sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

I just do

I wanna die

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Osastolla TAAS.

Tulin perjantaina kotiin osastolta. En ollu ku kolme yötä... nukkumattomuuden takia taas. Tä on jo kolmas kerta tänä vuonna. Osastolle lähtö oli aika dramaattinen. Poliisien saattelemana ambulanssilla taas. Olin tiistaina ihan sekasin ku menin tapaamaan toimintaterapeutti J:tä. En ollu nukkunu johonki kolmeen viikkoon ku korkeintaan kolme tuntii, paitsi yhtenä yönä viis. Koko unkarin matkakin oli menny näis merkeissä. Vointi oli siis tosi huono. Oikeestaan jo maanantaina asukasinfos/dosettien jaos mua oltiin uhkailtu sairaalalla. En pystyny ees ite jakaa dosettia äänten takia ni kuntoutuskodin hoitaja T teki sen mun puolesta. Sit se uhkas soittaa ambulanssin mut soittiki tt J:lle ja me sovittiin toi ylimääränen tiistain aika.

Menin sit sinne tiistaina äänien kera. Kerroin jossain kohtaa J:lle äänistä. Kerroin et ne käskee tappaa itteni ja J:n. En kauheesti muista siitä hetkestä, mitä nyt omakannasta luin. Sit olin jotenki päätyny odotustilaan "odottamaan et lääkäri vapautuu" näin mul sanottiin mut todellisuudes odotin ambulanssii vaik en sitä ees ite tienny. Jossain kohtaa olin kaivanu terän esiin. Lääkäri kerto osastolla jossain palaveris et olin "uhkaillu" sillä tappavani itteni ja J:n. En usko... kauheeta liiottelua.

Istuin siinä odotustilassa tovin terä kädessä. Välillä terä hiveli ranteen suonia. Sen muistan. Ja myös sen et siihen tuli toinenki hoitaja istuu mun kanssa ja se käski antaa terän pois. Ku se näki et terä lähesty rannetta ni se sano vähän vakavammalla äänellä: "Sandra täällä ei sit missään tapauksessa viillellä". Kaikki muut polille tulijat ohjattiin toiseen odotustilaan odottamaan. Kai mut koettiin jotenki uhkana.

Sit tuli poliisit ja ampparit. Mä sanoin J:lle: "Sä valehtelit mulle. Mä en voi uskoo er sä valehtelit mulle!" J yritti selittää jotain mut todellisuudes se oli valehdellu... Poliisi kysy J:ltä: "Eihän sil ole mitään teräaseita". "On sillä terä kädessä", J vastas. Poliisi käski laittaa terän pois ja aika pian se olikin jo tarrautunu mun käteen ja pakotti tiputtamaan terän. "Mikä tääl on niinku tilanne?" poliisi kysyi. J selitti jotain en nyt muista et mitä. Muistan vaan et sano lopuks et: "...ja on nyt ihan M1 kuntonen" Sit ne kaikki käski mua nousee ylös ja lähtee niitten matkaan. Mä kieltäydyin ja J sano ettei usko et mä oon mihinkään siitä vapaaehtosesti nousemas. Sit poliisit nosti mut väkisin ylös siitä penkiltä ja raahas mut ulos polilta ambulanssiin.

Ajettiin ensin pääterveysasemalle päivystykseen. Siellä poliisi kaivo mun laukun ja löys loputkin mun terät. Mä en kovin kauaa odottanu lääkäriä mut siinäkin välis yritin jo lähtee ja poliisit ja vartija otti musta kiinni. Siin tulee niin avuton olo ku ei siit vaan pääse mihinkään. Sit lääkäri tuli siihen mun luo käytäväl. En muista mitä se kyseli ja mun oli vaikee muutenki äänien takii keskittyy. Se ei kovin kauaa siin viipyny ku se sano et: "joo selvä tapaus. Meen kirjottaa M1 lähetteen." Ja siitä sit poliisi kulkueel osastolle.

En muista paljoo siit saapumis hetkestä. Näin lääkärii joka määräs kaks injektioo samantien saatavaks. Yks ihana N hoitaja saatto mut mun huoneeseen. Mä sain onneks yksityishuoneen et saisin nukuttuu kunnol. Ensin mut laitettiin semmoseen sairaalabakteeri huoneeseen ku ei ollu muit yhenhengenhuoneita. Se on ainut huone jossa on suihku ja vessa yhteydes. Mut olin siel vaan yhen yön koska se piti olla vapaana jos sitä tarvittais oikeesti. Se N tuli tarkistaa mun vaatteet. Mun piti riisuutua et se sai kunnol tarkistaa ne ku mult oli löytyny niit terii. Ja kosks äänet käski vahingoittaa muita ihmisiä. Sit ku se oli tarkastanu ne mun vaatteet ni se laitto ne piikit pakaralihakseen. Se toinen sattu ihan sikana. N on kyl tosi kiva! Sit se lähti pois ja mä jäin sängyl makaamaan.

Koht mun huoneeseen tuli joku mieshoitaja. Se meni sinne huoneen vessaan ja mä kysyin silt et mitä se oikeen tekee siel. Se ei vastannu mut koht se lähti mun huoneest pois suihkuletku kädessä. Sit se palas ja meni takas sinne vessaan. Mä nousin kattomaan et mitä se oikeen tekee. Se yritti irrottaa sitä käsisuihkuaki mut ei vissiin saanu sitä irti. Ne yritti ennalta ehkäistä niitä tilanteita et yrittäisin kuristaa itteni. En saanu ees kännykän laturia pitää itelläni. Ku kysyin yhelt hoitajalt että miksi ni se vastas: "ettei meijän sit tarvii repii sitä irti sun kaulasta".

Olo alko pian injektioiden jälkeen helpottaa ja sain nukuttuu tosi hyvin. Kokonaisvointi alko paranee. Ekana iltana piti hoitajan melkeen syöttää mul iltalääkkeet ku olin niin unes jo siin vaihees.

En muista paljookaan osastoajasta joka johtunee osittain noista injektioista. Tutustuin pariin nuoreen tyttöön. Lääkärin tapaamisil puhuttiin mun voinnista ja lääkäri siis kerto mulle et mitä tiistaina polil oli tapahtunu. Se luki sitä mun kannasta. Ja mun mielestä vääristeli joitain juttui. Ainaki ku ite luin sitä jälkeen päin ni se ei ollu ihan semmotti ku se lääkäri oli väittäny. Mut onneks pääsin perjantaina pois. Osastol on ihan perseestä. Ja sain kuitenki helpotusta oloon. Ja nyt yöt on menny tosi hyvin.

Ei mul sit muuta.. kiitos kun luit!

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Unkarin matka

Noniiiiin. Elikkäs niiin. Oltiin kuoron kanssa Unkarissa. Lähdettiin 7.6 keskiviikkona ja palattiin 12.6 maanantaina. Tai no, oltiin tiistaina yhen aikaan yöl mun kotikaupungis. Niinku kirjotin ni hauskaa oli, mut oli paljon huonojaki hetkiä. Ja kirjotan nyt pääasiassa niistä, koska en oo päässy niit oikeen avaamaan kellekkään ku en oo kehannu kertoo et oon tämmönen luuseri.

Ensin vähän taustatietoo: Meit lähti reissuun yhteensä joku 25. Melkeen koko kuoro plus soittajat ja yks solisti joka ei kuulu oikeesti meijän kuoroon. Mä oon meistä kaikkist nuorin. Must seuraava on vissiin 32v ja siit seuraava kai 38v. Ja mä oon siis 24v. Loput onki aika vanhoi ja vanhin on yli 70v. Me oleiltiin kolmes kaupungis. Ensin kaks yötä hotellis yhes kaupungis ja sit yks yö hostellis semmoses pikku kyläs ja vikana kaks yötä Budapestissa. Me oltiin nois kahes ekas majotukses kolmenhengen huoneis mä, P ja M. Ja sit Budapestis oltiin kahestaan P:n kanssa. Tutustuin lähemmin moneen henkilöön, mut P oli ihanin. Ilman sitä en olis selvinny koko matkasta! Se oli mun vara-äiti. Musta pidettiin hyvää huolta koko matkan ajan. Kaikki aina kysy et: "Eihän Sandra oo jääny yksin mihinkään" ja semmosta. Se tuntu hyvältä, ku tiesin et ne välittää. Myös mun alkoholin käyttöö valvottiin mut siitä myöhemmin lisää. Nyt asiaaan ---->

Vaikka musta pidettiin hyvää huolta, ni sattu heti alkuun pikku äksidentti. Nimittäin ku lentokonees me oltiin ihan hajapaikoil ni mä olin yksin siel aika peräl. Ku lentokone laskeutu Budapestiin ni se mun vieres ollut tyttönen jäi viel oottaa et melkeen koko kone oli tyhjä ennen ku se lähti menee ja mä en päässy siis pois siit ennen sitä ku olin ikkunapaikal. Sit ku pääsin pois koneesta ni kaikki oli hävinny johonki. Mä olin kauheen ihmispaljouden keksel ihan keskenäni. Siin kelle tahansa iskee paniikki, ni voi vaan kuvitella millanen olo mul oli ku oon muutenki niin herkkä. Mä vaan paruin siel. Sit kokosin itteni ja onneks löysin englanninkieliset opasteet laukkujen palautukseen. Tulin semmoseen isoon huoneeseen mis ei ollu melkeen ketään ja siin oli ovet toiseen huoneeseen. Mä näin niist ovista, et jos niist kerran astuu sisään ni ei pääse takas enää sinne puolelle. Mietin et onkohan muu porukka siel. Kävelin edes takas sitä huonetta ja sit näin ovesta yhen kuorolaisen joka viitto mut sisään. Mä selvisin! Se oli kyl ihan kauhee kokemus. Sit piti viel esittää muille että en ollu kauheen pahasti säikähtäny. Kysyivätkin multa että hätäännyinkö. Vastasin kyllä että joo, mut yritin pidättää itkua..

Sit tuli joku kolmen tunnin bussi matka toiseen kaupunkiin. Se oli kyl kiva matka. Laulettin ja juteltiin ja naurettiin.

Ekana iltana, ku me mentiin pienel porukal vähän iltaa istumaan, mä tutustuin punaviiniin. En oo siis aikasemmin oikeen tykänny siit, mut ku tilattiin porukalla muutama pullo ni join sit sitä ja tykästyin. Join vähän liikaa. Me käppäiltiin sit aika myöhään hotellil. Mä kävelin vähän siksakkii ja puhuin paljon.... liikaakin.... Nimittäin ku P sano ihan läpäl jotain et: "Mä katoin et tuol oli (en nyt muista että mitä, mut sovitaan vaikka että ihminen), mut se oliki vaan harhaa" ja naureskeli. Ni sit mä sanoin sille että: "No sullakin on näköjään skitsofrenia niinku mullakin. Mulla on paranoidinen skitsofrenia". P oli vähän hämillään. Ei varmaan ollu varma et heitänkö huulta vai oonko tosissani. Sit vähän matkan päästä mä sanoin sille: "Kiva ku se pappi kysy multa että missä mä oon töissä vai opiskelenko ni mun oli pakko valehdella sille et etsin töitä, koska en viittiny kertoo sille totuutta. Oikeesti mä oon eläkkeellä koska mul on skitsofrenia," (Taustatietona sen verran et oltiin paikallisen seurakunnan järkkäämäl illallisel oltu aiemmin ja pappi istu meijän pöydäs ja kyseli kaikkee meiltä). Sit P vastas siihen et: "No se oli ihan hyvä vastaus jos ei halua kertoa tollasesta asiasta." Mä sanoin: "Nii.. emmä kyl tiiä et kui mä sullekkaan kerroin, sori." Sit P vastas: "Eiku ihan hyvä että kerroit, ni tiedän sit jos tulee jotain."

Ja tuli kans. Nimittäin ku päästiin hotellil ni johan alko äänet kiusaamaan. "Tapa ittes tapa ittes tapa ittes...." "Miks et ottanu niitä teriä mukaan, sun pitää viiltää. Oot ihan tyhmä ja huono.........." jne jne. En nyt tarkkoja sanoja muista mut tota luokkaa kuitenki. Mä pysähdyin totaallisesti. P kysy et mikä mul on. Sain vastattuu et kuulen ääniä. "Onko ne hyviä vai pahoja ääniä?" "Pahoja" "Mitä ne sanoo?" "Ne käskee vahingoittaa itteeni", mä vastasin poissaolevana. "Nyt et kuuntele niitä! Ei sun pidä vahingoittaa ittees! Sä oot niin ihana ihminen. Ja sul on niin kaunis lauluäänikin." Sit P alko laulaa mul yhtä lauluu jossa lauloin joskus sooloa. Sit sitäkin alko itkettää ku sil tuli ikävä sen kahta pientä poikaa, joille se kuulemma laulaa tuutulauluks just sitä kyseistä biisiä.

Mä yritin siin sit vähän ajan pääst jakaa lääkkeit dosettiin, mut ei se meinannu onnistua. Ku olin sit saanu jaettuu lääkkeet kauheista vaikeuksista ja äänistä huolimatta (jotka on muuten alkanu tekee joka lääke jaon yhteydes, riippumatta olosta, sitä et ku yritän laskee ni ne sanoo numeroita ihan sekavas järjestykses), ni menin mun pedille istumaan. Olin siis yhä humalassa. Sit aloin selittää P:lle ja M:lle mun sairaudesta ja sen puhkeamisesta: "Mun sairaus diagnosoitiin ku olin joku 22v, mut mä luulen et mul on ollu se jo 18 vuotiaasta saakka. Mä aloin meinaan oireilla aika pian sen jälkeen ku yks mies raiskas mut ku  mä olin 18 vuotias. Ja sit mul on myös seksuaalista hyväkskäyttöö lapsuudes joka altisti sairauden puhkeemiselle." Sit P tuli halaa mua ja alko taas itkee. "Ei tommosta sais tehdä kellekkään. Mä en siis voi ymmärtää sitä et tehdään pahaa toisille" se sano ja jatko: "Kauheita asioita sä oot joutunu kokemaan. Toi on siis kauheinta mitä toiselle voi tehdä. Sehän vie sulta itsemääräämis oikeuden ja ihmisyyden. Tää on niin väärin" Se sit istu mun vieressä ja halas mua ja sit M tuli halaa toiselt puolelta. Sit me mentiin nukkuu. Seuraavana aamuna kauhee krapula ja morkkis. Pyysin avautumistani anteeksi mut sain vastaukseks että: "Ei sun tommosta tarvii pyytää anteeks. Kiitos luottamuksesta kun kerroit. Ei varmaan oo helppo puhuu tommosista asioista. Oot tosi rohkee" ja semmosta....

Siel juotiin joka ilta, mut ton ekan illan jälkeen P alko vähän vahtii mun juomisii ku huomas et mul ei tuu itelläni rajaa vastaan ja ku on viel noi lääkkeetkin ja sit se vahtiminen levis ympäri kuoroo ja koht kaikki laski mun viini laseja. Sit mä otin seuraavana iltana vahingossa epähuomiossa lääkkeet viinilasillisen kanssa ja sit kyl lensi laatta, vaikken kovin paljoo juonu.

Sit vaihettiin kaupunkia. Mentiin semmoseen pikku kylään. Siel päästiin laulaa linnaan. Se oli siistii. Sit sen linna esiintymisen jälkeen oli viini illallinen. Käveltiin semmost ihme metsäpolkua joku  kaks kilsaa johonki viini mestaan jossa oli viini kellari. Siel oli ulkona vastassa talonväki joka tarjos jotain väkevää juomaa alkuun. Mä ehtisin haistelemaan sitä, mut sit kuoronjohtaja K tuli sanoo mulle: "Sandra, älä juo sitä. Se on liian väkevää" Ja mä tottelin.

Siel kellaris maisteltiin puna-, valko- ja roseviinejä. P sano ihanasti mulle et: "Maistiainen on sit tän verran" ja näytti n. kahen sentin välii sormilla. Se oli aika söpöö. Ja mä tottelin. Maistiaisten jälkeen mentiin syömään ja tarjolla oli viiniä niin paljon ku vaan jakso juua. Mä olin sit jo pari lasillista juonu ja sit P tuli sielt jostain toisest päästä isoo pöytää kuiskaamaan mulle "Ja toi on sit Sandra ihan viimenen lasillinen" Mä yritin väitellä itelleni viel yhtä lasillista, mut P vastas vaan: "Sandra ei! Ja tätä väittelyä mä en häviä!" No emmä sit ottanu enempää. Vaikka olisin halunnu. Kännissä on niin paljon kevyempi ja sosiaalisempi olo.. Ainakin nousuhumalassa...

Siel oli aika paljon porukkaa ja mul oli koko ajan oikeestaan ollu vähän semmonen ahdistava olo. Mä yritin olla. Sain syötyy alku-, pää- ja jälkiruoat, mut sit alko ahdistaa tosi kovin ja aloin kuulla ääniä. "Ne haluu tappaa sut.." ja sitä rataa. Mun oli päästävä pois sieltä. Lähin ulos yksin. Siel oli tosi pimeetä. Kelloki oli jo paljon. En tiiä kauanko istun siel ulkona yksin äänien keskellä ku P tuli sit sinne ja sano: "Ethän sä loukkaantunu?" Mä sanoin että kuulen taas ääniä. "Mitä ne nyt sanoo?" "Ne sanoo, että kaikki haluu tappaa mut." "Sandra ei täällä kukaan halua tappaa sua. Sä oot ihan turvassa meidän kanssa." En muista oikeen et mitä mä selitin siinä, mut jotain mä sanoin, että mun pitää tappaa itteni ja P sit tietty kielsi. Sit P sano, et mennään takas sisään. Mä sanoin että en voi tulla sinne enää. Porukkaa alko muutenki olee loppusanoja vaille valmiita lähtemään hostellille ja P otti mua kädestä kiinni ja talutti mut sinne ovensuulle. Se kuiskas mulle "Mä suojelen sua". Me sit kuunneltiin siin oven suussa ne loppukiitokset ja sit lähettiin käppäilee porukalla. Mä en aluks pystyny melkeen lähtee. Oli pilkko pimeetä ja täysin tuntemattomat kolme kilsaa edessä. P sano mulle: "Nyt ei voida Sandra jäädä tänne, ku me eksytään muuten muusta porukasta." Sit P otti mua taas kädestä kiinni ja me käveltiin koko matka käsikkäin. Ja mä selvisin taas. En kuollukkaan vaikka olin ihan varma et joku aikoo tappaa mut. Mettisin jo sitä et en nää äitii enää koskaan.

Noi oli ne pahimmat sattumukset. Kyl muutenki kuulin ääniä tosi usein, mut ne ei silleen vieny voittoa aina...

Oli tos reissus sekin viel et ku mä oon tämmönen läski luuseri paska ni mä en jaksanu lähtee joka paikkaan ees mukaan ollenkaan. Mul on niin huono kunto ja nukuinkin niin huonosti etten jaksanu lähtee heti aamusta mihinkään. Laulamassa tietty kävin aina kun konsertti oli. Vaikka oli sit pitkä kävely matka esiintymispaikalle. Mut muuten en jaksanu muun porukan mukana oikeen kulkee. Paitsi illalla. Joinain iltoina mentiin pienemmän porukan kanssa laulaa jonnekki keskelle kaupunkia esim. finlandia hymniä neli äänisesti. Se oli kivaa.

Käytiin myös syömäs tosi hienossa ravintolassa. En oo ennen ollu semmoses. Mä katoin mallii koko ajan muilta ei mitä pitää milloinkin tehä :D ja oli hyvää ruokaa ja elävää musiikkia. Viulisti tuli soittamaan mun korvanjuurelle silleen hienosti :)

Sit tultiin kotio ja lennot meni kumpaankin suuntaan hyvin. Halasin P:tä ja kiitin kaikesta ja sit mun oli viel pakko laittaa viesti P:lle seuraavana päivänä. Se meni näin:

"Kiitos matkaseurasta ja huolenpidosta. En olis pärjännyt ilman sua! Oot niin herttainen ja äidillinen ihminen. Teit mun matkasta paaaaaljon paremman. Ja anteeks jos olin taakaks. En kyllä unohda sitä että kävelit mun kanssa käsikkäin sen kolme kilometriä vaikka melkeen muuta en siitä hetkestä muistakkaan...."

Ja vastauksena sain:

"Kiitos itsellesi, olipa hienoa tutustua sinuun! Mun mielestä pärjäsit upeasti, vaikka matka varmasti olikin sulle tosi rankka. Ihanaa, että annoit mun auttaa, ja että niin rohkeasti kerroit taustastasi ja sairaudestasi, se vaati todellista rohkeutta. Et selvästikään kaikesta huolimatta ole menettänyt uskoa ihmisiin, sen ansiosta sä kyllä selviät mistä vaan! Anna vaan sen sun kauniin hymyn tulla useammin, sitä on niin kiva kattella :)"

P on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin ihana ihminen!

Mut siis täs nyt oli negatiivisia asiaoita. Siel tapahtu paljon hyvää ja ihanaakin mut mun oli päästävä purkamaan joitain asioita ulos systeemistä.... Kiitos!

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Unkaris kuoron kanssa

Tulin maanantaina kuoron unkari reissulta. Reissu meni kohtalaisen hyvin mut ei ihan suunnitelmien mukaisesti. Pelkoja ja ääniä oli paljon mut onneks oli ihania ihmisiä ympärillä ! Voisin huomen kirjottaa reissusta tarkemmin jos muistan...

torstai 18. toukokuuta 2017

You can't do this. I can't do this

Mut heitettiin sit ulos ryhmästä tänään koska en pystyny osallistumaan. Kaikki vihaa mua, enkä ihmettele yhtään. Mä oon luuseri jota kuuluuki vihata.

Vittu ku tekis mieli viiltää... syvälle... vuotaa verta. Paljon. Ja nukahtaa siihen enkä ikinä enää heräis. Kumpa se olis vaihtoehto. Tai no onhan se. Mut kumpa se ei satuttais äitii ja muita.

Miks elämän pitää olla niin vaikeeta?

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Höpö höpö...

Tänään oli pieleen menny kotikäynti. Kuntoutuskodin omahoitaja T tuli aamupäivästä mun luo käymään. Mä olin ihan harhamaailmas ku se tuli. Katoin sillon family guyta ja yritin olla kuuntelematta ääniä. Mut ne voimistu ku T tuli. Ne käski tappaa T:n. T kysy et mitä mul kuuluu ja mitä oon tehny ku se on ollu viikon pois. Mun oli vaikee keskittyy ja yritin sanoo äänil et olisivat hiljaa. Mä kerroin et äänet on lisääntyny ja kerroin viiltelystä. "Viiltelyyn mä en ota kantaa, mut miksköhän äänet on lisääntyny. Ootko saanu nukuttuu", T sano. Sit se kysy multa et kuulenko ääniä varmaan koska kuiskailin äänille. Mä nyökkäsin. "Mitä ne äänet sanoo" "En mä haluu kertoa" "Mä en voi Sandra auttaa sua jos sä et kerro mulle."

Sit se sano et sen pitää soittaa mun polihoitajalle ja kertoo että vointi on huonontunu. Mä sanoin että oon ehkä menos porukoille ku äiti on saikulla. T sano että se vois olla hyvä idea. Sanoin että en oo varma vielä.

Sit sanoin että mun kotona haisi tupakka, niinku haisikin. T sano että ei haise. "Väitäksä että sä et muka haista tota", mä kysyin hämmästyneenä. "En haista. Se on taas joku sun harha". Ei varmasti ollu. Mun naapuri polttaa takapihal vaikkei sais. Mut ku T tykkää siitä enemmän ku musta ni se valehteli ettei haise tupakka että naapuri saa polttaa siel mis ei sais koska se on sil helpompaa ku ei tarttee kävellä tupakka katokselle. Jonne on matkaa ruhtinaaliset 20 metriä. Tosi julmaa vaan laittaa harhojen piikkiin toi juttu. Siis todella epäreilua.

En oikeem tiiä mitä sit tapahtu mut yhtäkkii T soitti jollekki ja sano et tulee pian takasin. En tiiä kelle se soitti todennäkösesti mun polihoitajalle. Mut T ei ikinä palannut. Tuli vaan tekstiviesti:
"Jos nyt lähtisit vaan vanhempien luokse. Olen kotikäynnillä toisaalla." Mä vähän ihmettelin et ku se oli luvannu tulla takas.  Tuli sit kaikenlalsia ajatuksia mieleen et mitä on tapahtunu ja miksi. Mitä mä oon taas tehny. Vastasin T:lle: "Sä vaan haluut päästä musta eroon niinku kaikki. Kaiķki on mua vastaan...." ja vähän ajan päästä: "Mut kyl mä ymmärrän. En mäkään ittestäni tykkää". Sain vastaukseks: "Höpö höpö..." ihan ku olisin joku pikkulapsi.

Tulin sit kumminki porukoille. En kertonu T:lle. Mut tuskin sitä kiinnostaa muutenkaan. Oon nyt tääl ja olo on vähän parempi, vaikkakin oon ollu aika hermostunu ja ahdistunu. En tiiä onko se näkyny päällepäin.

Meen täst varmaan taas kattelee painajaisii... niit on joka helvetin yö. Olis parempi vaan nukkuu pois.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Mä lupaan, yet again

Paskaa... viiltelin eilen jalkaan. Piti viiltää ihan kevyesti. Silleen et tulee vaan pieni naarmu. Että sain oloo kevennettyy. Äänet huusi: "Viillä, viillä, viillä! Viillä nyt, oot ansainnu sen! Viillä! Ihan vähän edes.... viillä viillä viillä viillä" Sit mä viilsin. Ensin varovasti. Pinatanaarmuja. Pohkeeseen, kaulaan, ranteeseen ja vatsaan. Ihan vähän. Niitä ei ees melkeen enää näy. Mut se ei riittäny äänille. "Syvemmälle, nynnu, syvemmälle. Sä ansaitset sen! Oot niin huono ja paha ihminen! Viillä syvemmälle....jne jne" Sit mä vaan painoin kovempaa ja tuli viis syvää jälkeä, Ei yhtä syvii ku viimeks ja verta ei tullu niin paljon.

Tänään oli sit asukasinfo. Se meni multa kokonaan ohi ja lääkkeetki olis pitäny jakaa. Mut mä kuulin koko ajan häiritseviä ääniä. "Oot huono, oot paha, oot ruma, oot turha turha turha tyhmä tyhmä paha turha huono..................." Ja sit havahduin siihen että yks hoitaja oli siin mun lähel ja kysy, et saanko lääkkeet jaettuu, Se oli siis kuntoutuskodin hoitaja mut ei mun omahoitaja T, koska se on lomalla. Tää toinen hoitaja, olkoon nyt vaikka K, autto mua sit jakaa lääkkeet. Muut oli jo lähteny. Kerroin että on vaikee keskittyy äänien takia. Se sit joutus ihan kädestä pitäen auttamaan mua.

Sit kerroin että olin viillelly. Se oli virhe,, K kysy et tuliko syviä haavoja. Nostin lahjetta ja näytin ne. K huolestui pahasti. Se pakotti mut menee terveyskeskukseen. Mä ensin väitin vastaan varmaan puol tuntii. Sit se sano et se soittaa äitille. "Jos sä et pysty ite menemään ni mun tehtävä on varmistaa et joku vie sut" Mä suutuin ja sanoin, että äiti ei oo ees kotona. Se uhkas yhä soittaa. Mä sanoin: "Sul on vaitiolovelvollisuus. Jos sä soitat äitille ni mä otan yhteyttä potilasasiamieheen" K naurahti ja sano, että sil on ihan hyvä syy soittaa ja vois selittää sen kelle vaan. 

Se sit kysy et eikö oo ketään kaverii tai ketään kuka vois viiä mut terveyskeskukseen. Mä sanoin että ei oo ja se kysy, et entäs Make. Mä sit soitin Makelle ja se vei mut sinne. Kerroin sille mitä oli tapahtunu ja se oli vähän huolissaan. 

Ku pääsin TK:n iltapäivystykseen, menin luukulle ja kerroin asiani. Hoitaja kyseli mun voinnista ja mä valehtelin että voin ihan hyvin. Kerroin että en olis tullu jos mua ei olis pakotettu. Sanoin että riittää varmaan ku hoitaja vilkaisee haavoja, Menin odottelemaan vuoroani ja pian se tuliki. Menin hoitajan vastaanotolle ja se karro haavoja ja kyseli myös mun voinnista ja sanoin sillekkin että voin hyvin. Se sit sano että pitää pyytää lääkäriä kattomaan, josko ne pitää tikata, ku ovat niin auki. Lääkäri tuli pian ja sano heti että neljään haavaan pitää laittaa tikit. Se ensin puudutti ja sit sen piti vähän avata niitä haavoja et ne pysyis kiinni, Sit se tikkas ne. Sil tuli kesken puhelu ja se meni huoneeseensa puhumaan, Sil välil mä pyytelin anteeks et vien niitten aikaa näin tyhmäl jutul. Se oli tosi ihana. Sano: "Ei sun nyt tarvii anteeks pyydellä! Me ollaan täällä kaikkia varten. Älä siitä huoli!" Se kyseli taas kaikkee ja aloin taas kuulla ääniä. "Ota veitsi ja tapa toi hoitaja. Se on sua vastaan! Se vihaa sua!" Mä sanoin hljaa äänille, et: "Olkaa hiljaa! En aio tappaa hoitajaa, se on mukava!" 

Sit lääkäri palas ja tikkas loput haavat. Ens viikon pe on sit tikkien pois otto. Ennenku pääsin lähtee ni lääkäri kävi tsekkaamassa mun psyk puolen kirjauksia. Pelotti et joudun osastolle. Sit ku se tuli takas ni se kysy et onko äänet lisääntyny sitten viime osasto jakson. Mä sanoin että ei ole, vaikka en oo kyl varma onko se totta. Pääsin sit onneks lähtee ja Make haki mut ja toi kotiin. Make on ihanin ja paras pikkuveli koskaan! Se sano et jos mul tulee taas semmonen olo et pitää viiltää ni voin soittaa hänelle. Pyysi vielä lupaamaan sen. Ja mä lupasin.