Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolema. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolema. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 24. huhtikuuta 2022

Oonko valmis jättää kääntämät tätä vikaa korttii

 Vittu mä vihaan tätä elämää. Haluan kuolla. Vittu mä haluan kuolla. Meinasin taas mennä junanraiteille. Mut soitin rakkaalle ja hän puhu mut ympäri. Tää elämä on ihan perseestä. Onneks mulla on mun rakas. Ei oo muuta syytä elää. 

Mul on todella ahdistavia ajatuksia. Esim. ku en oo kotoon ni pelottaa et mun koti syttyy palamaan tai tulee joku vesivahinko. Me oltiin rakkaan kans leffassa perjantaina. Mul meni koko leffa ohi ku mietin vaan mun ajatuksia. Pelotti et jotain pahaa tapahtuu. Ja sit mä mietin kans muita juttuja. En vaan pysty seuraa leffaa. Mä rakastan kolmosen kertotaulua. Mä sitä lasken lähes non stoppina. Leffan aikanakin. Mä mm. keksin et miten isoista luvuista voi tietää et kuuluuko ne kolmosen kertotauluun. Silleen et niitten luvun numeroiden yhteen laskettu summa on jaollinen kolmosella. Eli kokeillaan esim. 325. 3+2+5=10 ei ole kolmosen kertotaulussa, koska 10 ei ole. Ja 324 eli 3+2+4=9 eli 324 kuuluu kolmosen kertotauluun koska 9 kuuluu!! Vittu! Kuin cool?! 

Nää ajatukset valtaa mun pään suurelta osalta päivää. Esim. kun harjaan hampaita ni lasken päässä kolmosen kertotaulua. Välillä häiritsee tv:n kattomista kun lasken sanoja. Ja sit kans parillisuus pakkomielle on muuttunut kolmosen kertotaulu pakkomielteeksi. Välillä. Se riippuu päivästä. Esim. just volumet, rappuset ja tämmöset... Pää täynnä.

Ja sit mulla on semmosia aivan sairaita, väkivaltaisia ajatuksia. Mut niistä ei puhuta. Ne on mun ja mun aivojen välisisä asioita. Mielellään tietenkin luopuisin niistäkin. Haluun niistä eroon mut ne valtaa mun aivot. Haluun ne pois. En oikeesti tiiä, mitä tehdä näitten kanssa.

Ja siis mullahan oli tossa taas semmonen nukkumiskausi. Nukuin yli 12 tuntia vuorokaudessa. Nyt taas en saa unta. Mä nukuin viime yönäkin jostain aamu seiskasta puol kybään.

perjantai 3. syyskuuta 2021

Kaikki on niin merkityksetöntä

 On siis niin ahdistava olo ollu koko päivän. Yritän puskee sen läpi. En halua tuntea tunnetta, jolla ei oo mitään syytä. Oon siis K-siskon kanssa maalla isovanhempien luona. Luulis että täällä saa vähän rauhoittua ja rentoutua. Mutta ei, ei koska kyse on minusta. Ärsyttää olla minä. Ahdistaa olla minä. Miksi olen minä? Miks en vois olla joku muu. En jaksa näitä mun tunteita, en sitten yhtään. 

Mul tuli haava sormeen ja sekös triggeröi. Kaiken tän lisäks. En siis kerta kaikkiaan halua olla minä. Haluan kuolla. Mä oikeesti mietin taas, että mikä vitun itu täs on?? Siis tässä elämässä. Miettikää nyt. Millään ei loppupeleissä oo mitään vitun merkitystä. Me tehään juttuja joista nautitaan, kuten laulaminen mun kohdalla. Mutta miks? Mihin se vaikuttaa pitkäl tähtäimel. Eli oonko valmis näkemään vaivaa, että voin tehdä juttuja hetken mielihyvän takia. Ja siis miks me edes halutaan tuntea sitä mielihyvää? Mitä se mihinkään vaikuttaa. Vaikka koko elämä olis täydellistä, ja aina olis hyvä olla. NI MITÄ VITUN SIT?! Mikä sen tarkoitus on? Ei mee mun jakeluun... 

Juu. Mut siis mul menee nyt ihan hyvin, mut silti en tiiä mikä tän kaiken tarkotus on. Äiti aina sanoo, että elämän tarkotus on valmistautua taivaalliseen elämään. Mut mitäs sitte.. Ku ollaan siel taivaassa. Mitä sitten? Mitä niin erityistä siellä tapahtuu et se olis jotenki merktisevää. En tiiä saako kukaan tästä kiinni mut musta tä vaan tuntuu niin turhalta................... Mut helvettiin en halua joutua. 

Mua jännittää tää kaikki. Psykologiset tutkimukset, uus diagnoosi, traumaterapia, tukihenkilö, syksy ja talven tulo. Mä siis vihaan talves eniten sitä et en uskalla ajaa autolla. Ja en voi siis niinku erakoituakaan. Pakko ainakin kaupas käydä. Jos se ällötys ei koko ajan tulis jostain esille, oikeesti tai harhana tai että luulin että se oli se, ni mä menisin kävellen. Ei mul ees oo pitkä matka minnekkään, mut kun ei.. Se ei vaan onnistu. Oon luuseri..

Oikeesti. Mä haluun vaan kuolla. Millään ei oo mitään välii.. Kui en vois vaan hävitä pois. Tuntuu oudolta ajatella näin, koska mulla menny nyt niin hyvin. Tunnistan tunteet ja tunnen niitä, hyvät ja toimivat ahdistuksenhallintakeinot, ei viiltelyy tai muutakaan itsenivahingoittamista pitkiin aikoihin, haaveita tulevasta, harhat vähentyny ja neutraalimpeja... jne. Mut jotenki tää vaan tuntuu niin turhalta. TURHALTA!!! Ei mitään merkitystä.

Tää on tätä. Ahdistaa.. On ahdistanu keskiviikosta asti. Mua pelottaa et oon unohtanut jotain. Haluan vaan pois tästä ahdistuksesta. Helpoin tapa olis vaan itsemurha. Mut en halua, vai haluanko? Haluan. 

lauantai 24. heinäkuuta 2021

Auttakaa mua

 Ahdistaa, itkettää. Vaikee olla. En pysty tähän. Tarviin terapiaa. Äkkii. Ennen ku mul ei oo enää muuta vaihtoehtoa ku kuolema. Tai siis itsemurha. On vaan niin paha olla. Alkaa olla taputellut nä mun elinpäivät. Jos tä ei etene pian ni tapan itteni. Ennen ku on liian myöhäistä. Mä tiiän mitä mä tarkotan mut kukaan, siis kukaan, muu ei tiedä.

Kunpa saisin pian apua. 

torstai 20. toukokuuta 2021

Kipee muisto

 Oonko mä kukaan? Miksi oon vieraantunut itsestäni? Onko jo mun aika lähteä? 

Mulla pyörii yks lapsuuden muisto mielessä. Vähän erilainen muisto. Surullinen muisto. Mua itkettää kun mietin sitä. Mut siitä en haluu kirjoittaa. Ainakaan vielä. Se on vähän tyhmä muisto. Mut kipee...

Mul on paha olla. Miks en voi jo kuolla. Ei helvetti VOI olla tätä pahempi. Mä oon aiheuttanut niin paljon pahaa mun läheisille. Kirottu se päivä ku mut siitettiin. Jos mun isoisä ei olis koskenut muhun ni mun perhe ei olis näin rikki. Kui mun piti syntyä? 

Mä niin en tuu saamaan unta tänä yönä. Vaikka otin stilnoctin. Pakko kai koittaa..

tiistai 18. toukokuuta 2021

To kill or not to kill

 Pitäiskö mennä tyhjentää lääkekaappi. Oon niin valmis lähtemään. En jaksa enää elää. Mun on pakko kuolla. En pysty tähän. Hymyilen kyllä. Koska on pakko. Mutta samalla olen kuollut sisältä. En vittu jaksa enää. En oikeesti jaksa. Kulkeeko junat yöllä? Voisin mennä junan alle. Tiiän jo paikan. Mut satuttaisko se äitiä? Äiti on oikeestaan ainoo syy täl hetkel miks en tapa itteeni. Emmä tääl mua varten oo. Todellakaan. 

VITTU MÄ EN JAKSA ENÄÄ!!

Voin huonosti. Jumala ei kuuntele mua. Mä en enää tunne itteeni. Itken koko ajan. Yritän tukahduttaa kyyneleet naurun taakse. Äänet ei jätä rauhaan. En pysty. Oikeesti. Mä vihaan tätä vitun elämää. Toivottavasti saan tänä iltana voimaa tappaa itteni. Vaikka ottaa lääkkeitä ja viiltää ranteet auki. Tuol on vissii yks sheiveri.  En voi. Haluun olla äitin kans mun vikat päivät. Ja äitil on nyt vapaata töistä joten katotaan miten ens viikol käy. 

Ei mul kai muuta. Ahdistaa niin vitusti. 

Isä ota mut jo kotiin. On mun aika astua sisään taivaan porteista. Haluan kotiin. Sun luokse. 

perjantai 14. toukokuuta 2021

Mikä siinä maksaa?

Mikä on tän elämän tarkotus?
Kärsimyskö, vaiko uusien asioiden saavutus?
Miks tän pitää olla niin helvetin vaikeeta?
Toisii satutetaan ilman aihetta.
Tahdon jo päättää mun elämän.
Voimia tarviin siihen enemmän. 
Voimat loppuneet kokonaan,
kai sitä vois laittaa ittes jojoon vaan.
Eihän täs oo mitään järkee,
vaik tiiän et oon monelle tärkee.
Haluun sulkee silmät ja vaipuu ikiuneen.
Taivaan porteilla Jeesus kutsuu mut luokseen tulee.


Haluun kuolla. Melkein enemmän kuin koskaan. Oon jo valmis. Täysin valmis, menee taivaan kotiin. Hitto. Mut miten mä teen sen. Niin että se ei voi epäonnistua. Junan alle? Tiiän jo paikankin että missä. Hitto kun haluun vaan kuolla. Mul on paha olla vaikka en tuokkaan sitä esille kauheen usein...

Sattuu. Sattuu niin vitusti. 

Voisinpa vaan sanoo hyvästi..

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Kuolema, korjaa mut jo pois

 Kolmas valvottu yö takana. Nyt en pysty enää.

maanantai 22. maaliskuuta 2021

Miks tän pitää olla niin vitun vaikeeta

 Juu. Oon nyt valvonu kaks yötä ja kolme päivää. En pysty enää. Kuolenkohan kohta. Sydän pettää. En vaan pysty enää olla. Mitä mun pitäis tehdä?? Miten selviän? On ihan sumuista. 

Aspasta oli M hoitaja tänään käymässä. Sain kerrottuu sille semmosen asian jota en voi ees tänne kirjottaa. Se oli vapauttavaa! 

Flashbackit hyökkää mun kimppuun kun suljen silmät. Haluan nukkua mutta en pysty. En tiiä enää mitä mun pitää tehä. Pää niin täynnä paskaa. En pysty olee. Mä haluun kuolla. Ne sanoo että oon paha. Ja mä tiiän että ne on oikeessa. Ne käskee viiltää mut mä en aio. Mä oon vahvempi ku ne. Kai. Ainakin osittain. Ne valtaa mun mielen mut mä en tee niinku ne käskee. 

Vittu. Sais riittää jo. En pysty keskittyy ku yhteen lauseeseen kerralla. Joten tä on varmaan aika katkonainen postaus. Jotenki kuitenki katson tän kirjottamisen tarpeelliseksi. Vittu jos en saa ens yönäkään nukuttuu. Pelottaa jo ihan sikana. Koht pitäis mennä yrittää. Nukkumista siis. Mut ei viel. En vielä voi mennä nukkuu. 

Vai voinko? Vittu et osaa ottaa päähän. Laitoin kaverillekki viestii. Mut se ei oo ees nähny sitä viel.. Ja siis aatteli kutsuu sen kylään mut tuskin se enää tulee. En haluis olla yksin. Mut haluun pärjätä omas kotoon. Eli en haluu mennä porukoille. Silmis sumenee. En jaksa enää. 

Miksi mun pitää kärsiä tälleen. Ne haluaa että viillän. Mut en aio. En. Pakko pitää ittensä kiireisenä että se ei tunge mun pään sisään. En voi sulkea silmiä. Koen sen kaiken uudelleen. Kaiken sen paskan. Sen kivun ja häpeän. Miks? Miks mua rankaistaan tälleen. Ainiin. Tietty siks että oon paha. Vittu. En vaan jaksa enää. Mitään. En jaksa ääniä, en jaksa flashbackeja, en jaksa painajaisia, en jaksa elää. 

Sit pitäis miettii jotain korona rokotetta. EN VITTU JAKSA!!! Mä haluun kuolla... kai.. en oo ees siitä varma. Onko se vaan tää väsymys ja äänet vai onko se mun oma ajatus. Tänään yritin olla mahdollisimman normaali ja pärjätä ku M-hoitaja oli käymäs. Ja sit kans ku mentiin äitin ja K-siskon kanssa kauppaan. Äiti tietää että en oo nukkunu. Mut K.sisko ei.. ja en haluukkaan että se tietää. Ei se ymmärrä. Kukaan ei ymmärrrä paitsi äiti. Onneks edes se.

M-hoitaja yritti houkutella mua ulos mut en jaksanu. Lisäks aattelin et säilytän voimii kauppa reissuun. Oon vaan niin vitun väsyny. Vittu ku en jaksa.. Nään jo kaiken kahtena. Ihme että pystyn kirjottaa.. Mitä mun pitää tehdä? Miten pääsen yli tästä?????

Nyt lopetan tän itteni toistamisen ja päätän tän tekstin tähän. 

PS. M-hoitaja on ihana

tiistai 2. helmikuuta 2021

Selviinköhän huomiseen

 Ahdistaa. On ihan kauhee olo. Mitä mä teen. 

Intervalli jakso tuli ja meni. Lääkitystä kevennettiin. 

Eilen leikkasin sämpylää auki. Vahingossa viilsin pienen haavan käteen. Se triggeröi mua pahasti. Mul tuli heti semmonen olo et tarvii viiltää. Viestittelin äitin kanssa siitä ja se mieliteko katos ihan hyvin. Onneksi.

Oon nyt kolmisen viikkoo nukkunu huonosti. Toivottavasti en pian oo taas osastolla pitkää jaksoa. Seuraava intervalli on 1.-5.3. On mulla kriisipaikka siel p5:lla. Mut en oo menos sinne kyllä. Pakko pärjätä.

Huomenna tulee 10 vuotta raiskauksesta. Voi olla et jo senki takii ahdistaa. Ja painajaiset ja flashbackit voimistunu tässä samalla. AHDISTAA! VITTU KU AHDISTAA. TAPPAKAA MUT! 

What should I do? 

Haluun vaan pois. Taivaaseen Isän luokse. Taivaan-Isän luokse. 

En viiltele enää. Mul on tullu siihen tilalle toinen itseäni vahingoittava käyttäytyminen. Mut siit en aio jutella koskaan kenellekään. Se ei tavallaan oo itseni satuttamista. Mut tavallaan se on sitäkin...

En kestä tätä pahaa oloa. N ja V ei vastaa mun viesteihin. Sekin harmittaa. Ei mitään syytä kertoneet että miks jättävät vastaamatta mun viesteihin. Mut kai se on ihan yks hailee. 

Kuuntelen chiliä musaa mut sekään ei auta.

Narun jatkeeks? Kuula kalloon? Lääkkeitä naamaan? Junan alle?

Jotain JA PIAN. 

Kiitos hei. 

keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Kuolema

 Se mies on täällä taas. Tällä kertaa mä näin sen. 

Ja mua ei päästetä ulos. Haluun sinne koska haluun kuolla. Kai mä nyt saan ite päättää millon kuolen. Sen yhden asian haluaisin päättää jos en mitään muuta.

tiistai 3. marraskuuta 2020

Take me home

Oon valmis kuolemaan. Rakas taivaallinen Isä. Ota mut jo taivaan kotiin. Miten mä teen sen? Miten pääsen sun luokse. Mä tiiän et lupasin itselleni että katon sen viimeisen kortin eli traumaterapian. Mut en tiiä pystynkö siihen. Jos mut olis tänään päästetty ulos ni en olis täs enää..

sunnuntai 6. syyskuuta 2020

Kuolenko

 Ne haluu et mä tapan itteni. En oo nukkunu kunnol melkeen kuukauteen. 

Ne koko ajan sanoo sitä mulle. Että mun pitää tappaa itteni. Ehkä on mun aika lähteä. En tiiä.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Vaihteleva vointi

Nääen joka yö painajaisia joissa mua raiskataan. En jaksa niitä enää. Eikä niille voi oikeen tehä mitään. Mä otin eilen truxalit ku mut pakotettiin. Mua pelottaa ihan sikana s mies hoitaja. Se raivos mulle ni mun oli pakko totella.  Ties mitå se olis tehny mulle.

Eilinen ilta ei oikeen muutenkaan menny nappiin. Mul oli tosi paha ja harhanen olo. Itsetuhoset ajatukset oli vallannu mun pään. V ei lähteny mun kans ulos koska voin huonosti. Mun oli kuitenki pakko päästä. Halusin kuolla. Olin jo päättäny et meen auton alle. Pýysin sit M mieshoitajaa ulos. Laitoin napit korviin ja lähdin kävelee. Ensin M kulki mun vierellä. Ei tienny mun aikeista. Sit se sano jotain mitä en kuullu ja mä vaan jatkoin kävelyä. Sit se otti musta kiinni js sano et nyt olis aika palata osastolle. Sit me otettiin pikku matsi siin. Vittu mä halusin kuolla. Sit M soitti apua osastolta ja pian olinki jo takas täällä...

Mun vointi on tosi vaihtelevaa. Välillä on ihan hyvä olo. Mut sut jos jouduj olee yksin ni sit ajatukset ottaa vallan minusta. V on auttanu mua ihan sikana. Mul on sellanen fiilis että se oikeesti haluu auttaa. Sit mua harmittaa ku tuotan sille koko ajan pettymyksiä. Mut sit aina se kuitenki jaksaa uskoa muhun. Vaikka mä en ite usko itteeni. V on ihana ihminen.

Mut joo. Meen pyytää jos se pystyis viel lähtee ulos mun kanssa...

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

I just do

I wanna die

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Unkarin matka

Noniiiiin. Elikkäs niiin. Oltiin kuoron kanssa Unkarissa. Lähdettiin 7.6 keskiviikkona ja palattiin 12.6 maanantaina. Tai no, oltiin tiistaina yhen aikaan yöl mun kotikaupungis. Niinku kirjotin ni hauskaa oli, mut oli paljon huonojaki hetkiä. Ja kirjotan nyt pääasiassa niistä, koska en oo päässy niit oikeen avaamaan kellekkään ku en oo kehannu kertoo et oon tämmönen luuseri.

Ensin vähän taustatietoo: Meit lähti reissuun yhteensä joku 25. Melkeen koko kuoro plus soittajat ja yks solisti joka ei kuulu oikeesti meijän kuoroon. Mä oon meistä kaikkist nuorin. Must seuraava on vissiin 32v ja siit seuraava kai 38v. Ja mä oon siis 24v. Loput onki aika vanhoi ja vanhin on yli 70v. Me oleiltiin kolmes kaupungis. Ensin kaks yötä hotellis yhes kaupungis ja sit yks yö hostellis semmoses pikku kyläs ja vikana kaks yötä Budapestissa. Me oltiin nois kahes ekas majotukses kolmenhengen huoneis mä, P ja M. Ja sit Budapestis oltiin kahestaan P:n kanssa. Tutustuin lähemmin moneen henkilöön, mut P oli ihanin. Ilman sitä en olis selvinny koko matkasta! Se oli mun vara-äiti. Musta pidettiin hyvää huolta koko matkan ajan. Kaikki aina kysy et: "Eihän Sandra oo jääny yksin mihinkään" ja semmosta. Se tuntu hyvältä, ku tiesin et ne välittää. Myös mun alkoholin käyttöö valvottiin mut siitä myöhemmin lisää. Nyt asiaaan ---->

Vaikka musta pidettiin hyvää huolta, ni sattu heti alkuun pikku äksidentti. Nimittäin ku lentokonees me oltiin ihan hajapaikoil ni mä olin yksin siel aika peräl. Ku lentokone laskeutu Budapestiin ni se mun vieres ollut tyttönen jäi viel oottaa et melkeen koko kone oli tyhjä ennen ku se lähti menee ja mä en päässy siis pois siit ennen sitä ku olin ikkunapaikal. Sit ku pääsin pois koneesta ni kaikki oli hävinny johonki. Mä olin kauheen ihmispaljouden keksel ihan keskenäni. Siin kelle tahansa iskee paniikki, ni voi vaan kuvitella millanen olo mul oli ku oon muutenki niin herkkä. Mä vaan paruin siel. Sit kokosin itteni ja onneks löysin englanninkieliset opasteet laukkujen palautukseen. Tulin semmoseen isoon huoneeseen mis ei ollu melkeen ketään ja siin oli ovet toiseen huoneeseen. Mä näin niist ovista, et jos niist kerran astuu sisään ni ei pääse takas enää sinne puolelle. Mietin et onkohan muu porukka siel. Kävelin edes takas sitä huonetta ja sit näin ovesta yhen kuorolaisen joka viitto mut sisään. Mä selvisin! Se oli kyl ihan kauhee kokemus. Sit piti viel esittää muille että en ollu kauheen pahasti säikähtäny. Kysyivätkin multa että hätäännyinkö. Vastasin kyllä että joo, mut yritin pidättää itkua..

Sit tuli joku kolmen tunnin bussi matka toiseen kaupunkiin. Se oli kyl kiva matka. Laulettin ja juteltiin ja naurettiin.

Ekana iltana, ku me mentiin pienel porukal vähän iltaa istumaan, mä tutustuin punaviiniin. En oo siis aikasemmin oikeen tykänny siit, mut ku tilattiin porukalla muutama pullo ni join sit sitä ja tykästyin. Join vähän liikaa. Me käppäiltiin sit aika myöhään hotellil. Mä kävelin vähän siksakkii ja puhuin paljon.... liikaakin.... Nimittäin ku P sano ihan läpäl jotain et: "Mä katoin et tuol oli (en nyt muista että mitä, mut sovitaan vaikka että ihminen), mut se oliki vaan harhaa" ja naureskeli. Ni sit mä sanoin sille että: "No sullakin on näköjään skitsofrenia niinku mullakin. Mulla on paranoidinen skitsofrenia". P oli vähän hämillään. Ei varmaan ollu varma et heitänkö huulta vai oonko tosissani. Sit vähän matkan päästä mä sanoin sille: "Kiva ku se pappi kysy multa että missä mä oon töissä vai opiskelenko ni mun oli pakko valehdella sille et etsin töitä, koska en viittiny kertoo sille totuutta. Oikeesti mä oon eläkkeellä koska mul on skitsofrenia," (Taustatietona sen verran et oltiin paikallisen seurakunnan järkkäämäl illallisel oltu aiemmin ja pappi istu meijän pöydäs ja kyseli kaikkee meiltä). Sit P vastas siihen et: "No se oli ihan hyvä vastaus jos ei halua kertoa tollasesta asiasta." Mä sanoin: "Nii.. emmä kyl tiiä et kui mä sullekkaan kerroin, sori." Sit P vastas: "Eiku ihan hyvä että kerroit, ni tiedän sit jos tulee jotain."

Ja tuli kans. Nimittäin ku päästiin hotellil ni johan alko äänet kiusaamaan. "Tapa ittes tapa ittes tapa ittes...." "Miks et ottanu niitä teriä mukaan, sun pitää viiltää. Oot ihan tyhmä ja huono.........." jne jne. En nyt tarkkoja sanoja muista mut tota luokkaa kuitenki. Mä pysähdyin totaallisesti. P kysy et mikä mul on. Sain vastattuu et kuulen ääniä. "Onko ne hyviä vai pahoja ääniä?" "Pahoja" "Mitä ne sanoo?" "Ne käskee vahingoittaa itteeni", mä vastasin poissaolevana. "Nyt et kuuntele niitä! Ei sun pidä vahingoittaa ittees! Sä oot niin ihana ihminen. Ja sul on niin kaunis lauluäänikin." Sit P alko laulaa mul yhtä lauluu jossa lauloin joskus sooloa. Sit sitäkin alko itkettää ku sil tuli ikävä sen kahta pientä poikaa, joille se kuulemma laulaa tuutulauluks just sitä kyseistä biisiä.

Mä yritin siin sit vähän ajan pääst jakaa lääkkeit dosettiin, mut ei se meinannu onnistua. Ku olin sit saanu jaettuu lääkkeet kauheista vaikeuksista ja äänistä huolimatta (jotka on muuten alkanu tekee joka lääke jaon yhteydes, riippumatta olosta, sitä et ku yritän laskee ni ne sanoo numeroita ihan sekavas järjestykses), ni menin mun pedille istumaan. Olin siis yhä humalassa. Sit aloin selittää P:lle ja M:lle mun sairaudesta ja sen puhkeamisesta: "Mun sairaus diagnosoitiin ku olin joku 22v, mut mä luulen et mul on ollu se jo 18 vuotiaasta saakka. Mä aloin meinaan oireilla aika pian sen jälkeen ku yks mies raiskas mut ku  mä olin 18 vuotias. Ja sit mul on myös seksuaalista hyväkskäyttöö lapsuudes joka altisti sairauden puhkeemiselle." Sit P tuli halaa mua ja alko taas itkee. "Ei tommosta sais tehdä kellekkään. Mä en siis voi ymmärtää sitä et tehdään pahaa toisille" se sano ja jatko: "Kauheita asioita sä oot joutunu kokemaan. Toi on siis kauheinta mitä toiselle voi tehdä. Sehän vie sulta itsemääräämis oikeuden ja ihmisyyden. Tää on niin väärin" Se sit istu mun vieressä ja halas mua ja sit M tuli halaa toiselt puolelta. Sit me mentiin nukkuu. Seuraavana aamuna kauhee krapula ja morkkis. Pyysin avautumistani anteeksi mut sain vastaukseks että: "Ei sun tommosta tarvii pyytää anteeks. Kiitos luottamuksesta kun kerroit. Ei varmaan oo helppo puhuu tommosista asioista. Oot tosi rohkee" ja semmosta....

Siel juotiin joka ilta, mut ton ekan illan jälkeen P alko vähän vahtii mun juomisii ku huomas et mul ei tuu itelläni rajaa vastaan ja ku on viel noi lääkkeetkin ja sit se vahtiminen levis ympäri kuoroo ja koht kaikki laski mun viini laseja. Sit mä otin seuraavana iltana vahingossa epähuomiossa lääkkeet viinilasillisen kanssa ja sit kyl lensi laatta, vaikken kovin paljoo juonu.

Sit vaihettiin kaupunkia. Mentiin semmoseen pikku kylään. Siel päästiin laulaa linnaan. Se oli siistii. Sit sen linna esiintymisen jälkeen oli viini illallinen. Käveltiin semmost ihme metsäpolkua joku  kaks kilsaa johonki viini mestaan jossa oli viini kellari. Siel oli ulkona vastassa talonväki joka tarjos jotain väkevää juomaa alkuun. Mä ehtisin haistelemaan sitä, mut sit kuoronjohtaja K tuli sanoo mulle: "Sandra, älä juo sitä. Se on liian väkevää" Ja mä tottelin.

Siel kellaris maisteltiin puna-, valko- ja roseviinejä. P sano ihanasti mulle et: "Maistiainen on sit tän verran" ja näytti n. kahen sentin välii sormilla. Se oli aika söpöö. Ja mä tottelin. Maistiaisten jälkeen mentiin syömään ja tarjolla oli viiniä niin paljon ku vaan jakso juua. Mä olin sit jo pari lasillista juonu ja sit P tuli sielt jostain toisest päästä isoo pöytää kuiskaamaan mulle "Ja toi on sit Sandra ihan viimenen lasillinen" Mä yritin väitellä itelleni viel yhtä lasillista, mut P vastas vaan: "Sandra ei! Ja tätä väittelyä mä en häviä!" No emmä sit ottanu enempää. Vaikka olisin halunnu. Kännissä on niin paljon kevyempi ja sosiaalisempi olo.. Ainakin nousuhumalassa...

Siel oli aika paljon porukkaa ja mul oli koko ajan oikeestaan ollu vähän semmonen ahdistava olo. Mä yritin olla. Sain syötyy alku-, pää- ja jälkiruoat, mut sit alko ahdistaa tosi kovin ja aloin kuulla ääniä. "Ne haluu tappaa sut.." ja sitä rataa. Mun oli päästävä pois sieltä. Lähin ulos yksin. Siel oli tosi pimeetä. Kelloki oli jo paljon. En tiiä kauanko istun siel ulkona yksin äänien keskellä ku P tuli sit sinne ja sano: "Ethän sä loukkaantunu?" Mä sanoin että kuulen taas ääniä. "Mitä ne nyt sanoo?" "Ne sanoo, että kaikki haluu tappaa mut." "Sandra ei täällä kukaan halua tappaa sua. Sä oot ihan turvassa meidän kanssa." En muista oikeen et mitä mä selitin siinä, mut jotain mä sanoin, että mun pitää tappaa itteni ja P sit tietty kielsi. Sit P sano, et mennään takas sisään. Mä sanoin että en voi tulla sinne enää. Porukkaa alko muutenki olee loppusanoja vaille valmiita lähtemään hostellille ja P otti mua kädestä kiinni ja talutti mut sinne ovensuulle. Se kuiskas mulle "Mä suojelen sua". Me sit kuunneltiin siin oven suussa ne loppukiitokset ja sit lähettiin käppäilee porukalla. Mä en aluks pystyny melkeen lähtee. Oli pilkko pimeetä ja täysin tuntemattomat kolme kilsaa edessä. P sano mulle: "Nyt ei voida Sandra jäädä tänne, ku me eksytään muuten muusta porukasta." Sit P otti mua taas kädestä kiinni ja me käveltiin koko matka käsikkäin. Ja mä selvisin taas. En kuollukkaan vaikka olin ihan varma et joku aikoo tappaa mut. Mettisin jo sitä et en nää äitii enää koskaan.

Noi oli ne pahimmat sattumukset. Kyl muutenki kuulin ääniä tosi usein, mut ne ei silleen vieny voittoa aina...

Oli tos reissus sekin viel et ku mä oon tämmönen läski luuseri paska ni mä en jaksanu lähtee joka paikkaan ees mukaan ollenkaan. Mul on niin huono kunto ja nukuinkin niin huonosti etten jaksanu lähtee heti aamusta mihinkään. Laulamassa tietty kävin aina kun konsertti oli. Vaikka oli sit pitkä kävely matka esiintymispaikalle. Mut muuten en jaksanu muun porukan mukana oikeen kulkee. Paitsi illalla. Joinain iltoina mentiin pienemmän porukan kanssa laulaa jonnekki keskelle kaupunkia esim. finlandia hymniä neli äänisesti. Se oli kivaa.

Käytiin myös syömäs tosi hienossa ravintolassa. En oo ennen ollu semmoses. Mä katoin mallii koko ajan muilta ei mitä pitää milloinkin tehä :D ja oli hyvää ruokaa ja elävää musiikkia. Viulisti tuli soittamaan mun korvanjuurelle silleen hienosti :)

Sit tultiin kotio ja lennot meni kumpaankin suuntaan hyvin. Halasin P:tä ja kiitin kaikesta ja sit mun oli viel pakko laittaa viesti P:lle seuraavana päivänä. Se meni näin:

"Kiitos matkaseurasta ja huolenpidosta. En olis pärjännyt ilman sua! Oot niin herttainen ja äidillinen ihminen. Teit mun matkasta paaaaaljon paremman. Ja anteeks jos olin taakaks. En kyllä unohda sitä että kävelit mun kanssa käsikkäin sen kolme kilometriä vaikka melkeen muuta en siitä hetkestä muistakkaan...."

Ja vastauksena sain:

"Kiitos itsellesi, olipa hienoa tutustua sinuun! Mun mielestä pärjäsit upeasti, vaikka matka varmasti olikin sulle tosi rankka. Ihanaa, että annoit mun auttaa, ja että niin rohkeasti kerroit taustastasi ja sairaudestasi, se vaati todellista rohkeutta. Et selvästikään kaikesta huolimatta ole menettänyt uskoa ihmisiin, sen ansiosta sä kyllä selviät mistä vaan! Anna vaan sen sun kauniin hymyn tulla useammin, sitä on niin kiva kattella :)"

P on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin ihana ihminen!

Mut siis täs nyt oli negatiivisia asiaoita. Siel tapahtu paljon hyvää ja ihanaakin mut mun oli päästävä purkamaan joitain asioita ulos systeemistä.... Kiitos!

tiistai 25. huhtikuuta 2017

En saa määrätä kehostani

Etäisyys tuntuu olemattomalta, mutta kaikki on silti niin kaukaista. En saa kiinni ajatuksista, jotka kuitenkin ovat vallanneet pääni. Sekavaa, sekavaa, sekaisin. Pääni on. Pääni on sekaisin. Tekisi mieli huutaa ja itkeä. Kiljua ja raivota. Satuttaa, itseäni. Se kasaa ajatukset ainakin hetkeksi. Sitä minä kaipaan ja ikävöin. Sitä ihanaa tunnetta kun terä ensin koskettaa ihoa, sitten painautuu sitä vasten. Syvemmälle ja syvemmälle. Sitten hidas hidas veto ihoa pitkin. Hitaasti se sattuu enemmän. Vedän terää ihoa pitkin ja kun terä on mennyt pituisensa matkan, aukinaiselta puolelta alkaa vuotaa verta. Kun nostan terän iholta veri alkaa pulputa haavasta. Ahh, sitä hallinnan tunnetta. Kaikki on tässä ja nyt. Ajatukset ovat vihdoin kasassa. Näistä ajatuksista saan kiinni. Näitä asioita ikävöin.

En oikeastaan osaa muuta ikävöidä. En muista, tai voi olla että en edes tiedä, millaista on olla onnellinen. Voida hyvin. En voi ikävöidä sellaista mitä en ole koskaan tuntenut. Minut pilattiin jo lapsena. Tuhottiin, rikottiin, särjettiin. Itseni satuttamisen tunnen ja tiedän. Se on aina tuonut helpotusta minulle. Minulle, joka en edes ansaitse helpotusta.

Olen kuitenkin lopettanut sen, sillä en halua olla itsekäs ihminen. Minulle on monesti sanottu että minun pitäsisi olla itsekkäämpi. Silti viiltelyä, joka minua auttaa, ei hyväksytä. Siitä tehdään minulle syyllinen olo, vaikka se auttaa kasaamaan ajatuksia, pysymään läsnä tässä hetkessä ja siirtämään kehon muita ikäviä tuntemuksia hallitumpaan muotoon. Se on myös hyvä konsti kostaa itselleni tekemiäni pahoja asioita ja ajattelemiani pahoja ajatuksia ja epäonnistumisia.

Mutta kun se satuttaa läheisiäni. Ja sitä en halua. En kyllä ymmärrä miksi se on paha asia. Minulla ei ole oikeutta määrätä kehostani edes tässä asiassa. Tahdon pystyä hallitsemaan omaa kehoani. Tarvitsen sitä tunnetta. Mutta en ansaitse sitä.

Minun pitää kuolla. Olen oikeastaan puoliksi kuollut sisältä. Osa minua on viety ja loput minusta tahtoo jo pois. Onko aikani nyt? Mietin sitä päivittäin. En tahdo elää.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Sandra 13-14-vuotiaana

Kirjotan taas vanhan pv kirjan sisältöä vähän. Samat säännöt eli:  jos on kolme pistettä alus tai lopus, ni se meinaa sitä, et sitä ennen tai sen jälkeen on ollu jotain tekstii, jota en oo syystä tai toisesta halunnu kirjottaa tänne.
13vuotta:


23.3.2006
Sain taas raivarin koulussa ja mä "lintsain" musantunnilta, ku en halunnu olla mukana siinä vitun esitelmässä...
...RUKOUS:
Auta mua Jumala. Sua ei ilmeisesti yhtään kiinnosta mitä mulle tapahtuu. Sun pitää auttaa niitä synnittömiä. Mä oon niin kauan yrittäny löytää sut, mut mikä onkaan lopputulos. Mä saan vaan kärsiä. MUTTA siunaa kaikkia ja anna mun löytää sut. Vai eks sä haluu et näin syntinen ihminen ku mää, pääsis taivaaseen. Siltä se ainaki tuntuu. Ota mut pois täältä, Sun luokse. Mä haluun sinne, mutku sinne ei näytä pääsevän millään. Mut siunaa mun perhettä ja kavereita...
 
 
 
Joo.. Ei vois itsesäälisempi olla rukous. Lopus tuli viel ihan perus kiitokset kaikesta sun  muut mut en viittiny kirjottaa. Olin seuraavana päivänä kirjottanu anteeksi rukouksen tosta rukouksesta :D Napsahdellen. Ja toi alkuosa. Mä muistan sen esitelmän. Mun ryhmäl meni pieleen koska mä en ollu mukana...
 
 
14vuotta:
 
22.8.2006 (koulus)
Tääl on tylsää ku ei oo ketään ni kirjotan. Mä oon tosi väsyny, ku en oo saanu nukuttuu. Ketään ei kiinnosta paskaakaan. Mä oon niin vittuuntunu. Kiva alottaa koulu aina väsyneenä. Pitäiskö sanoo sil psyykkarille huomenna? Jos vois antaa vaiks jotain unilääkkei. Mä oon niin uupunu...
 
Vituttaa 9.10.2006
Vituttaa. Vituttaa.. VITUTTAA!! Auttakaa. Mä tapan itteni. Viillän! jotain! En voi jatkaa näin. En pysty syömään enkä nukkuu. Ja pitäis kuunnella lisäks kaikkien vittumaista kusipäisyyttä. Vituttaa!...
...Oon saanu kaikki mun kaverit ja opettajat vihaamaan mua vieläkin enemmän. Eiks se olis ihan vitun sama jos tappaisin itteni. En todellakaan voi mennä sinne kasteelle viel ku pappi tuli henk. koht. pyytää. En voi. En todellakaan oo valmis. Oon nii vitun syntinen. Jumala ei rakasta syntisiä. Eli Jumala ei siis rakasta mua. Ja mä ymmärrän. En mäkään itteeni rakasta. Kuka rakastais tällasta vitun läskii rumaa ja vielä kusipäistä vamppii joka aattelee vaan itteään. EI KUKAAN! Kui en sit vois TAPPAA itteeni? KUI? Must se olis ihan hyvä keksintö. Ja parasta mitä oon ikinä mun elämäs tehny. Vituttaa. Auttakaa nyt joku! En jaksa enää, eikä ketään kiinnosta. Ei kyl muakaan. Tapan siis itteni ja kaikki on ilosii. Vituttaa
 
KILL ME NOW!
EVERYBODY MUST BE KILLED! THIS WORLD AIN'T A PLACE TO LIVE IN
 
Mul on ollu tosi pitkään univaikeuksia. En vaan osannu kertoo niistä ni luulin ettei ketään kiinnostanu. Psyykkari oli siis mun nupo hoitaja. Nupo oli mun kohdalla täysin yhdentekevä, sillä en pystyny puhuu siellä mitään. Mun kohalla se oli oikeestí vaan sitä, että menin sinne, istuin hiljaa paikallani ahdistuneena 45min, lähdin pois sieltä. Ei sielä osattu auttaa mua. Tai mä en osannu ottaa apua vastaan.
Olin tosi umpikujassa tosi pitkään. En osannu ottaa apua vastaan ja olin masentunu ja super ahdistunu. Olin myöskin aika yksinäinen, vaikka mulla oli kavereita. En viihtyny seurassa, joten olin yksin. Kesällä 2006 olin ollu baptisti seurakunnan leirillä ja mun piti mennä kasteelle ja liittyy siihen kirkkoon. Ei pahalla mut onneks en ehtiny, koska luterilaisuus on mun juttu.
Mul oli todella kummallinen suhde Jumalaan. Mä niinku uskoin ja "evankelion", mut silti kirjotin tolleen..
Halusin oikeesti kuolla ja luulin ettei kukaan välitä musta. Olin väärässä.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

...

I wanna die. Right now please

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Harhoja ja taistelua

Tahdon kuolla.. taas nää fiilikset valtaa pään.. mä haluun kuolla. Haluun pois. En jaksa enää taistella tätä pahaa oloo vastaan. Kaikki on hyvin, they think. Ei oo.. ei todellakaan ole! Ahdistaa, masentaa ja harhat on taas vallannu pään. vaikee keskittyy tähänki. Mut en aijo viillellä. En enää. En halu sairaalaan.

Tänään just mentiin mielisairaalan ohi ja mä sanoin M-siskolle, et en enää ikinä joudu tonne. M sano et mul on hyvä asenne :) Se oli kivaa..

Mut niin. sinne en halua enää koskaan. Mut mun pitäis kai kertoo jollekki et harhat on taas pahana. "----sandra-shh---shhh--ssanndraaaa--sandra---san--sandr-aa---viillä, viillä, viillä..." ja aina peilin edessä "ruma,ruma,ruma..." Se on tosi ahdistavaa. Ja illalla tuntuu ku menis jotain ötököitä iholla ja joskus päivälläkin. Se on rasittavaa. Ja sit kans harhasii ajatuksia liittyen ystäviini... Mä en jaksa enää. Viiltely pyörii mielessä koko ajan. Voin huonosti..

Musta tuntuu usein et mua seurataan ja et mun tekemisiä kontrolloidaan.. Ja mun pitää taistella saadakseni omat mielipiteeni ja ajatukseni voittoon. Tuntuu et mun päähän laitetaan ääniä, koska mun huonoo-oloo halutaan ylläpitää... En keksi syytä siihen, mut musta tää on aika loogista. Ehkä ne haluu et joudun kärsii, ku oon niin paha ihminen.. Tai sit tää liittyy rahaan. En tiiä.. en tosiaankaan tiiä...

maanantai 11. elokuuta 2014

Huono ja epäonnistuja paska

Tajusin just et oon aika huono ihminen.. Oon ruma, läski, tyhmä, yksinkertainen, ärsyttävä, ongelmallinen, ällöttävä, likanen, sosiaalisesti lahjaton, hullu, ilkeä, laiska, sekasin, turha, tarpeeton, kylmäsydäminen ja kaiken lisäks tajusin just et mul on aivan kamala lauluääni.. Mukavaa tajuta tämmänen..

Kaipaan kehuja nyt muilta, koska tällä hetkellä tuntuu, et oon pelkästään huono ja paha.

Kovin tekis mieli viiltää..

En osaa mitään

Oon huono huono huonohuonohuonohuonohuono

Sietäisin kuolla pois.. ooon tarpeeton.. oon taakka.. oon..... HUONO IHMINEN!

Pliis auttakaa mua

Kaikki vihaa mua ku oon tämmönen