Tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

Tänään meni ihan päin persettä. Mä heräsin huonolla tuulella painajaisten jälkeen. Kunotutuskodin hoitaja T soitti ja kerto et oli ollu koko eilisen päivän jossain seminaarissa, mut mun pitäis käydä jakamas maanantain lääkkeet ennen viikonloppua koska maanantaina on vappu ja sillon ei siis tietenkään oo ketään hoitajaa paikalla. Sanoin että menen huomenna ku tuun poli hoitajan luota,. Mut niin... mul oli päivän ohjelmassa sosiaalisten taitojen ryhmä ja A-papin tapaaminen. Meinasin soittaa ryhmään ja ilmottaa etten oo tulos. A:ta halusin kuitenki mennä tapaamaan, koska hyödyn siitä, paljon.

Lähdin sit kuitenki bussilla kohti polia, jossa ryhmä pidetään. Ahdisti tosi kovin mut halusin yrittää. Ei olis kannattanu. Kaikki meni päin helvettiä. Meil ei ollukkaan ihan normaali ryhmäkerta. Yleensä me kokoonnutaan polin ryhmätilaan ja tehään siel tehtäviä ja jutellaan. Tänään, siis just tänään, me mentiinki läheiseen taidemuseoon kävellen. Mul oli kauheen paha olo, mut lähdin mukaan toimintaterapeutti J:n kannustuksella. Se museo sijaitsee rautatien lähellä. Ja se ei ollu hyvä juttu. Junat ja rautatiet saa mun olon ahdistuneemmaks, koska oon niin monta kertaa harkinnu junan alle hyppäämistä. Pysähdyin kattomaan kiskoja ja haaveilin siellä makaamisesta. Ajatuksiin tunki koko ajan raiskauksen lisäks et: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". Se vaan pyöri mun päässä koko ajan.

J tuli sit mun vierel ja melkeen talutti mut sisään sinne taidemuseoon. Mä yritin siel museos pysyy koko ajan J;n kannoilla. Siel oli ihan super ahdistavaa. Siel kuulu kaijuttimist jotain ahdistavaa äännähtelyä. Tunsin miten paniikki alko. Mua pelotti tosi kovin. Sit aloin kuulla: "kill them, before they kill you. kill them before they kill you. kill them before they kill you....." Mä aloin toistaa sitä hiljaa kuiskaten. Pikkuhiljaa kuiskaus alko muuttua ääneen puhumiseksi. Ei kukaan kyl kuullu sitä. Se tauta äännähtely oli niin kovalla. Mä aloin miettii et millä mä voisin tappaa ne. "Take the knife from your bag and kill them" ääni sano. Sit sanoin kyyneleet silmissä melkeen ääneen, että: "Mut ku ei mulla ole laukussa mitään veistä. Mitä mä nyt teen? Miten mä tapan ne?"

Olin siinä sitten kadottanu J:n ja muut ryhmäläiset. Menin istumaan yhel penkil ja katosin totaallisesti. Kuulin jos minkälaista ääntä ja tunsin kaikenlaisia tuntemuksia. Raiskaajakin oli enemmän läsnä ku sillon ku viimeks näin sen. Vaikka se ei ollu siellä fyysisesti. Kuulin ääniä päällekkäin, mut taustalla koko ajan, tällä kertaa suomeksi: "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne........". Juttelin äänten kanssa. "Joo joo, mut millä mä tapana ne? Ei mulla oo mitään millä mä voisin ne tappaa. Joo joo, kyl mä tapan ne, mut miten...." ja se vaan jatkui "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne..." kuulin myös että: "they left you all alone, sä oot ihan yksin, the left you, ne jätti sut yksin..."

Sit yhtäkkii J oli siinä ja kosketti mua varovasti olalle. Lähetään Sandra, se sano pehmeesti. Hyvin hitaasti sain itteni ylös siitä penkiltä ja kävelin museon ulko-ovelle J:n perässä. J kysyi multa et haluunko lähteä kotiin vai mennä vielä toiseen paikkaan ryhmän kanssa. Mä en pystyny vastaamaan. En tienny mitä halusin. J sano: "Nyt sun pitää päättää, tai mä päätän sen sun puolesta. Sul on nyt kaks vaihtoehtoa, joko sä meet kotiin nyt bussilla tai sit tuut meidän kanssa tonne. Mä oon menossa muun ryhmän mukaan" Mä sanoin että en haluis olla yksin. Sit me lähettiin kävelee muiden perään.

Mä en kuitenkaan pystyny mennä mukaan. Jäin muista jälkeen ja katoin taas junaradalle, Sama kysymys alko soimaan mun päässä ku mennessä: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". J jäi jälkeen muusta ryhmästä mun seuraan ja sano: "Pitäisköhän sun mennä polille, jos (polin omahoitaja) T olis siellä?" Mä sanoin etten usko että T on siellä. Miettisin et miks sil olis aikaa mulle, jos sil on muitankin potilaita. J sano, että: "Kävele sinne polille, ni mä soitan sinne. Kyllä T varmaan on siellä".

Mä sit menin sinne. Ei ollu pitkä matka, mutta erittäin pelottava. Ku mä pääsin sinne ni T oli siel odottaamassa mua. Juteltiin hetki siinä aulassa, mut T:n piti lähtee jonku muun luokse kotikäynnille. T kysy, että onko mul taas äänet lisääntyny. Ku vastasin että joo ni se kysy että oonko nukkunu. Vastasin että olen. "Okei, no puhtutaan siitä huomenna ku meillä on aika", se sano. Sit se kysy että menenkö kotiin. Kello oli jotain puol kaks ja meil oli puol kolme A-papin kans se aika, jonne todellakin halusin. Mä sanoin että en ehi menee siinä välissä kotiin. Sit siihen tuli yks toinen hoitaja, M, jota oon nähny aina injektio ryhmässä. Se on tosi kiva. M kysy, että haluunko mä olla sen kanssa tasaan asti ku sil oli peruutus aika. Mä sanoin joo.

Sit me mentiin sen huoneeseen. Mul oli tosi paha olo ja en oikeen enää pysyny läsnä hetkessä vaan katoilin harhamaailmaan. En muista mitä kaikkee siinä tapahtu mut muistan että havahduin siihen. että M kosketti mua olalle ja sano, että nyt mä vähän kosketan suu, että saan suhun kontaktia, Käänsin katseen M:ään ja yritin orientoitua hetkeen. Sanoin että mua sattuu. "Osaatko sä Sandra sanoa, mihin sua sattuu?" Oli hetken hiljasta. Sit sain sanottua: "Tuntuu ku joku raiskais". "Okei, ne on niitä dissosiatiivisia harha-aistimuksia", M sano ja jatkoi: "Mitä jos me mentäis vähän kävelemään ni pääsisit irti noista ajatuksista." "Joo", mä sain sanottu ja nousin tuolilta. Mentiin kattoo akvaario kaloja ja hakee mulle mehua. Juteltiin, tai no, M jutteli siinä koko ajan sit jotai kevyttä.

Sit mentiin aulaan istumaan ja tt J ja toinen vetäjä V tuli sinne sisään. Ryhmä oli loppunu. J tuli juttelemaan mulle ja M:lle. M kerto, että kaikki oli ihan hyvin ja että mä menisin pian tapaamaan pappia. J oli tyytyväinen. Sit mä sanoin: "Taas mä epäonnistuin" J sano; "Et sä epäonnistunu. Sulla vaan oli nyt niin huono vointi, ettet pystyny olee ryhmässä" Mä sanoin: "Sä olit ihan oikeessa. Mun ei olis pitäny alottaa koko ryhmää, ku en mä pysty." "Ekaksi, en mä oo missään vaiheessa sanonu, että sun ei kannattais alottaa ryhmää ja sitä paitsi, tää kerta meni nyt näin mut se johtu siitä, että sul oli huono vointi. On sul menny ihan hyvinkin ryhmä. Vai mitä?" "Joo", mä sanoin. Mut J ei tajuu sitä, että se huono vointi on nimenomaan sitä epäonnistumista.

Lähin siitä sit kävlee seurikselle, mis me tavataan aina A:n kanssa. Se matka oli tuskallinen. Vastaan käveli yks kalju mies. Mä pysähdyin, menin paniikkiin ja aloin miettii, et mitä mä teen. Se ei kuitenkaan ollu se mies, mut menin silti varmuuden vuoksi toiselle puolelle tietä. Oli äärimmäisen ahdstavaa, mutta mä selvisin seurikselle asti.

Siel me sit juteltiin ihanan A:n kanssa, Kerroin taas vähän raiskaus illasta ja siitä miehestä. Sanoin, että mä ansaitsin sen, koska oon paha. Kerroin että mulla on lapsesta saakka ollu semmonen olo että oon saatanasta. Joskus ykstoista vuotiaanahan mä oikeesti kuvittelin olevani saatanan lapsi. Mul lukee siitä päiväkirjassakin. A sano jotain, että Jumala on luonu meijät kaikki oman rakkautensa kohteeksi ja saatana yrittää tulla siihen väliin sanomaan muuta. Sitä ei kannata uskoa.. Ja niinhän se varmaan onkin. A sano, että ei usko, että yksikään ihminen on pelkästään paha tai hyvä, vaan meissä on kumpaakin. Ehkä mäkään en sit oo paha. En tiiä.... mulla on kuitenki sellanen olo. Ja ei siks et olisin tehny jotain pahaa vaan niinku A kysy ni mul on semmonen olo, et mussa on saatanan leima. Se vaan on, ilman mitään erityistä syytä. Mä sanoin, että "pahoille ihmisille tapahtuu pahoja asioita". A oli eri mieltä.

Juteltiin myös mun isoisästä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kerroin, että syytän mun isää siitä ja en oo voinu antaa sitä mun isälle anteeksi. Sen olis pitäny suojella mua. Mun isä tiesi, että hänen isällään oli semmosta taipumusta, mut se ei suojellu mua siltä. Mä olin pieni tyttö. Olin isin tyttö. Miks se ei suojellu mua? Oliko oma ylpeys oikeesti arvokkaampi ku oman pikku tytön hyvinvointi? En ymmärrä... A kehotti mua puhuu mun isän kanssa asiasta, Mä mietin sitä vielä.... Tuntuu hankalalta. Sit aika loppu ja lopuks viel rukoiltiin yhdessä. Se on ihana hetki. Ku joku rukoilee mun puolesta. Sitä mä kaipaan.

Menin sitte takas porukoille ja äitihän ei siis oo kotona. K-sisko oli tehny ruoan, joka ei kelvannu mun isälle. Se söi jotain muuta, kun valittamiseltaan kerkes. Oli niin sairas, väsynyt ja nälkäinen. Me hengailtiin kolmestaan olkkarissa, mä K-sisko ja isä. Katottiin uutisia ja siel sanottiin, että miespuolisia ministereitä on nyt paljon enemmän ku naisiapuolisia. Sit isä sano: "Ei naisten kuulu olla ministereitä. Naisilla kuuluu olla pitkät hiukset ja isot tissit ja niitten kuuluu olla kotona siivoomassa ja laittamassa ruokaa, että ihmisille riittää töitä." Mä suutuin sisältä, pahasti. Sanoin melko rauhallisella äänellä että; "kyl naisetki on ihmisiä" Mun sisällä kiehu. Jumalauta mun sisällä kiehu ja kiehuu edelleen. Sit isä viel käski mun ja K-siskon tyhjentää astianpesukoneeen. Suututti vielä enemmän. Ihan oikeestikko se näkee naiset vaan miesten orjina. Mun oli päästävä pois sieltä. Keksin verukkeen ja soitin omassa huoneessaan olleelle Makelle, et josko se vois mautolla heittää mut himaan, ja heittihän se. Nyt oon tääl yksin kauheen vihan, surun, ahdistuksen, järkytyksen ja pelon keskellä. VITTU MÄ VIHAAN TÄTÄ KAIKKEA! HALUUN VAAN POIS!!

Isä, ota mut jo kotiin,
en jaksa enää lähtä uusiin sotiin.
Mun aika on jo koittanu,
en mä täs elämäs voittanu.
Tahdon vapaaks elämän kahleista,
pois tästä pahasta ja valheista.
Mä en oikeesti enää jaksa,
jyrkät seinät tulee vatsaan.
Liian yksin tän paskan kanssa,
aina astun uuteen ansaan.
Jonka joku mun eteen on laittannu,
harmi etten oo vielkään niskoi taittanu.
Kuolema korjaa mut jo pos täältä,
en mitään ees oota enää elämältä.
Isä mä haluun jo sun luokse,
rahat tai henki, ota ja juokse.
Miks mun pitää tääl viel kärsii,
näit ajatuksii pahoi järsii.
Jos et ota mua pois, mä lähen ite,
taivaasen tahon mut helvettiin kai joudun sitte.
Vihaa vaan toisillemme täällä jaamme,
tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

Yöt on pahimpia

Ahdistaa niim pirusti. Viime yönä tuli nukuttuu alle 2 tuntii ja en silti vielkään oo saanu unta.

Sattuu.....

En tiiä pitäskö nyt sanoo että eilen vai tänään ku en oo viel nukkunu mut kai se on eilinen..... eli siis eilisen koko päivän piti olla äänes. En olis muuten selvinny siit päivästä. Ahdisti koko ajan ja harhat yritti ottaa vallan mut ku oon porukoil ni se EI saa näkyy. Eli koko ajan piti väkisin vääntää nauruu ja juttuu. Ei saanu hiljentyä koska sillon ne hyökkää..

Neljä ihmistä on jo ehdottanu mul osastoo. Ensin kuntoutuskodin hoitaja T, sit A-pappi, sit polihoitaja T ja sit äiti. Kuntoutuskodin hoitaja meinas soittaa ambulanssin ku ei saanu muhun mitään yhteyttä hetkeen. "She's not here anymore"..... A-papin kans kävi silleen et puhuttiin osasto mahdollisuudesta ja vähän kaikest muustaki. Sit taas vajosin harhamaailmaan. Kuulin kaukaisuudessa ku A sano et nyt täytyy soittaa sun äidille tai jonnekkin muualle. Sain sit jossain kohtaa kii todellisuudesta ja soitettiin äitille ja menin kotiin. Polihoitaja T:n kans menk silleen et ku kerroin mun oloista ni se sano et mahdankohan pärjätä kotona vai pitäskö miettii jotain muuta vaihtoehtoo. Sanoin että en halu osastolle. Äitin kans sit vähän sama juttu ku polihoitaja T:n kans ja ku sanoin et en halu osastolle ni äiti sano siihen tylysti et: "mä oon kuullu niin monta kertaa ton ettet haluu osastolle"

Mä tiiän et mul on ympärillä paljon ihmisii jotka haluu auttas... mutku mikään ei oikeen tunnu toimivan. Ehkä mua ei vaan voi auttaa... kuolen tällasena, pian... hyvin pian.......

Voin huonosti... huonommin....

Paskaa.... Menee ihan vitun perseelleen nyt..En ees tajuu miten  oon taas vajonnu tänne. Yks pikku juttu ja alko alamäki...outoo tästä tekee se, että se pikku juttu on tapahtunu monesti aiemminki, mut nyt se jotenki kolahti pahemmin. Ja varotan jo nyt et voi olla sekava teksti vähien unien takia....

Eli siis oon nyt käyny sosiaalistentaitojtenryhmässä  maanataisin ja torstaisin. Siel on menny tosi vaihtelevasti. Voin joskus tehä postauksen siit mut nyt en puhu siitä. Mä olin ihan normisti maananataina ryhmässä ja meni ihan ok. Ku tulin pois sieltä ni näin sen miehen taas. Siitä se alko.. Menin taas ihan paniikkiin ja pahinta siin oli se et olin just venaamassa bussii ja olin siis sidottu siihen paikkaan. En voinu mennä pakoon. Näin ku se läheni. Ahditus oli katossa. En tiennny mitä tehdä. Sit se tuli kohalle ja moikkas, niinku mitään pahaa ei olis koskaan tapahtunu. Mul pimeni hetkeks, ahdisti. En olis pystyny yhtään puolustautuu jos se olis hyökänny kimppuun.. Pelotti vitusti ja aloin taas kuulla ääniä. Aluksi sellasia jotka varotti: "Se haluu satuttaa sua" "Se on vaarallinen" "Mee pakoon, juoksejuoksejuokse..." jne.. Sit nousin bussiin. Olo vaan paheni. Ajattelin et mitä jos se olis mun perässä noussukki bussiin. Olisin ollu vankina siellä.

Sit nousin kotini kohdalla bussista pois. Menin sovitusti kuntoutuskodin yhteisiintiloihin asukasinfoon, vähän myöhässä sosiaalistentaitojenryhmän takia. Menin aluksi istumaan siihen pöydän ääreen missä kaikki oli. Ainoa vapaa paikka oli kahen miehen välissä. Ne on mulle kaikki tuttuja ku ne on mun naapureita, mut en pystyny olemaan siinä. Menin sit sohvalle istuu erilleen muista. Siinä meni taas kuulumiskierros. Kuulin yhä ääniä. Sit jostain syystä vajosin harhamaailmaan. Katosin kokonaan tilanteesta ja aloin myös tuntemaan juttuja. Flashbackit alkoi. Tunsin, kuulin ja jopa haistoin sen miehen ja sen tilanteen. Mua alko sattuu alapäähän. Tuntu ku olis ollu siin raiskaustilanteessa. Sit havahduin ku mua kutsuttiin. Oli mun vuoro kertoo viikonlopusta. En saanu sanottuu mitään. Oli liian paha olo. Kohautin vaan harteita ja sit siirryttiin seuraavaan ihmiseen. En oikeen muista mitä siinä ympärillä tapahtui, mut mun flashbackit oli voimakkaina. Kuulin kaikkee mitä se mies sano sillon. "Sandra älä häpee ittees, tätä ei tapahtunu. Mitään ei tapahtunu".... kuulin kaikkee muutaki. "Se oli sulle ihan oikein, tapa ittes vitun huora....."......

Olin käpertyny kasaan. Pitelin jalkoja tiukasti yhdessä. Olin siellä sen miehen luona, vaikka istuin siinä kuntoutukodin sohvalla. Yritin estää sitä raiskaamata mua, mutta vaikka kuinka puristin reisiä yhteen, se kipu ei loppunu. Sit kaikki muut oli lähteny ja kuntoutuskodin omahoitaja T tuli kysymään multa, että mikä mulla on. Kerroin että näin miehen. "Onko sulla ääniharhoja nyt?" nyökkäsin. Sanoin että myös tuntuu ku raiskattais. "Niin ne on niitä kosketussharhoja", T sanoi. En muista mitä kaikkea siinä tapahtui, mut myöhemmin T tuli taas mun viereen ja sanoi, että saattaa mut kotiini ja avattais yhdessä TV, että saisin muuta ajateltavaa. Sen työaika oli jo lopussa. Me sit yhdessä käveltiin mun kotiin, melkeen viereiseen asuntoon. (tää on rivitalo siis). En muista mitä kaikkea siinä sit juteltiin. Olin vaan puoliks läsnä. Jotain T sanoi, että mun pitää päästä yli niistä harhoista. Sanoin että mua pelottaa. T sano: "Mut se tilanne on nyt ohi ja sä selvisit siitä" Mä sanoin että se tilanne ei oo ohi. "On se. Me ollaan täällä sun asunnolla ja täällä ei oo muita ku me kaksi. Päästät vaan irti niistä harhoista" Mä sanoi siihen: "Mut se on tosi hankalaa ku oikeesti sattuu fyysisesti" T sano ymmärtävänsä, mut kehotti suuntaamaan ajatukset muihin asioihin.

Sain sen tv:n päälle ja otin T:n kehotuksesta tarvittavan. Olin yhen jo ottanu aikasemmin. Sovittiin että meen aamulla käymään yhteisistilois. Sit T:n piti lähtee ja mä jäin "kattomaan" TV:tä. Todellisuudessa vajosin taas harhamaailmaan. Jonkin aikaa meni ja sit vähitellen aloin nousta pois sieltä. Sit se olo meni joksikin kolmeks tunniks ohi ja mä yritin tietoiseti tehä jotain etten vajois sinne uudestaan. Mut sit piti mennä nukkumaan..... siit se alko taas. Yritin T:n ohjeiden mukaan suunnata ajatuksia muualle. Mä koitin kattoo ohjelmii, kuunnella musaa, piirtää, kirjottaa ja jopa laskee matikkaa, mut mikään ei auttanu. Mä vaan kärsin koko yön. En nukkunu silmäystäkään . Sit kello tuli jotain yheksän ja mä menin yhteisiintiloihin kuten oltin sovittu. T jutteli jonku toisen asukkaan kanssa ja mä parkkeerasin taas siihen sohvalle odottamaan. Harhat oli yhä päällä. Sit se toinen lähti ja T tuli siihen mun luo. "Älä vaan sano, että sä et oo nukkunu" Mä kerroin illasta ja yöstä. "Onko nyt harhoja?" "On", mä vastasin. "Sun pitäis nyt ehdottomasti saada nukuttuu. Soita sun äidille, että se tulee hakee sua heidän luo ja koita nukkuu vähän" No mä sit tein niin ja äiti haki mut. En saanu nukuttuu porukoillakaan, mut olo kyl parani huomattavasti.

Sit illalla palasin kotiini. Hetken oli hyvä olo ja sain siivottuu ja tiskattuu. Olin koko ajan siinä pelossa, että paha olo palaa taas ja niinhän se palas taas kun menin sänkyyn. Edellis yö toistui ja mulla oli aivan kauhee olo. Harhat ja flashbackit. Välil mä vaan pyörin sängys tuskissani. Vikan kerran katoin kelloo vähän ennen viittä. Sit olin nukahtanu ja heräsin kasin aikoihin. Eli joku kolme tuntii sain nukuttuu... Kuntoutuskodis on täl hetkel opiskelija ja se tuli sovitusti käymään puol 11. Meijän piti tehä ruokaa mut hellaa ei saanu käyttää, koska huoltomies oli just liimannu jonku listan siit virestä. Mä olin tyytyväinen koska en olis jaksanu. Opiskelija lähti sit menee ja muistutti mua peliryhmästä joka oli klo 12.30-14. Sanoin että meen sinne, mut en sit pystynykkään kun sen aika koitti. Oli taas niin paha olo. Opiskelija kävi hakemassakin mua, mut mä en lähteny sen mukaan. Se sano, että lähettää T:n käymään mun luona. Ei T sit tullukkaan. Laitto vaan tekstiviestin että peliryhmä alkanu ja mä laitoin sille että en pysty tulemaan.

Sit joskus varttii vaille neljä T tuli mun luokse käymään. Kerroin etten oo nukkunu ku kolme tuntii viime yönä ja että en ollu myöskään eilen päivällä saanu nukuttua. T sano että pitää soittaa  mun poli hoitajalle. Se kävi soittamas ja tuli hetken päästä takasin. Sovittiin sitten että saan ottaa yhen tarvittavan vielä iltalääkkeiden kanssa jos se vaikka auttais. Toivotaan... Sit puhuttiin yhestä vertaistukiryhmästä joka on netis. Oon lukenu siit jonku artikkelin joskus ku polihoitaja oli antanu mul luettavaks. Voi olla että huominen sos.tait.ryhmä perutaan koska toinen vetäjä oli ainakin tänään kipeenä kuulemma. Mut mul on tapaaminen A-papin kanssa klo 14:30. Sanoin siitä T:lle ja sanoin että en ehkä uskalla mennä sinne. T sano että mä en saa pysäyttää koko elämääni nyt. Ja että se voi vaikka saattaa mut bussi pysäkille. En sit tiiä.... Sit kello tuli jo puol viis ja T sano et sen pitää mennä jo hakee sen lasta päiväkodista. "Pärjääthän sä? Kutsu vaikka K-sisko käymään.Ja tee jotain ruokaa" En ollu siis syöny mitään koko päivänä, ku kokkaus oli jääny väliin. Mä sanoin vaan et joo. "Pärjääthän sä?" T sano viel ovelta. "Joo", mä sanoin. "Hyvä, kyllä sä pärjäät. Huomiseen!" Sit se lähti ja paha olo paheni.

Kutsuin sit K-siskon kylään ja tein ruokaa. Kun K tuli, ni olo parani taas huomattavasti. Meil oli ihan kivaa. Se lähti joskus kasilta ja sit taas oikeen ryöpsähti semmonen järkyttävä ahdistus. Oon nyt yrittäny pitää ajatukset kasassa. Siihen on auttanu tää kirjottaminen. Pelottaa ku koht pitää taas mennä nukkuu. Palaako taas kaikki paska mieleen. Tä on nyt jotenki ollu voimakkaampaa ku aiemmin...

Nyt meen koittaa nukkumista. Hyvää yötä ja sori ku taas näin pitkä postaus.

Yliannostusdraamaa

Semmonen eilinen...

Heti aamusta pää oli täynnä paskaa. En löytäny ulospääsyä. Niinpä vedin levozin 50mg:tä joku 10kpl ja päälle liköörii ja siiderii mitä kaapista löyty. Oli pakko vähän tyhjentää päätä. Mul oli kesältä jääny levozonki ku olin lopettanu itte omia aikojani lääkkeitten syönnin.

No olin sit vähän humalas ja muutenki sekava lääkkeitten takii. Menin silti kuntoutuskodin asukasinfoon jonka jälkeen on dosettien jako. Asukasinfossa kerrotaan viime viikon kuulumiset ja tulevan viikon suunnitelmat. Kuntoutuskodin hoitaja T katto alusta asti mua kummallisesti. Sain jakaa lääkkeet siinä asukasinfon alussa ja ku T kysy multa jotain ni mun vastaukses huomas et oon humalas ku puhe sammalsi.

Siin vaihees T ei viel sanonu mitään mut sit ku tuli mun vuoro kertoo kuulumisii ni T sano vaan et: "Sandra, ooksä vetäny jotain?" Kysyin et kuinnii. "No ku sä vaikutat vähän sekavalta." Mä en vastannu mitään. Sit T sano: "Nonni jätetään Sandra välistä ja mennään seuraavan vuoroon.

Kun asukasinfo loppus, T käski mua jäämään siihen. "Tiesiksä että täällä on kielletty olla päihtyneenä yhteisissä tiloissa?", T sano. "En mä oo mitään ottanu", koitin sanoo. "Kyl sä nyt selvästi jotain oot ottanu. Sandra ootko sä humalassa?" Nousin ylös tuolista ja kompuroin. "Eli oot", T sano. Sit se sano et soittaa mun äitille. Luuli siin vaihees et olin vaan humalas. Mä kielsin soittamasta äitille koska tiiän että se ei jaksa enää näitä ylimääräsiä juttuja ku niitä muitakin on jo tarpeeks. "Kyl mun nyt on soitettava sun äidille", T sano. "Sul on vaitiolovelvollosuus ja mä oon täysi-ikänen. En halu et soitat äitille!" "No sit mä soitan ambulanssin. Mitä sä oot vetäny?" Kerroin mitä olin ottanu ja T huolestu ku kuuli lääkkeistä.

En oo ihan varma mitä siin tapahtu sitte koska meinasin sammua sinne sohvalle. Vähän ajan päästä tuli ambulanssi. Kello oli jo kymment yli neljä ja T:llä loppu työaika neljältä. Siin sit otettiin verenpaine, sokeri, kuume, puhallutettiin ja katottiin pupillit valolla. Ne anto mul lääkehiiltä ja hyi vittu se oli pahaa. Niit oli kolme ensihoitajaa joista kaks kuulemma muisti mut aikasemmilta kerroilta. Toinen niistä oli mies joka oli just pari viikkoo sitte viemäs mua osastolle....

Sain onneks hakee kotoota laukun.. mut en saanu mennä sinne yksin vaan amppari kuski tuli mun kans. Ne luuli et olin yrittäny vahingoittaa itteeni vaikka todellisuudessa halusin vaan pään sekasin. Sit lanssiin ja ensiapuun. Pääsin sängyl makaa onneks koska väsytti. Semmonen määrä levozinii... väsyttää. Sit muhun laitettiin jotain sydänkäyrä seuraus juttuja ja sormeen se syke/happisaturaatio mittari.

Mut vastaanottanu hoitaja oli yks vitun ärsyttävä venäläinen nainen. Se rupes raivoo mulle ku kysyin et kuin pitkäks aikaa mun pitää jäädä sinne. "Ainakin huomiseen asti tarkkailuun!", se huusi. "Ja tää on semmonen juttu että jos lähdet menemään ni poliisit tuo sut takasin. Joten kannattaa suostua yhteistyöhön", se mesos vaikka en ollu sanonu sanaakaan. "Koska nään lääkärii?", mä kysyin. "Se ei yhtään nopeuta sum pois pääsyä. Oot tarkkailussa ainakin huomiseen saakka. Kannattaa vähän miettiä ennenku rupee pelleilemään lääkkeitten kanssa. Ymmärräksä että sä olit ottanu lääkettä liikaa?! Sillon joutuu tarkkailuun." Mua vitutti nut purin vaan huulta koska en halunnu tehä mitään kohtausta.

Parin tunnin päästä tuli lääkäri. Nuorehko mies. Tosi mukava. Se kysy että oliko tarkotus vahingoittaa itteeni. Kerroin miten asiat oli. Lääkäri sano sitten että syke on liian korkee. Leposyke oli joku 150. Eivät voineet senkään takia päästää mua vielä. Lääkäri sano et soittaa myrkytyskeskukseen ja kysyy et kauan pitää olla tarkkailussa. Se tuli vähän ajan päästä takasi. Kello oli silllon kuusi illalla. Lääkäri sano että pitää olla tarkkailussa 10-15tuntia. Mä sanoin että en voi jäädä yöksi. "No mä tuun vähän vastaan. Pääset lähtee puolen yön aikaan jos syke on laskenu." Vitutti mut oli pakko jäädä. Lääkäri kerto että olin ottanu neljäs osan siitä määrästä et joutus teholle. Sit lääkäri lähti.

Mul mitattiin taas verensokeri. Se oli 3.9. En ollu syöny mitään koko päivänä. Pyysin syötävää ja sain leivän ja jugurtin. Jäi nälkä mut oli pakko kestää. Nukuin sit hetken ja sit en valitettavasti saanu enää unta. Oli ihan vitun tylsää vaan maata sängyl. Laskin tuntei et koska pääsen pois. En alkuun uskaltanu käyttää kännykkää ku mua pelotti et akku loppuu. Sit oli enää kolme tuntii jäljellä ja akkuu 49 prossaa ni aattelin et what the heck. Mä katoin elisa viihteeltä simpsoneit ja muuta paskaa ja aika meni sit paljon nopeemmin.

Siin sit viel mitattiin verenpaine ja sokrut ja sit puol tuntii piti viel venaa. Sit pääsin kotiin. Menin taksil ja mua pelotti ihan vitusti. Se matka meni kuitenki ihan hyvin.

Yöllä en nukkunut juurikaan koska en saanu dosettii eli en saanu iltalääkkeitä.

Tänään aamulla T tuli mun oven taakse ja pyys mut juttelee yhteisiintiloihin. Menin. Mua pelotti ihan sikana et se haluu heittää mut pihalle ja kyl sitäkin aihetta sivuutettiin. "Onkohan tää paikka tarpeeks tuettu sulle?" T oli soittanu mun poli omahoitajalle ja ne oli sopinu kaikenlaista mun pään menoksi. En saa enää dosettia itelleni vaan mun pitää hakee kerta-annokset päivittäin yhteisistä tiloista. Paitsi viikonloppuna ku meen porukoille. Sillon saan dosetin. Sit me juteltiin T:n kanssa pitkään. Se oli sitä mieltä et mun skitsofrenian negatiivisena oireena masennus on nostanu päätään ja et sitä pitäis ehkä lääkitä. Kerroin että en halu mennä kuoromatkalle Unkariin kesällä. Sanoin että en oo nukkunu koko yönä. Juteltiin myös sosiaalistentaitojen ryhmästä johon mun piti osallistuu. Mun polihoitaja oli sanonu et se oltiin peruttu koko ryhmä koska ei ollu tarpeeks osallustujii. Se oli valehdellu mulle koska täält kuntoutuskodistakin on joku siin ryhmäs ja se on alkamas. Mua ei kai vaan haluttu siihen. En tiiä.

Mut joo... sori tekstin sekavuudesta. Oon tosi väsyny ja silleen. Pitäis tänää siivoo mut en jaksa. Koutan nyt nukkuu vähän.

Ulos täältä!

No joo.. Keskiviikkona oli paljon harhoja. Kuulin, tunsin ja haistoin raiskaajan mun kotona. Voin pahoin. Kuntoutuskodin hoitaja T tuli kotikäynnille. Kerroin että mies on mun kotona. Sanoin etten nää sitä, mut kuulen, haistan ja tunnen sen läsnäolon. T sano ettei mun kotona ole ketään mun lisäksi. Se sano ettei kuule mitään. "Ne on Sandra taas niitä sun harhoja. Ei täällä ole ketään" Mun oli vaikee uskoo sitä, ku mies puhu mulle koko ajan. "Pitäiskö sun mennä nyt jo sun vanhempien luokse?" Meen porkoille yleensä torstaina ja oon viikonlopun siellä. "Joo kai..." "No soita nyt sun äitille silleen että mä olen tässä vieressä. En voi jättää sua yksin tässä tilassa ja multa loppuu kohta työaika", T sano. No mä soitin sit äitille ja T jäi siihen odottaa et äiti tulee. Sit äiti tuli ja mä lähdin porukoille. T lupas soittaa torstaina.

Menin sitte illemmalla isovanempien luokse. Olin kertonu äitille harhoista ni äiti vähän mietti et kannattaako mun mennä sinne, ku mummakin on niin vanha jo. Isovanhemmat asuu toisella paikkakunnalla. Mä sanoin äitille et must on ihana päästä kauas siitä miehestä. Äiti sit vei mut sinne ja meil oli tosi hauskaa mumman kanssa.

T soitti sit torstaina. Mul tehään maanantaina kuntoutussuunnitelma. Mua vähän pelottaa et mut potkitaan ulos täältä kuntoutuskodista... Et tä ei oo niitten mielestä riittävä mulle ku tääl on hoitajat vaan ma-pe 8-16. (jos ees sillonkaan). Sit T sano, että pitää pitää verkostopalaveri psyk polin työntekijä T:n kanssa. Kuntoutuskodin hoitaja T sano ettei oikeen osaa auttaa mua kun mul tulee niitä oloja. Ja polin työntekijä T:n kanssa voitais tehä toimintasuunnitelmia..

Tulin tänään omaan kotiin ja nyt ahdistaa niin vitusti mutta en aio viillellä koska en halua sairaalaan.. Toivottavasti oon tarpeeks vahva.

Moikka

Help me please! Not again

Voin huonosti. Oon taas alottanu viiltelyn. Nilkkaan.. Kukaan ei saa tietää. Paitsi omahoitaja T. Oli pakko kertoo sille ku tuli niin syvä yhestä viillosta et aattelin et se pitää puhdistaa. Me sit katottiin sitä viiltoo T:n kanssa useempana päiävänä. Siihen laitettiin perhosteippii. Olis pitäny tikata. Sit torstaina olin viiltäny uudelleen pahasti ja T kutsu polikäynnil lääkärin kattoo ja se määräs antibiootit.

Haluun tehä itsemurhan. Nyt. Heti. Haluan kuolla. En jaksa enää elämää. Pakko kuitenkin porskuttaa eteenpäin. Pakko..... VITTU

Koko ajan puhutaan osastosta. En kuitenkaan oo menossa sinne. Se olis kolmas kerta tän sykyn aikana.  Vihaan osastoa.

Vaikee keskittyy.. haluun vaan viiltää ja varmaan meenkin nyt viiltämään.

Moikka

Ahdistaa yksin ja seurassa

Paskaa... äänii ja nukkumisvaikeuksia. Äänet käskee tappaa itteni ja kaikki muut. Pelottaa olla ihmisten seuras ku pelkään et flibaan ja tapan jonku. En halua olla mä.

Mä menin tiistaina yhteisiin tiloihin jakamaan lääkkeet. Veitset laatikossa alko huutaa. "Tapa ittes. Ota veitsi ja viillä ranteet auki. Tapa T. Tapa T (kuntoutuskodin hoitaja T)." T meni käymään kansliassa ja ku se tuli takas ni mul oli veitsi ranteella. T otti asian tosi kevyesti eikä pelästyny ollenkaan. Käski vaan rauhallisesti laskemaan veitsen alas. "Mun on pakko tappaa itteni" "Eikä ole",T sano.  "Mua pelottaa et mä satutan sua", mä sanoin.

Intettiin siin jonku aikaa. T:llä alko olla kiire muualle ja lääkkeetki oli viel jakamatta. Nousin ylös tuolilta veitsi kädessä. Olisin voinu tappaa jonku. Mä kävelin kohti T:tä. T sano ihan rauhallisesti et jos tuun lähemmäs ni se soittaa ambulanssin ja poliisit. "Laita se veitsi nyt alas ja tuu jakaa lääkkeet. Muk täytyy oikeesti kohta lähteä" Sain sit sen verran todellisuudesta kiinni et laskin veitsen pois ja istuin sohvalle lääkkeiden ääreen.

Toi oli oikeesti tosi pelottava tilanne. Olisin voinu tappaa itteni tai T:n. Onneks mitään ei käyny ja en joutunu osastolle. Sivutettuin myös salaliitto aihetta mut en usko et T kuuluu siihen. Se piti ajatusta täysin mahdottomana.

Mä ma-ti ja ti-ke öinä en nukkunu ollenkaan. Pyörisin vaan sängyssä äänten keskellä. Sit keskiviikkona mun oli pakko päästä takas porukoille ku en pystyny olee yksin. Äiti haki mut onneks kotiin ja oon nyt tääl. Parina viime yönä oon nukkunu viis tuntii per yö. Eli univelkaa kertyy... tapasin tänään miekkarin omahoitajan. Tehtiin pieni muutos lääkitykseen tän viikonlopun ajaksi. Saas nähä auttaako tohon nukkumiseen. Jos ei auta ni oon pulassa. En jaksa enää tälleen. Äänii tulee ku en saa nukuttuu ja uni ei tule koska kuulen ääniä.

Sanoin tänään miekkarin omahoitajalle et ei mua se haittaa et jos mä tapan itteni. Mä vaan pelkään et satutan muita. Omahoitaja lupas soittaa mulle maanantaina. Saas nähä onko vointi yhtään parantunu...

Sori taas sekavuudesta mut pistetään se tän 10h/5pv unimäärän piikkiin....

Itkiskö vähän lisää?

Nyt se sit loppu.. Eilen oli viimenen kerta. Psyoterapiaa meinaan. Mua itketti välillä mut sain kyyneleet pidettyy pois näkyvistä. Olin kirjottanu psykoterapeutti A:lle runon ja kirjeen. Sen lisäks annoin pari kuvaa ittestäni. Toises olin joku 1,5v ja toises oli luokkakuvat(siis tietty yksityiskuvat) minusta 6-15 vuotiaana. Mul ei ollu varaa ostaa mitään mut A sano, et noi mitä annoin, oli parempia ku joku kaupasta ostettu tavara. :) Oli kiva kuulla...

Oli myös ihanaa kun me halattiin lopuksi, ku olin kirjeessä vihjaillu, et haluaisin. En oo koskaan ennen uskaltanu halaa A:ta. Ei muuten, mut jos A:sta tuntuu kiusalliselta. Kyllähän mä halaan toimintaterapeutti J:täkin melkeen aina kun me nähdään, vaikka se ei ees oo enää mun toimintaterapeutti. Mut nyt me halattiin A:nkin kanssa. Mä en olis halunnu nousta siltä nojatuolilta. Tuntu ku keho olis painanu tonnin. En meinannu pystyy, mut ku A sano: "helpottaako, jos halataan?" ni olo keveni. Se halaus tuntui hyvältä ja ei yhtään siltä, et A olis ollu jotenki vaivaantunu.

Olin koko hiihtoloman porukoiden luona. Nyt oon taas tääl yksin. Tai no on mulla Nelli ja K-siskoki on tulos pian viettää iltaa. Silti haluisin mielemmin olla porukoilla. Oon yksinäinen. Osa musta haluu itsenäistyä, mut osa haluu palata kotiin äitin luokse. Mut oon jo kohta 24v... eihän se sovi! Mun on vaan pakko tottuu tähän.

Huomen sossulle juttelee omahoitaja T:n kanssa. Mitäköhän siitäkin tulee. Stressaaaaaa. Mut on kiva ku huomen kuntoutuskodin ryhmässä lauetaan karaokee.. mun ehdotuksesta ;)

hullu mikä hullu

Tehtiin tänään hoitaja T:n kanssa kaiken maailman hakemuksia. Lääkäri oli kirjottanu kela hakemuksia varten b-lausunnon. Mä kysyin et saanko lukee sen ja sain. Tuntu pahalta nähdä ensimmäisenä diagnoosi palkki johon oli kirjotettu 'paranoidinen skitsofrenia'. Ei sitä muutakaan tekstii ollu kiva lukee. Oonko oikeesti niin hullu...

Niinku viime postaukses kerroin ni raha tilanne on erittäin huono. Onneks sain porukoilta satasen lainaan. Ja sain joku 95e ku olin maksanu liikaa jotain hammaslääkäri laskuja. Ne meni kyl puhelin laskuihin mut ainakaan ei nyt tarvii stressata et puhelinliittymä suljetaan. Mul oli siis rästissä puh laskuja. Siksi oli niin kallis.

"En haluu, et se mies tunkeutuu mun reviirille" + salaises uutta

Kesä tuli ja meni. En oo kirjotellu pitkiin aikoihin. En oo jaksanu ja ei oo vaan kiinnostanut. Nyt aattelin kertoo taas vähän kuulumisii...

Kesän vietin porukoiden luona. En mitään erityistä tehny. Siivottiin muutava huone äitin loman aikana. Oli suhteellisen iso urakka. Ehdin käymään myös kesäteatterissa ja isovanhempien luona kahden kaverin kanssa. Meil oli tosi kivaa. Pelattiin lautapelei ja kaikkee. Paras peli oli ehdottomasti Harry Potter peli. Olin siinä tosi huono, koska oon nähny ne leffat ehkä kerran. Mut kaverit on nähny ja lukenukki ne useemman kertaa.

Nyt oon taas tääl omas kotona(eli tukiasunnolla). Lähes koko kesä ilman äänii, mut nyt ne on taas alkanu. Kuulen joka ilta "cut,cut,cut..." Ja eilen illalla äänet käski työntää veitsen leivänpaahtimeen. Vittu. Oon onneks kuitenki pystyny selättää äänet ja halut viiltää tai tehä muutakaan itsetuhoista.

Yks asia vaivaa... Ku mun psykoosityöryhmän omahoitaja T(jota nään viikottain) alkaa työskentelee jonku opiskelijan kanssa. Mul ei oo tavallisesti mitään opiskelijoita vastaan, mut tää on mies puolinen, Enhän mä pysty mitään puhuu ku se on paikalla. Ja sitte ku T on raahaamassa sitä jäbää mun kotiin. EN HALUA!

Juttelin psykoterapeutti A:n kanssa asiasta. Sanoin, että en haluu, et se mies tunkeutuu mun reviirille. A nappas tietty heti kiinni noista mun sana valinnoista. "Tiiätkö sä, mistä tä sun tunne johtuu?" Kyl mäkin heti tajusin, et mitä olin sanonu, mut kohautin vaan harteita. "Tä johtuu siitä, et suhun on tunkeuduttu ilman sun lupaa. Sun pitää kuitenki pitää nää kaks asiaa erillään. Ei tää miesopiskelija tunkeudu suhun vaan se tulee käymään sun kotona." jne jne... No joo.. kai ne vähän sekottuu keskenään. En tiiä....

Tänään sain kerrottuu tukiasunnon sijaistyöntekijälle N:lle, et äänet käskee viiltämään. Kerroin, et saan jonkunverran kontroloitua ääniä. Kerroin, et oon ehkä vähän yksinäinen. Vitsi N oli ihana <3 ahdistaa.="" alko="" aloin="" aluksi.="" autto="" en="" et="" hemmin.="" hengitt="" hengityst="" hoitajien="" ihan="" itteeni="" ja="" kaks="" kanssa="" kehotti="" kertaa="" kontrolliin="" lopulta="" m="" me="" menin="" menn="" minenki="" mua="" mut="" my="" n="" nii="" no="" onnistu.="" p="" pelaa="" pelattiin="" rauhallisesti.="" rauhottaa="" saanu="" sano="" se="" siel="" sikana="" sit="" tietoisesti="" tiloihin="" vaik="" voisin="" voitin="" yhteisiin="">
Mut joooo.. sori kilometripostauksesta, mut nyt meen nukkuu. Öitä !

Selkeyttä elämään

Nyt se sit varmistui. Skitsofrenia. En oikeen tiiä vielä enempää, että mikä niistä, mutta vissiin paranoidinen skitsofrenia. Mul oli tänää hoitoneuvottelu, joka oli nimenomaan mun diagnoosin selvittämistä varten. Siel oli mun lisäks lääkäri ja hoitaja T ja toimintaterapeutti J. Olihan se jo odotettavissa, ni ei silleen pelästyny ku lääkäri sano sen sanan.

Mul on jo pitkään yritetty selvittää mun diagnoosia. Oon helpottunu ku tiiän sen nyt. Vaikka ei oo kiva kantaa tämmöstä titteliä mukana. Oonko nyt sit hullu?

Luulin et perheelle kertominen olis ollu pahempi juttu, mut kaikki oli tosi ymmärtäväisiä. Kai nekin oli jo vähän venannu ja ei se niillekkään tullu ihan puskista. Makelle en oo viel kertonu......

Some people are so poor, all they have is money.

Salaises uutta

Toimintaterapeutti Je oli mun luona kotikäynnil. Puhuttiin kaikkee. Sit jotenki keskustelu käänty mun epäveden juomiseen. Ku oon pepsi max riippuvainen, enkä oikeestaan muuta juo, Me tehtiin sit silleen, et otin viis tyhjää pulloo joihin Je kirjotti "juo minut" ja viikonpäivän siihen perään. Mun pitäis juua koko pullollinen päivässä... SIIS KOKO PULLOLLINEN!!! What the fuck! Saas nähä onnistuuko.. Oli mukavaa kun halattiin Je kans lopuksi.

Tukiasunnon työntekijä Ja oli myös tänään kotikäynnillä. Se on kans tosi kiva. Juteltiin et miten Ja vois auttaa mua. No sovittiin sit et se tulee ens viikol siivoo mun kanssa. Toivottavasti se imuroi! :D No ei nyt kai! Oltiin kans Nellin kanssa yhteisistilois hetki. Kaikki tuntuu tykkäävän Nellistä. Se on tärkeetä mulle.

Nellillä on synttärit 29.5. Se täyttää jo 8. Iso hauva, mut mulle silti pikkuvauva. Haluisin niin kovin ostaa Nellille synttärilahjaksi uuden pinkin kaulapannan.. Täytyy kattoo et miten rahat riittää...

Sain tänään eläkkeen ja hoitotuen. Maksoin vuokran ni jäin 380e(siin on siis osa asmuistukeekin) Mul on melkeen kolmensadan sairaalalasku. Pitää varmaan hoitaja T:n kanssa huomenna kysyy jostain et jos sen vois laittaa osiin. En pyge maksaa sitä kaikkee nyt....

Sandra itsenäistyy pikkuhiljaa

Kuulin viime keskiviikkona, et saan muuttaa kuntoutuskotiin marraskuun alussa. Mä olin koko ajan siis siinä uskossa, että saan muuttaa vasta joulukuussa, mut siel vapautu asunto jo nytte :) Kuntoutuskoti on semmonen, et siel on niinku omat asunnot, mut siel on yhteiset tilat arkipäivinä käytössä ja hoitajat. Siihen kuuluu myös muutama ryhmä ja kotikäynnit. Se on rivitalo. Aika jees, vaikka on siinä huonotki puolensa. Aattelinki tehä DKT taitoja hyväksikäyttäen muuttamisen plussat ja miinukset asiasta tähän:

Plussat:
- saa alkaa itsenäistymään
- saa sisustaa oman kodin
- Nelli tulee mukaan
- pääsen ulos lenkkeilemään Nellin kanssa(tällä hetkellä täällä meillä päin se on mahdotonta, koska raiskaaja asuu niin lähellä, etten uskalla)
- saan tehä sitä ruokaa mitä haluun
- ei oo kovin pitkä matka kotiin
- saan elämiseen (esim. siivoomiseen, pyykkäämiseen, ruoan laitoon....) tukea hoitajilta
- muutan suht lähelle kaveri J:tä ja kaupungillekkaan ei oo pitkä matka
- oma  rauha!
- saa tehä palapelei omal pöydäl
- saan kattoo tv:stä mitä haluun ja millon haluun
- suht lähel kauppa joka on joka päivä auki 7-22(paitsi su 10-22)
- yllättävää kyllä, mut mun rahatilanne paranee! Saan siis kuntoutustukea, takuueläkettä, eläkettä saavan hoitotukea ja haen asumistukea. Mul jää kaikkien peruskulujen(vuokra(johon kuuluu vesi ja sähkö), laskut(puhelin ja tabletti), hygienia ym päivittäiset tarvikkeet, bussi kk lippu, ruoka ja Nellin ruoka, psykoterapia käynnit....) jälkeen käteen 200-300euroa kuussa... What the...?! Laskettiin tt J:n kanssa.

Miinukset:
- yksinäisyys ahdistaa ja pelottaa
- pelkään, että alan viiltelemään taas
- pelkään että vointi huononee ja joudun sairaalaan
- pakko ostaa teräviä veitsiä ruuan laittoon ja ne pelottaa
- joudun kävelee kuoroon myöhään illalla ku bussit ei kulje niin myöhään
- laulutunnille meno vaikeutuu, mut äiti vissiin kuljettaa mua sinne, ku sinne on joku 7km matka ja en ees osaa sinne kävellen
- en kehtaa laulaa siel kämpäs, mut pakko harjotella kuoroo varten ja muutenki haluun laulaa(en siis kehtaa sen takii, et jos joku kuulee)
(- mun syntikka ei EHKÄ mahdu sinne uuteen kämppään)
- liian kaukana äitistä :(
- muutenkaan en oo tottunu asumaan rivitalossa ku meil on omakotitalo ja iiiiiso piha
- säännöt ja hiljaisuusaika ärsyttää
- ärsyttävää jos joka aamu tullaan herättää ja muutenki koko ajan kyylätään mitä teen
- yks ärsyttävä(mut tavallaan aika hauska) naapuri, jonka tunnen pv yksiköstä
- pitää aina ilmottaa, jos joku on tulos yöks tai jos mä meen yöks pois
- pelottaa et Nelli ei sopeudu ja alkaa haukkuu siel, ku on vieraita ääniä
- pelottaa, et jos en jaksakkaan lenkkeillä Nellin  kanssa
- pitää käydä yksin kaupassa
- sauna on, mut käytös vaan päiväsaikaan, ku hoitajat on paikalla(näin ymmärsin)
- pyykkitupa käytössa vaan hoitajien läsnäollessa
- muutto on aika rankkaa puuhaa

Noin... ei nyt enempää tullu mieleen, mut tos onki jo aika paljon

Voisin kertoo vähän siitä muuttamisesta. En siis muuta silleen kerralla. Oon siel eka vaan pari tuntii kerralaan ja nukun kotoon. Ja sit pikkuhiljaa pidennän asunnossa olo aikaa. Ja siis Nelli on tietty aina mun kanssa. Sovittiin silleen, että nään alkuun tt J:tä joka toinen viikko asunnolla ja joka toinen polilla, ja hoitaja T:n kanssa sovittiin että nähään joka perjantai asunnolla. Jännittää ihan sikana toi muutto :( Suorastaan stressaan. Vuokrasopimus tehään ens viikol vissiin ja avaimen saan varmaan myös sillon.

Mul on hone torstaina. Sinne tulee määä, äiti, tt J, hoitaja T, lääkäri ja kuntoutuskodin hoitaja J. Toivottavasti se menee hyvin. Informaan tänne sitte mitä päätettiin.

Pakko tähän viel loppuun mainita tänäsestä Pää pyörällä ryhmästä. En pystyny kaikkeen osallistumaan ja alku meni huonosti ja itseä moittien, mut loppuosa meni paremmin. Ihan lopuksi pyöräytettiin onnenpyörää ja sieltä tuli keskustelu aiheeksi "tämä kokemus muutti elämäni". Mä tiesin heti mikä se olis, mut ajattelin  automaattisesti, että siitä ei saa puhua. Muut kerto: "mun keskenmenot", "oma sairastuminen" jne. sit tuli mun vuoro... Sanoin, että mul tulee vaan yks niin suuri asia mieleen, että sitä ei voi sanoa. J sano, että muutkin (etenkin An) on kertonu todella yksityisiä ja luottamuksellisis asioita. Kysyin J:ltä, että tietääks se mitä tarkotan. Se sano joo. Kysyin saako sen sanoo. J sano, että sun pitää ite päättää mitä sä sanot. Sit mä sanoin: "No mun kokemus on semmonen, että joku kolme vuotta sitte jouduin raiskauksen uhriksi. Monet sano, että oon rohkee, ku kerroin... Nyt jälkeen päin vähän hävettää :/ mutmut.....

ei mul kai muuta

Pää pyörällä!

Nyt on vähän parempi olo.. Ei nyt mikään kuningas olo, mut ei ahdista niiiiiin paljon. Mul oli tänään psykoterapia. Sain puhuttuu niin paljon taas asioita. Huhhuh ku olo keveni! En tiiä miten pärjäisin ilman A:ta!!

Mul oli eilen ekan kerran se "pää pyörällä"-ryhmä. Alkuun jännitti ja ahdisti niin paljon, et pyysin toimintaterapeutti J:ltä saanko lähtee kotiin. J sano, et koitan viel olla siel, et jos olo vaikka helpottais. Onneks jäin koska loppu meni jopa suht hyvin. Tehtiin semmosta onnenpyörä juttuu. Se oli ihan kivaa.. Mut mua tavallaan valmiiks ahdistaa ne jotkut keskusteluaiheet, mitä siel sit tulee.. Mun lisäks siel oli kaksi muuta potilasta ja kaks vetäjää. Vetäjät on toimitaterapeutti J ja hoitaja joka on vaikka TP. Naisia kummatkin. Odotan paljon tolta ryhmältä, paljon!!

Eilen oli myös laulutunti. Se meni niiiiiiiiiiiiin hyvin!! R(lauluopettaja) kehus mua taas hirveesti ja siit tuli hyvä fiilis. Ja ajatella! Se on mies ja mua ei paljon yhtään pelota :) Oon vähän ylpee itestäni, ku pystyn olee siel.

Tänään ku venasin bussii ku olin menos A:lle, ni siin pysäkin kohal auton kans pysähty joku ällö pappa. Kysy et haluunko kyydin. Mun teki mieli raivoo ja huutaa sille "KUIN VITUN TYHMÄNÄ SÄ MUA PIDÄT!!! IHAN KU MÄ NOUSISIN SUN KYYTIIN JA SÄ VIET MUT JOHONKI JA RAISKAAT TAI VAIKKA TAPAT!!!!" Mut mä sanoin vaan: "Ei kiitos" ja se meni pois. A oli tosi tyytyväinen mun toimintaan ja kehus mua, et tein just oikean ratkaisun.

Huomenna nään omahoitaja T:tä(eri ku TP) ja J:tä pitkästä aikaa. Me varmaan tehään jotain ruokaa J:n kanssa. Toivottavasti ei oo niin paljon harhoja huomen ku halun pystyy olee ja tekee ruokaa J:n kanssa.

Vaijettu asia

Mul oli aika omahoitaja T:lle perjantaina. Kerroin siel itku kurkussa, miten mun isä oli haukkunu mut lyttyyn ton yliannostus jutun takia. Sit mä sanoin, et jos isä tulee viel jotain urputtaa, ni mä sanon, et se mitä mul tapahtu lapsena oli isän ylpeyden syytä. Isä tiesi, että sen isä oli käyttäny hyväks myös isän siskoo ja ilmeisesti muitakin pikku tyttöjä, mutta isä ei voinu kertoo äitille, koska ei kehdannu.. KOSKA EI KEHDANNU!! MITÄ VITTUA! Laittaa lapsen tommosen riskin alle, koska EI KEHDANNUT kertoa siitä..

Mä olin niin vihanen tuol T:n vastaanotol. Mä huusin ja kirosin ja avauduin oikein kunnolla. Sit T alko puhuu siitä, miten ne pahat jutut tulee aina mun mieleen ku mä nään isän ja aina isän mieleen ku se näkee mut.. Ja toi on niin totta... Sit T sano, et "kaikki teijän perheessä tietää siitä, mut siitä ei saa puhuu. Se on vaijettu asia" Ja sekin piti paikkansa. Sit se tapahtu. Mä aloin itkee... Mä piilotin kasvot käsien taakse ja nyyhkytin. Täysin tuntematon asia mulle. Itku jonkun edessä... Eikä siinä vielä kaikki. Sitte T tuli halaa mua ja musta tuntuu et sekin itki. Siltä se kuulosti...

Sitä kesti joku viis minsaa. T silitti mun selkää ja halas lujasti. Vastoin kaikkia odotuksiani, se tuntu hyvältä ja rauhottavalta. Olisin voinu jäädä siihen tilanteeseen ikuisesti, mut se meni ohi. Sitte sain itteni kasattua ja en ees kyl muista et mitä loppu ajalla tapahtu.

Eilen ku mul oli taas T:n aika, mä aloin kuulee äänii ja kerroin siitä. Kerroin et äänet käskee viiltää. Sitte T sano kaikkee et, ne äänet on sulle olemassa, mut niitten mukaan ei tarvi toimia. Ja kaikkee semmosta. Se sano kans koko ajan, et mun pitää pitää katsekontakti koko ajan T:ssä. En muista kaikkee, mut sit jossain vaiheessa tehtiin semmonen mielukuvaharjoitus, et mun piti neljään paperin palaan jokaseen kirjottaa joku negatiivinen tunne jonka tunsin ja sit ne piti repii. Mä kirjotin sanat: viha, ahdistus, häpeä ja syyllisyys. Idea on se et ne tunteet ei enää häiritsis sinä päivänä. Siit tuli vähän kevyempi olo outoa kyllä..

Mullahan on nyt tarkotus lopettaa lääkkeet kokonaan. Siis ihan lääkärin ohjeiden mukaan pikku hiljaa. Meijän perhe on sitä mieltä et mul on liikaa lääkkeitä ja sen takii kuulen ääniä. Mä kerroin tänään A:lle psykoterapiassa siitä ja se ollu samaa mieltä. Se sano et mun perhe syyttää lääkkeitä semmosesta asiasta, joka voi hyvin johtuu muutoksista. Mun elämäs on kuitenki ihan hemmetin iso muutos tulossa ku muutan omaan kotiin....  Mut mun mielestä kaikkista naurettavinta on se, et mun isä on sitä mieltä, et mun pitää lääkkeiden lisäks lopettaa kaikki hoidot.. siis kaikki terapiat... Eihän siinä oo mitään järkee...


Nonnii.. sainpahan purettuu vähän pahaa oloo pois. Kiitos blogi ja lukijat! Ei mul sit varmaan muuta... moikka!

I hate me more than you do

Pää täynnä sairaita sadistisia ajatuksia mm. raiskaajaa kohtaan. Hoitaja T sano et on hyvä ettei kaikki viha kohdistu enää itteeni niin voimakkasti että viiltelisin. Mut jos se tietäis millasii mun ajatukset on, ni ei sanois tolleen. Se kysy et oonko kirjottanu niitä ajatuksia ylös. En oo, sillä haluun ne vaan pois mun päästä... En siis aio tännekkään niistä kirjottaa... Ainakaan nyt.. Mut sairaita ovat.

Toisaalta vois helpottaa jos sais puhuu niistä, mut kai mun on vaan venattava tiistaihin ja yritettävä siel psykoterapeutti A:lle puhuu.. jos pystyn.

Mul on paha olo.. yritän olla pilaamatta äitin lomaa, joten pakko kai vaan anataa tunteiden kasaantua. Harhoista en puhu nyt äitille ollankaan.. Vaikka haluaisin. Koitan nauraa ja hymyillä, mut se sattuu.. Huomasin jo sillon kolme vuotta sitte(vai kuinkakohan monta vuotta siit jo on) DKT:ssa, et jos ei hymyilytä ja hymyilee silti, ni se sattuu. Siis ihan fyysisesti. En ymmärrä mun vartaloa..

Vihaan mun vartaloo muutenki. Se on ruma..  ja se tuntee juttuja joita ei oikeesti tapahdu. Ja se on muutenki kaikin puolin häväisty ja rikottu. VIHAAN MUN VARTALOA YLI KAIKEN!

Nukkumaan --->

Väsyttäänukuttaaunettaa.. koko ajan! Oon niin poikki joka aamu ku herään vaikka oon nukkunu kymmenen tuntia yössä. Mua vähän huolestuttaa.. mikähän mahtaa olla pielessä. Ja siis nii,, oon poikki aamulla kun herään, se on ihan perus juttu, kaikki melkeen on. Mut ku se väsymys jatkuu koko päivän ja ei mee millään ohi. Nukkuminenkaan ei riitä tähän. Mul on huomen onneks hoitaja-aika ni voin siel kysyy et mistä vois johtuu....

Diagnoosini??

Mul oli aika hoitaja T n kanssa. Me juteltiin kaikkee. Ja mm siitä et jos mul ei oo skitsofrenia ni voi olla et mulla on dissosiaatio häiriä tai skitsoaffektiivinen häiriö tai joku semmonen.. Mul tehään vissiin psykoligiset tutkimukset, ku se mikä mul tehtiin sillon 2013 kesäl, ni se oli CRT:tä varten ni siin ei ollu niit skitsofenia juttui ollenkaan, mitkä mä muistan kyl olleen 2011 ku mul tehtiin ne samat testit. Toivottavasti siihen ei kuulu täl kertaa ne inhottavat musteläiskä testit. Ne on tosi ahdistavia ja mul tulee kaikesta mieleen raiskaus. Hyi hyi ja hyi....

Puhuttiin kans mun lääkkeistä. Mul on täl hetken venlafaxin, abilify, leponex, ketipinor ja metforem. T selitti mul niitten kaikkien syyt: venlafaxin on masennuslääke, abilify ja leponex on antipsykootteja, abilify on kuulemma aktivoiva ja leponex ilmeisesti harhoja varten, ketipinor on illaks rauhottava ja auttaa nukkumises. Metforem on diabetes lääke.

Mut meen  nyt koht tästä nukkumaan! Moikka

Hone

Tänään oli hone. Siel oli mä, äiti, toimintaterapeutti J, hoitaja T ja lääkäri. Puhuttiin skitsofreniasta. Lääkäri sano, että mul on paljon sellasii oireita jotka puoltavat skitsofreniaa. Se ottaa kuulemma yhteyttä ylilääkäriin ja mul tehään vissiin psykologiset testit (TAAS). Se kans sano, et ku mul tehtiin 2013 testit ni ne oli huomattavasti huonommat ku 2011 tehdyt, mikä kuulemma voi kertoo siitä et on krooninen psykoottinen häiriö eli skitsofrenia. Tavallaan se olis helpotus et tulis syy tälle paskalle, mut toisaalta pelottaa et on sit koko elämän kestävä sairaus harteilla.

Kuulemma mul on täl hetkellä diagnoosina joku "määrittelemätön psykoottinen häiriö". Lääkäri sano, et mun oireet on liian voimakkaat sille diagnoosille. Et mul on kuitenki vissiin joku muu ku toi.

Honessa puhuttiin myös mun kuolema peloista ja siitä et en uskalla yksin mennä mihinkään. Ei siitä oikeestaan sen enempää ku mitä nyt mainitsin et pelko vaikuttaa myös mun nukahtamiseen, ku pelkään et kuolen yön aikana.

Puhuttiin kans mun yksin muuttamisesta. En nyt ainakaan viel oo muuttamassa, mut sit ku muutan, ni muutan vissiin tuki asuntolaan. K-sisko on semmoses ja mul on EHKÄ mahdollisuus päästä samaan asuntolaan. Se olis kivaa ! Mut ei viel tiiä et tuleeks sinne joku huonesto vapaaks syksllä, millon mul olis tarkotus muuttaa. Mul on muuttamisen ehdottomat ehdot on et saan ottaa koiran mukaan, ja se ettei se asunto oo yli tokan kerroksen, koska mua pelottaa, et jos tulee joku äkillinen itsetuhoimpulssi, ni et mä hyppään sit partsilta alas. Se mis k asuu, on rivitalo.

Mut joo... Tämmöset päivitykset.

Kuolema pelottaa, todella paljon...

En sit viillellykkään.. Vaikka olisin todellakin ansainnut sen. Mut parempihan se tietty on että en viillelly. Pettäisin läheiset ja itteni. Ja ne ihmiset jotka yrittää auttaa mua, kuten psykoterapeutti A, hoitaja T ja toimintaterapeutti J. Ja plus, on siinäkin osasto vaara jos jäisin kiinni viilelystä. Onneks mulla on mun usko. Rukoilu auttaa. Rukoilen nykyään melkeen taukoamatta. Varsinkin sillon ku pelkään kuolevani. Eli melkeen koko ajan. Ku kävelen ulkona, ettei joku hyökkää mun kimppuun, ku meen rappusia pitkin, etten tipu, ku syön, etten tukehu, ku meen nukkumaan etten kuole yöllä, aina autossa, yleensä koko ajon ajan. Pelkään että kaadun ja lyön pään, tai saan yhtäkkii sydänkohtauksen. Pelottaa et taivaalta tippuu jotain mun päälle, pelkään autokolareita ja tulipaloja. Pelkään ötököitä, jos ne on vaikka vaarallisia, pelkään sairauksia kuten syöpiä ja verisairauksia. Kokeilen vähintään kerran päivässä rinnat rintasyövän varalta. Pelkään matkustaa junalla ja lentokoneella. Pelkään jopa sitä että Nelli koira sekoo ja puree mua johonki kaulaan tai johonki ja vuodan kuiviin. Tää maailma on liian pelottava. EN HALUA KUOLLA VIELÄ!!!

Näin yks yö semmosta unta, jossa vuosin verta alapäästä niin paljon et menetin tajuni ja heräsin sairaalassa. Olin menettäny paljon verta. Se kohta ku mä menetin tajuni, tuntu ihan siltä miltä uskon kuoleman tuntuvan. Mä sanoin siin tilanteessa "Ota mut kotiin Isä", koska luulin kuolevani. Se oli aika pelottavaa.

On hyviikin asioita tapahtunu. Krisse oli eilen meil kylässä koiransa kanssa :) Me käytiin saunomassa (mukana oli myös toinen sisko, K) isovanhempien luona. Se oli ihanaa ja saatiin jutskata ihan rauhassa. Sit kotoon syötiin jätskii (ben and jerry's strawberry cheesecake), pelattiin trivial pursuittii ja laulettiin karaokee yö myöhään(siis ihan kotona). Se hyvä puoli on omakotitalos, et aika koval sais musiikki olla et naapurit häiriintyy. Mut siis joo :) Ehdottomasti oli viikon koho kohta toi Krissen vierailu <3 br="" kiitos="" krisse="">