torstai 18. toukokuuta 2017

You can't do this. I can't do this

Mut heitettiin sit ulos ryhmästä tänään koska en pystyny osallistumaan. Kaikki vihaa mua, enkä ihmettele yhtään. Mä oon luuseri jota kuuluuki vihata.

Vittu ku tekis mieli viiltää... syvälle... vuotaa verta. Paljon. Ja nukahtaa siihen enkä ikinä enää heräis. Kumpa se olis vaihtoehto. Tai no onhan se. Mut kumpa se ei satuttais äitii ja muita.

Miks elämän pitää olla niin vaikeeta?

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Höpö höpö...

Tänään oli pieleen menny kotikäynti. Kuntoutuskodin omahoitaja T tuli aamupäivästä mun luo käymään. Mä olin ihan harhamaailmas ku se tuli. Katoin sillon family guyta ja yritin olla kuuntelematta ääniä. Mut ne voimistu ku T tuli. Ne käski tappaa T:n. T kysy et mitä mul kuuluu ja mitä oon tehny ku se on ollu viikon pois. Mun oli vaikee keskittyy ja yritin sanoo äänil et olisivat hiljaa. Mä kerroin et äänet on lisääntyny ja kerroin viiltelystä. "Viiltelyyn mä en ota kantaa, mut miksköhän äänet on lisääntyny. Ootko saanu nukuttuu", T sano. Sit se kysy multa et kuulenko ääniä varmaan koska kuiskailin äänille. Mä nyökkäsin. "Mitä ne äänet sanoo" "En mä haluu kertoa" "Mä en voi Sandra auttaa sua jos sä et kerro mulle."

Sit se sano et sen pitää soittaa mun polihoitajalle ja kertoo että vointi on huonontunu. Mä sanoin että oon ehkä menos porukoille ku äiti on saikulla. T sano että se vois olla hyvä idea. Sanoin että en oo varma vielä.

Sit sanoin että mun kotona haisi tupakka, niinku haisikin. T sano että ei haise. "Väitäksä että sä et muka haista tota", mä kysyin hämmästyneenä. "En haista. Se on taas joku sun harha". Ei varmasti ollu. Mun naapuri polttaa takapihal vaikkei sais. Mut ku T tykkää siitä enemmän ku musta ni se valehteli ettei haise tupakka että naapuri saa polttaa siel mis ei sais koska se on sil helpompaa ku ei tarttee kävellä tupakka katokselle. Jonne on matkaa ruhtinaaliset 20 metriä. Tosi julmaa vaan laittaa harhojen piikkiin toi juttu. Siis todella epäreilua.

En oikeem tiiä mitä sit tapahtu mut yhtäkkii T soitti jollekki ja sano et tulee pian takasin. En tiiä kelle se soitti todennäkösesti mun polihoitajalle. Mut T ei ikinä palannut. Tuli vaan tekstiviesti:
"Jos nyt lähtisit vaan vanhempien luokse. Olen kotikäynnillä toisaalla." Mä vähän ihmettelin et ku se oli luvannu tulla takas.  Tuli sit kaikenlalsia ajatuksia mieleen et mitä on tapahtunu ja miksi. Mitä mä oon taas tehny. Vastasin T:lle: "Sä vaan haluut päästä musta eroon niinku kaikki. Kaiķki on mua vastaan...." ja vähän ajan päästä: "Mut kyl mä ymmärrän. En mäkään ittestäni tykkää". Sain vastaukseks: "Höpö höpö..." ihan ku olisin joku pikkulapsi.

Tulin sit kumminki porukoille. En kertonu T:lle. Mut tuskin sitä kiinnostaa muutenkaan. Oon nyt tääl ja olo on vähän parempi, vaikkakin oon ollu aika hermostunu ja ahdistunu. En tiiä onko se näkyny päällepäin.

Meen täst varmaan taas kattelee painajaisii... niit on joka helvetin yö. Olis parempi vaan nukkuu pois.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Mä lupaan, yet again

Paskaa... viiltelin eilen jalkaan. Piti viiltää ihan kevyesti. Silleen et tulee vaan pieni naarmu. Että sain oloo kevennettyy. Äänet huusi: "Viillä, viillä, viillä! Viillä nyt, oot ansainnu sen! Viillä! Ihan vähän edes.... viillä viillä viillä viillä" Sit mä viilsin. Ensin varovasti. Pinatanaarmuja. Pohkeeseen, kaulaan, ranteeseen ja vatsaan. Ihan vähän. Niitä ei ees melkeen enää näy. Mut se ei riittäny äänille. "Syvemmälle, nynnu, syvemmälle. Sä ansaitset sen! Oot niin huono ja paha ihminen! Viillä syvemmälle....jne jne" Sit mä vaan painoin kovempaa ja tuli viis syvää jälkeä, Ei yhtä syvii ku viimeks ja verta ei tullu niin paljon.

Tänään oli sit asukasinfo. Se meni multa kokonaan ohi ja lääkkeetki olis pitäny jakaa. Mut mä kuulin koko ajan häiritseviä ääniä. "Oot huono, oot paha, oot ruma, oot turha turha turha tyhmä tyhmä paha turha huono..................." Ja sit havahduin siihen että yks hoitaja oli siin mun lähel ja kysy, et saanko lääkkeet jaettuu, Se oli siis kuntoutuskodin hoitaja mut ei mun omahoitaja T, koska se on lomalla. Tää toinen hoitaja, olkoon nyt vaikka K, autto mua sit jakaa lääkkeet. Muut oli jo lähteny. Kerroin että on vaikee keskittyy äänien takia. Se sit joutus ihan kädestä pitäen auttamaan mua.

Sit kerroin että olin viillelly. Se oli virhe,, K kysy et tuliko syviä haavoja. Nostin lahjetta ja näytin ne. K huolestui pahasti. Se pakotti mut menee terveyskeskukseen. Mä ensin väitin vastaan varmaan puol tuntii. Sit se sano et se soittaa äitille. "Jos sä et pysty ite menemään ni mun tehtävä on varmistaa et joku vie sut" Mä suutuin ja sanoin, että äiti ei oo ees kotona. Se uhkas yhä soittaa. Mä sanoin: "Sul on vaitiolovelvollisuus. Jos sä soitat äitille ni mä otan yhteyttä potilasasiamieheen" K naurahti ja sano, että sil on ihan hyvä syy soittaa ja vois selittää sen kelle vaan. 

Se sit kysy et eikö oo ketään kaverii tai ketään kuka vois viiä mut terveyskeskukseen. Mä sanoin että ei oo ja se kysy, et entäs Make. Mä sit soitin Makelle ja se vei mut sinne. Kerroin sille mitä oli tapahtunu ja se oli vähän huolissaan. 

Ku pääsin TK:n iltapäivystykseen, menin luukulle ja kerroin asiani. Hoitaja kyseli mun voinnista ja mä valehtelin että voin ihan hyvin. Kerroin että en olis tullu jos mua ei olis pakotettu. Sanoin että riittää varmaan ku hoitaja vilkaisee haavoja, Menin odottelemaan vuoroani ja pian se tuliki. Menin hoitajan vastaanotolle ja se karro haavoja ja kyseli myös mun voinnista ja sanoin sillekkin että voin hyvin. Se sit sano että pitää pyytää lääkäriä kattomaan, josko ne pitää tikata, ku ovat niin auki. Lääkäri tuli pian ja sano heti että neljään haavaan pitää laittaa tikit. Se ensin puudutti ja sit sen piti vähän avata niitä haavoja et ne pysyis kiinni, Sit se tikkas ne. Sil tuli kesken puhelu ja se meni huoneeseensa puhumaan, Sil välil mä pyytelin anteeks et vien niitten aikaa näin tyhmäl jutul. Se oli tosi ihana. Sano: "Ei sun nyt tarvii anteeks pyydellä! Me ollaan täällä kaikkia varten. Älä siitä huoli!" Se kyseli taas kaikkee ja aloin taas kuulla ääniä. "Ota veitsi ja tapa toi hoitaja. Se on sua vastaan! Se vihaa sua!" Mä sanoin hljaa äänille, et: "Olkaa hiljaa! En aio tappaa hoitajaa, se on mukava!" 

Sit lääkäri palas ja tikkas loput haavat. Ens viikon pe on sit tikkien pois otto. Ennenku pääsin lähtee ni lääkäri kävi tsekkaamassa mun psyk puolen kirjauksia. Pelotti et joudun osastolle. Sit ku se tuli takas ni se kysy et onko äänet lisääntyny sitten viime osasto jakson. Mä sanoin että ei ole, vaikka en oo kyl varma onko se totta. Pääsin sit onneks lähtee ja Make haki mut ja toi kotiin. Make on ihanin ja paras pikkuveli koskaan! Se sano et jos mul tulee taas semmonen olo et pitää viiltää ni voin soittaa hänelle. Pyysi vielä lupaamaan sen. Ja mä lupasin.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

Tänään meni ihan päin persettä. Mä heräsin huonolla tuulella painajaisten jälkeen. Kunotutuskodin hoitaja T soitti ja kerto et oli ollu koko eilisen päivän jossain seminaarissa, mut mun pitäis käydä jakamas maanantain lääkkeet ennen viikonloppua koska maanantaina on vappu ja sillon ei siis tietenkään oo ketään hoitajaa paikalla. Sanoin että menen huomenna ku tuun poli hoitajan luota,. Mut niin... mul oli päivän ohjelmassa sosiaalisten taitojen ryhmä ja A-papin tapaaminen. Meinasin soittaa ryhmään ja ilmottaa etten oo tulos. A:ta halusin kuitenki mennä tapaamaan, koska hyödyn siitä, paljon.

Lähdin sit kuitenki bussilla kohti polia, jossa ryhmä pidetään. Ahdisti tosi kovin mut halusin yrittää. Ei olis kannattanu. Kaikki meni päin helvettiä. Meil ei ollukkaan ihan normaali ryhmäkerta. Yleensä me kokoonnutaan polin ryhmätilaan ja tehään siel tehtäviä ja jutellaan. Tänään, siis just tänään, me mentiinki läheiseen taidemuseoon kävellen. Mul oli kauheen paha olo, mut lähdin mukaan toimintaterapeutti J:n kannustuksella. Se museo sijaitsee rautatien lähellä. Ja se ei ollu hyvä juttu. Junat ja rautatiet saa mun olon ahdistuneemmaks, koska oon niin monta kertaa harkinnu junan alle hyppäämistä. Pysähdyin kattomaan kiskoja ja haaveilin siellä makaamisesta. Ajatuksiin tunki koko ajan raiskauksen lisäks et: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". Se vaan pyöri mun päässä koko ajan.

J tuli sit mun vierel ja melkeen talutti mut sisään sinne taidemuseoon. Mä yritin siel museos pysyy koko ajan J;n kannoilla. Siel oli ihan super ahdistavaa. Siel kuulu kaijuttimist jotain ahdistavaa äännähtelyä. Tunsin miten paniikki alko. Mua pelotti tosi kovin. Sit aloin kuulla: "kill them, before they kill you. kill them before they kill you. kill them before they kill you....." Mä aloin toistaa sitä hiljaa kuiskaten. Pikkuhiljaa kuiskaus alko muuttua ääneen puhumiseksi. Ei kukaan kyl kuullu sitä. Se tauta äännähtely oli niin kovalla. Mä aloin miettii et millä mä voisin tappaa ne. "Take the knife from your bag and kill them" ääni sano. Sit sanoin kyyneleet silmissä melkeen ääneen, että: "Mut ku ei mulla ole laukussa mitään veistä. Mitä mä nyt teen? Miten mä tapan ne?"

Olin siinä sitten kadottanu J:n ja muut ryhmäläiset. Menin istumaan yhel penkil ja katosin totaallisesti. Kuulin jos minkälaista ääntä ja tunsin kaikenlaisia tuntemuksia. Raiskaajakin oli enemmän läsnä ku sillon ku viimeks näin sen. Vaikka se ei ollu siellä fyysisesti. Kuulin ääniä päällekkäin, mut taustalla koko ajan, tällä kertaa suomeksi: "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne........". Juttelin äänten kanssa. "Joo joo, mut millä mä tapana ne? Ei mulla oo mitään millä mä voisin ne tappaa. Joo joo, kyl mä tapan ne, mut miten...." ja se vaan jatkui "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne..." kuulin myös että: "they left you all alone, sä oot ihan yksin, the left you, ne jätti sut yksin..."

Sit yhtäkkii J oli siinä ja kosketti mua varovasti olalle. Lähetään Sandra, se sano pehmeesti. Hyvin hitaasti sain itteni ylös siitä penkiltä ja kävelin museon ulko-ovelle J:n perässä. J kysyi multa et haluunko lähteä kotiin vai mennä vielä toiseen paikkaan ryhmän kanssa. Mä en pystyny vastaamaan. En tienny mitä halusin. J sano: "Nyt sun pitää päättää, tai mä päätän sen sun puolesta. Sul on nyt kaks vaihtoehtoa, joko sä meet kotiin nyt bussilla tai sit tuut meidän kanssa tonne. Mä oon menossa muun ryhmän mukaan" Mä sanoin että en haluis olla yksin. Sit me lähettiin kävelee muiden perään.

Mä en kuitenkaan pystyny mennä mukaan. Jäin muista jälkeen ja katoin taas junaradalle, Sama kysymys alko soimaan mun päässä ku mennessä: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". J jäi jälkeen muusta ryhmästä mun seuraan ja sano: "Pitäisköhän sun mennä polille, jos (polin omahoitaja) T olis siellä?" Mä sanoin etten usko että T on siellä. Miettisin et miks sil olis aikaa mulle, jos sil on muitankin potilaita. J sano, että: "Kävele sinne polille, ni mä soitan sinne. Kyllä T varmaan on siellä".

Mä sit menin sinne. Ei ollu pitkä matka, mutta erittäin pelottava. Ku mä pääsin sinne ni T oli siel odottaamassa mua. Juteltiin hetki siinä aulassa, mut T:n piti lähtee jonku muun luokse kotikäynnille. T kysy, että onko mul taas äänet lisääntyny. Ku vastasin että joo ni se kysy että oonko nukkunu. Vastasin että olen. "Okei, no puhtutaan siitä huomenna ku meillä on aika", se sano. Sit se kysy että menenkö kotiin. Kello oli jotain puol kaks ja meil oli puol kolme A-papin kans se aika, jonne todellakin halusin. Mä sanoin että en ehi menee siinä välissä kotiin. Sit siihen tuli yks toinen hoitaja, M, jota oon nähny aina injektio ryhmässä. Se on tosi kiva. M kysy, että haluunko mä olla sen kanssa tasaan asti ku sil oli peruutus aika. Mä sanoin joo.

Sit me mentiin sen huoneeseen. Mul oli tosi paha olo ja en oikeen enää pysyny läsnä hetkessä vaan katoilin harhamaailmaan. En muista mitä kaikkee siinä tapahtu mut muistan että havahduin siihen. että M kosketti mua olalle ja sano, että nyt mä vähän kosketan suu, että saan suhun kontaktia, Käänsin katseen M:ään ja yritin orientoitua hetkeen. Sanoin että mua sattuu. "Osaatko sä Sandra sanoa, mihin sua sattuu?" Oli hetken hiljasta. Sit sain sanottua: "Tuntuu ku joku raiskais". "Okei, ne on niitä dissosiatiivisia harha-aistimuksia", M sano ja jatkoi: "Mitä jos me mentäis vähän kävelemään ni pääsisit irti noista ajatuksista." "Joo", mä sain sanottu ja nousin tuolilta. Mentiin kattoo akvaario kaloja ja hakee mulle mehua. Juteltiin, tai no, M jutteli siinä koko ajan sit jotai kevyttä.

Sit mentiin aulaan istumaan ja tt J ja toinen vetäjä V tuli sinne sisään. Ryhmä oli loppunu. J tuli juttelemaan mulle ja M:lle. M kerto, että kaikki oli ihan hyvin ja että mä menisin pian tapaamaan pappia. J oli tyytyväinen. Sit mä sanoin: "Taas mä epäonnistuin" J sano; "Et sä epäonnistunu. Sulla vaan oli nyt niin huono vointi, ettet pystyny olee ryhmässä" Mä sanoin: "Sä olit ihan oikeessa. Mun ei olis pitäny alottaa koko ryhmää, ku en mä pysty." "Ekaksi, en mä oo missään vaiheessa sanonu, että sun ei kannattais alottaa ryhmää ja sitä paitsi, tää kerta meni nyt näin mut se johtu siitä, että sul oli huono vointi. On sul menny ihan hyvinkin ryhmä. Vai mitä?" "Joo", mä sanoin. Mut J ei tajuu sitä, että se huono vointi on nimenomaan sitä epäonnistumista.

Lähin siitä sit kävlee seurikselle, mis me tavataan aina A:n kanssa. Se matka oli tuskallinen. Vastaan käveli yks kalju mies. Mä pysähdyin, menin paniikkiin ja aloin miettii, et mitä mä teen. Se ei kuitenkaan ollu se mies, mut menin silti varmuuden vuoksi toiselle puolelle tietä. Oli äärimmäisen ahdstavaa, mutta mä selvisin seurikselle asti.

Siel me sit juteltiin ihanan A:n kanssa, Kerroin taas vähän raiskaus illasta ja siitä miehestä. Sanoin, että mä ansaitsin sen, koska oon paha. Kerroin että mulla on lapsesta saakka ollu semmonen olo että oon saatanasta. Joskus ykstoista vuotiaanahan mä oikeesti kuvittelin olevani saatanan lapsi. Mul lukee siitä päiväkirjassakin. A sano jotain, että Jumala on luonu meijät kaikki oman rakkautensa kohteeksi ja saatana yrittää tulla siihen väliin sanomaan muuta. Sitä ei kannata uskoa.. Ja niinhän se varmaan onkin. A sano, että ei usko, että yksikään ihminen on pelkästään paha tai hyvä, vaan meissä on kumpaakin. Ehkä mäkään en sit oo paha. En tiiä.... mulla on kuitenki sellanen olo. Ja ei siks et olisin tehny jotain pahaa vaan niinku A kysy ni mul on semmonen olo, et mussa on saatanan leima. Se vaan on, ilman mitään erityistä syytä. Mä sanoin, että "pahoille ihmisille tapahtuu pahoja asioita". A oli eri mieltä.

Juteltiin myös mun isoisästä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kerroin, että syytän mun isää siitä ja en oo voinu antaa sitä mun isälle anteeksi. Sen olis pitäny suojella mua. Mun isä tiesi, että hänen isällään oli semmosta taipumusta, mut se ei suojellu mua siltä. Mä olin pieni tyttö. Olin isin tyttö. Miks se ei suojellu mua? Oliko oma ylpeys oikeesti arvokkaampi ku oman pikku tytön hyvinvointi? En ymmärrä... A kehotti mua puhuu mun isän kanssa asiasta, Mä mietin sitä vielä.... Tuntuu hankalalta. Sit aika loppu ja lopuks viel rukoiltiin yhdessä. Se on ihana hetki. Ku joku rukoilee mun puolesta. Sitä mä kaipaan.

Menin sitte takas porukoille ja äitihän ei siis oo kotona. K-sisko oli tehny ruoan, joka ei kelvannu mun isälle. Se söi jotain muuta, kun valittamiseltaan kerkes. Oli niin sairas, väsynyt ja nälkäinen. Me hengailtiin kolmestaan olkkarissa, mä K-sisko ja isä. Katottiin uutisia ja siel sanottiin, että miespuolisia ministereitä on nyt paljon enemmän ku naisiapuolisia. Sit isä sano: "Ei naisten kuulu olla ministereitä. Naisilla kuuluu olla pitkät hiukset ja isot tissit ja niitten kuuluu olla kotona siivoomassa ja laittamassa ruokaa, että ihmisille riittää töitä." Mä suutuin sisältä, pahasti. Sanoin melko rauhallisella äänellä että; "kyl naisetki on ihmisiä" Mun sisällä kiehu. Jumalauta mun sisällä kiehu ja kiehuu edelleen. Sit isä viel käski mun ja K-siskon tyhjentää astianpesukoneeen. Suututti vielä enemmän. Ihan oikeestikko se näkee naiset vaan miesten orjina. Mun oli päästävä pois sieltä. Keksin verukkeen ja soitin omassa huoneessaan olleelle Makelle, et josko se vois mautolla heittää mut himaan, ja heittihän se. Nyt oon tääl yksin kauheen vihan, surun, ahdistuksen, järkytyksen ja pelon keskellä. VITTU MÄ VIHAAN TÄTÄ KAIKKEA! HALUUN VAAN POIS!!

Isä, ota mut jo kotiin,
en jaksa enää lähtä uusiin sotiin.
Mun aika on jo koittanu,
en mä täs elämäs voittanu.
Tahdon vapaaks elämän kahleista,
pois tästä pahasta ja valheista.
Mä en oikeesti enää jaksa,
jyrkät seinät tulee vatsaan.
Liian yksin tän paskan kanssa,
aina astun uuteen ansaan.
Jonka joku mun eteen on laittannu,
harmi etten oo vielkään niskoi taittanu.
Kuolema korjaa mut jo pos täältä,
en mitään ees oota enää elämältä.
Isä mä haluun jo sun luokse,
rahat tai henki, ota ja juokse.
Miks mun pitää tääl viel kärsii,
näit ajatuksii pahoi järsii.
Jos et ota mua pois, mä lähen ite,
taivaasen tahon mut helvettiin kai joudun sitte.
Vihaa vaan toisillemme täällä jaamme,
tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

All you see is all you get

Eilinen päivä oli ihan kauhee. Mä vaan itkin koko päivän yksin kotonani. Teki niin kovin mieli viiltää mut en tehny sitä. En enää. Vaikka mulla olis mahdollisuus. En mä viittiny tai edes pystyny mennä yhteisiintiloihinkaan. En halunnu häiritä kuntoutuskodin omahoitaja T:tä. Sitäpaitsi kun mul on paha olla ja meen sinne ni mut vaan passitetaan pois. Kerran T sano seuraavana päivänä: "Mä en ees ymmärrä et kui sä tulit tänne eilen ku et sit ees puhunu mitään". Ei se ollu ees kusyny multa mitään ja muutenki... joskus pelkkä toisen ihmisen läsnäolo helpottaa oloa. En viittiny sanoa että jos en olis sillon tullu yhteisiin tiloihin ni olisin viiltäny, koska se vihaa sitä. Siitä ei saa puhua sanaakaan.

Kerran ku olin jakamas dosettii joku vuos sitten, ja T meni siit mun luota hetkeks pois ni mä olin ottanu keittiöveitsen laatikosta ja pitelin sitä ranteella. Voin sillon tosi huonosti. T palas mun luo ja näki veitsen. Se oli ihan kylmän viilee ja sano et laita se veitsi pois ja jatka lääkkeiden jakoa. Mä en totellu vaan liikuttelun veistä kevyesti ranteen suonien päällä. Sit äänet käski tappaa T:n. Mä nousin hitaasti tuolilta veitsi kädessä. Lähestyin T:tä mut en sanonu mitään. Pysähdyin, koska en halunnu satuttaa sitä, vaikka äänet sano muuta. "Jos sä tuut vielä lähemmäs ni mun pitää soittaa ambulanssi", T sano. Peräännyin. En halunnu sairaalaan. Laskin veitsen pois, jaoin lääkkeet ja lähdin asunnolleni. Siitä ei seurannu mitään.

Kerran yritin puhua T:n kanssa viiltelemisestä, mut se kielsi. Se ei vaan voi sietää koko puheen aihetta ja pitää koko touhua vastenmielisenä ja mua varmaan myös. Oon usein kysyny T:ltä et viihaako se mua. Tai oikeestaan että miksi se vihaa mua. Se ei oo koskaan sanonu et se ei vihaa mua... vaan, että tää on hänen työ ja hänen tehtävä on auttaa. Onhan T tosi kiva, varsinki sillon ku ite voi hyvin, mut onkohan se sit viel niin kokematon tai jotaìn, nuori kun on. Sitäpaitsi sil on selvästi suosikki asukkaat ja sit ne keitä se vihaa ja mä kuulun niihin.... selvästi..... enkä ihmettele

Niin palataan siihen eiliseen. Olin siis koko päivän yksin ja ahdisti tosi kovin. En tehny oikeen muuta ku olin koneel. Ajauduin taas kattomaan viiltely ja itsemurhakuvia. Litistyneitä, puolikkaita ihmisiä jotka jääny junan alle. Mäkin haluaisin. Sit oli semmosii mis oli naama ihan muussina ku oli ampunu itteään. Sairasta laittaa tommosia kuvia nettiin mut vielä sairaampaa kattoa niitä kuvia.

Sit mä vaan itkin ja itkin. Äiti on helsingis sairaalas tutkimuksis tän viikon. Jos se olis ollu kotona ni olisin soittanu sil et tulee hakee mua mut ei voinu sitäkään tehä. Meinasin myös olla yhteyded A-pappiin mut en halunnu häiritä. Sitäpaitsi mä selvisin. Oon yhä täällä ja en edes viiltäny.

Tänään aamu jatku sit samanlaisena. Laitoin T:lle viestii et onko kotikäyntii ku yleensä on keskiviikkoisin. Se ei vastannu ja ku katoin ikkunasta parkkipaikalle ni sen autoo ei ollu siel. T oli siis taas pois ja jäi tän viikon kotikäynti kokonaan välistä koska: mua siis ahdisti koko päivän taas joten päätin kysyy isältä että josko saisin tulla porukoille. En tietenkään kertonu että ahdistaa ja tarkotus oli palata illalla kotiin. No mä jäinki sit yöks joten en oo sit kuntoutuskodis huomen ku vois olla kotikäynti.

Meil oli tosi kivaa isän, K-siskon ja Maken kanssa. Naurettiin ihan sikana ja kaikkee. Sit jäätiin Maken kans kahestaan olkkariin ja meil oli oikein henkevät keskustelut. Ahdistus kalvas koko ajan sisällä vaikka naureskelin ja keskustelin. Se ei vaan katoo mihinkään koskaan. Lievittyy kyl ku on perheen kanssa ja ottaa lääkettä mut ei nee pois.

Huomenna, tai no oikeestaan tänään, mul on sosiaalisten taitojen ryhmä ja sen jälkeen nään A-pappia. Ryhmästä sen verran että ku meil on tapana jakaa kaikil ryhmäläisil, mukaanlukien vetäjät, palaute sellasil papereil jois lukee kunkin nimi. Nii ni maanantain ryhmäs kaikkien piti rikkoo rutiinei sen verran et jotenki eri taval antaa palaute. Jotku piirsi, mä en pystyny. Jotku anto suullisen palautteen, mä en pystyny. Mul ehotettiin myös että voisin kirjottaa kääntöpuolel mut en halunnu koska sit kaikki tietää et se on just multa. No loppujen lopuks päätettiin et voin antaa leimat kaikkien papereille. Mut siis niin. Sit toimintaterapeutti J anto palautteen silleen et se kiitoksena anto kaikil jonku pikku jutun ja samal kerto et kui anto. Kaikki muut sai kehuja mut mä sain kannustuksia. VITTU MÄ OON LUUSERI. Yhel sanottiim et se osaa hienosti ottaa asioita huumoril. Yhel sanottiin et se on rohkee ja kova jätkä. Yhel sanottiin et sil on hienoja mielipiteitä ja kommenttei...... Mul sanottiin et mun pitäs uskaltaa olla omaitteni. Mut kun mun omaitteni on just näin paska. En mö oo muuta ku mitä musta ulos näkyy. All you see is all you get. Mun kohdalla.

Nooooh... ihan sama. Meen varmaan tästä nukkumaan. Kattomaan taas raiskaus kuvia unten muodossa. Kiitos hei.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

En saa määrätä kehostani

Etäisyys tuntuu olemattomalta, mutta kaikki on silti niin kaukaista. En saa kiinni ajatuksista, jotka kuitenkin ovat vallanneet pääni. Sekavaa, sekavaa, sekaisin. Pääni on. Pääni on sekaisin. Tekisi mieli huutaa ja itkeä. Kiljua ja raivota. Satuttaa, itseäni. Se kasaa ajatukset ainakin hetkeksi. Sitä minä kaipaan ja ikävöin. Sitä ihanaa tunnetta kun terä ensin koskettaa ihoa, sitten painautuu sitä vasten. Syvemmälle ja syvemmälle. Sitten hidas hidas veto ihoa pitkin. Hitaasti se sattuu enemmän. Vedän terää ihoa pitkin ja kun terä on mennyt pituisensa matkan, aukinaiselta puolelta alkaa vuotaa verta. Kun nostan terän iholta veri alkaa pulputa haavasta. Ahh, sitä hallinnan tunnetta. Kaikki on tässä ja nyt. Ajatukset ovat vihdoin kasassa. Näistä ajatuksista saan kiinni. Näitä asioita ikävöin.

En oikeastaan osaa muuta ikävöidä. En muista, tai voi olla että en edes tiedä, millaista on olla onnellinen. Voida hyvin. En voi ikävöidä sellaista mitä en ole koskaan tuntenut. Minut pilattiin jo lapsena. Tuhottiin, rikottiin, särjettiin. Itseni satuttamisen tunnen ja tiedän. Se on aina tuonut helpotusta minulle. Minulle, joka en edes ansaitse helpotusta.

Olen kuitenkin lopettanut sen, sillä en halua olla itsekäs ihminen. Minulle on monesti sanottu että minun pitäsisi olla itsekkäämpi. Silti viiltelyä, joka minua auttaa, ei hyväksytä. Siitä tehdään minulle syyllinen olo, vaikka se auttaa kasaamaan ajatuksia, pysymään läsnä tässä hetkessä ja siirtämään kehon muita ikäviä tuntemuksia hallitumpaan muotoon. Se on myös hyvä konsti kostaa itselleni tekemiäni pahoja asioita ja ajattelemiani pahoja ajatuksia ja epäonnistumisia.

Mutta kun se satuttaa läheisiäni. Ja sitä en halua. En kyllä ymmärrä miksi se on paha asia. Minulla ei ole oikeutta määrätä kehostani edes tässä asiassa. Tahdon pystyä hallitsemaan omaa kehoani. Tarvitsen sitä tunnetta. Mutta en ansaitse sitä.

Minun pitää kuolla. Olen oikeastaan puoliksi kuollut sisältä. Osa minua on viety ja loput minusta tahtoo jo pois. Onko aikani nyt? Mietin sitä päivittäin. En tahdo elää.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Mitäs luotit. -Sinä

Itketkö sinä? Taasko? Eikö sinua hävetä? Olet aikuinen ja kyynelehdit kuin pikkulapsi. Sulje silmäsi tiukasti yhteen, pidätä hengitystäsi ja laske kymmeneen. Et saa itkeä. Et ainakaan tämän syyn takia. Se oli sinun syytäsi. Omaa syytäsi. Tunnetko tuon kivun? Se on oikein sinulle. Sinä lähdit sen miehen matkaan, joten saat nyt kärsiä seuraamukset. Ei riitä että se mies vei sinulta neitsyytesi, kaiken mihin uskoit, ihmisyytesi. Se ei riitä. Ansaitset tämän kaiken pahan mistä kärsit nyt jälkeenpäinkin. Mitäs luotit...

Et saa koskaan elämääsi takaisin. Tiedät sen itsekin. Loppuaikasi tällä planeetalla tulee olemaan kärsimystä. Kuulet, näet, tunnet, haistat sen miehen koko ajan lähelläsi. Kipu siellä tulee seuraamaan mukanasi ikuisesti. Et pääse eroon takaumista ja painajaisista. Se on sinulle oikein. Mitäs luotit.

Sinua delegoidaan jatkuvasti toisen ihmisen vastuulle. Kukaan ei halua auttaa sinua, sillä kaikki tietävät, että sinua ei voi auttaa. Tunnetko olevasi umpikujassa? Hah! Se on sinulle ihan oikein! Mitäs luotit!

Pyyhi siis kyyneleesi ja ryhdistäydy. Et saa surra tätä asiaa. Se on väärin sitä miestä ja läheisiäsi kohtaan. Älä itke enää. Et saa! Lopeta! 

-Sinä