), mut se oliki vaan harhaa" ja naureskeli. Ni sit mä sanoin sille että: "No sullakin on näköjään skitsofrenia niinku mullakin. Mulla on paranoidinen skitsofrenia". P oli vähän hämillään. Ei varmaan ollu varma et heitänkö huulta vai oonko tosissani. Sit vähän matkan päästä mä sanoin sille: "Kiva ku se pappi kysy multa että missä mä oon töissä vai opiskelenko ni mun oli pakko valehdella sille et etsin töitä, koska en viittiny kertoo sille totuutta. Oikeesti mä oon eläkkeellä koska mul on skitsofrenia," (Taustatietona sen verran et oltiin paikallisen seurakunnan järkkäämäl illallisel oltu aiemmin ja pappi istu meijän pöydäs ja kyseli kaikkee meiltä). Sit P vastas siihen et: "No se oli ihan hyvä vastaus jos ei halua kertoa tollasesta asiasta." Mä sanoin: "Nii.. emmä kyl tiiä et kui mä sullekkaan kerroin, sori." Sit P vastas: "Eiku ihan hyvä että kerroit, ni tiedän sit jos tulee jotain."

Ja tuli kans. Nimittäin ku päästiin hotellil ni johan alko äänet kiusaamaan. "Tapa ittes tapa ittes tapa ittes...." "Miks et ottanu niitä teriä mukaan, sun pitää viiltää. Oot ihan tyhmä ja huono.........." jne jne. En nyt tarkkoja sanoja muista mut tota luokkaa kuitenki. Mä pysähdyin totaallisesti. P kysy et mikä mul on. Sain vastattuu et kuulen ääniä. "Onko ne hyviä vai pahoja ääniä?" "Pahoja" "Mitä ne sanoo?" "Ne käskee vahingoittaa itteeni", mä vastasin poissaolevana. "Nyt et kuuntele niitä! Ei sun pidä vahingoittaa ittees! Sä oot niin ihana ihminen. Ja sul on niin kaunis lauluäänikin." Sit P alko laulaa mul yhtä lauluu jossa lauloin joskus sooloa. Sit sitäkin alko itkettää ku sil tuli ikävä sen kahta pientä poikaa, joille se kuulemma laulaa tuutulauluks just sitä kyseistä biisiä.

Mä yritin siin sit vähän ajan pääst jakaa lääkkeit dosettiin, mut ei se meinannu onnistua. Ku olin sit saanu jaettuu lääkkeet kauheista vaikeuksista ja äänistä huolimatta (jotka on muuten alkanu tekee joka lääke jaon yhteydes, riippumatta olosta, sitä et ku yritän laskee ni ne sanoo numeroita ihan sekavas järjestykses), ni menin mun pedille istumaan. Olin siis yhä humalassa. Sit aloin selittää P:lle ja M:lle mun sairaudesta ja sen puhkeamisesta: "Mun sairaus diagnosoitiin ku olin joku 22v, mut mä luulen et mul on ollu se jo 18 vuotiaasta saakka. Mä aloin meinaan oireilla aika pian sen jälkeen ku yks mies raiskas mut ku  mä olin 18 vuotias. Ja sit mul on myös seksuaalista hyväkskäyttöö lapsuudes joka altisti sairauden puhkeemiselle." Sit P tuli halaa mua ja alko taas itkee. "Ei tommosta sais tehdä kellekkään. Mä en siis voi ymmärtää sitä et tehdään pahaa toisille" se sano ja jatko: "Kauheita asioita sä oot joutunu kokemaan. Toi on siis kauheinta mitä toiselle voi tehdä. Sehän vie sulta itsemääräämis oikeuden ja ihmisyyden. Tää on niin väärin" Se sit istu mun vieressä ja halas mua ja sit M tuli halaa toiselt puolelta. Sit me mentiin nukkuu. Seuraavana aamuna kauhee krapula ja morkkis. Pyysin avautumistani anteeksi mut sain vastaukseks että: "Ei sun tommosta tarvii pyytää anteeks. Kiitos luottamuksesta kun kerroit. Ei varmaan oo helppo puhuu tommosista asioista. Oot tosi rohkee" ja semmosta....

Siel juotiin joka ilta, mut ton ekan illan jälkeen P alko vähän vahtii mun juomisii ku huomas et mul ei tuu itelläni rajaa vastaan ja ku on viel noi lääkkeetkin ja sit se vahtiminen levis ympäri kuoroo ja koht kaikki laski mun viini laseja. Sit mä otin seuraavana iltana vahingossa epähuomiossa lääkkeet viinilasillisen kanssa ja sit kyl lensi laatta, vaikken kovin paljoo juonu.

Sit vaihettiin kaupunkia. Mentiin semmoseen pikku kylään. Siel päästiin laulaa linnaan. Se oli siistii. Sit sen linna esiintymisen jälkeen oli viini illallinen. Käveltiin semmost ihme metsäpolkua joku  kaks kilsaa johonki viini mestaan jossa oli viini kellari. Siel oli ulkona vastassa talonväki joka tarjos jotain väkevää juomaa alkuun. Mä ehtisin haistelemaan sitä, mut sit kuoronjohtaja K tuli sanoo mulle: "Sandra, älä juo sitä. Se on liian väkevää" Ja mä tottelin.

Siel kellaris maisteltiin puna-, valko- ja roseviinejä. P sano ihanasti mulle et: "Maistiainen on sit tän verran" ja näytti n. kahen sentin välii sormilla. Se oli aika söpöö. Ja mä tottelin. Maistiaisten jälkeen mentiin syömään ja tarjolla oli viiniä niin paljon ku vaan jakso juua. Mä olin sit jo pari lasillista juonu ja sit P tuli sielt jostain toisest päästä isoo pöytää kuiskaamaan mulle "Ja toi on sit Sandra ihan viimenen lasillinen" Mä yritin väitellä itelleni viel yhtä lasillista, mut P vastas vaan: "Sandra ei! Ja tätä väittelyä mä en häviä!" No emmä sit ottanu enempää. Vaikka olisin halunnu. Kännissä on niin paljon kevyempi ja sosiaalisempi olo.. Ainakin nousuhumalassa...

Siel oli aika paljon porukkaa ja mul oli koko ajan oikeestaan ollu vähän semmonen ahdistava olo. Mä yritin olla. Sain syötyy alku-, pää- ja jälkiruoat, mut sit alko ahdistaa tosi kovin ja aloin kuulla ääniä. "Ne haluu tappaa sut.." ja sitä rataa. Mun oli päästävä pois sieltä. Lähin ulos yksin. Siel oli tosi pimeetä. Kelloki oli jo paljon. En tiiä kauanko istun siel ulkona yksin äänien keskellä ku P tuli sit sinne ja sano: "Ethän sä loukkaantunu?" Mä sanoin että kuulen taas ääniä. "Mitä ne nyt sanoo?" "Ne sanoo, että kaikki haluu tappaa mut." "Sandra ei täällä kukaan halua tappaa sua. Sä oot ihan turvassa meidän kanssa." En muista oikeen et mitä mä selitin siinä, mut jotain mä sanoin, että mun pitää tappaa itteni ja P sit tietty kielsi. Sit P sano, et mennään takas sisään. Mä sanoin että en voi tulla sinne enää. Porukkaa alko muutenki olee loppusanoja vaille valmiita lähtemään hostellille ja P otti mua kädestä kiinni ja talutti mut sinne ovensuulle. Se kuiskas mulle "Mä suojelen sua". Me sit kuunneltiin siin oven suussa ne loppukiitokset ja sit lähettiin käppäilee porukalla. Mä en aluks pystyny melkeen lähtee. Oli pilkko pimeetä ja täysin tuntemattomat kolme kilsaa edessä. P sano mulle: "Nyt ei voida Sandra jäädä tänne, ku me eksytään muuten muusta porukasta." Sit P otti mua taas kädestä kiinni ja me käveltiin koko matka käsikkäin. Ja mä selvisin taas. En kuollukkaan vaikka olin ihan varma et joku aikoo tappaa mut. Mettisin jo sitä et en nää äitii enää koskaan.

Noi oli ne pahimmat sattumukset. Kyl muutenki kuulin ääniä tosi usein, mut ne ei silleen vieny voittoa aina...

Oli tos reissus sekin viel et ku mä oon tämmönen läski luuseri paska ni mä en jaksanu lähtee joka paikkaan ees mukaan ollenkaan. Mul on niin huono kunto ja nukuinkin niin huonosti etten jaksanu lähtee heti aamusta mihinkään. Laulamassa tietty kävin aina kun konsertti oli. Vaikka oli sit pitkä kävely matka esiintymispaikalle. Mut muuten en jaksanu muun porukan mukana oikeen kulkee. Paitsi illalla. Joinain iltoina mentiin pienemmän porukan kanssa laulaa jonnekki keskelle kaupunkia esim. finlandia hymniä neli äänisesti. Se oli kivaa.

Käytiin myös syömäs tosi hienossa ravintolassa. En oo ennen ollu semmoses. Mä katoin mallii koko ajan muilta ei mitä pitää milloinkin tehä :D ja oli hyvää ruokaa ja elävää musiikkia. Viulisti tuli soittamaan mun korvanjuurelle silleen hienosti :)

Sit tultiin kotio ja lennot meni kumpaankin suuntaan hyvin. Halasin P:tä ja kiitin kaikesta ja sit mun oli viel pakko laittaa viesti P:lle seuraavana päivänä. Se meni näin:

"Kiitos matkaseurasta ja huolenpidosta. En olis pärjännyt ilman sua! Oot niin herttainen ja äidillinen ihminen. Teit mun matkasta paaaaaljon paremman. Ja anteeks jos olin taakaks. En kyllä unohda sitä että kävelit mun kanssa käsikkäin sen kolme kilometriä vaikka melkeen muuta en siitä hetkestä muistakkaan...."

Ja vastauksena sain:

"Kiitos itsellesi, olipa hienoa tutustua sinuun! Mun mielestä pärjäsit upeasti, vaikka matka varmasti olikin sulle tosi rankka. Ihanaa, että annoit mun auttaa, ja että niin rohkeasti kerroit taustastasi ja sairaudestasi, se vaati todellista rohkeutta. Et selvästikään kaikesta huolimatta ole menettänyt uskoa ihmisiin, sen ansiosta sä kyllä selviät mistä vaan! Anna vaan sen sun kauniin hymyn tulla useammin, sitä on niin kiva kattella :)"

P on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin ihana ihminen!

Mut siis täs nyt oli negatiivisia asiaoita. Siel tapahtu paljon hyvää ja ihanaakin mut mun oli päästävä purkamaan joitain asioita ulos systeemistä.... Kiitos!

Se yksi hetki

Seison linja-auto pysäkillä. Ahdistaa... Onneksi bussi saapuu pian hakemaan minut turvaan täältä. Täällä on vaarallista. Olen kaikkien armoilla. Kuka vain voi tehdä minulle mitä vain. Laitan kännykästä soimaan rauhallista musiikkia ja nappikuulokkeet korville. Kumpa tämä auttaisi ahdistukseen. Musiikki on kuitenkin tarpeeksi hiljaisella että kuulen ympärilläni tapahtuvat asiat. Vielä viisi minuittia ennenkuin bussi saapuisi. Selviänköhän?

Katselen ympärilleni nopein pään liikkein, kuten pikkulinnut, joiden koko elämä perustuu reaktionopeuteen. Olipa kyse sitten ravinnon saannista tai vihollisilta pakenemisesta. Minusta tuntuu vähän samalta. Kurautan kurkkuani auki varmuuden vuoksi. Jos vaikka täytyy huutaa apua. Puhelin on myös varmuudeksi esillä.

Tarkkailen yhä ympäristöä. Vielä neljä minuuttia.. selviänköhän? Ohitseni kulkee välillä ihmisiä. Arvioin vaaratilannetta ja jokaisen miehen kohdalla syke nousee ja ahdistus kasvaa. Sietämöttömämmäksi. Kolme minuuttia vielä. Hengitys on jo tiheää. En ehkä selviä.

Kaukaisuudesta kävelee kalju mies. Pidän katseeni tiiviisti hänessä. Ei se voi olla hän. En usko sitä. Ei minulla nyt näin huono tuuri ole. Mies lähestyy ja lähestyy, uhkaavasti. Minulla on huono näkö. Minun kuuluisi oikeasti käyttää silmälaseja mutta en halua. Miehen kasvot ovat siis vielä hämärän peitossa, mutta jo ulkomuodosta ja kiiltävästä kaljusta voi päätellä, että kyllä se hän on.

Pakoon.. Pakoon! Mutta minne? Bussi tulisi kahden minuutin kuluttua. Olen sidottu tähän paikkaan sillä en halua missata linja-autoa, joka veisi minut kotiin turvaan.

Jämähdän paikoilleni. En kykene liikkumaan enkä enää edes ajattelemaan järkevästi. Paniikki ottaa vallan. Mies tulee kohdalleni. ''Terve!'', mies sanoo hymyillen. Kumpa saisin hänet lakkaamaan tervehtimästä kohdatassemme. Voisin sanoa asiasta, mutta kun en voi. Minua pelottaa. Kovasti. Olen aina alakynnessä näissä tilanteissa. Mies on päättänyt tervehtiä minua ja minulla ei ole siihen sananvaltaa. Aivan kuten raiskaus hetkessä. Ei sananvaltaa. Täysin vallan vietävissä.

En vastaa mitään. Yritän nyt olla edes katsomatta hänen suuntaansa. Syke huitelee ties missä lukemissa. Yritän kasata itseäni ja samalla toivon että mies ei pysähdy luokseni ja vaadi jonkinlaista keskusteluhetkeä. Kun en nyt pääse pakoonkaan. Onneksi mies kävelee vain ohitseni. Vaikkakaan olo ei parane kyllä yhtään. Ahdistus on mennyt jo yli käsittelykykyni ja hallitsemattomat kyyneleet alkavat vierä poskia pitkin. Itken... keskellä kaupunkia... yksin... peloissani....

Tuskallinen viisi minuuttia on nyt takana ja bussi jonka kyytiin minun on tarkoitus nousta meinaa ajaa ohitseni, sillä olen kokonaan omissa maailmoissani ja umnohdan vinkata kuskille. Harhat ovat vallanneet pääni.

"Oot huono, oot paha, tapa ittes".... Kuin ihmeen kaupalla pääsen sisään linja-autoon, saan matkan maksettua matkakortilla ja menen istumaan vakiopaikalleni. "Tapa ittes, oot ansainnut sen, se oli sun syytä vitun huora" Matka kotiin on todella lyhyt ja ulkona olisi ihana sää. Kävellenkö? Ei onnistu. Totesin taas että siellä on liian vaarallista ja pelottavaa.

Harhat vain pahenevat ja jään elämään äskeistä tilannetta joka mielessäni etenee pidemmälle. Alan tuntea kovaa repivää kipua alapäässä. Haistan miehen deodorantin ja hien sekoituksen ja elelen omassa harhamaailmassani. Onneksi kuitenkin tajuan nousta pysäkilläni pois bussista. Enää pikku kävelymatka kotiin. Kävely pahentaa alapääkipua. Kipua, jota ei pitäisi edes olla enää olemmassa.

Vihdoin pääsen kotiin. Olen ehkä hädintuskin elossa, mutta selviämiseksi tätä ei voi kutsua, sillä mukaan jäi kamala kipu, flasbackit ja sen miehen äänl. Kuolemakin olisi ollut enemmän selviäminen. Eipähän tarvitsisi kärsiä enää...

"Et oo valmis siihen!"

Ei tuu mitään. Mä yritin kysyy kuntoutuskodin hoitaja T:ltä et millon olis hoitoneuvottelu, koska mun pitää päästä puhuu lääkärille. T oli sitä mieltä että ei oo tarvetta. Sanoin että en voi jatkaa enää elämää tälleen. Siitä T oli samaa mieltä, mut sen mielestä lääkäri ei voi auttaa nyt. En oo valmis minkäänlaiseen traumaterapiaan. "Sä et oo mikään tyhmä Sandra. Tajuut kyllä itekkin että et pysty semmoseen nyt. Reagoit liian vahvasti sellaseen". Puhuttiin siitä että tulee takapakkia. Mä sanoin että oon lukeanu siitä ja takapakkia tulee väistämättä. "En mä oo lukenu semmosta", T sano. Mä sanoin että alkuun tulee takapakkia joka tapauksessa ku niitä asioita alkaa avaamaan. "Niin alkuun. Niin tuleekin alkuun, mut sä voisit mennä tosi huonoon kuntoon jos nyt alkaisit niitä läpikäymään"..... I disagree!

Mä nimittäin näin A-pappia tänään. Me puhuttiin kaikkee mukavaa ja ei niin mukavaa. Ekan kerran raiskauksen jälkeen sain puhuttuu siitä...siis kerrottuu et mitä tapahtu. sanoin. Oonhan mä kirjottanu siitä, mut en KOSKAAN puhunu ääneen niitä juttuja. Tuntui kummalliselta kuulla ne. Mä niinku kerroin samalla itelleni, mitä oli tapahtunu, oikeesti. Se on tapahtunu mulle. Vaikka se mies sano, että sitä ei tapahtunu. Se tapahtu... ja se ei ollu mun syytä. Miks mun on niin vaikee ymmärtää sitä...

Ja siis oon sen takia eri mieltä T:n ja lääkärin kanssa siitä että en oo valmis traumaterapiean, koska se oikeesti autto ku sain sen yhenki jutun puettuu sanoiks ekaa kertaa. Mul tuntuu taas fyysisesti nyt kun kirjotan tätä. Semmonen outo tunne. Kädessä....

Sori taas tekstin sekavuus. Nukuin (taas) huonosti viime yönä, koska kokeilin olla ottamat stilnoctia. Mä siis oon ollu osastollakin tässä välissä... Ihan pari yötä. Ja vapaaehtosesti. Siel tehtiin vähän lääkemuutoksia. Stilnoct ja cisordinol tarvittaviin ja temesta listalle kolmesti päivässä. Mul on nyt siis lääkkeinä: Xeplion(injektio), Abilify Maintena(injektio), temesta, brintellix, levozin ja tarvittavina stilnoct ja cisordinol. Inhottavaa ku on niin paljon lääkkeitä, mut en pysy kasas ilman niitä. Mut niinku A-pappi sano, ni ei ne lääkkeet auta siihen syyhyn vaan pelkästään oireisiin. Pitäis päästä juttelee jollekki, mut kukaan (muu ku A) ei haluu auttaa mua....

Cisordinol on siis harhoihin. Se on ollu kans tosi hyvä lääke ja oikeesti vähentää ääniä. Mut kosketusharhoihin se ei auta. Niihin ei auta mikään. Puhuttii A-papin kanssa et mun kannattais käydä  gynekologilla niitten alapääkipujen takia. Mä ite sanoin sitä. Jos se onki joku fyysinen juttu. Tosin outoohan se olis että tulee ja menee aina olon mukaan, mutta mitään en sulje pois jos pääsen eroon siitäkin. En kyl tiiä pystynkö menee gynelle. Se on ihan kauheeta.. Ja ku viimeks ku olin siel ni se oli viel mies joka tunkeutu mun sisään. Inhottavaa :(

Mut joo.. ei mul muuta tänään.

Voin huonosti... huonommin....

Paskaa.... Menee ihan vitun perseelleen nyt..En ees tajuu miten  oon taas vajonnu tänne. Yks pikku juttu ja alko alamäki...outoo tästä tekee se, että se pikku juttu on tapahtunu monesti aiemminki, mut nyt se jotenki kolahti pahemmin. Ja varotan jo nyt et voi olla sekava teksti vähien unien takia....

Eli siis oon nyt käyny sosiaalistentaitojtenryhmässä  maanataisin ja torstaisin. Siel on menny tosi vaihtelevasti. Voin joskus tehä postauksen siit mut nyt en puhu siitä. Mä olin ihan normisti maananataina ryhmässä ja meni ihan ok. Ku tulin pois sieltä ni näin sen miehen taas. Siitä se alko.. Menin taas ihan paniikkiin ja pahinta siin oli se et olin just venaamassa bussii ja olin siis sidottu siihen paikkaan. En voinu mennä pakoon. Näin ku se läheni. Ahditus oli katossa. En tiennny mitä tehdä. Sit se tuli kohalle ja moikkas, niinku mitään pahaa ei olis koskaan tapahtunu. Mul pimeni hetkeks, ahdisti. En olis pystyny yhtään puolustautuu jos se olis hyökänny kimppuun.. Pelotti vitusti ja aloin taas kuulla ääniä. Aluksi sellasia jotka varotti: "Se haluu satuttaa sua" "Se on vaarallinen" "Mee pakoon, juoksejuoksejuokse..." jne.. Sit nousin bussiin. Olo vaan paheni. Ajattelin et mitä jos se olis mun perässä noussukki bussiin. Olisin ollu vankina siellä.

Sit nousin kotini kohdalla bussista pois. Menin sovitusti kuntoutuskodin yhteisiintiloihin asukasinfoon, vähän myöhässä sosiaalistentaitojenryhmän takia. Menin aluksi istumaan siihen pöydän ääreen missä kaikki oli. Ainoa vapaa paikka oli kahen miehen välissä. Ne on mulle kaikki tuttuja ku ne on mun naapureita, mut en pystyny olemaan siinä. Menin sit sohvalle istuu erilleen muista. Siinä meni taas kuulumiskierros. Kuulin yhä ääniä. Sit jostain syystä vajosin harhamaailmaan. Katosin kokonaan tilanteesta ja aloin myös tuntemaan juttuja. Flashbackit alkoi. Tunsin, kuulin ja jopa haistoin sen miehen ja sen tilanteen. Mua alko sattuu alapäähän. Tuntu ku olis ollu siin raiskaustilanteessa. Sit havahduin ku mua kutsuttiin. Oli mun vuoro kertoo viikonlopusta. En saanu sanottuu mitään. Oli liian paha olo. Kohautin vaan harteita ja sit siirryttiin seuraavaan ihmiseen. En oikeen muista mitä siinä ympärillä tapahtui, mut mun flashbackit oli voimakkaina. Kuulin kaikkee mitä se mies sano sillon. "Sandra älä häpee ittees, tätä ei tapahtunu. Mitään ei tapahtunu".... kuulin kaikkee muutaki. "Se oli sulle ihan oikein, tapa ittes vitun huora....."......

Olin käpertyny kasaan. Pitelin jalkoja tiukasti yhdessä. Olin siellä sen miehen luona, vaikka istuin siinä kuntoutukodin sohvalla. Yritin estää sitä raiskaamata mua, mutta vaikka kuinka puristin reisiä yhteen, se kipu ei loppunu. Sit kaikki muut oli lähteny ja kuntoutuskodin omahoitaja T tuli kysymään multa, että mikä mulla on. Kerroin että näin miehen. "Onko sulla ääniharhoja nyt?" nyökkäsin. Sanoin että myös tuntuu ku raiskattais. "Niin ne on niitä kosketussharhoja", T sanoi. En muista mitä kaikkea siinä tapahtui, mut myöhemmin T tuli taas mun viereen ja sanoi, että saattaa mut kotiini ja avattais yhdessä TV, että saisin muuta ajateltavaa. Sen työaika oli jo lopussa. Me sit yhdessä käveltiin mun kotiin, melkeen viereiseen asuntoon. (tää on rivitalo siis). En muista mitä kaikkea siinä sit juteltiin. Olin vaan puoliks läsnä. Jotain T sanoi, että mun pitää päästä yli niistä harhoista. Sanoin että mua pelottaa. T sano: "Mut se tilanne on nyt ohi ja sä selvisit siitä" Mä sanoin että se tilanne ei oo ohi. "On se. Me ollaan täällä sun asunnolla ja täällä ei oo muita ku me kaksi. Päästät vaan irti niistä harhoista" Mä sanoi siihen: "Mut se on tosi hankalaa ku oikeesti sattuu fyysisesti" T sano ymmärtävänsä, mut kehotti suuntaamaan ajatukset muihin asioihin.

Sain sen tv:n päälle ja otin T:n kehotuksesta tarvittavan. Olin yhen jo ottanu aikasemmin. Sovittiin että meen aamulla käymään yhteisistilois. Sit T:n piti lähtee ja mä jäin "kattomaan" TV:tä. Todellisuudessa vajosin taas harhamaailmaan. Jonkin aikaa meni ja sit vähitellen aloin nousta pois sieltä. Sit se olo meni joksikin kolmeks tunniks ohi ja mä yritin tietoiseti tehä jotain etten vajois sinne uudestaan. Mut sit piti mennä nukkumaan..... siit se alko taas. Yritin T:n ohjeiden mukaan suunnata ajatuksia muualle. Mä koitin kattoo ohjelmii, kuunnella musaa, piirtää, kirjottaa ja jopa laskee matikkaa, mut mikään ei auttanu. Mä vaan kärsin koko yön. En nukkunu silmäystäkään . Sit kello tuli jotain yheksän ja mä menin yhteisiintiloihin kuten oltin sovittu. T jutteli jonku toisen asukkaan kanssa ja mä parkkeerasin taas siihen sohvalle odottamaan. Harhat oli yhä päällä. Sit se toinen lähti ja T tuli siihen mun luo. "Älä vaan sano, että sä et oo nukkunu" Mä kerroin illasta ja yöstä. "Onko nyt harhoja?" "On", mä vastasin. "Sun pitäis nyt ehdottomasti saada nukuttuu. Soita sun äidille, että se tulee hakee sua heidän luo ja koita nukkuu vähän" No mä sit tein niin ja äiti haki mut. En saanu nukuttuu porukoillakaan, mut olo kyl parani huomattavasti.

Sit illalla palasin kotiini. Hetken oli hyvä olo ja sain siivottuu ja tiskattuu. Olin koko ajan siinä pelossa, että paha olo palaa taas ja niinhän se palas taas kun menin sänkyyn. Edellis yö toistui ja mulla oli aivan kauhee olo. Harhat ja flashbackit. Välil mä vaan pyörin sängys tuskissani. Vikan kerran katoin kelloo vähän ennen viittä. Sit olin nukahtanu ja heräsin kasin aikoihin. Eli joku kolme tuntii sain nukuttuu... Kuntoutuskodis on täl hetkel opiskelija ja se tuli sovitusti käymään puol 11. Meijän piti tehä ruokaa mut hellaa ei saanu käyttää, koska huoltomies oli just liimannu jonku listan siit virestä. Mä olin tyytyväinen koska en olis jaksanu. Opiskelija lähti sit menee ja muistutti mua peliryhmästä joka oli klo 12.30-14. Sanoin että meen sinne, mut en sit pystynykkään kun sen aika koitti. Oli taas niin paha olo. Opiskelija kävi hakemassakin mua, mut mä en lähteny sen mukaan. Se sano, että lähettää T:n käymään mun luona. Ei T sit tullukkaan. Laitto vaan tekstiviestin että peliryhmä alkanu ja mä laitoin sille että en pysty tulemaan.

Sit joskus varttii vaille neljä T tuli mun luokse käymään. Kerroin etten oo nukkunu ku kolme tuntii viime yönä ja että en ollu myöskään eilen päivällä saanu nukuttua. T sano että pitää soittaa  mun poli hoitajalle. Se kävi soittamas ja tuli hetken päästä takasin. Sovittiin sitten että saan ottaa yhen tarvittavan vielä iltalääkkeiden kanssa jos se vaikka auttais. Toivotaan... Sit puhuttiin yhestä vertaistukiryhmästä joka on netis. Oon lukenu siit jonku artikkelin joskus ku polihoitaja oli antanu mul luettavaks. Voi olla että huominen sos.tait.ryhmä perutaan koska toinen vetäjä oli ainakin tänään kipeenä kuulemma. Mut mul on tapaaminen A-papin kanssa klo 14:30. Sanoin siitä T:lle ja sanoin että en ehkä uskalla mennä sinne. T sano että mä en saa pysäyttää koko elämääni nyt. Ja että se voi vaikka saattaa mut bussi pysäkille. En sit tiiä.... Sit kello tuli jo puol viis ja T sano et sen pitää mennä jo hakee sen lasta päiväkodista. "Pärjääthän sä? Kutsu vaikka K-sisko käymään.Ja tee jotain ruokaa" En ollu siis syöny mitään koko päivänä, ku kokkaus oli jääny väliin. Mä sanoin vaan et joo. "Pärjääthän sä?" T sano viel ovelta. "Joo", mä sanoin. "Hyvä, kyllä sä pärjäät. Huomiseen!" Sit se lähti ja paha olo paheni.

Kutsuin sit K-siskon kylään ja tein ruokaa. Kun K tuli, ni olo parani taas huomattavasti. Meil oli ihan kivaa. Se lähti joskus kasilta ja sit taas oikeen ryöpsähti semmonen järkyttävä ahdistus. Oon nyt yrittäny pitää ajatukset kasassa. Siihen on auttanu tää kirjottaminen. Pelottaa ku koht pitää taas mennä nukkuu. Palaako taas kaikki paska mieleen. Tä on nyt jotenki ollu voimakkaampaa ku aiemmin...

Nyt meen koittaa nukkumista. Hyvää yötä ja sori ku taas näin pitkä postaus.

M1, poliisit, vakoilijat!

Juu.. olin taas osastolla pari viikkoo. Pääsin tiistaina pois. Onneks.... siel on ihan paskaa!

En pitkään aikaan oo uskaltanu kirjottaa tänne koska oon pelänny...oon pelänny kaikkee. Kerron nyt koko tarinan...

Mul alko joulun ja uudenvuoden aikoihin tulee outoja ajatuksia. Että mua seurataan ja vainotaan. Olin kotonani vankilassa koska aattelin että oon vaarassa jos astun ulos. Mut kotonakin oli turvaton olo. Kuvittelin että mun kotona oli kameroita ja salakuuntelulaitteita. En tiiä pitääkö mun nyt kirjottaa imperfektissä vai preesenssissä koska en oo varma enää mihin uskon. Siitä lisää myöhemmin.

Sitte kuntoutuskodin T alko huolestua musta ku olin kotonani vaan pimees tekemät mitään. En tännekkään uskaltanu kirjottaa ku pelkäsin et ne lukee tätäkin ne vakoojat. Sitte alko huolestuu polin työntekijä ja äitiki. Pää oli täynnä ääniä ja ahdisti ja oli muutenki paska olo.

Sit yks päivä mun oveen koputettiin. "Avaa ovi Sandra. Täällä on ambulanssi" En avannu ovea. Olin ihan hämmästyny. Kukaan ei ollu varottanu. T:llä on avaimet meijän kaikkien koteihin joten hetken päästä ne oliki jo mun eteises ne ambulanssi hoitajat. "Tuuksä Sandra meidän mukaan. Sun pitäis tavata lääkäriä että vois tehä arvion että tarviitko osasto hoitoa." Mua vitutti ihan sikana. Olin ihan sairaudentunnoton ja suorastaan ihmettelin että lääkärit puuttuu mun eloon ku en ollu edes mitenkään sairas. "Juu kiitos mutta en tarvii ambulanssi kyytiä mihinkään. Voitte lähteä" "Selvä! Katotaan sit mil kyydil sä lähet", se vastas. Kuulin vielä ku kuntoutuskodin omahoitaja T sano lanssi kuskeille: "No tää oli varmaan ihan odotettavissa" ja sit ne lähti.

Mä aattelin et ne oli jättäny mut rauhaan mut sit joku parin tunnin päästä ku katoin oven ikkunasta ulos ni se vitun lanssi oli siel yhä. Kohta kuulu kova koputus. "Poliisista! Avaa ovi!" En avanu vaan asetuin vaan sohval istumaan. Sit ne tuli taas T:n avaimil sisään. Poliisit oli tosi vittumaisia. Mä luulin että ne kuuluu niihin vakoojiin. Sanoin:"Te ootte kaikki mukana tässä!" Se ei vissiin käsittäny mitä tarkotin koska se vastas: "No niin ollaan kuule" Se luuli et mä tarkotin et ne on mukana viemäs mua ossalle.

Sit pollarit ja lanssi kuskit venaili mua ja T:kin oli siel mun luona. "Mitä vittuu T! Mitä tää oikeen meinaa?!", mä huusin T:lle. Poliisi sano: "Nyt puet noi kengät jalkaan!" "En pue", mä huusin. "Mä en oo menos mihinkään!! En tarvii sairaala hoitoo!" Sit poliisi otti mun kengät ja sano: "Mä en jaksa pukee sua kun mul on ihan tarpeeks puettavaa kotonaki ku on lapsia." Siinä sitte jonki aikaa kamppailtiin ja sit kuitenki puin kengät jalkaan. Poliisit nosti mut väkisin ylös sohvalta ja alkoivat raahata mua ulos. "Irti musta!", mä huusin. "Mehän pidetään susta kiinni jos meijän täytyy" Se tuntu pahalta. Tuli pakokauhu suorastaan. Kehon kontrollin menettäminen. Sit kävelin lanssi hoitajien ja poliisien saattelemana ulos mun asunnolta. Huusin T:lle: "Mä vihaan sua!" "Jaaha", T vastas. Mua jälkeen päin harmittaa et sanoin niin koska ei T:llä oikeen ollu vaihtoehtoja.

Ajettiin sit päivystykseen. Poliisi oli kyydis ambulanssis. Sit mut saatettiin odottaa käytävälle ja mun viereen tuli sairaalan vartija. Se seiso joku kolme tuntii mun vieres ku odotin et pääsen lääkärin juttusille. Kerran mä vaan lähin menee ja se tuli estämään mua. "Mennääs takasin tonne istumaan, vai?" Mä vaan kävelin sen ohi ja se tuli taas estämään mua. "Mennäänkö nyt takas tonne, vai?" Se sano joka lauseen jälkeen "vai". Teki mieli vastaa sille että "EI!" Siin sit hetki intettiin ja sit se ei oikeen antanu mul muita vaihtoehtoja ku palaa takas käytäväl odottamaan. Venailtiin ja venailtiin. Sitte vihdoin pääsin lääkärille. Olin ihan varma että pääsisin kotiin ilman sairaalajaksoa koska olin niin sairaudentunnoton. En voinu käsittää et miten mun oli pitäny tulla ees päivystykseen. Ku kaikki mitä kerroin oli totta. Mua vainotaan ja seuraillaan satelliiteilla ja kameroilla ja salakuuntelulaitteil. Äänet kertos siitä ja äänet käski myös satuttaa itteeni. Mä kerroin lapsuusajasta tutulle päivystävälle lääkärille kaiken ja se soitti viel äitillekkin ja äiti puolsi sairaalaa. Sit se soitti osastolle ja koht mul tultiin ilmottaa et meen akuutti psykoosi osastolle arvioitavaksi. Sanoin etten halua, en tarvi enkä aio mennä sinne. Sitte päivystävä lääkäri sano että mä meen sinne joka tapauksessa. Että jos en mee itte lanssin kyytiin ni ne laittaa taas virka-apu pyynnön ja poliisit tulis taas. No mä sit suostuin ja matka kohti osastos alkoi.... taas...

Tapasin osastolla päivystävän lääkärin jonka satuin tuntemaan sähköhoidoista. En muista siitä palaverista muuta ku et jouduin jäämään tarkkailujaksolle. Olin tosi pysähtyny ja se juttutuokio jäi lyhyeen. Asetuin sinne sitte. Menin vissiin suoraan nukkumaan.

En viikkoon uskaltanu tulla pois huoneesta muutaku vessaan ja hakee lääkkeet. Joskus harvoin kävin syömäs ja lääkärii tapaamassa. Äänet sano et ne tulee hakee mua jos poistun huoneesta. Tarkkailujakson aikana lääkäriä pitää nähä päivittäin. Tapaamisilla mä vaan ihmettelin et miten mä ees olin siel ku mun pelot ei liittyny mun sairauteen vaan kaikki se oli täyttä totta. Kaikki ne kamerat sun muut. Kerroin että musta tuntuu että en ole ihminen ja siks ne on mun perässä. Ja kerroin että ne uhkas tulla hakee mua jos poistun huoneesta. "Ketkä 'ne'?", lääkäri kysy. Kerroin että sitä ei saa sanoa. Se laukasee jonku hälyttimen jos sen sanoo ja mä en halunnu ottaa mitään riskejä.

No neljän päivän jälkeen mul ilmotettiin et joudun jäämään pakkohoitoon. Koko ajan olo vaan paheni. Sit äänet alko sanoo et mun pitää tappaa itteni tai ne satuttaa mun perhettä. Se alko tiistaina ja ne anto mul perjantaihin asti aikaa. No mä sit koitin tukehduttaa itteeni muovipussilla. Opiskelija keskeytti mut ja meni hakee hoitajat paikalle. Ne sano että nyt pitää ottaa lääkettä tai ne pistää väkisin injektiol pakaraan. Se on ihan vitun tuttuu. Mut mä en mielestäni tarvinnu lääkettä joten taistelin vastaan. En ottanu suun kautta ja pyristelin vastaan ku ne laitto injektioo. Sit ne lähti pois. Mä otin mun hupparin ja sidoin hihan kaulan ympärille. Halusin kuolla koska kuvittelin sen pelastavan mun perheen. Kiristin sitä ja hengittäminen alko vaikeutuu. Taas mut keskeytettiin ja sain lisää pakkolääkettä. En muisya muuta siitä illasta.

Seuraava päivä oli vähintään yhtä paha. Menin vessaan ja yritin kuristautua suihkuletkuun. Hoitaja löysi mut sieltä ja pyys apua paikalle. Mut raahattiin pois vessasta ja vessan ovet lukkoon. Sit menin mun huoneeseen ja otin jonku puseron taas ja yritin kuristautua siihen. Taas joku änki paikalle. Ja uhattiin taas injektiol jos en lopeta. Ne vei kaikki mun tavarat pois. Kaikki vaatteet ja kaikki. No mä sit otin tyynyn pois tyynyliinan sisältä ja sidoin sen tiukalle kaulan ympärille. Vähän ajan päästä joku hoitaja tuli kattoo mun vointii ja näki tyynyliinan mun kaulan ympäril. Ekaa kertaa mä pyristelin vastaan ku T hoitaja yritti ottaa sitä pois. "E! Tuu auttaa! Sandra ei anna mun ottaa tätä pois" No se sit sai otettuu sen pois ja sit tuli injektio. Taistelin taas vastaan mutta turhaan. Sitte ne vei pois kaikki lakanat ja puhuivat keskenään että pitäiskö mut laittaa "koppiin". Sitte mä juttelin hetken T hoitajan kanssa. Sain kerrottuu sille että mun perhe kuolee hos en tapa itteeni. Se yritti selittää et se on harhaa mut mä en uskonu. No se sit lähti pois mun huoneesta ja mä menin hakee roskiksesta pussin ja yritin tukehduttaa itteni sillä. Taaas hoitaja pamahti paikalle ja sit tuli siirto kevyteristykseen. Siel on valvontakamera joten ei voinu oikeen tehä mitään....

Seuraavana aamuna epätoivoksissani kuitenki repisin aluslakanan irti sängystä ja aloin sitoo sitä kaulan ympärille. Heti tuli joku paikalle. Kai olivat nähneet monitorista mitä sielä tapahtu. E tuli vaan jotain avautuu mul ja lähti. Sit mä koitin uudestaan ja sit hoitajat tuli ottaa taas kaikki lakanat pois.

Noooh.... sitte tuli hone ja siel lääkäri taas kysy et keitä on 'ne'. Mä sanoin taas että sitä ei voi kertoo.

Pikkuhiljaa alko kuitenki vointi paranee ja uskalsin olla pois huoneesta ja en enää yrittäny tappaa itteeni. Pääsin päivälomille viikonloppuna ja kaikki meni tosi hyvin. Sit maanantaina sanoin et voisin jo mennä kokonaan kotiin. Hone sovittiin tiistaiks ja mä olin jo päättäny et aion päästä pois. Hoitajat vihjaili et todennäkösesti pääsenki pois. Ilmotin sit jo perheelle et pääsen huomen pois. Sit koitti se kauan odotettu hone ja siel sovittiin kuin sovittiinkin että pääsen pois. Mut mä valehtelin. Sanoin että äänet on vähentyny ja että en enää usko että mua seurataan. "No sittenhän sä voit kertoa että keitä 'ne' on?" Mietin hiljaa hetken. Ahdisti. En tienny mitä tulis tapahtumaan jos sanon sen mut samal mun oli pakko päästä pois sairaalasta. "Juu", mä sanoin, nielasin ja melkeen kuiskasin: "CIA" Mitään ei tapahtunu... ainakaan vielä... "Joo, ei sua kukaan seuraa. Se oli vaan harhaa", lääkäri sanoi.

Sit se alko kyselee mun koirasta. Et kui Nelli ei asu enää mun luona. Mä kerroin ihan rehellisesti että se johtuu siitä että en pysty lenkittää sitä ku en uskalla liikkuu mun asunnon alueella koska oon nähny raiskaajaa useesti sielä päin. Hoitaja ja lääkäri ihmetteli että en päivälläkään uskalla liikkuu ulkona yksin. En viittiny kertoo että avopuolella mul oltiin sanottu syksyn honessa et mul on todennäkösesti PTSD. Hyvä etteivät ruvenneet syyllistämään mua siitä. Että oon joku pelkuri paska. Ihan sama....

Pääsin kuitenki pois ja nyt oon porukoilla ja sunnuntaina omaan kotiin.... vähän jännittää et alkaako nää pelot taas kasvaa. En halu sairaalaan. Mä yhä uskon et mua seurataan mut en anna sen niin paljoo vaikuttaa mun elämään. Äänetki on melkeen jatkuvia. Vituttaa.

Ja sit on yks tositosi raskas asia joka painaa mieltä mut siitä ei saa puhuu. Siihen ei liity muita ku mä. Mut en voi ees tänne kirjottaa siitä. Kukaan ei tiiä siitä. Tåä on ihan vitun uuvuttavaa.

Sori kilometripostaus. Mut halusin jakaa tän.

Ulos täältä!

No joo.. Keskiviikkona oli paljon harhoja. Kuulin, tunsin ja haistoin raiskaajan mun kotona. Voin pahoin. Kuntoutuskodin hoitaja T tuli kotikäynnille. Kerroin että mies on mun kotona. Sanoin etten nää sitä, mut kuulen, haistan ja tunnen sen läsnäolon. T sano ettei mun kotona ole ketään mun lisäksi. Se sano ettei kuule mitään. "Ne on Sandra taas niitä sun harhoja. Ei täällä ole ketään" Mun oli vaikee uskoo sitä, ku mies puhu mulle koko ajan. "Pitäiskö sun mennä nyt jo sun vanhempien luokse?" Meen porkoille yleensä torstaina ja oon viikonlopun siellä. "Joo kai..." "No soita nyt sun äitille silleen että mä olen tässä vieressä. En voi jättää sua yksin tässä tilassa ja multa loppuu kohta työaika", T sano. No mä soitin sit äitille ja T jäi siihen odottaa et äiti tulee. Sit äiti tuli ja mä lähdin porukoille. T lupas soittaa torstaina.

Menin sitte illemmalla isovanempien luokse. Olin kertonu äitille harhoista ni äiti vähän mietti et kannattaako mun mennä sinne, ku mummakin on niin vanha jo. Isovanhemmat asuu toisella paikkakunnalla. Mä sanoin äitille et must on ihana päästä kauas siitä miehestä. Äiti sit vei mut sinne ja meil oli tosi hauskaa mumman kanssa.

T soitti sit torstaina. Mul tehään maanantaina kuntoutussuunnitelma. Mua vähän pelottaa et mut potkitaan ulos täältä kuntoutuskodista... Et tä ei oo niitten mielestä riittävä mulle ku tääl on hoitajat vaan ma-pe 8-16. (jos ees sillonkaan). Sit T sano, että pitää pitää verkostopalaveri psyk polin työntekijä T:n kanssa. Kuntoutuskodin hoitaja T sano ettei oikeen osaa auttaa mua kun mul tulee niitä oloja. Ja polin työntekijä T:n kanssa voitais tehä toimintasuunnitelmia..

Tulin tänään omaan kotiin ja nyt ahdistaa niin vitusti mutta en aio viillellä koska en halua sairaalaan.. Toivottavasti oon tarpeeks vahva.

Moikka

Vuodesta 2015 + salasessa uutta

Paska vuosi... kaikin puolin. Ainoo hyvä asia on se ku musta tuli tammikuussa 2015 täti ihanalle pikku taaperolle...

Tammikuussa:
- siis synty siskon poika <3 p="">- salainen blogi alkoi
- näihin aikoihin tais alkaa salaliittoteoriaan uskominen
- jouduin osastolle tammikuun lopussa

Helmikuussa:
- osasto elämää.. injektioita, itsemurha ja karkaamis yrityksiä.
- paljon paljon harhoja ja flashbackejä
- nenämahaletku uhkauksia
- uusi diagnoosi: paranoidinen skitsofrenia

Maaliskuussa:
- pelko raskaana olemisesta raiskauksen seurauksena
- osastolla

Huhtikuussa:
- tiputukses sisätauti osastolla kaks kertaa, ekana munuaistulehdus ja sit keuhkokuume
- kotiin osastolta huhtikuun puoles välis(puhuin itteni ulos, white lies)
- harhat helpotti vähän
- uusi kännykkä (samsung galaxy s6 edge)

Toukokuussa:
- asetuin omaan kotiin kuntoutuskotiin Nellin kanssa
- harhat lisääntyi taas
- Nelli täytti 8v

Kesäkuussa:
- reissuja kuntoutuskodin naapureiden ja ohjaajien kanssa
- paljon harhoja, joita yritin tukahduttaa laskemalla matikkaa

Heinäkuussa:
- fiskarssiin toim.ter. J:n ja kahden tytön kanssa
- korkeasaareen saman porukan kanssa
- isovanhempien luona maalla kahden kaverin kanssa
- kesäteatterissa
- vähemmän harhoja

Elokuussa:
- äänet lisääntyi taas (käski satuttaa itteeni)
- flashbackit palasi voimakkaina
- jatkuvat kuoleman pelot alkoivat
- humalasta selviminen kuntoutuskodin yhteisissä tiloissa

Syyskuussa:
- unettomuus pahana. Nukuin 3-4h/yö
- tosi paha olo alkoi taas

Lokakuussa:
- paha paha olo ja unettomuutta
- äänet alkoivat käskeä tappaa ja satuttaa muitakin kuin itseäni
- osastolle 12.10

Marraskuussa:
- sähköhoitoa
- viilsin ranteen auki ja muhun laitettiin tikkejä (joulukuussa oli tulossa 3 vuotta ilman viiltelyy... petin itteni ja kaikki muut)
- monet itsemurha yritykset (viiltämällä, tukehduttamalla, kuristamalla...)
- injektioita
- pahaa oloa

Joulukuussa:
- viiltely kotilomilla --> kesken lomien takas osastolle
- myöhemmin joulukuussa pitkille lomille; jouluksi kotiin
- paljon harhoja
- jouluna ahdisti ja oli ääniä

Semmonen vuosi... oon siis yhä kirjoilla ossalla, mut en todellakaan aio enää palata sinne. Maanantaina on hone. Siel varmaan uloskirjaus.. Hopefully!

Alamäki vai hetkellinen notkahdus?

Pari päivää menny huonommin. Ei vaan jaksa. Alamäki on taas alkanu. En oo varma johtuuko siitä, että näin sen miehen maanantaina torilla. Ajo vaan ohi, ei ees nähny mua.

Mul on tänään ollu todella voimakkaita ääniharhoja. Käskeny viiltää. oli ryhmä tääl tukiasunnos. Alkuosa ryhmää, eli leipominen, meni jotenkuten, mut loppu osa, jos piti käsitellä saksia, voi luoja ne äänet pääs vauhtiin. "Cut cut cut cut....." Otin sakset käteen ja aloin hivelee terää. Teki niin mieli painaa terä ihoo vasten. Siinä. Heti. Sitte tukiasunnon toimintaterapeutti M otti ne sakset pois mun kädestä. Osaksi olin helpottunu, mut osaksi tunsin jostain syystä loukkaantuneeni.

Tukiasunnon omahoitaja J sano, että tulee noin puolen tunnin kuluttua kotikäynnille. Lähdin kotiin ja pitkästä aikaa ihan oikeesti pelkäsin, että nyt heiluu terä. Se houkutti niiin paljon. Mä aloin itkee. Olin niin yksin. Liian yksin sen olon kanssa. "Cut cut cut, viiillä nyt, viillä, viillä...." Ovi kello soi, ja mä harkitsin pitkään, että meenkö avaamaan, sillä mua hävetti, että itkin. Avasin oven ja J:hän se siellä. Ei aluksi huomannu, että mä itken. Alko kyselee jotain, sit huomas ja oli tosi huolestunu.

J sano, että oli musta huolestunu jo eilisen pieleen mennen ryhmän takii. Kerroin, että vointi alko laskee ku näin toril sen miehen. Sit J sano sattumalta, että mitä mä haluisin sanoo, sille miehelle, jos pstyisin. Jännää siin mieles, et olin just eilen kirjottanu ton biisin. Kerroin et olin kirjottanu sen ja J halus tietty nähä. Annoin J:n lukee sen. J sano, että mun kannattaa nimen omaan keskittyy siihen viimeseen osioon. Ja muutenki ilmeisesti tykkäs siitä. Sano, että mitä jos laittaisin ton biisin vaikka sen postilaatikkoon. En halua....

Vaijettu asia

Mul oli aika omahoitaja T:lle perjantaina. Kerroin siel itku kurkussa, miten mun isä oli haukkunu mut lyttyyn ton yliannostus jutun takia. Sit mä sanoin, et jos isä tulee viel jotain urputtaa, ni mä sanon, et se mitä mul tapahtu lapsena oli isän ylpeyden syytä. Isä tiesi, että sen isä oli käyttäny hyväks myös isän siskoo ja ilmeisesti muitakin pikku tyttöjä, mutta isä ei voinu kertoo äitille, koska ei kehdannu.. KOSKA EI KEHDANNU!! MITÄ VITTUA! Laittaa lapsen tommosen riskin alle, koska EI KEHDANNUT kertoa siitä..

Mä olin niin vihanen tuol T:n vastaanotol. Mä huusin ja kirosin ja avauduin oikein kunnolla. Sit T alko puhuu siitä, miten ne pahat jutut tulee aina mun mieleen ku mä nään isän ja aina isän mieleen ku se näkee mut.. Ja toi on niin totta... Sit T sano, et "kaikki teijän perheessä tietää siitä, mut siitä ei saa puhuu. Se on vaijettu asia" Ja sekin piti paikkansa. Sit se tapahtu. Mä aloin itkee... Mä piilotin kasvot käsien taakse ja nyyhkytin. Täysin tuntematon asia mulle. Itku jonkun edessä... Eikä siinä vielä kaikki. Sitte T tuli halaa mua ja musta tuntuu et sekin itki. Siltä se kuulosti...

Sitä kesti joku viis minsaa. T silitti mun selkää ja halas lujasti. Vastoin kaikkia odotuksiani, se tuntu hyvältä ja rauhottavalta. Olisin voinu jäädä siihen tilanteeseen ikuisesti, mut se meni ohi. Sitte sain itteni kasattua ja en ees kyl muista et mitä loppu ajalla tapahtu.

Eilen ku mul oli taas T:n aika, mä aloin kuulee äänii ja kerroin siitä. Kerroin et äänet käskee viiltää. Sitte T sano kaikkee et, ne äänet on sulle olemassa, mut niitten mukaan ei tarvi toimia. Ja kaikkee semmosta. Se sano kans koko ajan, et mun pitää pitää katsekontakti koko ajan T:ssä. En muista kaikkee, mut sit jossain vaiheessa tehtiin semmonen mielukuvaharjoitus, et mun piti neljään paperin palaan jokaseen kirjottaa joku negatiivinen tunne jonka tunsin ja sit ne piti repii. Mä kirjotin sanat: viha, ahdistus, häpeä ja syyllisyys. Idea on se et ne tunteet ei enää häiritsis sinä päivänä. Siit tuli vähän kevyempi olo outoa kyllä..

Mullahan on nyt tarkotus lopettaa lääkkeet kokonaan. Siis ihan lääkärin ohjeiden mukaan pikku hiljaa. Meijän perhe on sitä mieltä et mul on liikaa lääkkeitä ja sen takii kuulen ääniä. Mä kerroin tänään A:lle psykoterapiassa siitä ja se ollu samaa mieltä. Se sano et mun perhe syyttää lääkkeitä semmosesta asiasta, joka voi hyvin johtuu muutoksista. Mun elämäs on kuitenki ihan hemmetin iso muutos tulossa ku muutan omaan kotiin....  Mut mun mielestä kaikkista naurettavinta on se, et mun isä on sitä mieltä, et mun pitää lääkkeiden lisäks lopettaa kaikki hoidot.. siis kaikki terapiat... Eihän siinä oo mitään järkee...


Nonnii.. sainpahan purettuu vähän pahaa oloo pois. Kiitos blogi ja lukijat! Ei mul sit varmaan muuta... moikka!

I'm so alone with this

Kukaan ei usko mua. Kaikki luulee, että oon sekasin. Mut tää on täyttä totta. Auttakaa mua! Oon ahdingossa. Koko ajan ahdistaa :( Ja tuntuu et kukaan ei ymmärrä. En osaa, en pysty, en jaksa. Oon niin väsyny tähän. Eilen ku olin suihkussa, mul oli sheiveri kädessä. Oli tosi lähellä että olisin viiltäny, mut joku kuitenki esti. Pää oli taas täynnä ääniä. "Viillä, oot niin huono, sä ansaitset sen, oot vitun laiska paska, viillä, tapa ittes.........."

Oon odottanu tosi kovin et pääsisin muuttamaan, mut se paikka mihin mä hain (tukiasunto) ei oo vapaita paikkoja. Ja luulin et saan muuttaa tänä syksynä, mut mulle sanottiin et saattaa mennä jouluun. Olin todella pettyny, mut samalla salaa helpottunut. Saan aikaa totuttautuu ajatukseen. Vaikka oonhan mä nyt jo aika pitkään ollu muuttamassa pois kotoot. Mut en sit tiiä..


Mul tehään vissiin jotain muutoksia lääkitykseen ku harhat on ollu niin voimakkaina. Mua vähän epäillyttää. Ne haluu mut oikeesti vaan paskempaan jamaan. Se on varmaan lääkäri, joka laittaa niitä ääniä mun päähän ja salettiin se sama lääkäri haluu antaa mul semmosii lääkkeitä, jotka vaan pahentaa oloo.. Tää sit taas menis nappiin sen ajatuksen kanssa, et mul tehään pahaa, koska  oon paha.

Is it really only in my head?

Eilen oli A:n läksiäis bailut. Siel oli joku 6 iihmistä mun lisäks, ni ei silleen ollu liikaa porukkaa. Muut meni baariin myöhemmin, mut mä en uskaltanu ku pelkäsin et tulis joku paniikkikohtaus taas. Mul oli alku illasta tosi hauskaa, vaikken kaikkeen pystyny osallistumaan. Olin kuitenki läsnä ja nauroin muiden mukana..kunnes..äänet hyökkäs mun kimppuun. Kaikki muu ympärillä katos, tuntu et tuun hulluks..(tai no tuun ja tuun, mähän oon hullu) Äänet oli tavallista voimakkaampia. Cut cut cut cut cut......oot huono, oot ruma, ne nauraa sulle, tapa ittes, oot huono, ansaitset kuolla, oot luuseri, viillä, viillä, tapa ittes....jne jne.....

Mä yritin pitää itteni kasassa. Sit muut alko pelaa juomapelii ja mä havahduin siihen. "Mä tuun mukaan!" Aattelin et alkoholi auttais. Ja auttohan se. Mul oli tosi kivaa sen viimesen puolen tunnin aikana, mut sit noi lähti sinne baariin ja mä lähin kotiin. Olin kotoon joskus yhentoista aikaan. Kaikki oli hyvin ja juttelin äitin kans ihan normaalista, en ollu ees kännisssä (en juonu niin paljon koko iltana). Mut sit ku menin nukkuu omaan huoneeseen(jossa m-sisko oli jo nukkumassa mun sohvalla väliaikasesti), alko taas kuuluu äänii. Ne käski taas viiltelee. Mä halusin päästä eroon niistä äänistä, mut mikään ei auttanu. Otin sitte seinältä nastan. Painoin sen ihoo vasten.. tässäkö tää melkeen kaks vuotta kestäny viiltely tauko oli.. tässä hetkessä, äänien takia. En mä ole näin heikko. En ehtiny rikkoo ihoo sillä, ku joku pakotti mut lopettamaan. EN VIILTÄNYT! Oon taas voittaja!

Ei tän pitäis olla näin vaikeeta. Musta tää on ihan epäreiluu :( Vituttaa. Ku en pärjää. Ansaitsen parempaa. EN TOSIAANKAAN ANSAITSE! Ansaitsen kaiken sen paskan mitä saan. Oon niin vitun huono ihminen.

Kerroin muuten A:lle tänään, että musta tuntuu et joku ihminen laittaa ääniä mun päähän. Se sano, et se on täysin yliluonnollista ja et hän ei usko siihen. Sano, et varmaan liittyy mun sairauteen et luulen niin. Mutta ku musta se on niin..... En mä oo hullu. Mun mielestä, joku yrittää tehä musta hullun.. ääää!! Auttakaa!

The battle continues

Tänään oli psykoterapia aika.. Oli aika rankka aihe ja olinki sit ihan uupunu ja muutenki huonolla tuulella. En voinu kertoo, et oli huono olo, koska en haluu ainakaan K-siskoo rasittaa, ku se ottaa kaiken niin dramaattisesti. Ja se sattus olemaan mukana hakemas mua psykoterapeutti A:lla.

A sano, että kukaan ei voi pakottaa, mut se suosittelee, että tekisin rikosilmotuksen siitä raiskauksesta. En aio. Se olis liian rankkaa. Ja A sanoo, et se ymmärtää hyvin, että en pysty, ainakaan nyt, tekee sitä.. Oon luuseri....

Viime yönä tuli taas kauheet viiltelyyn kehottavat äänet.. mut mä taistelin (taas jälleen kerran) vastaan ja voitin. Tekee nytki mieli viiltää. Ahh sitä tunnetta. kaipaan sitä, niin paljon. Tekis mieli antaa jo periksi. Hankkii terii ja viiltää syvemmälle ku koskaan. Huomenna tulis rahaa.. vois käydä ostaa terii.... EI! EI ENÄÄ SITÄ PASKAA!! Mä voitan! MÄ voitan. Tänäänkin!

Are they following me?

Ahdistaa.. en jaksa olla ihmisten kanssa mut ku on pakko.. haluisin jaksaa, mut nyt voin niin huonosti, ettei pysty :( hitto. vituttaa olla minä. Äänet vaivaa taas... kuula kalloon? se ainakin auttaa. mut en halu olla näin heikko, enkä aio olla.. tästä noustaan.. as if..en usko tota itekkään.

Mut niin.. oon väsyny tähän. tähän elämään, tähän kaikkeen :( vittu. Tuntuu et joku tekee tätä mulle. Joku ihminen. Laittaa jotenki ääniä mun päähän.........................

Pyörryttää