Näytetään tekstit, joissa on tunniste skitsofrenia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste skitsofrenia. Näytä kaikki tekstit

torstai 2. syyskuuta 2021

Diagnoosi?

 Ahdistaa niin vitusti taas. Ku tietäis miksi... pitäs ihmetellä oloja mut nyt en kyl tiiä mikä on. On eilisestä asti ollu semmonen levoton ja ahdistunut olo. Jotain mun pitäs tehä. Jotain oon unohtanut.  Vai onko se tää syksy. En vittu tiiä. 

Koitin eilen kattoo niit psykoterapeutteja mut en löytäny. Mul siis haetaan kaiketi jotain.. en ees muista mikä sen hakemuksen nimi oli. Joku lääkinnällinen vaativa(?) psykoterapia.

Ja lääkäri Y soitti äsken. Pitäs tehä uudelleen psykologiset tutkimukset. En haluis.. Mut kai se on pakko. 

Multa vissiin poistettiin skitsofrenia diagnoosi. Mä oonki miettiny et ei oo oikee diagnoosi mulle. Varsinki ku mul ei oo kognition alenemaa. Mut mikä mul sit on?

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Ajokortti draamaa

Nyt vituttaa.. ja kovin.... sain ajoluvan mut voi olla et joudun luopumaan siitä sen vitun helvetin paskan lääkärin takia. Se kirjotti ihan täyttä paskaa: 4) Tänään kertoo että on INSSI ajo. Kirjalliset saanut jo kertomansa mukaan läpi. Tähän saakka ajanut sähkömopolla ja tarkoituksena olisi antaa sähkömopo takaisin vanhemmille ja ottaa käyttöönsä heiltä saamansa Chevrolet auton. Psykoosipkl:n puolelta ei ole ajoterveystodistusta kirjoitettu. Mikäli saa ajokortin; täytyy asiaa miettiä vielä (Trafin ohjeistus."lmoitusvelvollisuus poliisille syntyy, jos: Henkilön todellisuudentaju ja/tai arvostelukyky ja/tai yleinen toimintakyky ovat pitkäkestoisesti siinä määrin heikentyneet, että hän ei hoidosta huolimatta täytä ajo-oikeuden edellytyksiä) suhteen. On hieman ristiriitaista toimintakyvyn suhteen se, ettei selviä mistään ilman ohjausta, valvontaa ja apua; lääkkeiden jako dosettiin tarkistetaan ja sitten toistaalta olisi toimintakykyinen liikenteeseen, jossa ärsykkeitä samanaikaisesti monelta eri taholta ja jossa vaaditaan nopeaa reagointikykyä. Tai sitten toimintakyky siviilissä (muualla kuin lääkärin vo:lla) näyttäytyy parempana.

En oikeesti voi uskoo tätä... ihan vitun epäreiluu. Mä voin mielestäni ihan tarpeeks hyvin et voin ajaa... ja ihanku olisin maailman ainoo skitsofreniaa sairastava jolla on ajokortti, Jopa tääl mis asun asuu yks sellanen, Tä on ihan naurettavaa. Ja onko joku sanonu et en selvii mistään ilman ohjausta, valvontaa ja apua. Lääkkeet tarkistetaan kaikilta tän kuntoutuskodin asukkailta. Se on käytäntö täällä. Ja mul ei oo niissäkään varmaan koskaan ollu mitään väärin...

Ja miten vitussa se voi jonku puolen tunnin keskustelun perusteella(joka btw oli aamulla klo 8 vissiin ja olin puoli unes) ni miten se voi sen perusteella arvioida mun toimintakyvyn.... Aijemmassa kohdassa sanottiin: Psykomotorisesti hyvin pysähtyneen oloinen, jollaisena ak aikaisemminkin nähnyt potilaan. Spontaanisti ei kerro mistään asioistaan. Vastailee kysymyksiin, mutta vastaukset kovin lyhyitä. Tulee ajoittain katsekontaktiin, ajoittain tuijottaa vain eteensä. Ei avoimen psykoottinen, ei itsetuhoinen.

Se toisin sanoen oletti vaan jotain tiettyy mitä oli nähnyt mussa aikasemmin ja oikeen ettimällä etti niitä piirteitä musta. Mun mielestä mä olin aika hyvin mukana keskustelussa ja jopa alotin ite kertomaan juttuja. Sil on vaan iskostunu päähän että mä oon ihan täysin hullu ni se ei muuta halukkaan nähdä... Mä vaan jännitän tommsia lääkäri juttuja. Etenki ku omahoitaja T ei ollu paikalla. Mitä se oikeen odotti. Yhes kohas kuitenki mainittiin mun ihmispelko.... Ehkä sekin oli osasyy siihen että olin vaisu. Kui se ei voi jutella omahoitaja T:n kanssa asioista. T kertois et oon ihan erilainen sen kanssa ku oon jo niin tottunu siihen. Se et oon vaisu jossain helvetin honessa, ei kerro siitä et en pysty ajaa autoo.

Kehtas viel toivottaa onnea inssiin. Ku tiesi tarkalleen et aikoo sabotoida mun elämää.. Vitun kusipää. Lääkärit on perseestä. Ne on niin olevinaan jotain erityistä, vaikka todellisuudessa ne on ihan yhtä vitun pohjasakkaa ku me muutkin.

VITTU!!!! Onneks lääkäri vaihtuu kesän aikana.

lauantai 28. tammikuuta 2017

M1, poliisit, vakoilijat!

Juu.. olin taas osastolla pari viikkoo. Pääsin tiistaina pois. Onneks.... siel on ihan paskaa!

En pitkään aikaan oo uskaltanu kirjottaa tänne koska oon pelänny...oon pelänny kaikkee. Kerron nyt koko tarinan...

Mul alko joulun ja uudenvuoden aikoihin tulee outoja ajatuksia. Että mua seurataan ja vainotaan. Olin kotonani vankilassa koska aattelin että oon vaarassa jos astun ulos. Mut kotonakin oli turvaton olo. Kuvittelin että mun kotona oli kameroita ja salakuuntelulaitteita. En tiiä pitääkö mun nyt kirjottaa imperfektissä vai preesenssissä koska en oo varma enää mihin uskon. Siitä lisää myöhemmin.

Sitte kuntoutuskodin T alko huolestua musta ku olin kotonani vaan pimees tekemät mitään. En tännekkään uskaltanu kirjottaa ku pelkäsin et ne lukee tätäkin ne vakoojat. Sitte alko huolestuu polin työntekijä ja äitiki. Pää oli täynnä ääniä ja ahdisti ja oli muutenki paska olo.

Sit yks päivä mun oveen koputettiin. "Avaa ovi Sandra. Täällä on ambulanssi" En avannu ovea. Olin ihan hämmästyny. Kukaan ei ollu varottanu. T:llä on avaimet meijän kaikkien koteihin joten hetken päästä ne oliki jo mun eteises ne ambulanssi hoitajat. "Tuuksä Sandra meidän mukaan. Sun pitäis tavata lääkäriä että vois tehä arvion että tarviitko osasto hoitoa." Mua vitutti ihan sikana. Olin ihan sairaudentunnoton ja suorastaan ihmettelin että lääkärit puuttuu mun eloon ku en ollu edes mitenkään sairas. "Juu kiitos mutta en tarvii ambulanssi kyytiä mihinkään. Voitte lähteä" "Selvä! Katotaan sit mil kyydil sä lähet", se vastas. Kuulin vielä ku kuntoutuskodin omahoitaja T sano lanssi kuskeille: "No tää oli varmaan ihan odotettavissa" ja sit ne lähti.

Mä aattelin et ne oli jättäny mut rauhaan mut sit joku parin tunnin päästä ku katoin oven ikkunasta ulos ni se vitun lanssi oli siel yhä. Kohta kuulu kova koputus. "Poliisista! Avaa ovi!" En avanu vaan asetuin vaan sohval istumaan. Sit ne tuli taas T:n avaimil sisään. Poliisit oli tosi vittumaisia. Mä luulin että ne kuuluu niihin vakoojiin. Sanoin:"Te ootte kaikki mukana tässä!" Se ei vissiin käsittäny mitä tarkotin koska se vastas: "No niin ollaan kuule" Se luuli et mä tarkotin et ne on mukana viemäs mua ossalle.

Sit pollarit ja lanssi kuskit venaili mua ja T:kin oli siel mun luona. "Mitä vittuu T! Mitä tää oikeen meinaa?!", mä huusin T:lle. Poliisi sano: "Nyt puet noi kengät jalkaan!" "En pue", mä huusin. "Mä en oo menos mihinkään!! En tarvii sairaala hoitoo!" Sit poliisi otti mun kengät ja sano: "Mä en jaksa pukee sua kun mul on ihan tarpeeks puettavaa kotonaki ku on lapsia." Siinä sitte jonki aikaa kamppailtiin ja sit kuitenki puin kengät jalkaan. Poliisit nosti mut väkisin ylös sohvalta ja alkoivat raahata mua ulos. "Irti musta!", mä huusin. "Mehän pidetään susta kiinni jos meijän täytyy" Se tuntu pahalta. Tuli pakokauhu suorastaan. Kehon kontrollin menettäminen. Sit kävelin lanssi hoitajien ja poliisien saattelemana ulos mun asunnolta. Huusin T:lle: "Mä vihaan sua!" "Jaaha", T vastas. Mua jälkeen päin harmittaa et sanoin niin koska ei T:llä oikeen ollu vaihtoehtoja.

Ajettiin sit päivystykseen. Poliisi oli kyydis ambulanssis. Sit mut saatettiin odottaa käytävälle ja mun viereen tuli sairaalan vartija. Se seiso joku kolme tuntii mun vieres ku odotin et pääsen lääkärin juttusille. Kerran mä vaan lähin menee ja se tuli estämään mua. "Mennääs takasin tonne istumaan, vai?" Mä vaan kävelin sen ohi ja se tuli taas estämään mua. "Mennäänkö nyt takas tonne, vai?" Se sano joka lauseen jälkeen "vai". Teki mieli vastaa sille että "EI!" Siin sit hetki intettiin ja sit se ei oikeen antanu mul muita vaihtoehtoja ku palaa takas käytäväl odottamaan. Venailtiin ja venailtiin. Sitte vihdoin pääsin lääkärille. Olin ihan varma että pääsisin kotiin ilman sairaalajaksoa koska olin niin sairaudentunnoton. En voinu käsittää et miten mun oli pitäny tulla ees päivystykseen. Ku kaikki mitä kerroin oli totta. Mua vainotaan ja seuraillaan satelliiteilla ja kameroilla ja salakuuntelulaitteil. Äänet kertos siitä ja äänet käski myös satuttaa itteeni. Mä kerroin lapsuusajasta tutulle päivystävälle lääkärille kaiken ja se soitti viel äitillekkin ja äiti puolsi sairaalaa. Sit se soitti osastolle ja koht mul tultiin ilmottaa et meen akuutti psykoosi osastolle arvioitavaksi. Sanoin etten halua, en tarvi enkä aio mennä sinne. Sitte päivystävä lääkäri sano että mä meen sinne joka tapauksessa. Että jos en mee itte lanssin kyytiin ni ne laittaa taas virka-apu pyynnön ja poliisit tulis taas. No mä sit suostuin ja matka kohti osastos alkoi.... taas...

Tapasin osastolla päivystävän lääkärin jonka satuin tuntemaan sähköhoidoista. En muista siitä palaverista muuta ku et jouduin jäämään tarkkailujaksolle. Olin tosi pysähtyny ja se juttutuokio jäi lyhyeen. Asetuin sinne sitte. Menin vissiin suoraan nukkumaan.

En viikkoon uskaltanu tulla pois huoneesta muutaku vessaan ja hakee lääkkeet. Joskus harvoin kävin syömäs ja lääkärii tapaamassa. Äänet sano et ne tulee hakee mua jos poistun huoneesta. Tarkkailujakson aikana lääkäriä pitää nähä päivittäin. Tapaamisilla mä vaan ihmettelin et miten mä ees olin siel ku mun pelot ei liittyny mun sairauteen vaan kaikki se oli täyttä totta. Kaikki ne kamerat sun muut. Kerroin että musta tuntuu että en ole ihminen ja siks ne on mun perässä. Ja kerroin että ne uhkas tulla hakee mua jos poistun huoneesta. "Ketkä 'ne'?", lääkäri kysy. Kerroin että sitä ei saa sanoa. Se laukasee jonku hälyttimen jos sen sanoo ja mä en halunnu ottaa mitään riskejä.

No neljän päivän jälkeen mul ilmotettiin et joudun jäämään pakkohoitoon. Koko ajan olo vaan paheni. Sit äänet alko sanoo et mun pitää tappaa itteni tai ne satuttaa mun perhettä. Se alko tiistaina ja ne anto mul perjantaihin asti aikaa. No mä sit koitin tukehduttaa itteeni muovipussilla. Opiskelija keskeytti mut ja meni hakee hoitajat paikalle. Ne sano että nyt pitää ottaa lääkettä tai ne pistää väkisin injektiol pakaraan. Se on ihan vitun tuttuu. Mut mä en mielestäni tarvinnu lääkettä joten taistelin vastaan. En ottanu suun kautta ja pyristelin vastaan ku ne laitto injektioo. Sit ne lähti pois. Mä otin mun hupparin ja sidoin hihan kaulan ympärille. Halusin kuolla koska kuvittelin sen pelastavan mun perheen. Kiristin sitä ja hengittäminen alko vaikeutuu. Taas mut keskeytettiin ja sain lisää pakkolääkettä. En muisya muuta siitä illasta.

Seuraava päivä oli vähintään yhtä paha. Menin vessaan ja yritin kuristautua suihkuletkuun. Hoitaja löysi mut sieltä ja pyys apua paikalle. Mut raahattiin pois vessasta ja vessan ovet lukkoon. Sit menin mun huoneeseen ja otin jonku puseron taas ja yritin kuristautua siihen. Taas joku änki paikalle. Ja uhattiin taas injektiol jos en lopeta. Ne vei kaikki mun tavarat pois. Kaikki vaatteet ja kaikki. No mä sit otin tyynyn pois tyynyliinan sisältä ja sidoin sen tiukalle kaulan ympärille. Vähän ajan päästä joku hoitaja tuli kattoo mun vointii ja näki tyynyliinan mun kaulan ympäril. Ekaa kertaa mä pyristelin vastaan ku T hoitaja yritti ottaa sitä pois. "E! Tuu auttaa! Sandra ei anna mun ottaa tätä pois" No se sit sai otettuu sen pois ja sit tuli injektio. Taistelin taas vastaan mutta turhaan. Sitte ne vei pois kaikki lakanat ja puhuivat keskenään että pitäiskö mut laittaa "koppiin". Sitte mä juttelin hetken T hoitajan kanssa. Sain kerrottuu sille että mun perhe kuolee hos en tapa itteeni. Se yritti selittää et se on harhaa mut mä en uskonu. No se sit lähti pois mun huoneesta ja mä menin hakee roskiksesta pussin ja yritin tukehduttaa itteni sillä. Taaas hoitaja pamahti paikalle ja sit tuli siirto kevyteristykseen. Siel on valvontakamera joten ei voinu oikeen tehä mitään....

Seuraavana aamuna epätoivoksissani kuitenki repisin aluslakanan irti sängystä ja aloin sitoo sitä kaulan ympärille. Heti tuli joku paikalle. Kai olivat nähneet monitorista mitä sielä tapahtu. E tuli vaan jotain avautuu mul ja lähti. Sit mä koitin uudestaan ja sit hoitajat tuli ottaa taas kaikki lakanat pois.

Noooh.... sitte tuli hone ja siel lääkäri taas kysy et keitä on 'ne'. Mä sanoin taas että sitä ei voi kertoo.

Pikkuhiljaa alko kuitenki vointi paranee ja uskalsin olla pois huoneesta ja en enää yrittäny tappaa itteeni. Pääsin päivälomille viikonloppuna ja kaikki meni tosi hyvin. Sit maanantaina sanoin et voisin jo mennä kokonaan kotiin. Hone sovittiin tiistaiks ja mä olin jo päättäny et aion päästä pois. Hoitajat vihjaili et todennäkösesti pääsenki pois. Ilmotin sit jo perheelle et pääsen huomen pois. Sit koitti se kauan odotettu hone ja siel sovittiin kuin sovittiinkin että pääsen pois. Mut mä valehtelin. Sanoin että äänet on vähentyny ja että en enää usko että mua seurataan. "No sittenhän sä voit kertoa että keitä 'ne' on?" Mietin hiljaa hetken. Ahdisti. En tienny mitä tulis tapahtumaan jos sanon sen mut samal mun oli pakko päästä pois sairaalasta. "Juu", mä sanoin, nielasin ja melkeen kuiskasin: "CIA" Mitään ei tapahtunu... ainakaan vielä... "Joo, ei sua kukaan seuraa. Se oli vaan harhaa", lääkäri sanoi.

Sit se alko kyselee mun koirasta. Et kui Nelli ei asu enää mun luona. Mä kerroin ihan rehellisesti että se johtuu siitä että en pysty lenkittää sitä ku en uskalla liikkuu mun asunnon alueella koska oon nähny raiskaajaa useesti sielä päin. Hoitaja ja lääkäri ihmetteli että en päivälläkään uskalla liikkuu ulkona yksin. En viittiny kertoo että avopuolella mul oltiin sanottu syksyn honessa et mul on todennäkösesti PTSD. Hyvä etteivät ruvenneet syyllistämään mua siitä. Että oon joku pelkuri paska. Ihan sama....

Pääsin kuitenki pois ja nyt oon porukoilla ja sunnuntaina omaan kotiin.... vähän jännittää et alkaako nää pelot taas kasvaa. En halu sairaalaan. Mä yhä uskon et mua seurataan mut en anna sen niin paljoo vaikuttaa mun elämään. Äänetki on melkeen jatkuvia. Vituttaa.

Ja sit on yks tositosi raskas asia joka painaa mieltä mut siitä ei saa puhuu. Siihen ei liity muita ku mä. Mut en voi ees tänne kirjottaa siitä. Kukaan ei tiiä siitä. Tåä on ihan vitun uuvuttavaa.

Sori kilometripostaus. Mut halusin jakaa tän.

perjantai 5. helmikuuta 2016

hullu mikä hullu

Tehtiin tänään hoitaja T:n kanssa kaiken maailman hakemuksia. Lääkäri oli kirjottanu kela hakemuksia varten b-lausunnon. Mä kysyin et saanko lukee sen ja sain. Tuntu pahalta nähdä ensimmäisenä diagnoosi palkki johon oli kirjotettu 'paranoidinen skitsofrenia'. Ei sitä muutakaan tekstii ollu kiva lukee. Oonko oikeesti niin hullu...

Niinku viime postaukses kerroin ni raha tilanne on erittäin huono. Onneks sain porukoilta satasen lainaan. Ja sain joku 95e ku olin maksanu liikaa jotain hammaslääkäri laskuja. Ne meni kyl puhelin laskuihin mut ainakaan ei nyt tarvii stressata et puhelinliittymä suljetaan. Mul oli siis rästissä puh laskuja. Siksi oli niin kallis.

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Selkeyttä elämään

Nyt se sit varmistui. Skitsofrenia. En oikeen tiiä vielä enempää, että mikä niistä, mutta vissiin paranoidinen skitsofrenia. Mul oli tänää hoitoneuvottelu, joka oli nimenomaan mun diagnoosin selvittämistä varten. Siel oli mun lisäks lääkäri ja hoitaja T ja toimintaterapeutti J. Olihan se jo odotettavissa, ni ei silleen pelästyny ku lääkäri sano sen sanan.

Mul on jo pitkään yritetty selvittää mun diagnoosia. Oon helpottunu ku tiiän sen nyt. Vaikka ei oo kiva kantaa tämmöstä titteliä mukana. Oonko nyt sit hullu?

Luulin et perheelle kertominen olis ollu pahempi juttu, mut kaikki oli tosi ymmärtäväisiä. Kai nekin oli jo vähän venannu ja ei se niillekkään tullu ihan puskista. Makelle en oo viel kertonu......

tiistai 17. helmikuuta 2015

se kauan odotettu diagnoosi. . NOT

Mul on nyt sit vissiin paranoidinen skitsofrenia...... en usko

torstai 12. helmikuuta 2015

kaks viikkoo

Salases uutta ------>

Huomenna tulee kaksi viikkoa täyteen osastoilua. Ristiriitasis olois mennään. Osa musta sanoo et kotiin niin pian ku mahdollista mut toinen osa sanoo et tarviin tätä hoitoo. Kaikki urittää väittää että mulla on skitsofrenia. Ite oon mielestäni terve.  Salases blogis lisää tietoa tästä.

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Diagnoosini??


Mul oli aika hoitaja T n kanssa. Me juteltiin kaikkee. Ja mm siitä et jos mul ei oo skitsofrenia ni voi olla et mulla on dissosiaatio häiriä tai skitsoaffektiivinen häiriö tai joku semmonen.. Mul tehään vissiin psykoligiset tutkimukset, ku se mikä mul tehtiin sillon 2013 kesäl, ni se oli CRT:tä varten ni siin ei ollu niit skitsofenia juttui ollenkaan, mitkä mä muistan kyl olleen 2011 ku mul tehtiin ne samat testit. Toivottavasti siihen ei kuulu täl kertaa ne inhottavat musteläiskä testit. Ne on tosi ahdistavia ja mul tulee kaikesta mieleen raiskaus. Hyi hyi ja hyi....

Puhuttiin kans mun lääkkeistä. Mul on täl hetken venlafaxin, abilify, leponex, ketipinor ja metforem. T selitti mul niitten kaikkien syyt: venlafaxin on masennuslääke, abilify ja leponex on antipsykootteja, abilify on kuulemma aktivoiva ja leponex ilmeisesti harhoja varten, ketipinor on illaks rauhottava ja auttaa nukkumises. Metforem on diabetes lääke.

Mut meen  nyt koht tästä nukkumaan! Moikka

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Hone

Tänään oli hone. Siel oli mä, äiti, toimintaterapeutti J, hoitaja T ja lääkäri. Puhuttiin skitsofreniasta. Lääkäri sano, että mul on paljon sellasii oireita jotka puoltavat skitsofreniaa. Se ottaa kuulemma yhteyttä ylilääkäriin ja mul tehään vissiin psykologiset testit (TAAS). Se kans sano, et ku mul tehtiin 2013 testit ni ne oli huomattavasti huonommat ku 2011 tehdyt, mikä kuulemma voi kertoo siitä et on krooninen psykoottinen häiriö eli skitsofrenia. Tavallaan se olis helpotus et tulis syy tälle paskalle, mut toisaalta pelottaa et on sit koko elämän kestävä sairaus harteilla.

Kuulemma mul on täl hetkellä diagnoosina joku "määrittelemätön psykoottinen häiriö". Lääkäri sano, et mun oireet on liian voimakkaat sille diagnoosille. Et mul on kuitenki vissiin joku muu ku toi.

Honessa puhuttiin myös mun kuolema peloista ja siitä et en uskalla yksin mennä mihinkään. Ei siitä oikeestaan sen enempää ku mitä nyt mainitsin et pelko vaikuttaa myös mun nukahtamiseen, ku pelkään et kuolen yön aikana.

Puhuttiin kans mun yksin muuttamisesta. En nyt ainakaan viel oo muuttamassa, mut sit ku muutan, ni muutan vissiin tuki asuntolaan. K-sisko on semmoses ja mul on EHKÄ mahdollisuus päästä samaan asuntolaan. Se olis kivaa ! Mut ei viel tiiä et tuleeks sinne joku huonesto vapaaks syksllä, millon mul olis tarkotus muuttaa. Mul on muuttamisen ehdottomat ehdot on et saan ottaa koiran mukaan, ja se ettei se asunto oo yli tokan kerroksen, koska mua pelottaa, et jos tulee joku äkillinen itsetuhoimpulssi, ni et mä hyppään sit partsilta alas. Se mis k asuu, on rivitalo.

Mut joo... Tämmöset päivitykset.

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Psykoterapiaa

Oon ollu viime päivät vähän hiljasempi.. En ite ees huomannu enkä tienny syytä, mut mumma ja äiti kumpiki kyselly mun vointia ja ollu huolissaan. Mä huomaan nyt kyl itekkin ja luulen tietäväni syynkin, mut sitä en tänne paljasta.

Meil oli äitin kanssa kiva päivä tänään. Käytiin subissa syömäs kana teriyaci subit ja jutskattiin kaikkee kevyttä :) Mut sitte,,, mä näin "sen miehen". Ei se tainnu olla se, mut se oli ihan samannäkönen. Mul meni hetkeks fiilikset, mut sit tsemppasin äitin takia, ja olo parantukin aika nopeesti. Äiti ei varmaan ees huomannu. Toivottavasti.....

Olin tänään psykoterapiassa. Kerroin mun hyvästä ystävästä, joka joutui/pääsi osastolle. Kerroin, että oon huolissani tästä tyttösestä. Jotenki keskustelu vaihto aihetta ja puhuttiin mun itsemurha ajatuksista(joita ei oo ollu nyt enää puoleen vuoteen). Kerroin, että ekan kerran ku suunnittelin oikeesti itsemurhaa oli kun olin 9-vuotias. Vihasin ja häpesin itteeni sillon. Lapsuuden traumojen  takia... Kannoin mukana syyllisyyden tunota ja häpeää. Kerroin, että ekan kerran sanoin sen ääneen ku olin 11-vuotias ja sain lähetteen lasten psyk.polille. Niihin aikoihin aloitin viiltelyn, mut ei kukaan sitä tienny. Sain mun ekat masennuslääkkeet, ku mul todettiin lapossa syvä masennut. Kerroin myös sen, että ajattelin sillon, että jos mä tapan itteni, ni säästän muut perheenjäsenet itsemurhalta, etenki K:n joka nykyään sairastaa skitsofreniaa. Sanoin myös, et oikeesti luulin sillon , että oon paholaisen lapsi. Toivoin kuolemaa ja olin varmaan vähän psykoottinen.

Sitte puhuttiin mun osastolle joutumisesta ku olin 15-vuotias. A:lla oli omia selityksiä sille, mut mun mielstä mä olin vaan masesntunu ja itsemurhahaluinen. Väsynyt tähän elämään. Kerroin, että sain sillon lääkityksen muuten kohdilleen, mutta musta tuli aggresiivinen. Ei siis fyysisesti mut henkisesti. Ja etenki koulunkäynti oli sillon vaikeeta. Mul epäiltiin sillon myös adhd:ta, mut ne epäilykset meni nopeesti ohi, ku todettiin, että oon entistä ahdiistuneempi adhd lääkkeiden kanssa. Eli mä olin vaan levoton, ku voin niin huonosti. 

Nyt haluisin vaan puhuu rakkaan kanssa. Mul on niin kova ikävä sitä :((


keskiviikko 12. syyskuuta 2012

psykoosiosastolla

Edellis ilta ei menny ihan nappiin. Mä olin ihan sekasin. Mul oli kosketusharhoja ja olin ihan sta varma et hoitajat tekee niitä mulle jotenkin. Sit en suostunu ottaa lääkkeitä ku pelkäsin et mut yritetään huumata, et yöllä hoitajat tulee raiskaamaan mua. Olin siis ihan poissa tästä maailmasta. Sit kutsuttiin päivystävä lääkäri ja viereiseltä osastolta pari mies hoitajaa mun huoneeseen. Ja ne laitto piikillä serenasea muhun, ku niitten mielestä mä tarvitsin sitä. Tää on tosi monimutkasesti selitetty ja tätä on varmaan vaikee ymmärtää tätä tekstiä, mut se tilanne oli outo. Sit ku ne oli laittanu sen piikin ni mua alko naurattaa. Mulle kerrottiin et meen ens yöks psykoosiosaston eristyshuoneeseen nukkumaan. Sanoin nauraen: "Tä on yhtä suurta suunnitelmaa. Ensin te piikitätte muhun jotain huumaavaan ja sit mä joudun yhden hengen huoneeseen yksin nukkumaan, osastolle, jossa on kaks mies hoitajaa."

Noh.. ku se lääke alko vaikuttaa mä ymmärsin, et toi kaikki oli vaan mun mielen sekoiluja. Nukuin sitten yön huoneessa jossa ei ollu muuta ku patja. Se oli pelottavaa, mut onneks sain tekstailtua Krissen kans ni olo helpotti ja sain unilääkkeen ja sit nukahdin aika pian.

Mulle oltiin siis sanottu et mä meen vaan yhdeks yöks psykoosiosastolle, mut sit aamulla mulle kerrottiin et oon täällä nyt jonkin aikaa, kunnes toi leponex alkaa vaikuttaa... Eli kuin kauan?? Vituttaa. Haluisin takas mielialahäiriöisten osastolle, jossa on paljon rauhallisempaa ja jossa mä jotenkuten tunnen jo potilaat, ja mikä tärkeintä, hoitajat. Täällä en oo ees varma et ketkä on hoitajia ja ketkä ei. Onneks en joudu sentään nukkuu siin eristyshuoneessa vaan pääsin ihan tavalliseen huoneeseen ja mun huonekaveri on ihan ok.. Ilmeisesti joku entinen alkoholisti

Äiti yrittää koko ajan saada mua uskomaan et mulla on skitsofrenia...Mä en tajuu kui se oikeen toivoo et mulla olis skitsis. Eiks se riitä et yhel mun siskoista on se. Kai äiti vaan haluaa et mu hoidetaan oikeella diagnoosilla. Mut mä tiiän et ei mul mitään skitsofreniaa ole. Mulla on vaan psykoottinen masennus..

Pakko viel tähän kertoo semmonen "hauska" juttu. Keskusteltiin äitin kans ihan jostain vaan ja sit yhtääkkii keskustelun suunta muuttu mun kokemiin hankaliin juttuihin. Mä kerroin miten mua iljettää ja pelottaa kaikki miehet. Sit äiti sano " Joskus ku on paljon huonoja kokemuksia miehistä ni se seksuaalinen suuntautuminen voi olla vähän kadoksissa. Mä haluan sun ymmärtävän, et mä rakastan sua oli tilanne sit mikä vaan. Ja ei sitä tarvii hävetä......." Mä olin ihan hämilläni... Siis luuleeko äiti et mä olen lesbo... :DD Juu en tosiaan oo. Mul ei siis oo mitään lesboja tai bii seksuaaleja vastaan, mut ite oon ihan täysverinen hetero. Luulin pienempänä et oon bii, mut se jäi ku täytin 13vee. Mä vaan nauroin ja yritin selittää mun suhdetta miehiin. Sanoin "Mua ehkä ällöttää suurin osa miehistä, mut kyl mä kuitenki kattelen hyvännäkösten miesten perään. Ja mulla on/on ollu ppaljon ihastuksia" Äiti siin sit vähän jotain yritti selittää: "Juu ei mul oo mitään ajatusta siitä ollu, mä vvaan halusin sun tietävän, et mä rakastan sua joka tapauksessa....." jnejne.... :D Voi äitiä. Joku olis voinu loukkaantua mut mun mielestä se oli vaan hauskaa ;)

Kävin muuten äsken kysymäs et jos pääsisin kotiin joksku aikaa tänään tai huomenna. Tuskin pääsen mut mitä mä häviin siin jos kysyn..