Ei kiva

 Kyl nyt taas ahdistaa. Ku on niin "paljon" porukkaa. Eli perhe ja siskon perhe.. no onhan se yhteensä 10 henkilöö. Liikaa. Menisin kotiin jos se ei olis törkeetä. Ja ku on äitienpäiväki. 

Kuula kalloon?

Yksinäinen

 Mä vihaan olla yksin. Tulin kämpille porukoilta tänään joskus kahden aikoihin ja kello tulee vasta kuusi ja oon jo ihan vitun ahdistunut. Mä vihaan tätä.. 

Mul on iso perhe. Meitä on lapsia viis plus porukat. Eli seitsemän yhteensä. Oon tottunut siihen että aina joku on lähellä. Vaikka oonkin jo joku seitsemän vuotta asunut omillani ni tuntuu silti hankalalta. En mä osaa olla yksin. Kaikki paska tuntuu pahemmalta ku ei oo ketään jolle puhua ja vaihtaa ajatusta. Tietenkin mun täytyy oppia olemaan yksin ja kohtaamaan ne ajatukset ja todeta ne itelle ja päästä niistä yli. Päästää ikään kuin irti niistä. 

Ahdistaa ihan sairaasti. Äänetkin koittaa tunkee päähän. Mut mä voitan ne. En viillä. 

Vappuna me hengaillaan mun A-serkun kanssa. Ei juua alkoholii. Tehdään jotain kivaa. Ja meen yöks A:n luokse. 

Okei nyt taas vitun vaikee keskittyy joten moikka. VITTU.

Selkeyttä elämään

Nyt se sit varmistui. Skitsofrenia. En oikeen tiiä vielä enempää, että mikä niistä, mutta vissiin paranoidinen skitsofrenia. Mul oli tänää hoitoneuvottelu, joka oli nimenomaan mun diagnoosin selvittämistä varten. Siel oli mun lisäks lääkäri ja hoitaja T ja toimintaterapeutti J. Olihan se jo odotettavissa, ni ei silleen pelästyny ku lääkäri sano sen sanan.

Mul on jo pitkään yritetty selvittää mun diagnoosia. Oon helpottunu ku tiiän sen nyt. Vaikka ei oo kiva kantaa tämmöstä titteliä mukana. Oonko nyt sit hullu?

Luulin et perheelle kertominen olis ollu pahempi juttu, mut kaikki oli tosi ymmärtäväisiä. Kai nekin oli jo vähän venannu ja ei se niillekkään tullu ihan puskista. Makelle en oo viel kertonu......

Päiväkirja merkintä v 2006 + mini "analyysi"

Tässä yks päiväkirja merkintä.
13 vuotta:

16.1 2006

Ne vitun kusipäät haukku mua taas. Mä en halu kertoo kellekkään vaiks se häiritsee mua oikeesti. Mä meinasin itkee, koska mä olin yksin niit kaikkii vastaan. Se juttu jäi ihan selvittämättä, ja mä en haluu sen takii mennä huomenna kouluun. Mä en jaksais aina tapella. Mä aattelin, et jos valvoisin koko yön, ni ehkä mä olisin huomen siin kunnos, et en voi mennä kouluun.

Mut joo.. Mä oon huomannu, et melkeen kaikki täs perhees pitää mua sellasena joka kuuntelee, mut ku en mä aina voi olla just sen puolella jota mä kuuntelen. Sit tulee sellanen ristiriitanen olo.. Ja onhan se nyt kiva, että kaikki uskaltaa puhuu mulle, mut ku kukaan ei kuuntele mua. Mä en kyl pahemmin tykkää puhuu ittestäni.. Oon ehkä vähän sulkeutunu, mut... kaikki vaan on jotenki outoo.

Mut entä jos mua ei olis enää huomenna? Mä oon aatellu, et lasketaaks se itseriks, jos tappaa itsensä toisen puolesta? Siis jos mä tappaisin itteni, ni täällä meillä olis helpompaa ja ehkä siinä säilyis jonku henki. Täs asias mä oon kyl ihan tosissani.. Laskettaisko se? Ku en ajattele siinä itteeni, vaan muita.

Olin todella masentunut noihin aikoihin. Ja koulukiusaaminen vaan tietty pahensi asiaa. Mun kiusaajat tohon aikaan oli yleensä vaan poikii. Ja siis tottahan se oli et mä osasin sanallisesti puolustaa itteeni(melken aina) , mut silti niistä sanoista jäi arpi. Ja arpia tuli myös fyysisesti, ku melkeen aina ku mua kiusattiin, kostin ittelleni viiltelemällä. Aika sekavaa touhuu.. Ristiriitasta...

Ja sit toi itsemurha haluisuus. Mä ihan oikeesti uskoin et jos en tee itsarii, ni joku meijän perhees tekee.. mun takii.. Olinpas sairas... :(

Shit happens....to me, badly bro, badly

Joopa joo.. Nyt oonki sitten huomannut, että tenoxista ei oo enää apua nukkumiseen... Miks kaikki lääkkeet toimii vaan hetken..... Tosi tyhmää...

Noh, kuiteski, ni joo oli taas DKT yksilökäynti. Kerroin siellä yhen riita tilanteen ku oli perheen kesken. Asia ei varsinaisesti liittyny muhun, mut sit mä sain asian jossain vaiheessa käännettyy itteeni vastaan. Joku sano jotain minkä mä koin mua kohtaan loukkaavaksi ja mä sanoin siitä. Sitte yhtäkkii kaikki kolme siskoo hyökkäs mun kimppuun. "Sä oot hirveen itsekeskeinen" "Aina kaikki keskustelut ajautuu suhun" "Sä yrität tahalleen saada muille pahan olon, ku sulla itelläs on" "Se tekee tota ihan tahallaan" "Ärsyttävää, ku tässä perheessä yks ohjailee kaikkia muita" .... Koita siinä sitte säilyttää itsekunnioitus.
1. Mä en oo itsekeskeinen. Mä en voi sille mitään, että mun mielestä: "täällä kukaan ei kunnioita ketään" kuullostaa "Sandra on täys paska, ku se ei kunnioita ketään muuta ku itteään. Se on kauhee narsistipaska" Mä haluisin pystyy ajattelee muulla tavoin, mut en voi tälle mitään. Oon niin sekopää.
2. Voi olla, et kaikki keskustelut ajautuu muhun. Mutta sitä mä en todellakaan halua. Mä vihaan puhua ittestäni ja vihaan vielä enemmän jos joku muu puhuu musta.
3. Mä en todellakaan haluu tahallani tehdä toisille pahaa oloo. Jos ja kun mä huomaan, että jollekki on tullu paha olo siitä(ja varsinkin siitä) että mä voin huonosti, ni voitte uskoo, että mä kostan sen ittelleni veitsen voimalla, niinku tein tälläki kertaa. Mä en haluu et kukaan joutuu kärsii tällasest olost, mikä mul on n. 99% päivässä.
4. En oikeesti vieläkään tajuu mitä mä tein tahallani... Mut kai mä jotain tein ku niin kerta sanottiin...
5. Mul ei oo mitään pyrkimystä, eikä tarvetta ohjailla ketään. En pysty edes ohjailee itteeni, mikä voi joissain tilanteis vaikuttaa ulos päin siltä, että mä yritän manipuloida muita..

Kerroin siis S:lle (yksilötapaaja) tosta riidasta. Se sano, että mul oli oikeus puolustaa itteeni. Ja jos se olis kuullu mun puolustavan itteeni, ni vaikka tilanne ei olis siis mitenkään liittyny muhun, edes epäsuorasti, ni se on silti tärkeetä, että mä harjottelen sanomaan tollasia asioita ääneen. Tuli tavallaan sellanen helpottunu ja hyväksytty olo... Mut siitähän niille maksetaan... että tulee hyvä olo.. Mut sekin loppuu kohta, ku DKT loppuu. Sit joudun tutustuu taas uuteen ihmiseen... What ever...

Ja joo, oli taas niin helvetin hyvä syy viillellä. Tällä kertaa se oli viel sellanen kerta, et se oli niin suunniteltu, että viiltelin reiteen. Ni kukaan ei näe. Yleensähän mä viiltelen, kun mua ahdistaa. Siinä ei paljoo ajattele. Äkkii vaan pois se olo, ni viiltelen ihan tyhmiin paikkoihin... en pysty niin etevään ajatteluun siinä tilanteessa, et tajuisin, et ne jäljet näkyy siinä. Tä oliki semmonen juttu et olin jo päättäny siin tilantees, et aijon kostaa itelleni mun paskan käytöksen.. Oon ihan vitun paska. Kill me!



Päivä 01: kuva minusta
Päivä 02: kuva siitä, miltä sinusta tuntui tänään
Päivä 03: kuva siitä, mitä teit tänään
Päivä 04: kuva jostain mitä olet menettänyt
Päivä 05: kuva aamustasi
Päivä 06: kuva,joka inspiroi sinua
Päivä 07: kuva minne haluaisit mennä
Päivä 08: kuva jostain mihin uskoit lapsena
Päivä 09: kuva mitä söit lounaaksi
Päivä 10: kuva siitä, mitä haluat tehdä
Päivä 11: kuva lempijuomasi
Päivä 12: kuva suosikki ruuastasi
Päivä 13: kuva jostain mitä pelkäät
Päivä 14: kuva joka kiihottaa sinua
Päivä 15: kuva sinusta ja ystävästäsi (ystävistäsi)
Päivä 16: kuva kännykästäsiPäivä 17: kuva huoneestasi
Päivä 18: kuva jotain haluaisi tehdä ennen kuolemaasi
Päivä 19: kuva suosikki soittimestasi
Päivä 20: kuva jostain mitä teet joka päivä
Päivä 21: Kuva, joka kuvaa elämääsi
Päivä 22: kuva henkilöstä jonka haluaisit tavata
Päivä 23: kuva sinusta enemmän kuin 10 vuotta sitten
Päivä 24: kuva henkilöstä jota ihailet
Päivä 25: kuva joka saa sinut hymyilemään
Päivä 26: kuva, joka tekee sinut vihaiseksi
Päivä 27: kuva, joka tekee sinut surulliseksi
Päivä 28: kuva parhaasta puolestasi/osastasi
Päivä 29: kuva tuskallisesta muistosta
Päivä 30: kuva onnellisesta muistosta


siis jotain mitä oon menettäny...

tä on kyl aika raffi, mut joo, näin tänä keväänä. Eli siis menetin neitsyyteni...vastentahtoisesti
Ja on siis tosi mukavaa, kun ihmiset ympärillä puhuu siitä, miten niitä nuorempana harmitti se et ne oli neitsyitä, mut miten nyt aikuisempana ne pitää sitä hyvänä ja kehutavana asiana.. niinhän se onkin.. tä vaan oon niin vitun epäreilua, et kaikki ei saa ees siitä päättää itse.... :(

So long

Mä en kestä tätä shittii yhtään enempää.. Taas mun "isä" uhakaili ja potkis mua.. Vittu mä vihaan tätä elämää. Oon alaikänen ni en sit saa muuttaakaa ilman vanhempien lupaa. Isä kyl heittäis mut pois, mut äiti ei anna mun mennä. No, ihan sama.. Mä häivyn tänä yönä.. Saas nähä mihin päädyn. Toivottavasti en mihinkään hyvään. Mä toivon, et mä saan vihdoinki itteeni niskasta kiinni ja saan tehtyy sen, mikä olis pitäny tehä jo kauan sitten. Mä toivon, että kuolen. Et saan jostain pokkaa ja voimaa tappaa itteni ja kadota pois kokonaan. Tä elämä on niin perseestä! Isäki sanoi, että kukaan ei tykkää musta ja kaikki vihaa mua, kaverit, opettajat, perhe, hoitajat osastolla, lääkärit... "oot yks paska" Juu mä tiedän. Mut ku oon jopa niin paska, että en saa itteeni ees hengiltä. Meen raiteille istuu. Luulis, että siihen ainaki kuolen. Ei tätäkään blogii kauan ehtiny kestää, ku mä katoon. TOIVOTTAVASTI!

MÄ EN KESTÄ ENÄÄ!!! Miks mun piti edes syntyy? Voi vittu kaikkien elämä olis niin paljon paremmin jos mä en olis syntynykkään... Kuole pois vitun paska! Kuole kuole pois! Pois tästä helvetistä!!!!

Oma koti kullan kallis

Kirjotin eilen, että perhe on mulle tärkeä. Ja en nytkään väitä muuta, mutta perhe on myös kaikkein kauhein asia mun elämässä. Varmaan yks suurimmista syistä mun ongelmiin. Sillon joskus ihan kakarana mä olin jatkuvasti yksin. Olen kolme vuotta nuorempi ku mun nuorin sisko, joten en päässyt kovin usein mukaan leikkeihin. Viihdyin mä kyllä hyvin yksinkin, mutta olisin halunnut olla ”isojen tyttöjen” kanssa. Ja sillon joskus harvoin, kun mä pääsin mukaan leikkimään ”kotista”, mun rooli ei ollut kummoinen. Ja kun mä sanon näin, ni mä myös tarkotan sitä. Mun rooli oli parhaimmillaan piika. Joskus olin naulakko ja joskus patsas :D Sillon pienenä se oli vaan hieno juttu, kun pääsin mukaan ja nyt ”aikuisena” se vaan naurattaa. Mutta kuitenkin välillä tulee sellanen olo, että mua ei huolittu mukaan… Että mä olin jotenki turha ja viallinen. Vaikka kyllä mä tiedän, että mun siskot ei ajatellu sillon niin. Nykyäänkään mä en pääse siskojen mukaan kovin usein, ne ei varmaan kauheesti tykkää musta ku oon niin… tällanen.. Mut onneksi mulla on Markus. Vaikka meillä sitä ikäeroa vasta onki. 8 vuotta.. Mutta mä oonki (kuulemma) paljon ikäistäni lapsellisempi. Tätä sain aika paljon osastolla kuulla. Psykologilta ja lääkäriltä ja hoitajilta.. Se sit vissiin johtuu siitä, että ku mä olen opiskellut ja menestynytkin ihan hyvin ja samalla yrittäny olla ajattelematta tunteita ja vaikeita ajatuksia ja yrittäny sivuuttaa ahdistuksen, ni se on vieny niin paljon mun energiaa, että en ole ehtinyt kasvamaan henkisesti oman tasoni mukana. Mutta olen kuulemma tavallista älykkäämpi (ristiriitaista, jos multa kysytään)

No anyway. Nyt mul on semmonen tilanne, että olen siis toistaiseksi vielä alaikänen ja äiti ei anna mun muuttaa pois kotoa, mutta mä en voi asua enää kotona. Äiti sanoo, että niin kauan ku mulla on ongelmia, ni en saa asua yksin. Äiti on sitä mieltä, että mä en saa edes täysi-ikäsenä muuttaa pois kotoa, ennen ku olen ”terve”. No sitten kun mä olen 18-vuotias, mä saan päättää siitä itse, mutta nyt, kun mä olen vielä alaikänen, mun on pakko asua kotona, mutta mä en voi! Eilen nimittäin mun isä uhkaili mua väkivallalla. Mä en todellakaan pelkää sitä. On se mua monesti lyönytkin, sillon ku olin pieni, mut tää on nyt eri juttu. Ja niinku sanoin, ei ole kyse pelosta. Senkus vetää mua turpaan, en mä niin paljon pelkää fyysistä kipua. Kyse on alemmuuden tuntemisesta. MÄ VIHAAN KU MUA ALISTETAAN! Ja nyt mun on ihan pakko päästä pois täältä. Ajattelin silleen, että nyt ens viikon asun vielä täällä ja sit muutan kuukaudeksi isovanhempien luokse ja sit omaan asuntoon… Mä kyllä tiedän, että en pysty asumaan yksin. Mut en keksi muutakaan vaihtoehtoa.

RAIVOSTUTTAAA!!! Ihan niinku mulla ei olis tarpeeksi muutenkin! Vituttaa.. Mä meinasin eilen viillellä. Ahdisti niin paljon. Mut sitten mä miettisin, että en anna toisille sitä tyydytystä. En alistu jonkun takia viiltelemään. Mun ei pitäisi alistua edes tuntemaan ahdistusta tai raivoa, mutta mäkin olen vain ihminen.

Yksin laiturilla kesäyönä,
muistot sekoittavat pääni.
Miten pääsisin eroon,
näistä ajatuksista,
näistä valtavista tunteista,
ahdistuksesta.
Yksin laiturilla kesäyönä,
kyyneleet vierivät alas poskea.
Yksi keino auttaa aina,
kyyneleet muuttuvat vereksi.

Viisi kauheaa

Mä kirjoitan nyt pikkusen tekstin ihan itsestäni tälleen alkuun... Olen siis -92 vuosimallia eli täytän tänä vuonna 18. Elokuun 10. päivä!! Ihan kohta siis :D Oon jotenkin päässyt tähän asti. On ollut vaiheita, jolloin omat voimat ei ole riittänyt, ja silloin on ollut pakko hakea apua ulkopuolelta. Ja niitä vaiheita onki sitten ollut useasti. Joskus viidennellä luokalla aloitin lastenpsykiatrisella polilla ja sit 13-vuotiaana siirryin nuortenpolille (nupo), ysiluokalla olin kuusi viikkoa psykiatrisella osastolla ja viime viikon tiistaina tulin kotiin, ku olin siellä toistamiseen, tällä kertaa neljä kuukautta. Avohoito suhde jatkuu vieläkin ja varmaan tulee jatkumaan aika pitkään, myös sitten aikuisten puolella. Mulle diagnosoitiin tällä kertaa dissosisaatiohäiriö ja kaksisuuntainen mielialahäiriö(bipo) (nyt on sit kai maaninen jakso). On jotenkin parempi olla ku on jonkinlainen diagnoosi. Vaikka toi bipo vähän harmittaakin, ku siitä ei pääse koskaan eroon.. Sitä saa kyllä vissiin lääkkeillä aika hyvin kontrolloitua, että ne vaiheet ei ole niin voimakkaita. Mutta joo siis aika paljon ongelmia on ollut. Ja niitten mukana kaikenlaista itsetuhoista käyttäytymistä... Mä kävin viimeisellä osastojaksolla DKT hoidossa ja siellä harjoiteltiin ahdistuksen sieto keinoja, ettei sit tarvitse ahdistuksen lievittämiseksi esim. viillellä tai mitään vastaavaa.

Kuuluu mun elämään muutakin ku ongelmia! Mulla on oikeastaan ihan hyvä elämä. Välillä vaan lapsuuden kauheudet nousee mieleen ja aiheuttaa ahdistusta... Yksi tosi tärkeä asia mulle on perhe, eli vanhemmat, kolme isosiskoa(24,22,21) ja Markus 10v. Ja sit tietty mun ihana Nelly koira 3v(kuvassa ihan pentuna) ja Markuksen kissa Maxi.

Musiikki on myös iso osa mun elämää. Laulan ja soitan, vaikka en varsinaisesti osaakaan. Kolmannelta yhdeksänteen luokkaan olin musaluokalla ja nyt lukiossa oon musalinjalla. Joskus viidennellä kuudennella soitin kitaraa musaopistossa, se ei kyl ollut mun juttu. Laulaminen on aina ollut mulle kaikkein tärkein harrastus. Joskus kymmenenvuotiaana aloin käymään seuriksen lapsikuorossa ja 12-vuotiaana siirryin saman vetäjän nuorisokuoroon, jota käyn vieläkin. 15-vuotiaana aloin käymään laulutunnilla ja lopetin 17-vuotiaana, ku olis pitänyt käydä musiikinteoria tunneilla. Se tuntui sitten lukio-opintojen ja masentuneisuuden takia liian raskaalta ni oli pakko lopettaa sit laulutunnitkin. Harmittaa kauheasti, mut olis kyl ensi syksynä tarkoitus aloittaa laulutunnit yksityisellä. Se on kyl hirveen kallista ja meillä ei mene taloudellisesti kauhean hyvin, mut onneksi isovanhemmat lupasi auttaa rahallisesti.

Laulamisen lisäksi mä harrastan myös musan kuuntelua ja omien biisien kirjoittamista. Kuuntelen melkein kaikkia genrejä esim. hardcore, metalcore, rock, r&b, rap, hip hop, pop, ooppera, klassinen, reggae...... mut on ainakin yks tyyli joka ei iske: heavy. En tiedä, miksi mut se ei musta vaan kuulosta hyvältä. Omat biisit nyt on lähinnä semmosta kevyttä poppia, ku en osaa soittaa muuta ku pianoa silleen kunnolla, ni hankala mitään rockii pianon kanssa väsätä, ku en ole kuitenkaan muuta ku amatööri. Aluksi kirjoittelin tosiaan vaan niitä biisien sanotuksia, mut nyttemmin oon kirjoittanut novelleja, joita aion myös täällä julkaista. Ennen en ole kyllä kirjoittamisesta mitenkään erityisesti tykännyt ja mulle tuntuu nykyäänkin hirveen vaikealta kirjoittaa tekstejä äikän tunneilla, ku tiedän, että opettaja lukee ne. Oon ehkä ihan pikkusen perfektionisti. En halua palauttaa esseitä opettajalle, ennen ku oon varma, että ne on ainakin vähän parempia, ku mihin pystyn. Mut ehkä pääsen tästäkin joskus eroon..

Tämän enempää mä en nyt osaa itsestäni kertoo. Eiköhän tässä nyt tullut tärkeimmät :)