Sekoilut ja ihana fyssari

 Mä vihaan lukua kuusi. En voi esim. youtubessa tykätä videosta jos siinä on viimeisenä numero 5 eli silleen et siihen vaihtuisi kuutonen näkyville. Esimerkiksi jos on vaikka 355 tykkäystä videolla ni en voi klikata tykkää nappulaa vaikka haluisin. Ettei tuu 356. 

Ja sit toisaalta vaikka vihaisin jotain videoo ni mun on pakko klikata tykkää painiketta jos sil on sen verran tykkäyksiä että vika numero on kuusi. Eli esimerkiksi 156 ni pakko tykätä että tulee 157. 

Ku katon telkkuu ni volumen pitää olla parillinen luku. Pahimpia on varmaan 9 tai 1. Siis esimerkiksi 19. Se on tosi paha. En pysty keskittyy ohjelmaan jos tv volume on pariton. Onneksi jos kaukosäädin ei ole mun kädessä ni useimmat ihmiset suostuu kuitenkin säätää sen aina yhden asteen johonki suuntaan.

Sit mul on myös tullu semmonen pakkomielle et mun on pakko korjata jos joku kirjoittaa tai sanoo jotain väärin. Jos vaikka joku kirjoittaa viellä tai sielä. Ku ne on vielä ja siellä. Mua alkaa oikeesti ahdistaa jos en saa korjata niitä virheitä. Ja mä en nyt tarkoita typoja. Niitä nyt tulee kaikille. Mut jos tommosia karkeita virheitä tulee ni.. Mut välillä on pakko olla hiljaa. En rupee korjailee esim. hoitajia jos ne sanoo jotain väärin. Vaikka mieli tekis.

Mut joo..

Olin taas osastolla intervallijaksolla. Ma-ke. Oli aika rankka päivä eilinen. Se kipu nousi taas korkeelle ja oli vaikeeta keskittyä mihinkään. En ollu läsnä hetkessä. Sanoin että osaan lukee ajatuksia mut kukaan ei uskonut. Noh.. riittää että minä tiedän mikä on totuus. 

Näin ma ja ke fyssarii. Hän on ihan sika ihana ja ammattitaitoinen. Mä oon saanu häneltä niin paljon. Oon oppinut tuntemaan itteeni fyssarin avulla. Tiedostan tunteitani paremmin ja osaan paremmin käsitellä niitä. Ja hallitsen ahdistusta paremmin. Osaan melko hyvin päästä sietoikkunaani. Eli että ei ole yli- tai alivirittyny. Fyssari osaa kannustaa niin hyvin. 

Puhuttiin myös triggereistä. Fyssari sano että jotkut ihan pienetkin asiat voi laukasta esim trauma muistoja. Mä tunnistin heti et mitä se tarkotti. On paljon semmosia esim. sanoja ja ääniä jotka laukasee sen pahan olon. Kuten sana Raisio. Koska se alkaa kirjaimilla rais joka tuo mieleen raiskauksen. Ja se yleensä lamaannuttaa. Ja saatan kadota tilanteesta hetkeks jonnekin ihan muualle.

Pitäs vissiin alkaa nukkuu. Öitä 

I will make you pray

Mul oli tänään taas CRT. Tehtiin kaikenlaisia tehtäviä. Se on itse asiassa ihan kivaa puuhaa. Paitsi välillä mä katoan tilanteesta ja on vaikea palautua takasin jatkamaan tehtävää. Se on ärsyttävää... Siellä on esimerkiksi semmosia tehtäviä, että on paperilla lukuja ja siitä pitää ympyröidä vaikka parilliset luvut. Pari riviä teen ja yhtäkkiä mä vaan katoon. En saa enää kiinni siitä, mitä pitikään ympyröidä ja joudun palaamaan taaksepäin ja tarkistaa mitä sieltä on ympyröity.

Tehtävien jälkeen mä kerroin hoitaja T:lle, että aion perjantaina ryypätä, ku mennään kaveri porukalla baariin viettämään A:n synttäreitä. Sovittiin, että jätän lääkkeet ottamatta ainakin illalla, ku lääkäri oli viimeksi tehnyt semmosen päätöksen. Ja jos mä vielä viiden jälkeen aamulla juon, niin sitten en ota aamu lääkkeitäkään. Toivottavasti tulee kiva ilta :) Mä jo äitillekkin sanoin, että juon, ni ei tarvitse salaa juoda. Vaikka kyllä mä 21-vuotiaana saan tietty itse päättää, juonko vaiko enkö. Ja mä aion todennäköisesti juoda aika paljon...

CRT:n jälkeen menin ostaa bussi kortin. Seutulipun siis. Se on voimassa 30 päivää ja sillä saa matkustaa niin paljon ku haluaa. Ja pääsen sillä myös isovanhempien luokse, vaikka ne asuu toisessa kunnassa. Se on aika kätevä :). Sen jälkeen ku olin ostanut sen kortin, niin menin bussi pysäkille. En ollut varma, että oliko bussi  jo mennyt, ni  mä kysyin yhdeltä papparaiselta, että onko se mennyt. Siis minä! Minä puhuin tuntemattomalle papparaiselle. Se oli tosi tosi ahdistava kokemus, mutta samalla ehkä askel eteenpäin? No ei se bussi ollut vielä mennyt. Siinä oli odottelemassa myös joku mummo, mutta se  ei kuullut mun kysymystä.

Viikonloppu meni vaihtelevissa merkeissä. Välillä ahdisti tosi kovin ja välillä vähän vähemmän. Koko ajan oli kyllä semmonen pieni ahdistus ja tänään on myös ahdistanu vähän. Mutta mä saan jonkin verran kontrolloitua sitä pahaa oloa. Ei esimerkiksi ole nyt tarvetta ottaa tarvittavia lääkkeitä. Viillellä kyllä tekisi mieli, mutta mä taistelen sitä vastaan. En aio viiltää, en todellakaan.

Ahdistaa niin vitusti

Mul oli eilen tosi rankka psykoterapia tapaaminen.. Mä sanoin terapeutti Aalle, et mua kauhistuttaa et jos en pysty harrastaa seksiä mun poikaystävän M:n kanssa.. Mul on liikaa kipeitä muistoja, jotka tulee mieleen jo pelkästään kun mä ajattelen seksiä.. Ja M haluu varmasti olla mun kanssa silleen.  Ja kai mäkin haluun olla sen kanssa, mutmut... entä jos en pysty. Mua kuvottaa ajatuskin siitä että miehen elin koskee mua mihinkään mun ruumiinosaan... hyi vittu. No kuiteski, A sano, et mun ei kannata tehä mitään mihin en oo valmis.. Mut entä jos en oo koskaan valmis... vittu.

Sit jonku mutkan kautta päädyttiin puhumaan raiskauksesta. Mua loukkas ku A puhus hyväksikäytöstä,  koska se mies raiskas mut. Mun mielestä siinä on iso ero. No mua rupes ahdistaa niin kovin et katosin hetkeks kokonaan.. en tiiä kauan olin pois, mut havahduin siihen ku A huhuili mua. Kerroin et olin loukkaantunut siitä syystä. A sano, että oli pahoillaan ja että ei enää käytä sanaa hyväksikäyttö ku puhutaan tästä tuoreemmasta jutusta. Kerroin, et mua ahdistaa ja et en saa pois mielestä, ku se mies avas mun reidet väkivalloin. A sano, et se ymmärtää että sitä on vaikea pitää pois mielestä. Sit tunti päättyki jo ja A kysy et pystynkö lähtee kotiin. Mä sanoin että joo.. Lähin sit menee kauheen ahdistuksen kera bussi pysäkkiä kohti. Matkalla pysäkille on r kioski. Tarkotus oli mennä sinne ostamaan jotain jolla viillellä. Ahdisti niiiiin kovin!! Mä menin sinne sisään, mut en ostanu viiltelyy varten mitään. Sen sijaan päätin ostaa suklaata sille henkilölle kenen takia päätin olla viiltelemättä, eli Makelle. En tietenkään kertonu sille, et se oli taas estäny mua viiltelemästä. Sit kävelin bussi pysäkille.  Siel oli maassa lasinsiruja. Meinasin ottaa,  mut sit mietin taas Makee. Ja sitä kuin kauan oon jo ollu viiltämättä. Aattelin, et ei se voi nyt tähän päättyä. Melkeen vuoden uurastus ja taistelu, hukkaan heitetty. Sit vaan kirosin ne sirut ja yriti ajatella muuta.

Ahdistus ei kyl päättynyt... se on vieläkin päällä. Ja en saa sitä pois. Oon yrittäny kaikkee ja tuntuu et viiltely on ainoo apu tähän.. EI EI EI. Ei sitä... mitä sitten. ?..... mitämäteen?? Oon jopa yrittäny puhuu siitä....