Tiedän, kumman valitsisin.

 Oon onnellinen. Mutta erittäin stressaantunut ja ahdistunut. Mua ahdistaa oudot asiat. Tänään alkoi ahdistaa koska porukoitten asuntoauto on rikki. Miksi vitussa se mua ahdistaa?  Ja mua pelottaa koko ajan et jotain pahaa tapahtuu. Esim jos joku keikkuu tuolilla ni oon äärimmäisen ahdistunut. 

Rakas muutti tähän mun luokse. Tiistaina oli muutto. Mua ahdisti koko päivän ihan hirveesti mitä ihmeellisemmät asiat. Ja kun oon stressaantunut ja ahdistunut ni laskemiset pahenee. Laskin askeleita ja piti olla aina esim rappukävässä saman verran askeleita rappujen välillä. Jos ei ollut ni piti askeltaa paikal tai ottaa isompia askelia että tuli se tietty määrä. Ja rappuset piti tietty laskea. Välillä kun on pahana, pitää hypätä viimeisen askelman yli että tulee kolmosella jaollinen. Melkeen joka paikassa on 19 askelmaa, tai se on tosi yleinen ja ahdistava määrä. 

Ja pitää laskea kun harjaa hampaita tai ottaa kraanasta vettä. Mut nää nyt on aina. En ees pysty olee tekemättä niin.

Mut pahimmat on pakkoajatukset. Tai en tiiä mitä ne on. Mut ennen oon aina sanonut että mieluummin  pakko-oireet ku psykoottiset oireet. Ne on korvannut mun psykoottiset oireet pitkälti. Mut nää pakkoajatukset mä mielelläni vaihtaisin psykoottisiin oireihin. Mieluummin ääniä ku nää ajatukset...

Ja siis mul on tän stressin ja ahdistuksen myötä myös palanut vähän harhat. Mut ne on semmoisia mitä mul oli silloin ihan alussa. Joskus 18-vuotiaana. Eli esimerkiksi savua tai tulipaloja. Ja sit jotain itkua tai ovikellon ääniä. Ja semmosia random ääniä joita muut ei kuule, esimerkiksi jotai  piip ääntä tai kolinaa. Ja nää on semmoisia että en ees tiiä et ne on harhaa. Kysyn ympärillä olevilta ihmisiltä että kuulitko ton tai näetkö ton. Usein saan kieltävän vastauksen ja sit tajuun et se oli harhaa. Mut nä ei oo silleen pelottavia. Ei nä mukaviakaan ole mutta ei ahdista yleensä. Tai ahdistaa mutta ei se sisältö vaan se että ylipäänsä on harhoja. Et oonko taas sekoamassa.

Nukahtaminen kestää kolmisen tuntia vähintään. Turhauttavaa. Kun on väsynyt mutta uni ei tule. Nyt koitan. Öitä

En toisaalt sit tiiä

Missään ei oo hyvä olla. Ei osastol, ei porukoil eikä kotona. Haluisin vaan kuolla. Ei must oo mihinkään. Joutaisin narun jatkeeksi. 

Ne ei haluu pitää mua enää osastolla. Mut en pärjää kotonakaan. En halu muuttaa tuettuun enkä porukoillekkaan. Ja siis siihen on miljoonia syitä miks en halu muuttaa tuettuun. Mm. täs kaupungissa jossa asun ei oo semmosta palvelua muuta ku keski-ikäsestä ylöspäin. Ja en todellakaan aio muuttaa pois tästä kaupungista. Sitä paitsi mul ei oo varaa muuttaa nyt mihinkään ku on toi auto. Osamaksut, kaskot, dieselverot ja naftat plus huollot ja katsastukset.

Lisäks haluun elää itsenäisesti. Vituttaa jo se ajatus siitä että pitää kysyy lupaa et saisko joku tulla esim yöks. Ja koko ajan joku kyttäämässä. Sen lisäks mul on nyt niin hyvä kämppä, hyväl sijainnil ja kaikki mun kamat mahtuu täydellisesti mun kotiin. En halu mihinkään kämäseen yksiöön johon mun iso jenkkisänky ei mahdu. 

Ja en jaksa käyttää mun viimesii vähäisii voimii muuttamiseen ja sekin maksaa joten mul ei oo varaakaan muuttaa. Kelalta saa jonki verran apuu muuttoon mut ei läheskään tarpeeksi. Plus et vaikka olis rahaa ylläpitää autoo ni en kuitenkaan uskaltaa ajaa muuta ku tääl mun kotikaupungissa. 

Sen lisäks joku on koko ajan kyyläämään mun menemiset, tulemiset, ostokset, ruokailut.

Syitä on muitakin mut täs nää isoimmat. Yks isoimmista syistä on se etten halu asuu liian kaukana äitistä.

Mä oon niin poikki. En oo ees tänne jaksanu kirjoittaa. Haluun vaan nukkua pois. Herätä taivaasta taivaan Isän luota.

En muuta!

 Siis oikeesti. Nyt M-hoitajakin on sitä mieltä että mun pitäs muuttaa. Onneks se on mun oma päätös! Mä en vittu muuta mihinkään. 

Mitä sä sit teet jos sul tulee tällainen olo ku oot yksin kotona. Perus kysymys. En tiiä vastausta siihen. Mut en aio muuttaa.

Vaikka en saa päättää mun kehosta ni saan päättää silti mis asun. 

Tänään on menny ihan hyvin. Tuli tos tommonen ahdistus itku kohtaus mut se meni ohi ku sain juteltua M-hoitajan kanssa. Oon tehny koko päivän palapeliin ja yks hoitaja tuli juttelee mun kanssa. Se oli kivaa. Et ei paskin päivä

Sitä ihanaa hallinnan tunnetta

Viiltelin illalla uudelleen. Tuli tosi levollinen olo. Nyt taas ahdistaa ja tekis mieli viiltää lisää. Varmaan illalla sit.

Asumiskuvio tuo lisä ahdistusta mulle. En tiiä yhtään minne meen.. ihan ku mul ei olis tässä tarpeeks ilman sitäkin. Vituttaa...

Mitä mä oikeen teen? En halu kuntsarille joten en saa jäädä kiinni viiltelystä. Tein eilen viis tikattavaa viiltoa. Ne on nyt auki.. huomasin just et yks on vuotanu paitaan. Ei voi mitään...toivottavasti kukaan ei huomaa. Varmaan pakko laittaa huppari päälle....

Muuttoko edessä?

Ne aikoo heittää mut ulos täältä. Sitähän T haluaa. Eroon musta. Oon vaan taakaks kaikille. Mulle tehään toimintakyvynarviointi. Tää paikka jossa mä asun ei oo kohta enää mun koti. Joskaan en oikeestaan koskaan oo omaksunu tätä kodiksi. Koti on siellä missä mun vanhemmat asuu. Siellä missä oon viettäny suurimman osan lapsuuttani ja koko teini-ikäni. Siellä missä on tapahtunu paljon, ja en voi liikaa painottaa sanaa paljon, pahoja asioita, mutta ehkä jopa vielä enemmän hyviä asioita.

Kuntoutuskodin omahoitaja T haluu siis päästä musta eroon. Niinhän ne kaikki lopulta haluaa, koska oon niin vaikea tapaus. En tahallani oo vaikee. En mä tahallani kuule ääniä ja katoile harhamaailmaan. En mä tahallani pelkää kaikkea. Niin vaan on. Kun mä tänään A-papille sanoin, että mä oon vaan huolenaihe muille, ni A sano että se ei oo mun syy, että voin huonosti. "No kenen syy se sit on?" mä kysyin. "No se on ainakin osittain niiden ihmisten syytä jotka on sua satuttanu.", A vastas.

Kysyin T:ltä, että miks mulle tehdään toiminyakyvyn arviointi. Se sano ensin, että kaikille kuntoutujille täytyy aina välillä tehdä se. Mut kun muut asukkaat poistu paikalta ni totuus kävi ilmi. "En mä Sandra tiedä että onko tää sulle sopiva paikka asua. Sä tarviit ehkä vähän tuetumpaa asumista. Kun täällä on vaan yksi hoitaja satunnaisesti paikalla. Sillon kun sä muutit tänne ni täällä oli kaks hoitajaa eli ainakin yks aina tavotettavissa. Sillon tä ehkä oli sulle sopiva paikka. Sua pystyi valvomaan kun sulle tuli paha olo. Nykyään kun mä olen täällä yksin ni en pysty olemaan sun kanssa jos sul on paha olo. Ja ainooksi vaihtoehdoksi on jäänyt soittaa sun äidille. Mut ei äitiäkään voi koko ajan rasittaa, ymmärrät varmaan." "Joo", mä vastasin. Ehkä vähän hämmentyneenä kuulemastani. T jatkoi: "Ja kun me ei olla saatu oikeen mitään aikaseksi noilla kotikäynneilläkään. Ni olis ihan hyvä vähän kartottaa et mikä se todellisuudes on se sun toimintakyky."

"Jaa", mä ajattelin mutten sanonu mitään. Ihan sama mulle. Kai. Voinhan mä muuttaa pois. Tai vaikka kuolla pois. Mitä merkitystä millään on. A sano mulle et moni jäis kaipaamaan mua... mut kun ei aina jaksa ajatella muita. Eikä voikkaan. Oikeestaan vaan helvettiin joutumisen pelko pitää mua täällä. Tai siis mulle on jo pienestä pitäen sanottu et elämä on lahja Jumalalta, ja jos sen itseltään riistää niin joutuu helvettiin. Olis niin paljon helpompaa jos ei olis uskovainen. Vois vaan tappaa ittensä sen enempää miettimättä. Mutta kun.... en halua helvettiin.

Kyllä mä tiesin jo tänne muuttaessa että täällä ei asuta ikuisesti. Mutta mä ajattelin että tästä mennään eteenpäin. Ei taakse päin, niinku nyt on käymässä. Että muuttaisin johonki vielä tuetumpaan. Vaikka ihan yhdentekevää sekin. En jaksa taistella vastaan. Voimat ei vaan riitä. Meen sen mukaan mitä muut päättää mun puolesta. Mukisematta. Hiljaa. Protestoimatta.

En jaksa.

jouluks kotiiiiiiin

Pääsen ainakin jouluks kotiin :) oon nyt ollu pe-su kotoon(vanhempien luona). Tänään takas ossalle ja tiistaina taas tänne joulun viettoon. En viel tiiä et kuin pitkät lomat sitte on joulun aikaan.

En saa mennä omaan kotiin koska viiltelin sillon viimeks siel. Varmaan vasta uuden vuoden jälkeen saan mennä kotiin.

Mut ehkä siirretään asumaan  johonki mis on 24/7 joku hoitaja paikal. Ne luulee et en pärjää tuoö ku siel pn hoitajat vaan ma-pe klo 8-15. Tääl mun asuin kunnas ei vissiin ole semmosta et voi olla et joudun muuttaa toiseen kaupunkiin. En todellakaan oo muuttamassa! Mut mitään ei oo viel .

Sandra itsenäistyy pikkuhiljaa

Kuulin viime keskiviikkona, et saan muuttaa kuntoutuskotiin marraskuun alussa. Mä olin koko ajan siis siinä uskossa, että saan muuttaa vasta joulukuussa, mut siel vapautu asunto jo nytte :) Kuntoutuskoti on semmonen, et siel on niinku omat asunnot, mut siel on yhteiset tilat arkipäivinä käytössä ja hoitajat. Siihen kuuluu myös muutama ryhmä ja kotikäynnit. Se on rivitalo. Aika jees, vaikka on siinä huonotki puolensa. Aattelinki tehä DKT taitoja hyväksikäyttäen muuttamisen plussat ja miinukset asiasta tähän:

Plussat:
- saa alkaa itsenäistymään
- saa sisustaa oman kodin
- Nelli tulee mukaan
- pääsen ulos lenkkeilemään Nellin kanssa(tällä hetkellä täällä meillä päin se on mahdotonta, koska raiskaaja asuu niin lähellä, etten uskalla)
- saan tehä sitä ruokaa mitä haluun
- ei oo kovin pitkä matka kotiin
- saan elämiseen (esim. siivoomiseen, pyykkäämiseen, ruoan laitoon....) tukea hoitajilta
- muutan suht lähelle kaveri J:tä ja kaupungillekkaan ei oo pitkä matka
- oma  rauha!
- saa tehä palapelei omal pöydäl
- saan kattoo tv:stä mitä haluun ja millon haluun
- suht lähel kauppa joka on joka päivä auki 7-22(paitsi su 10-22)
- yllättävää kyllä, mut mun rahatilanne paranee! Saan siis kuntoutustukea, takuueläkettä, eläkettä saavan hoitotukea ja haen asumistukea. Mul jää kaikkien peruskulujen(vuokra(johon kuuluu vesi ja sähkö), laskut(puhelin ja tabletti), hygienia ym päivittäiset tarvikkeet, bussi kk lippu, ruoka ja Nellin ruoka, psykoterapia käynnit....) jälkeen käteen 200-300euroa kuussa... What the...?! Laskettiin tt J:n kanssa.

Miinukset:
- yksinäisyys ahdistaa ja pelottaa
- pelkään, että alan viiltelemään taas
- pelkään että vointi huononee ja joudun sairaalaan
- pakko ostaa teräviä veitsiä ruuan laittoon ja ne pelottaa
- joudun kävelee kuoroon myöhään illalla ku bussit ei kulje niin myöhään
- laulutunnille meno vaikeutuu, mut äiti vissiin kuljettaa mua sinne, ku sinne on joku 7km matka ja en ees osaa sinne kävellen
- en kehtaa laulaa siel kämpäs, mut pakko harjotella kuoroo varten ja muutenki haluun laulaa(en siis kehtaa sen takii, et jos joku kuulee)
(- mun syntikka ei EHKÄ mahdu sinne uuteen kämppään)
- liian kaukana äitistä :(
- muutenkaan en oo tottunu asumaan rivitalossa ku meil on omakotitalo ja iiiiiso piha
- säännöt ja hiljaisuusaika ärsyttää
- ärsyttävää jos joka aamu tullaan herättää ja muutenki koko ajan kyylätään mitä teen
- yks ärsyttävä(mut tavallaan aika hauska) naapuri, jonka tunnen pv yksiköstä
- pitää aina ilmottaa, jos joku on tulos yöks tai jos mä meen yöks pois
- pelottaa et Nelli ei sopeudu ja alkaa haukkuu siel, ku on vieraita ääniä
- pelottaa, et jos en jaksakkaan lenkkeillä Nellin  kanssa
- pitää käydä yksin kaupassa
- sauna on, mut käytös vaan päiväsaikaan, ku hoitajat on paikalla(näin ymmärsin)
- pyykkitupa käytössa vaan hoitajien läsnäollessa
- muutto on aika rankkaa puuhaa

Noin... ei nyt enempää tullu mieleen, mut tos onki jo aika paljon

Voisin kertoo vähän siitä muuttamisesta. En siis muuta silleen kerralla. Oon siel eka vaan pari tuntii kerralaan ja nukun kotoon. Ja sit pikkuhiljaa pidennän asunnossa olo aikaa. Ja siis Nelli on tietty aina mun kanssa. Sovittiin silleen, että nään alkuun tt J:tä joka toinen viikko asunnolla ja joka toinen polilla, ja hoitaja T:n kanssa sovittiin että nähään joka perjantai asunnolla. Jännittää ihan sikana toi muutto :( Suorastaan stressaan. Vuokrasopimus tehään ens viikol vissiin ja avaimen saan varmaan myös sillon.

Mul on hone torstaina. Sinne tulee määä, äiti, tt J, hoitaja T, lääkäri ja kuntoutuskodin hoitaja J. Toivottavasti se menee hyvin. Informaan tänne sitte mitä päätettiin.

Pakko tähän viel loppuun mainita tänäsestä Pää pyörällä ryhmästä. En pystyny kaikkeen osallistumaan ja alku meni huonosti ja itseä moittien, mut loppuosa meni paremmin. Ihan lopuksi pyöräytettiin onnenpyörää ja sieltä tuli keskustelu aiheeksi "tämä kokemus muutti elämäni". Mä tiesin heti mikä se olis, mut ajattelin  automaattisesti, että siitä ei saa puhua. Muut kerto: "mun keskenmenot", "oma sairastuminen" jne. sit tuli mun vuoro... Sanoin, että mul tulee vaan yks niin suuri asia mieleen, että sitä ei voi sanoa. J sano, että muutkin (etenkin An) on kertonu todella yksityisiä ja luottamuksellisis asioita. Kysyin J:ltä, että tietääks se mitä tarkotan. Se sano joo. Kysyin saako sen sanoo. J sano, että sun pitää ite päättää mitä sä sanot. Sit mä sanoin: "No mun kokemus on semmonen, että joku kolme vuotta sitte jouduin raiskauksen uhriksi. Monet sano, että oon rohkee, ku kerroin... Nyt jälkeen päin vähän hävettää :/ mutmut.....

ei mul kai muuta

I'm so alone with this

Kukaan ei usko mua. Kaikki luulee, että oon sekasin. Mut tää on täyttä totta. Auttakaa mua! Oon ahdingossa. Koko ajan ahdistaa :( Ja tuntuu et kukaan ei ymmärrä. En osaa, en pysty, en jaksa. Oon niin väsyny tähän. Eilen ku olin suihkussa, mul oli sheiveri kädessä. Oli tosi lähellä että olisin viiltäny, mut joku kuitenki esti. Pää oli taas täynnä ääniä. "Viillä, oot niin huono, sä ansaitset sen, oot vitun laiska paska, viillä, tapa ittes.........."

Oon odottanu tosi kovin et pääsisin muuttamaan, mut se paikka mihin mä hain (tukiasunto) ei oo vapaita paikkoja. Ja luulin et saan muuttaa tänä syksynä, mut mulle sanottiin et saattaa mennä jouluun. Olin todella pettyny, mut samalla salaa helpottunut. Saan aikaa totuttautuu ajatukseen. Vaikka oonhan mä nyt jo aika pitkään ollu muuttamassa pois kotoot. Mut en sit tiiä..


Mul tehään vissiin jotain muutoksia lääkitykseen ku harhat on ollu niin voimakkaina. Mua vähän epäillyttää. Ne haluu mut oikeesti vaan paskempaan jamaan. Se on varmaan lääkäri, joka laittaa niitä ääniä mun päähän ja salettiin se sama lääkäri haluu antaa mul semmosii lääkkeitä, jotka vaan pahentaa oloo.. Tää sit taas menis nappiin sen ajatuksen kanssa, et mul tehään pahaa, koska  oon paha.

We know only your versinon...

Itsemurha taas mielessä. Mul on kauheen ristiriitanen olo. Toisaalta en saa nukahdettuu iltoina ku pelottaa et kuolen yön aikana. Ja toisaalta haluisin vaan luovuttaa ja lähteä taivaan kotiin.. Päällepäin vointini vaikuttaa varmaan paremmalta ku mitä se onkaan. Mut todellisuudessa on alkanu menee taas huonommin. Mun pitää pitää itteni pois kaikkien houokutteiden, kuten veitsien ja lääkkeiden, luota. En uskalla yksin olla millään parvekkeel ku pelkään et tulee joku impulssi ja hyppään... En mä haluu mut sit taas toisaalta haluun. RISTIRIITASTA!

No joo.. Siit tulikin mieleen. Mä oon vissiin muuttamassa tän syksyn aikana pois kotoot vanhempien luota. Mun asunnonhakukriteerit on et se ei saa olla yli tokan kerroksen(just itsetuhoimpulssien takia) ja et saan ottaa Nellu-hauvan mukaan. Mul on katottu paikkaa tukiasuntolasta. Sieltä, mis mun K-sisko on  asunu vuoden ja muuttaa nyt pois. Se on semmonen, et kaikilla on niinku oma suht pieni yksiö ja sit on yhteiset tilat, joissa on vissiin jotain ryhmiä ja semmosta. Sitte on kans kotikäyntejä.

Vähän pelottaa muuttaa yksin asumaan ku siel on ne veitset ihan saatavilla sitte ja lääkkeet myös. Toivottavasti tä on hyvä ratkasu et mä muutan, koska mä en tosiaankaan haluu mihinkään sairaalaan enää ikinä! Sairaalat on kauheita.

Kerroin psykoterapeutti A:lle maanantaina, et mä en uskalla ees skootterilla ajaa(joka on nyt tosin rikkikin), koska siitä on niin helppo vähän kaartaa vastaantulevan rekan eteen. Kerroin et kerran mä tosiaan ajoin vastaantulevien kaistalla mut palasin takas omalle kaistalle suht hyvissä ajoin.

Nyt on kauhee stressi ku meijän auto on paskana.. Ja tulee maksamaan paljon.. muutenki rahat vähissä :((( Ja stressaan myös yksin muuttoo ja kuntoutustuen jatkumisesta..

Nyt vielä pikku positiivisuus paketti: Oltiin viime pe-su Kajaanissa äitin koti huudeil(meiltä kajaaniin joku 500(?)km). Vuokrattiin asuntoauto ja sillä ajeltiin :) Oli kiva reissu. Meit oli vaan mä, äiti ja baaba. Meni hyvin muutamaa baaban lapsellisuuskohtausta lukuun ottamatta. Ja mua kohdeltiin kuin pikku prinsessaa koko reissun ajan :)

JA! Meen lauantaina mumman kans Suomussalmelle mumman veljen mökille :) Me mennään junalla. En oo koskaan ollu niin kauna junas ku mitä nyt tuun olemaan. Toivotavasti menee hyvin.

Hone

Tänään oli hone. Siel oli mä, äiti, toimintaterapeutti J, hoitaja T ja lääkäri. Puhuttiin skitsofreniasta. Lääkäri sano, että mul on paljon sellasii oireita jotka puoltavat skitsofreniaa. Se ottaa kuulemma yhteyttä ylilääkäriin ja mul tehään vissiin psykologiset testit (TAAS). Se kans sano, et ku mul tehtiin 2013 testit ni ne oli huomattavasti huonommat ku 2011 tehdyt, mikä kuulemma voi kertoo siitä et on krooninen psykoottinen häiriö eli skitsofrenia. Tavallaan se olis helpotus et tulis syy tälle paskalle, mut toisaalta pelottaa et on sit koko elämän kestävä sairaus harteilla.

Kuulemma mul on täl hetkellä diagnoosina joku "määrittelemätön psykoottinen häiriö". Lääkäri sano, et mun oireet on liian voimakkaat sille diagnoosille. Et mul on kuitenki vissiin joku muu ku toi.

Honessa puhuttiin myös mun kuolema peloista ja siitä et en uskalla yksin mennä mihinkään. Ei siitä oikeestaan sen enempää ku mitä nyt mainitsin et pelko vaikuttaa myös mun nukahtamiseen, ku pelkään et kuolen yön aikana.

Puhuttiin kans mun yksin muuttamisesta. En nyt ainakaan viel oo muuttamassa, mut sit ku muutan, ni muutan vissiin tuki asuntolaan. K-sisko on semmoses ja mul on EHKÄ mahdollisuus päästä samaan asuntolaan. Se olis kivaa ! Mut ei viel tiiä et tuleeks sinne joku huonesto vapaaks syksllä, millon mul olis tarkotus muuttaa. Mul on muuttamisen ehdottomat ehdot on et saan ottaa koiran mukaan, ja se ettei se asunto oo yli tokan kerroksen, koska mua pelottaa, et jos tulee joku äkillinen itsetuhoimpulssi, ni et mä hyppään sit partsilta alas. Se mis k asuu, on rivitalo.

Mut joo... Tämmöset päivitykset.

Hammas parka

Tuntuu et kaikki menee pieleen.. Tietsikan näyttö paskoo(kaikki mustat kohdat näkyy punasena -.-) VituttaaKKO?! Ja mun hammas lohkes, vaikka just kävin hoidattamassa sen ja siihen laitettiin väliaikanen paikka. Ja mun toinen korva ollu maanantaista lähtien lukossa. Kävin tänään hoitajalla puhdistuttamassa sen. Se tuntu oudlta, ku sinne laitettiin kauheella paineella vettä.

Olin eilen kuorossa. Ahdisti niiiin kovin. Meinasin jo lähtee menemään, mut sit päätin , et minähän en lähe mihinkään ennenku kuoro loppuu. Ja niin mä sit istuin ja koitin laulaa koko sen puoltoista tuntii. Mun teki niin mieli viiltää. Mut en aijo enää koskaan. Oon päässy näin pitkälle ilman, joten ei se tarve voi olla niin suuri. Ku kerran oon pärjänny ilman viiltelyä. Tätä on vaikee selittää... Mut siis yksinkertaistettuna mä voin paremmin, ku sillon ku viiltelin. Oon nyt huomannu sen. Vaikka pahoja oloja, viiltely halua, flash backeja, pelkoja ja ahdistusta tuleekin vielä.

Meen taas hammaslääkärille tänään klo 15 :/

Oon vähän huolissani mun raha tilanteesta. Kuntoutustuki/eläke tuli 7.10 ja sitä on koitettu jatkaa. Outoa, että hakemukset ja b lausunnot sun muut on laitettu jo kesäkuussa ja vieläkin se on käsittelyssä. Soitin sinne ja ne sano, et ne laittaa kiireelliseksi sen. Mut siel on varmaan kaikki kiireellisinä, joten en usko et se auttaa mitään... :/

Puhuttiin eilen psykoterapiassa mun pois muuttaamisesta. Siis omaan kotiin. Yleensä hoitajat/lääkärit painostaa mua muuttamaan pois, mut A ei ikinä. Ja se olin mä joka siitä alotti puhumaan. Mä kerroin, et rakas muuttaa mun kotikaupunkiin EHKÄ ens kesänä. Ja me tod näk muutetaan heti yhteen. Sanoin, et haluun sitä ennen asua yksin, ettei suoraan äitin sylistä M:n syliin. Tarviin sen itsenäistymis vaiheen. Ahdistaa tosin pelkkä ajatuskin muuttamisesta, mut pakko se askel on kuitenki jossain vaiheessa ottaa. Ens keväänä varmaankin..

Mut ei mul muuta. Huomenna äänitykset ja mun pitäis harjotella viel noi biisit. Eli Moikka!

Hit me and I'll hit me back

Tänään on ollu silleen suhteellisen hyvä päivä. Pelottaa ajatella näin, koska tätä päivää on viel jäljellä. Mulla on sellanen olo, et mä en ansaitse hyvää. Ja yleensä se sit johtaa siihen, et jos ajattelen, että tuntuu hyvältä, tai siis, että ei tunnu ihan hirveen pahalta, ni sitten mun tiedostamaton puoli yrittää jotenki saada ainaki jotain pahaa tapahtumaan tai sit vaan niinku syyllisen olon. Tai siis.. en mä osaa selittää sitä.

Tänään mulla oli koulua 14-15.30 matikkaa<3. Ja kuten aina, ennen tunnin alkua mä istuin vessassa ja toivoin että aika menisi nopeemmin. En tykkää olla paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. En tykkää sanoa moi käytävällä puolitutuille. En tykkää hymyillä takas vastaantuleville. Joten helpointa on siis vaan hakeutua yksinäisyyteen. Tunnilla meni tavallisesti. Sain tosi hyvin pidettyy ajatukset asiassa ja pystyin keskittyy silleen ihan hyvin. Tunti osallistuminen vois olla parempaaki, mutta mä en uskalla vastata jos en ole ihan sata prosenttisen varma asiasta. Onneks siellä 30 joukossa on 20 jotka ei viittaa ollenkaan. Eli silleen jos suhteessa katotaan, ni mun tuntiosallistuminen on jotain 8-9 luokkaa. Mä uskon, että saan tästä kurssista 8. Tai ainaki toivon. Tä derivointi on nimittäin tosi kivaa ja silleen mä pärjään kai ihan ok. Mua vituttais jos saisinki seiskan. Mut se ei oo todellakaan mikään epärealistinen pelko.

Mä vihaan rahaa. Me ollaan tosi huonossa tilanteessa taloudellisesti. Mua ahdistaa tosi paljon, ku mä en voi mitenkään auttaa. Oon epätoivoisesti yrittäny keksiä jotain, ihan mitä vaan, miten voisin auttaa äitiä. Mä sanoin sille et voisin mennä auttaa isovanhempia ja sit saisin ehkä joku parikymppii. Äiti sano, etten mä voi mennä koulu päivinä(ne siis asuu vähän kauempana), vaikka mä sanoin, että voin opiskella itsenäisesti, vaan pari tuntii jäis pois. No sit mä ajattelin, että voisin vaikka myydä vanhoja koulukirjoja. Sellasten aineiden, mitä en aijo kirjotta. Äiti sano, ettei niitä kannata myydä, koska jos mä sit vaikka päätänki kirjottaa niinku just fyssan tai kemian(tuskin).. En siis saa myydä niitä. Mä tiedän, että mä en voi käydä töissä, kun mä opiskelen. Se ei vaan toimi. Hyvä kun jaksan näinkin... Mä en pysty mitenkään auttaa. Äiti sano: "Sä et nyt voi auttaa. Ei se haittaa, kyllähän sä aina oot auttanu kun oot voinu" Mutta kun mun täytyy saada auttaa nytkin! Mä en hallitse tätä tilannetta. Ahdistavaa!!! Mulla on mun kotiteatterissa vielä takuu voimassa ja telkkarissa myös. Voisin viedä ne takasi ja saisin joku 600euro tai 500 euroa. Sillä pärjäis jonki aikaa. Mutta mä tiedän, että äiti ei anna mun tehdä niin. Vaikka mä todellaki haluaisin...'

Mulla on muuten uusi haave ammatti. En halukkaa miksikään enkun opettajaksi. Onneks tajusin sen. Mä haluun erityisopettajaksi. Niin mä pääsisin hyödyntämään sekä psykologiaa, että opettamista. Oi se olis ihan unelma. Olis vähän haastetta ja jokanen päivä olis erillainen. Ei tulis mitään tyhmiä rutiineja. Kaikki tapahtuis spontaanisti. Outoa, että mulla on näin palava halu tähän asiaan. Tosin tiedän sen, että huomenna en taas jaksais ajatella että edes eläisin sillon enää. Mut ehkä tä auttaa, et se lukee täällä. Helpompi palata tähän tunteeseen, ku luen sen täältä. Mä luulen et suurin syy just tän ammatin haluumiseen on se, että mä olen lukenut pari Torey Haydenin kirjaa.(kolmas menossa) Ne kirjat kertoo Toreystä joka työskentelee häiriintyneiden lapsien parissa. Niissä kahdessa kirjassa mitkä mä oon lukenu, keskitytään yksittäis tapauksiin, mutta niistä saa silti aika hyvän kuvan siitä millasta se työ on.

Mä olen muuten taas alkanu miettiä yksin asumista. En tiedä onnistuisko se, mutta välillä tuntuu, että ei ole vaihtoehtoja. Mä en pysty olemaan täällä kotonakaan. Mua ahdistaa olla baaban seurassa. Siis mua ahdistaa, kun se koskettaa mua. Halaa tai vaikka taputtaa olalle. Se ahdistaa ihan oikeesti. Mulle tulee semmonen olo, että tekis mieli kuolla. Se on tositosi vahva tunne. Mutta nykyään mua on alkanu ahdistaa olla sen kanssa samassa huoneessa. Mä lähtisin pois, mutta se olis tosi törkeetä baabaa kohtaan. En mä haluis tuntea näin. Tä on tosi kamalaa, mutta mä en voi sille mitään. Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä, ja siksi mä aattelin, että olis parempi muuttaa pois. Toinen syy on mun vanhin isosisko. Mä en todellakaan halua olla mikään este sen käymisel kattoo vanhempia ja silleen, mutta me ei voida olla samaan aikaan saman katon alla. Tai ei ainakaan sillon, kun Make on täällä. Ja tähänkin ainoo ratkasu on se, että mä muutan pois.

Kun mä edellis viikolla jäin kiinni viiltelystä äitille, se suuttu ihan tosissaan. Mä sanoin, että haluun muuttaa pois ja sit se sano vihastuksissaan "No muuta sitten" Mä olin tyytyväinen siihen, että vihdoinkin sain sen sanomaan sen. Vaikka tiesin, että se ei tarkottanu sitä, mutta ainakin mä saisin mennä jos ihan tosissani haluaisin. Sit mä aloin ihan oikeesti kattoo kämppää. Äiti oli vieläki ihan raivona ja sit se huusi: "Miksi sä haluat muuttaa yskin? Häh! Ai siksikö, että voit sitten rauhassa viillellä itteesi?" Juu.. jos totta puhutaan, se on aika usein mun mielessä. Että voisin ihan rauhassa viillellä, eikä kukaan puuttuis siihen. Ja ryypätä ja vetää lääkkeitä, mutta varsinki viillellä. Oikeastaan jo joku neljä vuotta sitten, kun mä olin viillelly jo pari vuotta ja se oli alkanu tulla pakkomielteeks, mä ajattelin, "oi kun mä asuisin yksin, saisin viillellä rauhassa" Ja toi sama tunne on mussa yhä. Ostaisin sen yhden veitsen, jota oon katteellu. Olisin omassa rauhassa. Musiikkia sois taustalla. Ottaisin sen veitsen käteen. Painaisin sen terän mun ihoa vasten ja nykäisisin sen nopeesti. Sillon tulee paljon verta ja nopeesti. Mut jos vetää sen ihan hitaasti, koko ajan painaen, se sattuu enemmän ja siitä tulee syvempi, mut verta tulee vähemmän. Joka päivä mä koulussakin vaan odottaisin sitä hetkeä, että pääsen kotiin viiltelemään. Mun elämä keskittyis sen asian ympärille. Viilloista tulee päivä päivältä syvempiä ja pidempiä. Ja sitten joku päivä mä vaan vedän ranteet auki ja kuolen yksin omaan asuntooni. Ja koska siihen päivään mennessä mä olisin jo kokonaan katkassu välit mun perheeseen, kukaan ei edes tietäis että mä oon kuollu. Sit monen päivän jälkeen mua alettais kysellä koululla. Sit mut löydettäis ja kaikki olis onnellisia.Josksu vuosi pari sitten mä tein silleen, että mä viilsin joka ikiseen ruumiinosaan, johon en ollu tyytyväinen. Viilsin nilkkaan,sääreen, pohkeeseen, reiteen, mahaan, rintaan, käsiin, kaulaan ja otsaan, kun en viittinyt naamaan viiltää. Viillot ei ollu mitään pintanaarmua syvempiä, mutta niitten tarkotus oli syvempi ku suurimman osan muista viilloista. Jokanen oli harkittu ja juuri oikeassa kohdassaan. Eilen teki mieli tehdä samoin, mut en tehny.

Eilen aamulla kun mä heräsin, mä aloin koskee mun ranteeseen. Ne suonet oli siinä niin pinnalla, että mua alko ahdistaa. Tosi outoa herätä siihen fiilikseen, että "hei vedämpä ranteet auki trallalaa" ja niin edespäin... Tänään koulussa kävi samoin. Yhtäkkiä mä huomasin, että mun sormet kulki mun vasemman käden ranteen suonia pitkin ja valitsinkin jo sopivan kohdan mihin viiltää, mutta en viiltänyt.

Onko mitään järkeä olla vielä elossa, ku joka päivä haluan vaan kuolla?