maanantai 9. lokakuuta 2017

Muuttoko edessä?

Ne aikoo heittää mut ulos täältä. Sitähän T haluaa. Eroon musta. Oon vaan taakaks kaikille. Mulle tehään toimintakyvynarviointi. Tää paikka jossa mä asun ei oo kohta enää mun koti. Joskaan en oikeestaan koskaan oo omaksunu tätä kodiksi. Koti on siellä missä mun vanhemmat asuu. Siellä missä oon viettäny suurimman osan lapsuuttani ja koko teini-ikäni. Siellä missä on tapahtunu paljon, ja en voi liikaa painottaa sanaa paljon, pahoja asioita, mutta ehkä jopa vielä enemmän hyviä asioita.

Kuntoutuskodin omahoitaja T haluu siis päästä musta eroon. Niinhän ne kaikki lopulta haluaa, koska oon niin vaikea tapaus. En tahallani oo vaikee. En mä tahallani kuule ääniä ja katoile harhamaailmaan. En mä tahallani pelkää kaikkea. Niin vaan on. Kun mä tänään A-papille sanoin, että mä oon vaan huolenaihe muille, ni A sano että se ei oo mun syy, että voin huonosti. "No kenen syy se sit on?" mä kysyin. "No se on ainakin osittain niiden ihmisten syytä jotka on sua satuttanu.", A vastas.

Kysyin T:ltä, että miks mulle tehdään toiminyakyvyn arviointi. Se sano ensin, että kaikille kuntoutujille täytyy aina välillä tehdä se. Mut kun muut asukkaat poistu paikalta ni totuus kävi ilmi. "En mä Sandra tiedä että onko tää sulle sopiva paikka asua. Sä tarviit ehkä vähän tuetumpaa asumista. Kun täällä on vaan yksi hoitaja satunnaisesti paikalla. Sillon kun sä muutit tänne ni täällä oli kaks hoitajaa eli ainakin yks aina tavotettavissa. Sillon tä ehkä oli sulle sopiva paikka. Sua pystyi valvomaan kun sulle tuli paha olo. Nykyään kun mä olen täällä yksin ni en pysty olemaan sun kanssa jos sul on paha olo. Ja ainooksi vaihtoehdoksi on jäänyt soittaa sun äidille. Mut ei äitiäkään voi koko ajan rasittaa, ymmärrät varmaan." "Joo", mä vastasin. Ehkä vähän hämmentyneenä kuulemastani. T jatkoi: "Ja kun me ei olla saatu oikeen mitään aikaseksi noilla kotikäynneilläkään. Ni olis ihan hyvä vähän kartottaa et mikä se todellisuudes on se sun toimintakyky."

"Jaa", mä ajattelin mutten sanonu mitään. Ihan sama mulle. Kai. Voinhan mä muuttaa pois. Tai vaikka kuolla pois. Mitä merkitystä millään on. A sano mulle et moni jäis kaipaamaan mua... mut kun ei aina jaksa ajatella muita. Eikä voikkaan. Oikeestaan vaan helvettiin joutumisen pelko pitää mua täällä. Tai siis mulle on jo pienestä pitäen sanottu et elämä on lahja Jumalalta, ja jos sen itseltään riistää niin joutuu helvettiin. Olis niin paljon helpompaa jos ei olis uskovainen. Vois vaan tappaa ittensä sen enempää miettimättä. Mutta kun.... en halua helvettiin.

Kyllä mä tiesin jo tänne muuttaessa että täällä ei asuta ikuisesti. Mutta mä ajattelin että tästä mennään eteenpäin. Ei taakse päin, niinku nyt on käymässä. Että muuttaisin johonki vielä tuetumpaan. Vaikka ihan yhdentekevää sekin. En jaksa taistella vastaan. Voimat ei vaan riitä. Meen sen mukaan mitä muut päättää mun puolesta. Mukisematta. Hiljaa. Protestoimatta.

En jaksa.

tiistai 29. elokuuta 2017

unettomuutta ja pelkoja

Pelottaa.... Torstaina ollaan menos J:n ja A:n kans laivalle. Ei se muuta vaadikkaan... Pelko siis. Oikeestaan se ei vaadi koko laivalle menookaan. En uskalla edes päiväsaikaan liikkua yksin tietyissä paikoissa. Elämä on pelottavaa. Miehet on pelottavia. Elämä on epäreilua. Miehet on epäreiluja.

On taas ollu unettomuutta. Jonkun aikaa jo. Nään kauheita painajaisia liittyen raiskaukseen tai lapsuuden tapahtumiin. Nyt ne painajaiset taas valvottaa ja häirtsee oikeestaan hereilläkin. Meinaan flashbackeinä ja kosketusharhoina. Äänet on lisääntyny. Ne oli pitkään, melkeen koko kesän, tosi vähäisinä, mut nyt ne on taas joka päiväsiä ja häiritseviä. Selvähän se on et tää johtuu unettomuudesta. Mul ehdittiin jo ehdottaa sairaalaa TAAS! VITUN ÄRSYTTÄVÄÄ!!! En oo menossa!

Oon taas miettiny itsemurhaa. Mitä järkee taistella? Olis niin paljon helpompaa vaan kuolla pois. Mitä hemmetin järkee täs on?

I put my trust in you

I tried so hard

I kept everything inside

Things aren't the way they used to be

 But in the end it doesn't even matter

In the end - Linkin Park

Onneks näen huomenna A-pappia

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

I just do

I wanna die

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Osastolla TAAS.

Tulin perjantaina kotiin osastolta. En ollu ku kolme yötä... nukkumattomuuden takia taas. Tä on jo kolmas kerta tänä vuonna. Osastolle lähtö oli aika dramaattinen. Poliisien saattelemana ambulanssilla taas. Olin tiistaina ihan sekasin ku menin tapaamaan toimintaterapeutti J:tä. En ollu nukkunu johonki kolmeen viikkoon ku korkeintaan kolme tuntii, paitsi yhtenä yönä viis. Koko unkarin matkakin oli menny näis merkeissä. Vointi oli siis tosi huono. Oikeestaan jo maanantaina asukasinfos/dosettien jaos mua oltiin uhkailtu sairaalalla. En pystyny ees ite jakaa dosettia äänten takia ni kuntoutuskodin hoitaja T teki sen mun puolesta. Sit se uhkas soittaa ambulanssin mut soittiki tt J:lle ja me sovittiin toi ylimääränen tiistain aika.

Menin sit sinne tiistaina äänien kera. Kerroin jossain kohtaa J:lle äänistä. Kerroin et ne käskee tappaa itteni ja J:n. En kauheesti muista siitä hetkestä, mitä nyt omakannasta luin. Sit olin jotenki päätyny odotustilaan "odottamaan et lääkäri vapautuu" näin mul sanottiin mut todellisuudes odotin ambulanssii vaik en sitä ees ite tienny. Jossain kohtaa olin kaivanu terän esiin. Lääkäri kerto osastolla jossain palaveris et olin "uhkaillu" sillä tappavani itteni ja J:n. En usko... kauheeta liiottelua.

Istuin siinä odotustilassa tovin terä kädessä. Välillä terä hiveli ranteen suonia. Sen muistan. Ja myös sen et siihen tuli toinenki hoitaja istuu mun kanssa ja se käski antaa terän pois. Ku se näki et terä lähesty rannetta ni se sano vähän vakavammalla äänellä: "Sandra täällä ei sit missään tapauksessa viillellä". Kaikki muut polille tulijat ohjattiin toiseen odotustilaan odottamaan. Kai mut koettiin jotenki uhkana.

Sit tuli poliisit ja ampparit. Mä sanoin J:lle: "Sä valehtelit mulle. Mä en voi uskoo er sä valehtelit mulle!" J yritti selittää jotain mut todellisuudes se oli valehdellu... Poliisi kysy J:ltä: "Eihän sil ole mitään teräaseita". "On sillä terä kädessä", J vastas. Poliisi käski laittaa terän pois ja aika pian se olikin jo tarrautunu mun käteen ja pakotti tiputtamaan terän. "Mikä tääl on niinku tilanne?" poliisi kysyi. J selitti jotain en nyt muista et mitä. Muistan vaan et sano lopuks et: "...ja on nyt ihan M1 kuntonen" Sit ne kaikki käski mua nousee ylös ja lähtee niitten matkaan. Mä kieltäydyin ja J sano ettei usko et mä oon mihinkään siitä vapaaehtosesti nousemas. Sit poliisit nosti mut väkisin ylös siitä penkiltä ja raahas mut ulos polilta ambulanssiin.

Ajettiin ensin pääterveysasemalle päivystykseen. Siellä poliisi kaivo mun laukun ja löys loputkin mun terät. Mä en kovin kauaa odottanu lääkäriä mut siinäkin välis yritin jo lähtee ja poliisit ja vartija otti musta kiinni. Siin tulee niin avuton olo ku ei siit vaan pääse mihinkään. Sit lääkäri tuli siihen mun luo käytäväl. En muista mitä se kyseli ja mun oli vaikee muutenki äänien takii keskittyy. Se ei kovin kauaa siin viipyny ku se sano et: "joo selvä tapaus. Meen kirjottaa M1 lähetteen." Ja siitä sit poliisi kulkueel osastolle.

En muista paljoo siit saapumis hetkestä. Näin lääkärii joka määräs kaks injektioo samantien saatavaks. Yks ihana N hoitaja saatto mut mun huoneeseen. Mä sain onneks yksityishuoneen et saisin nukuttuu kunnol. Ensin mut laitettiin semmoseen sairaalabakteeri huoneeseen ku ei ollu muit yhenhengenhuoneita. Se on ainut huone jossa on suihku ja vessa yhteydes. Mut olin siel vaan yhen yön koska se piti olla vapaana jos sitä tarvittais oikeesti. Se N tuli tarkistaa mun vaatteet. Mun piti riisuutua et se sai kunnol tarkistaa ne ku mult oli löytyny niit terii. Ja kosks äänet käski vahingoittaa muita ihmisiä. Sit ku se oli tarkastanu ne mun vaatteet ni se laitto ne piikit pakaralihakseen. Se toinen sattu ihan sikana. N on kyl tosi kiva! Sit se lähti pois ja mä jäin sängyl makaamaan.

Koht mun huoneeseen tuli joku mieshoitaja. Se meni sinne huoneen vessaan ja mä kysyin silt et mitä se oikeen tekee siel. Se ei vastannu mut koht se lähti mun huoneest pois suihkuletku kädessä. Sit se palas ja meni takas sinne vessaan. Mä nousin kattomaan et mitä se oikeen tekee. Se yritti irrottaa sitä käsisuihkuaki mut ei vissiin saanu sitä irti. Ne yritti ennalta ehkäistä niitä tilanteita et yrittäisin kuristaa itteni. En saanu ees kännykän laturia pitää itelläni. Ku kysyin yhelt hoitajalt että miksi ni se vastas: "ettei meijän sit tarvii repii sitä irti sun kaulasta".

Olo alko pian injektioiden jälkeen helpottaa ja sain nukuttuu tosi hyvin. Kokonaisvointi alko paranee. Ekana iltana piti hoitajan melkeen syöttää mul iltalääkkeet ku olin niin unes jo siin vaihees.

En muista paljookaan osastoajasta joka johtunee osittain noista injektioista. Tutustuin pariin nuoreen tyttöön. Lääkärin tapaamisil puhuttiin mun voinnista ja lääkäri siis kerto mulle et mitä tiistaina polil oli tapahtunu. Se luki sitä mun kannasta. Ja mun mielestä vääristeli joitain juttui. Ainaki ku ite luin sitä jälkeen päin ni se ei ollu ihan semmotti ku se lääkäri oli väittäny. Mut onneks pääsin perjantaina pois. Osastol on ihan perseestä. Ja sain kuitenki helpotusta oloon. Ja nyt yöt on menny tosi hyvin.

Ei mul sit muuta.. kiitos kun luit!

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Unkarin matka

Noniiiiin. Elikkäs niiin. Oltiin kuoron kanssa Unkarissa. Lähdettiin 7.6 keskiviikkona ja palattiin 12.6 maanantaina. Tai no, oltiin tiistaina yhen aikaan yöl mun kotikaupungis. Niinku kirjotin ni hauskaa oli, mut oli paljon huonojaki hetkiä. Ja kirjotan nyt pääasiassa niistä, koska en oo päässy niit oikeen avaamaan kellekkään ku en oo kehannu kertoo et oon tämmönen luuseri.

Ensin vähän taustatietoo: Meit lähti reissuun yhteensä joku 25. Melkeen koko kuoro plus soittajat ja yks solisti joka ei kuulu oikeesti meijän kuoroon. Mä oon meistä kaikkist nuorin. Must seuraava on vissiin 32v ja siit seuraava kai 38v. Ja mä oon siis 24v. Loput onki aika vanhoi ja vanhin on yli 70v. Me oleiltiin kolmes kaupungis. Ensin kaks yötä hotellis yhes kaupungis ja sit yks yö hostellis semmoses pikku kyläs ja vikana kaks yötä Budapestissa. Me oltiin nois kahes ekas majotukses kolmenhengen huoneis mä, P ja M. Ja sit Budapestis oltiin kahestaan P:n kanssa. Tutustuin lähemmin moneen henkilöön, mut P oli ihanin. Ilman sitä en olis selvinny koko matkasta! Se oli mun vara-äiti. Musta pidettiin hyvää huolta koko matkan ajan. Kaikki aina kysy et: "Eihän Sandra oo jääny yksin mihinkään" ja semmosta. Se tuntu hyvältä, ku tiesin et ne välittää. Myös mun alkoholin käyttöö valvottiin mut siitä myöhemmin lisää. Nyt asiaaan ---->

Vaikka musta pidettiin hyvää huolta, ni sattu heti alkuun pikku äksidentti. Nimittäin ku lentokonees me oltiin ihan hajapaikoil ni mä olin yksin siel aika peräl. Ku lentokone laskeutu Budapestiin ni se mun vieres ollut tyttönen jäi viel oottaa et melkeen koko kone oli tyhjä ennen ku se lähti menee ja mä en päässy siis pois siit ennen sitä ku olin ikkunapaikal. Sit ku pääsin pois koneesta ni kaikki oli hävinny johonki. Mä olin kauheen ihmispaljouden keksel ihan keskenäni. Siin kelle tahansa iskee paniikki, ni voi vaan kuvitella millanen olo mul oli ku oon muutenki niin herkkä. Mä vaan paruin siel. Sit kokosin itteni ja onneks löysin englanninkieliset opasteet laukkujen palautukseen. Tulin semmoseen isoon huoneeseen mis ei ollu melkeen ketään ja siin oli ovet toiseen huoneeseen. Mä näin niist ovista, et jos niist kerran astuu sisään ni ei pääse takas enää sinne puolelle. Mietin et onkohan muu porukka siel. Kävelin edes takas sitä huonetta ja sit näin ovesta yhen kuorolaisen joka viitto mut sisään. Mä selvisin! Se oli kyl ihan kauhee kokemus. Sit piti viel esittää muille että en ollu kauheen pahasti säikähtäny. Kysyivätkin multa että hätäännyinkö. Vastasin kyllä että joo, mut yritin pidättää itkua..

Sit tuli joku kolmen tunnin bussi matka toiseen kaupunkiin. Se oli kyl kiva matka. Laulettin ja juteltiin ja naurettiin.

Ekana iltana, ku me mentiin pienel porukal vähän iltaa istumaan, mä tutustuin punaviiniin. En oo siis aikasemmin oikeen tykänny siit, mut ku tilattiin porukalla muutama pullo ni join sit sitä ja tykästyin. Join vähän liikaa. Me käppäiltiin sit aika myöhään hotellil. Mä kävelin vähän siksakkii ja puhuin paljon.... liikaakin.... Nimittäin ku P sano ihan läpäl jotain et: "Mä katoin et tuol oli (en nyt muista että mitä, mut sovitaan vaikka että ihminen), mut se oliki vaan harhaa" ja naureskeli. Ni sit mä sanoin sille että: "No sullakin on näköjään skitsofrenia niinku mullakin. Mulla on paranoidinen skitsofrenia". P oli vähän hämillään. Ei varmaan ollu varma et heitänkö huulta vai oonko tosissani. Sit vähän matkan päästä mä sanoin sille: "Kiva ku se pappi kysy multa että missä mä oon töissä vai opiskelenko ni mun oli pakko valehdella sille et etsin töitä, koska en viittiny kertoo sille totuutta. Oikeesti mä oon eläkkeellä koska mul on skitsofrenia," (Taustatietona sen verran et oltiin paikallisen seurakunnan järkkäämäl illallisel oltu aiemmin ja pappi istu meijän pöydäs ja kyseli kaikkee meiltä). Sit P vastas siihen et: "No se oli ihan hyvä vastaus jos ei halua kertoa tollasesta asiasta." Mä sanoin: "Nii.. emmä kyl tiiä et kui mä sullekkaan kerroin, sori." Sit P vastas: "Eiku ihan hyvä että kerroit, ni tiedän sit jos tulee jotain."

Ja tuli kans. Nimittäin ku päästiin hotellil ni johan alko äänet kiusaamaan. "Tapa ittes tapa ittes tapa ittes...." "Miks et ottanu niitä teriä mukaan, sun pitää viiltää. Oot ihan tyhmä ja huono.........." jne jne. En nyt tarkkoja sanoja muista mut tota luokkaa kuitenki. Mä pysähdyin totaallisesti. P kysy et mikä mul on. Sain vastattuu et kuulen ääniä. "Onko ne hyviä vai pahoja ääniä?" "Pahoja" "Mitä ne sanoo?" "Ne käskee vahingoittaa itteeni", mä vastasin poissaolevana. "Nyt et kuuntele niitä! Ei sun pidä vahingoittaa ittees! Sä oot niin ihana ihminen. Ja sul on niin kaunis lauluäänikin." Sit P alko laulaa mul yhtä lauluu jossa lauloin joskus sooloa. Sit sitäkin alko itkettää ku sil tuli ikävä sen kahta pientä poikaa, joille se kuulemma laulaa tuutulauluks just sitä kyseistä biisiä.

Mä yritin siin sit vähän ajan pääst jakaa lääkkeit dosettiin, mut ei se meinannu onnistua. Ku olin sit saanu jaettuu lääkkeet kauheista vaikeuksista ja äänistä huolimatta (jotka on muuten alkanu tekee joka lääke jaon yhteydes, riippumatta olosta, sitä et ku yritän laskee ni ne sanoo numeroita ihan sekavas järjestykses), ni menin mun pedille istumaan. Olin siis yhä humalassa. Sit aloin selittää P:lle ja M:lle mun sairaudesta ja sen puhkeamisesta: "Mun sairaus diagnosoitiin ku olin joku 22v, mut mä luulen et mul on ollu se jo 18 vuotiaasta saakka. Mä aloin meinaan oireilla aika pian sen jälkeen ku yks mies raiskas mut ku  mä olin 18 vuotias. Ja sit mul on myös seksuaalista hyväkskäyttöö lapsuudes joka altisti sairauden puhkeemiselle." Sit P tuli halaa mua ja alko taas itkee. "Ei tommosta sais tehdä kellekkään. Mä en siis voi ymmärtää sitä et tehdään pahaa toisille" se sano ja jatko: "Kauheita asioita sä oot joutunu kokemaan. Toi on siis kauheinta mitä toiselle voi tehdä. Sehän vie sulta itsemääräämis oikeuden ja ihmisyyden. Tää on niin väärin" Se sit istu mun vieressä ja halas mua ja sit M tuli halaa toiselt puolelta. Sit me mentiin nukkuu. Seuraavana aamuna kauhee krapula ja morkkis. Pyysin avautumistani anteeksi mut sain vastaukseks että: "Ei sun tommosta tarvii pyytää anteeks. Kiitos luottamuksesta kun kerroit. Ei varmaan oo helppo puhuu tommosista asioista. Oot tosi rohkee" ja semmosta....

Siel juotiin joka ilta, mut ton ekan illan jälkeen P alko vähän vahtii mun juomisii ku huomas et mul ei tuu itelläni rajaa vastaan ja ku on viel noi lääkkeetkin ja sit se vahtiminen levis ympäri kuoroo ja koht kaikki laski mun viini laseja. Sit mä otin seuraavana iltana vahingossa epähuomiossa lääkkeet viinilasillisen kanssa ja sit kyl lensi laatta, vaikken kovin paljoo juonu.

Sit vaihettiin kaupunkia. Mentiin semmoseen pikku kylään. Siel päästiin laulaa linnaan. Se oli siistii. Sit sen linna esiintymisen jälkeen oli viini illallinen. Käveltiin semmost ihme metsäpolkua joku  kaks kilsaa johonki viini mestaan jossa oli viini kellari. Siel oli ulkona vastassa talonväki joka tarjos jotain väkevää juomaa alkuun. Mä ehtisin haistelemaan sitä, mut sit kuoronjohtaja K tuli sanoo mulle: "Sandra, älä juo sitä. Se on liian väkevää" Ja mä tottelin.

Siel kellaris maisteltiin puna-, valko- ja roseviinejä. P sano ihanasti mulle et: "Maistiainen on sit tän verran" ja näytti n. kahen sentin välii sormilla. Se oli aika söpöö. Ja mä tottelin. Maistiaisten jälkeen mentiin syömään ja tarjolla oli viiniä niin paljon ku vaan jakso juua. Mä olin sit jo pari lasillista juonu ja sit P tuli sielt jostain toisest päästä isoo pöytää kuiskaamaan mulle "Ja toi on sit Sandra ihan viimenen lasillinen" Mä yritin väitellä itelleni viel yhtä lasillista, mut P vastas vaan: "Sandra ei! Ja tätä väittelyä mä en häviä!" No emmä sit ottanu enempää. Vaikka olisin halunnu. Kännissä on niin paljon kevyempi ja sosiaalisempi olo.. Ainakin nousuhumalassa...

Siel oli aika paljon porukkaa ja mul oli koko ajan oikeestaan ollu vähän semmonen ahdistava olo. Mä yritin olla. Sain syötyy alku-, pää- ja jälkiruoat, mut sit alko ahdistaa tosi kovin ja aloin kuulla ääniä. "Ne haluu tappaa sut.." ja sitä rataa. Mun oli päästävä pois sieltä. Lähin ulos yksin. Siel oli tosi pimeetä. Kelloki oli jo paljon. En tiiä kauanko istun siel ulkona yksin äänien keskellä ku P tuli sit sinne ja sano: "Ethän sä loukkaantunu?" Mä sanoin että kuulen taas ääniä. "Mitä ne nyt sanoo?" "Ne sanoo, että kaikki haluu tappaa mut." "Sandra ei täällä kukaan halua tappaa sua. Sä oot ihan turvassa meidän kanssa." En muista oikeen et mitä mä selitin siinä, mut jotain mä sanoin, että mun pitää tappaa itteni ja P sit tietty kielsi. Sit P sano, et mennään takas sisään. Mä sanoin että en voi tulla sinne enää. Porukkaa alko muutenki olee loppusanoja vaille valmiita lähtemään hostellille ja P otti mua kädestä kiinni ja talutti mut sinne ovensuulle. Se kuiskas mulle "Mä suojelen sua". Me sit kuunneltiin siin oven suussa ne loppukiitokset ja sit lähettiin käppäilee porukalla. Mä en aluks pystyny melkeen lähtee. Oli pilkko pimeetä ja täysin tuntemattomat kolme kilsaa edessä. P sano mulle: "Nyt ei voida Sandra jäädä tänne, ku me eksytään muuten muusta porukasta." Sit P otti mua taas kädestä kiinni ja me käveltiin koko matka käsikkäin. Ja mä selvisin taas. En kuollukkaan vaikka olin ihan varma et joku aikoo tappaa mut. Mettisin jo sitä et en nää äitii enää koskaan.

Noi oli ne pahimmat sattumukset. Kyl muutenki kuulin ääniä tosi usein, mut ne ei silleen vieny voittoa aina...

Oli tos reissus sekin viel et ku mä oon tämmönen läski luuseri paska ni mä en jaksanu lähtee joka paikkaan ees mukaan ollenkaan. Mul on niin huono kunto ja nukuinkin niin huonosti etten jaksanu lähtee heti aamusta mihinkään. Laulamassa tietty kävin aina kun konsertti oli. Vaikka oli sit pitkä kävely matka esiintymispaikalle. Mut muuten en jaksanu muun porukan mukana oikeen kulkee. Paitsi illalla. Joinain iltoina mentiin pienemmän porukan kanssa laulaa jonnekki keskelle kaupunkia esim. finlandia hymniä neli äänisesti. Se oli kivaa.

Käytiin myös syömäs tosi hienossa ravintolassa. En oo ennen ollu semmoses. Mä katoin mallii koko ajan muilta ei mitä pitää milloinkin tehä :D ja oli hyvää ruokaa ja elävää musiikkia. Viulisti tuli soittamaan mun korvanjuurelle silleen hienosti :)

Sit tultiin kotio ja lennot meni kumpaankin suuntaan hyvin. Halasin P:tä ja kiitin kaikesta ja sit mun oli viel pakko laittaa viesti P:lle seuraavana päivänä. Se meni näin:

"Kiitos matkaseurasta ja huolenpidosta. En olis pärjännyt ilman sua! Oot niin herttainen ja äidillinen ihminen. Teit mun matkasta paaaaaljon paremman. Ja anteeks jos olin taakaks. En kyllä unohda sitä että kävelit mun kanssa käsikkäin sen kolme kilometriä vaikka melkeen muuta en siitä hetkestä muistakkaan...."

Ja vastauksena sain:

"Kiitos itsellesi, olipa hienoa tutustua sinuun! Mun mielestä pärjäsit upeasti, vaikka matka varmasti olikin sulle tosi rankka. Ihanaa, että annoit mun auttaa, ja että niin rohkeasti kerroit taustastasi ja sairaudestasi, se vaati todellista rohkeutta. Et selvästikään kaikesta huolimatta ole menettänyt uskoa ihmisiin, sen ansiosta sä kyllä selviät mistä vaan! Anna vaan sen sun kauniin hymyn tulla useammin, sitä on niin kiva kattella :)"

P on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin ihana ihminen!

Mut siis täs nyt oli negatiivisia asiaoita. Siel tapahtu paljon hyvää ja ihanaakin mut mun oli päästävä purkamaan joitain asioita ulos systeemistä.... Kiitos!

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Unkaris kuoron kanssa

Tulin maanantaina kuoron unkari reissulta. Reissu meni kohtalaisen hyvin mut ei ihan suunnitelmien mukaisesti. Pelkoja ja ääniä oli paljon mut onneks oli ihania ihmisiä ympärillä ! Voisin huomen kirjottaa reissusta tarkemmin jos muistan...

torstai 18. toukokuuta 2017

You can't do this. I can't do this

Mut heitettiin sit ulos ryhmästä tänään koska en pystyny osallistumaan. Kaikki vihaa mua, enkä ihmettele yhtään. Mä oon luuseri jota kuuluuki vihata.

Vittu ku tekis mieli viiltää... syvälle... vuotaa verta. Paljon. Ja nukahtaa siihen enkä ikinä enää heräis. Kumpa se olis vaihtoehto. Tai no onhan se. Mut kumpa se ei satuttais äitii ja muita.

Miks elämän pitää olla niin vaikeeta?

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Höpö höpö...

Tänään oli pieleen menny kotikäynti. Kuntoutuskodin omahoitaja T tuli aamupäivästä mun luo käymään. Mä olin ihan harhamaailmas ku se tuli. Katoin sillon family guyta ja yritin olla kuuntelematta ääniä. Mut ne voimistu ku T tuli. Ne käski tappaa T:n. T kysy et mitä mul kuuluu ja mitä oon tehny ku se on ollu viikon pois. Mun oli vaikee keskittyy ja yritin sanoo äänil et olisivat hiljaa. Mä kerroin et äänet on lisääntyny ja kerroin viiltelystä. "Viiltelyyn mä en ota kantaa, mut miksköhän äänet on lisääntyny. Ootko saanu nukuttuu", T sano. Sit se kysy multa et kuulenko ääniä varmaan koska kuiskailin äänille. Mä nyökkäsin. "Mitä ne äänet sanoo" "En mä haluu kertoa" "Mä en voi Sandra auttaa sua jos sä et kerro mulle."

Sit se sano et sen pitää soittaa mun polihoitajalle ja kertoo että vointi on huonontunu. Mä sanoin että oon ehkä menos porukoille ku äiti on saikulla. T sano että se vois olla hyvä idea. Sanoin että en oo varma vielä.

Sit sanoin että mun kotona haisi tupakka, niinku haisikin. T sano että ei haise. "Väitäksä että sä et muka haista tota", mä kysyin hämmästyneenä. "En haista. Se on taas joku sun harha". Ei varmasti ollu. Mun naapuri polttaa takapihal vaikkei sais. Mut ku T tykkää siitä enemmän ku musta ni se valehteli ettei haise tupakka että naapuri saa polttaa siel mis ei sais koska se on sil helpompaa ku ei tarttee kävellä tupakka katokselle. Jonne on matkaa ruhtinaaliset 20 metriä. Tosi julmaa vaan laittaa harhojen piikkiin toi juttu. Siis todella epäreilua.

En oikeem tiiä mitä sit tapahtu mut yhtäkkii T soitti jollekki ja sano et tulee pian takasin. En tiiä kelle se soitti todennäkösesti mun polihoitajalle. Mut T ei ikinä palannut. Tuli vaan tekstiviesti:
"Jos nyt lähtisit vaan vanhempien luokse. Olen kotikäynnillä toisaalla." Mä vähän ihmettelin et ku se oli luvannu tulla takas.  Tuli sit kaikenlalsia ajatuksia mieleen et mitä on tapahtunu ja miksi. Mitä mä oon taas tehny. Vastasin T:lle: "Sä vaan haluut päästä musta eroon niinku kaikki. Kaiķki on mua vastaan...." ja vähän ajan päästä: "Mut kyl mä ymmärrän. En mäkään ittestäni tykkää". Sain vastaukseks: "Höpö höpö..." ihan ku olisin joku pikkulapsi.

Tulin sit kumminki porukoille. En kertonu T:lle. Mut tuskin sitä kiinnostaa muutenkaan. Oon nyt tääl ja olo on vähän parempi, vaikkakin oon ollu aika hermostunu ja ahdistunu. En tiiä onko se näkyny päällepäin.

Meen täst varmaan taas kattelee painajaisii... niit on joka helvetin yö. Olis parempi vaan nukkuu pois.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Mä lupaan, yet again

Paskaa... viiltelin eilen jalkaan. Piti viiltää ihan kevyesti. Silleen et tulee vaan pieni naarmu. Että sain oloo kevennettyy. Äänet huusi: "Viillä, viillä, viillä! Viillä nyt, oot ansainnu sen! Viillä! Ihan vähän edes.... viillä viillä viillä viillä" Sit mä viilsin. Ensin varovasti. Pinatanaarmuja. Pohkeeseen, kaulaan, ranteeseen ja vatsaan. Ihan vähän. Niitä ei ees melkeen enää näy. Mut se ei riittäny äänille. "Syvemmälle, nynnu, syvemmälle. Sä ansaitset sen! Oot niin huono ja paha ihminen! Viillä syvemmälle....jne jne" Sit mä vaan painoin kovempaa ja tuli viis syvää jälkeä, Ei yhtä syvii ku viimeks ja verta ei tullu niin paljon.

Tänään oli sit asukasinfo. Se meni multa kokonaan ohi ja lääkkeetki olis pitäny jakaa. Mut mä kuulin koko ajan häiritseviä ääniä. "Oot huono, oot paha, oot ruma, oot turha turha turha tyhmä tyhmä paha turha huono..................." Ja sit havahduin siihen että yks hoitaja oli siin mun lähel ja kysy, et saanko lääkkeet jaettuu, Se oli siis kuntoutuskodin hoitaja mut ei mun omahoitaja T, koska se on lomalla. Tää toinen hoitaja, olkoon nyt vaikka K, autto mua sit jakaa lääkkeet. Muut oli jo lähteny. Kerroin että on vaikee keskittyy äänien takia. Se sit joutus ihan kädestä pitäen auttamaan mua.

Sit kerroin että olin viillelly. Se oli virhe,, K kysy et tuliko syviä haavoja. Nostin lahjetta ja näytin ne. K huolestui pahasti. Se pakotti mut menee terveyskeskukseen. Mä ensin väitin vastaan varmaan puol tuntii. Sit se sano et se soittaa äitille. "Jos sä et pysty ite menemään ni mun tehtävä on varmistaa et joku vie sut" Mä suutuin ja sanoin, että äiti ei oo ees kotona. Se uhkas yhä soittaa. Mä sanoin: "Sul on vaitiolovelvollisuus. Jos sä soitat äitille ni mä otan yhteyttä potilasasiamieheen" K naurahti ja sano, että sil on ihan hyvä syy soittaa ja vois selittää sen kelle vaan. 

Se sit kysy et eikö oo ketään kaverii tai ketään kuka vois viiä mut terveyskeskukseen. Mä sanoin että ei oo ja se kysy, et entäs Make. Mä sit soitin Makelle ja se vei mut sinne. Kerroin sille mitä oli tapahtunu ja se oli vähän huolissaan. 

Ku pääsin TK:n iltapäivystykseen, menin luukulle ja kerroin asiani. Hoitaja kyseli mun voinnista ja mä valehtelin että voin ihan hyvin. Kerroin että en olis tullu jos mua ei olis pakotettu. Sanoin että riittää varmaan ku hoitaja vilkaisee haavoja, Menin odottelemaan vuoroani ja pian se tuliki. Menin hoitajan vastaanotolle ja se karro haavoja ja kyseli myös mun voinnista ja sanoin sillekkin että voin hyvin. Se sit sano että pitää pyytää lääkäriä kattomaan, josko ne pitää tikata, ku ovat niin auki. Lääkäri tuli pian ja sano heti että neljään haavaan pitää laittaa tikit. Se ensin puudutti ja sit sen piti vähän avata niitä haavoja et ne pysyis kiinni, Sit se tikkas ne. Sil tuli kesken puhelu ja se meni huoneeseensa puhumaan, Sil välil mä pyytelin anteeks et vien niitten aikaa näin tyhmäl jutul. Se oli tosi ihana. Sano: "Ei sun nyt tarvii anteeks pyydellä! Me ollaan täällä kaikkia varten. Älä siitä huoli!" Se kyseli taas kaikkee ja aloin taas kuulla ääniä. "Ota veitsi ja tapa toi hoitaja. Se on sua vastaan! Se vihaa sua!" Mä sanoin hljaa äänille, et: "Olkaa hiljaa! En aio tappaa hoitajaa, se on mukava!" 

Sit lääkäri palas ja tikkas loput haavat. Ens viikon pe on sit tikkien pois otto. Ennenku pääsin lähtee ni lääkäri kävi tsekkaamassa mun psyk puolen kirjauksia. Pelotti et joudun osastolle. Sit ku se tuli takas ni se kysy et onko äänet lisääntyny sitten viime osasto jakson. Mä sanoin että ei ole, vaikka en oo kyl varma onko se totta. Pääsin sit onneks lähtee ja Make haki mut ja toi kotiin. Make on ihanin ja paras pikkuveli koskaan! Se sano et jos mul tulee taas semmonen olo et pitää viiltää ni voin soittaa hänelle. Pyysi vielä lupaamaan sen. Ja mä lupasin.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

Tänään meni ihan päin persettä. Mä heräsin huonolla tuulella painajaisten jälkeen. Kunotutuskodin hoitaja T soitti ja kerto et oli ollu koko eilisen päivän jossain seminaarissa, mut mun pitäis käydä jakamas maanantain lääkkeet ennen viikonloppua koska maanantaina on vappu ja sillon ei siis tietenkään oo ketään hoitajaa paikalla. Sanoin että menen huomenna ku tuun poli hoitajan luota,. Mut niin... mul oli päivän ohjelmassa sosiaalisten taitojen ryhmä ja A-papin tapaaminen. Meinasin soittaa ryhmään ja ilmottaa etten oo tulos. A:ta halusin kuitenki mennä tapaamaan, koska hyödyn siitä, paljon.

Lähdin sit kuitenki bussilla kohti polia, jossa ryhmä pidetään. Ahdisti tosi kovin mut halusin yrittää. Ei olis kannattanu. Kaikki meni päin helvettiä. Meil ei ollukkaan ihan normaali ryhmäkerta. Yleensä me kokoonnutaan polin ryhmätilaan ja tehään siel tehtäviä ja jutellaan. Tänään, siis just tänään, me mentiinki läheiseen taidemuseoon kävellen. Mul oli kauheen paha olo, mut lähdin mukaan toimintaterapeutti J:n kannustuksella. Se museo sijaitsee rautatien lähellä. Ja se ei ollu hyvä juttu. Junat ja rautatiet saa mun olon ahdistuneemmaks, koska oon niin monta kertaa harkinnu junan alle hyppäämistä. Pysähdyin kattomaan kiskoja ja haaveilin siellä makaamisesta. Ajatuksiin tunki koko ajan raiskauksen lisäks et: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". Se vaan pyöri mun päässä koko ajan.

J tuli sit mun vierel ja melkeen talutti mut sisään sinne taidemuseoon. Mä yritin siel museos pysyy koko ajan J;n kannoilla. Siel oli ihan super ahdistavaa. Siel kuulu kaijuttimist jotain ahdistavaa äännähtelyä. Tunsin miten paniikki alko. Mua pelotti tosi kovin. Sit aloin kuulla: "kill them, before they kill you. kill them before they kill you. kill them before they kill you....." Mä aloin toistaa sitä hiljaa kuiskaten. Pikkuhiljaa kuiskaus alko muuttua ääneen puhumiseksi. Ei kukaan kyl kuullu sitä. Se tauta äännähtely oli niin kovalla. Mä aloin miettii et millä mä voisin tappaa ne. "Take the knife from your bag and kill them" ääni sano. Sit sanoin kyyneleet silmissä melkeen ääneen, että: "Mut ku ei mulla ole laukussa mitään veistä. Mitä mä nyt teen? Miten mä tapan ne?"

Olin siinä sitten kadottanu J:n ja muut ryhmäläiset. Menin istumaan yhel penkil ja katosin totaallisesti. Kuulin jos minkälaista ääntä ja tunsin kaikenlaisia tuntemuksia. Raiskaajakin oli enemmän läsnä ku sillon ku viimeks näin sen. Vaikka se ei ollu siellä fyysisesti. Kuulin ääniä päällekkäin, mut taustalla koko ajan, tällä kertaa suomeksi: "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne........". Juttelin äänten kanssa. "Joo joo, mut millä mä tapana ne? Ei mulla oo mitään millä mä voisin ne tappaa. Joo joo, kyl mä tapan ne, mut miten...." ja se vaan jatkui "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne..." kuulin myös että: "they left you all alone, sä oot ihan yksin, the left you, ne jätti sut yksin..."

Sit yhtäkkii J oli siinä ja kosketti mua varovasti olalle. Lähetään Sandra, se sano pehmeesti. Hyvin hitaasti sain itteni ylös siitä penkiltä ja kävelin museon ulko-ovelle J:n perässä. J kysyi multa et haluunko lähteä kotiin vai mennä vielä toiseen paikkaan ryhmän kanssa. Mä en pystyny vastaamaan. En tienny mitä halusin. J sano: "Nyt sun pitää päättää, tai mä päätän sen sun puolesta. Sul on nyt kaks vaihtoehtoa, joko sä meet kotiin nyt bussilla tai sit tuut meidän kanssa tonne. Mä oon menossa muun ryhmän mukaan" Mä sanoin että en haluis olla yksin. Sit me lähettiin kävelee muiden perään.

Mä en kuitenkaan pystyny mennä mukaan. Jäin muista jälkeen ja katoin taas junaradalle, Sama kysymys alko soimaan mun päässä ku mennessä: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". J jäi jälkeen muusta ryhmästä mun seuraan ja sano: "Pitäisköhän sun mennä polille, jos (polin omahoitaja) T olis siellä?" Mä sanoin etten usko että T on siellä. Miettisin et miks sil olis aikaa mulle, jos sil on muitankin potilaita. J sano, että: "Kävele sinne polille, ni mä soitan sinne. Kyllä T varmaan on siellä".

Mä sit menin sinne. Ei ollu pitkä matka, mutta erittäin pelottava. Ku mä pääsin sinne ni T oli siel odottaamassa mua. Juteltiin hetki siinä aulassa, mut T:n piti lähtee jonku muun luokse kotikäynnille. T kysy, että onko mul taas äänet lisääntyny. Ku vastasin että joo ni se kysy että oonko nukkunu. Vastasin että olen. "Okei, no puhtutaan siitä huomenna ku meillä on aika", se sano. Sit se kysy että menenkö kotiin. Kello oli jotain puol kaks ja meil oli puol kolme A-papin kans se aika, jonne todellakin halusin. Mä sanoin että en ehi menee siinä välissä kotiin. Sit siihen tuli yks toinen hoitaja, M, jota oon nähny aina injektio ryhmässä. Se on tosi kiva. M kysy, että haluunko mä olla sen kanssa tasaan asti ku sil oli peruutus aika. Mä sanoin joo.

Sit me mentiin sen huoneeseen. Mul oli tosi paha olo ja en oikeen enää pysyny läsnä hetkessä vaan katoilin harhamaailmaan. En muista mitä kaikkee siinä tapahtu mut muistan että havahduin siihen. että M kosketti mua olalle ja sano, että nyt mä vähän kosketan suu, että saan suhun kontaktia, Käänsin katseen M:ään ja yritin orientoitua hetkeen. Sanoin että mua sattuu. "Osaatko sä Sandra sanoa, mihin sua sattuu?" Oli hetken hiljasta. Sit sain sanottua: "Tuntuu ku joku raiskais". "Okei, ne on niitä dissosiatiivisia harha-aistimuksia", M sano ja jatkoi: "Mitä jos me mentäis vähän kävelemään ni pääsisit irti noista ajatuksista." "Joo", mä sain sanottu ja nousin tuolilta. Mentiin kattoo akvaario kaloja ja hakee mulle mehua. Juteltiin, tai no, M jutteli siinä koko ajan sit jotai kevyttä.

Sit mentiin aulaan istumaan ja tt J ja toinen vetäjä V tuli sinne sisään. Ryhmä oli loppunu. J tuli juttelemaan mulle ja M:lle. M kerto, että kaikki oli ihan hyvin ja että mä menisin pian tapaamaan pappia. J oli tyytyväinen. Sit mä sanoin: "Taas mä epäonnistuin" J sano; "Et sä epäonnistunu. Sulla vaan oli nyt niin huono vointi, ettet pystyny olee ryhmässä" Mä sanoin: "Sä olit ihan oikeessa. Mun ei olis pitäny alottaa koko ryhmää, ku en mä pysty." "Ekaksi, en mä oo missään vaiheessa sanonu, että sun ei kannattais alottaa ryhmää ja sitä paitsi, tää kerta meni nyt näin mut se johtu siitä, että sul oli huono vointi. On sul menny ihan hyvinkin ryhmä. Vai mitä?" "Joo", mä sanoin. Mut J ei tajuu sitä, että se huono vointi on nimenomaan sitä epäonnistumista.

Lähin siitä sit kävlee seurikselle, mis me tavataan aina A:n kanssa. Se matka oli tuskallinen. Vastaan käveli yks kalju mies. Mä pysähdyin, menin paniikkiin ja aloin miettii, et mitä mä teen. Se ei kuitenkaan ollu se mies, mut menin silti varmuuden vuoksi toiselle puolelle tietä. Oli äärimmäisen ahdstavaa, mutta mä selvisin seurikselle asti.

Siel me sit juteltiin ihanan A:n kanssa, Kerroin taas vähän raiskaus illasta ja siitä miehestä. Sanoin, että mä ansaitsin sen, koska oon paha. Kerroin että mulla on lapsesta saakka ollu semmonen olo että oon saatanasta. Joskus ykstoista vuotiaanahan mä oikeesti kuvittelin olevani saatanan lapsi. Mul lukee siitä päiväkirjassakin. A sano jotain, että Jumala on luonu meijät kaikki oman rakkautensa kohteeksi ja saatana yrittää tulla siihen väliin sanomaan muuta. Sitä ei kannata uskoa.. Ja niinhän se varmaan onkin. A sano, että ei usko, että yksikään ihminen on pelkästään paha tai hyvä, vaan meissä on kumpaakin. Ehkä mäkään en sit oo paha. En tiiä.... mulla on kuitenki sellanen olo. Ja ei siks et olisin tehny jotain pahaa vaan niinku A kysy ni mul on semmonen olo, et mussa on saatanan leima. Se vaan on, ilman mitään erityistä syytä. Mä sanoin, että "pahoille ihmisille tapahtuu pahoja asioita". A oli eri mieltä.

Juteltiin myös mun isoisästä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kerroin, että syytän mun isää siitä ja en oo voinu antaa sitä mun isälle anteeksi. Sen olis pitäny suojella mua. Mun isä tiesi, että hänen isällään oli semmosta taipumusta, mut se ei suojellu mua siltä. Mä olin pieni tyttö. Olin isin tyttö. Miks se ei suojellu mua? Oliko oma ylpeys oikeesti arvokkaampi ku oman pikku tytön hyvinvointi? En ymmärrä... A kehotti mua puhuu mun isän kanssa asiasta, Mä mietin sitä vielä.... Tuntuu hankalalta. Sit aika loppu ja lopuks viel rukoiltiin yhdessä. Se on ihana hetki. Ku joku rukoilee mun puolesta. Sitä mä kaipaan.

Menin sitte takas porukoille ja äitihän ei siis oo kotona. K-sisko oli tehny ruoan, joka ei kelvannu mun isälle. Se söi jotain muuta, kun valittamiseltaan kerkes. Oli niin sairas, väsynyt ja nälkäinen. Me hengailtiin kolmestaan olkkarissa, mä K-sisko ja isä. Katottiin uutisia ja siel sanottiin, että miespuolisia ministereitä on nyt paljon enemmän ku naisiapuolisia. Sit isä sano: "Ei naisten kuulu olla ministereitä. Naisilla kuuluu olla pitkät hiukset ja isot tissit ja niitten kuuluu olla kotona siivoomassa ja laittamassa ruokaa, että ihmisille riittää töitä." Mä suutuin sisältä, pahasti. Sanoin melko rauhallisella äänellä että; "kyl naisetki on ihmisiä" Mun sisällä kiehu. Jumalauta mun sisällä kiehu ja kiehuu edelleen. Sit isä viel käski mun ja K-siskon tyhjentää astianpesukoneeen. Suututti vielä enemmän. Ihan oikeestikko se näkee naiset vaan miesten orjina. Mun oli päästävä pois sieltä. Keksin verukkeen ja soitin omassa huoneessaan olleelle Makelle, et josko se vois mautolla heittää mut himaan, ja heittihän se. Nyt oon tääl yksin kauheen vihan, surun, ahdistuksen, järkytyksen ja pelon keskellä. VITTU MÄ VIHAAN TÄTÄ KAIKKEA! HALUUN VAAN POIS!!

Isä, ota mut jo kotiin,
en jaksa enää lähtä uusiin sotiin.
Mun aika on jo koittanu,
en mä täs elämäs voittanu.
Tahdon vapaaks elämän kahleista,
pois tästä pahasta ja valheista.
Mä en oikeesti enää jaksa,
jyrkät seinät tulee vatsaan.
Liian yksin tän paskan kanssa,
aina astun uuteen ansaan.
Jonka joku mun eteen on laittannu,
harmi etten oo vielkään niskoi taittanu.
Kuolema korjaa mut jo pos täältä,
en mitään ees oota enää elämältä.
Isä mä haluun jo sun luokse,
rahat tai henki, ota ja juokse.
Miks mun pitää tääl viel kärsii,
näit ajatuksii pahoi järsii.
Jos et ota mua pois, mä lähen ite,
taivaasen tahon mut helvettiin kai joudun sitte.
Vihaa vaan toisillemme täällä jaamme,
tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

All you see is all you get

Eilinen päivä oli ihan kauhee. Mä vaan itkin koko päivän yksin kotonani. Teki niin kovin mieli viiltää mut en tehny sitä. En enää. Vaikka mulla olis mahdollisuus. En mä viittiny tai edes pystyny mennä yhteisiintiloihinkaan. En halunnu häiritä kuntoutuskodin omahoitaja T:tä. Sitäpaitsi kun mul on paha olla ja meen sinne ni mut vaan passitetaan pois. Kerran T sano seuraavana päivänä: "Mä en ees ymmärrä et kui sä tulit tänne eilen ku et sit ees puhunu mitään". Ei se ollu ees kusyny multa mitään ja muutenki... joskus pelkkä toisen ihmisen läsnäolo helpottaa oloa. En viittiny sanoa että jos en olis sillon tullu yhteisiin tiloihin ni olisin viiltäny, koska se vihaa sitä. Siitä ei saa puhua sanaakaan.

Kerran ku olin jakamas dosettii joku vuos sitten, ja T meni siit mun luota hetkeks pois ni mä olin ottanu keittiöveitsen laatikosta ja pitelin sitä ranteella. Voin sillon tosi huonosti. T palas mun luo ja näki veitsen. Se oli ihan kylmän viilee ja sano et laita se veitsi pois ja jatka lääkkeiden jakoa. Mä en totellu vaan liikuttelun veistä kevyesti ranteen suonien päällä. Sit äänet käski tappaa T:n. Mä nousin hitaasti tuolilta veitsi kädessä. Lähestyin T:tä mut en sanonu mitään. Pysähdyin, koska en halunnu satuttaa sitä, vaikka äänet sano muuta. "Jos sä tuut vielä lähemmäs ni mun pitää soittaa ambulanssi", T sano. Peräännyin. En halunnu sairaalaan. Laskin veitsen pois, jaoin lääkkeet ja lähdin asunnolleni. Siitä ei seurannu mitään.

Kerran yritin puhua T:n kanssa viiltelemisestä, mut se kielsi. Se ei vaan voi sietää koko puheen aihetta ja pitää koko touhua vastenmielisenä ja mua varmaan myös. Oon usein kysyny T:ltä et viihaako se mua. Tai oikeestaan että miksi se vihaa mua. Se ei oo koskaan sanonu et se ei vihaa mua... vaan, että tää on hänen työ ja hänen tehtävä on auttaa. Onhan T tosi kiva, varsinki sillon ku ite voi hyvin, mut onkohan se sit viel niin kokematon tai jotaìn, nuori kun on. Sitäpaitsi sil on selvästi suosikki asukkaat ja sit ne keitä se vihaa ja mä kuulun niihin.... selvästi..... enkä ihmettele

Niin palataan siihen eiliseen. Olin siis koko päivän yksin ja ahdisti tosi kovin. En tehny oikeen muuta ku olin koneel. Ajauduin taas kattomaan viiltely ja itsemurhakuvia. Litistyneitä, puolikkaita ihmisiä jotka jääny junan alle. Mäkin haluaisin. Sit oli semmosii mis oli naama ihan muussina ku oli ampunu itteään. Sairasta laittaa tommosia kuvia nettiin mut vielä sairaampaa kattoa niitä kuvia.

Sit mä vaan itkin ja itkin. Äiti on helsingis sairaalas tutkimuksis tän viikon. Jos se olis ollu kotona ni olisin soittanu sil et tulee hakee mua mut ei voinu sitäkään tehä. Meinasin myös olla yhteyded A-pappiin mut en halunnu häiritä. Sitäpaitsi mä selvisin. Oon yhä täällä ja en edes viiltäny.

Tänään aamu jatku sit samanlaisena. Laitoin T:lle viestii et onko kotikäyntii ku yleensä on keskiviikkoisin. Se ei vastannu ja ku katoin ikkunasta parkkipaikalle ni sen autoo ei ollu siel. T oli siis taas pois ja jäi tän viikon kotikäynti kokonaan välistä koska: mua siis ahdisti koko päivän taas joten päätin kysyy isältä että josko saisin tulla porukoille. En tietenkään kertonu että ahdistaa ja tarkotus oli palata illalla kotiin. No mä jäinki sit yöks joten en oo sit kuntoutuskodis huomen ku vois olla kotikäynti.

Meil oli tosi kivaa isän, K-siskon ja Maken kanssa. Naurettiin ihan sikana ja kaikkee. Sit jäätiin Maken kans kahestaan olkkariin ja meil oli oikein henkevät keskustelut. Ahdistus kalvas koko ajan sisällä vaikka naureskelin ja keskustelin. Se ei vaan katoo mihinkään koskaan. Lievittyy kyl ku on perheen kanssa ja ottaa lääkettä mut ei nee pois.

Huomenna, tai no oikeestaan tänään, mul on sosiaalisten taitojen ryhmä ja sen jälkeen nään A-pappia. Ryhmästä sen verran että ku meil on tapana jakaa kaikil ryhmäläisil, mukaanlukien vetäjät, palaute sellasil papereil jois lukee kunkin nimi. Nii ni maanantain ryhmäs kaikkien piti rikkoo rutiinei sen verran et jotenki eri taval antaa palaute. Jotku piirsi, mä en pystyny. Jotku anto suullisen palautteen, mä en pystyny. Mul ehotettiin myös että voisin kirjottaa kääntöpuolel mut en halunnu koska sit kaikki tietää et se on just multa. No loppujen lopuks päätettiin et voin antaa leimat kaikkien papereille. Mut siis niin. Sit toimintaterapeutti J anto palautteen silleen et se kiitoksena anto kaikil jonku pikku jutun ja samal kerto et kui anto. Kaikki muut sai kehuja mut mä sain kannustuksia. VITTU MÄ OON LUUSERI. Yhel sanottiim et se osaa hienosti ottaa asioita huumoril. Yhel sanottiin et se on rohkee ja kova jätkä. Yhel sanottiin et sil on hienoja mielipiteitä ja kommenttei...... Mul sanottiin et mun pitäs uskaltaa olla omaitteni. Mut kun mun omaitteni on just näin paska. En mö oo muuta ku mitä musta ulos näkyy. All you see is all you get. Mun kohdalla.

Nooooh... ihan sama. Meen varmaan tästä nukkumaan. Kattomaan taas raiskaus kuvia unten muodossa. Kiitos hei.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

En saa määrätä kehostani

Etäisyys tuntuu olemattomalta, mutta kaikki on silti niin kaukaista. En saa kiinni ajatuksista, jotka kuitenkin ovat vallanneet pääni. Sekavaa, sekavaa, sekaisin. Pääni on. Pääni on sekaisin. Tekisi mieli huutaa ja itkeä. Kiljua ja raivota. Satuttaa, itseäni. Se kasaa ajatukset ainakin hetkeksi. Sitä minä kaipaan ja ikävöin. Sitä ihanaa tunnetta kun terä ensin koskettaa ihoa, sitten painautuu sitä vasten. Syvemmälle ja syvemmälle. Sitten hidas hidas veto ihoa pitkin. Hitaasti se sattuu enemmän. Vedän terää ihoa pitkin ja kun terä on mennyt pituisensa matkan, aukinaiselta puolelta alkaa vuotaa verta. Kun nostan terän iholta veri alkaa pulputa haavasta. Ahh, sitä hallinnan tunnetta. Kaikki on tässä ja nyt. Ajatukset ovat vihdoin kasassa. Näistä ajatuksista saan kiinni. Näitä asioita ikävöin.

En oikeastaan osaa muuta ikävöidä. En muista, tai voi olla että en edes tiedä, millaista on olla onnellinen. Voida hyvin. En voi ikävöidä sellaista mitä en ole koskaan tuntenut. Minut pilattiin jo lapsena. Tuhottiin, rikottiin, särjettiin. Itseni satuttamisen tunnen ja tiedän. Se on aina tuonut helpotusta minulle. Minulle, joka en edes ansaitse helpotusta.

Olen kuitenkin lopettanut sen, sillä en halua olla itsekäs ihminen. Minulle on monesti sanottu että minun pitäsisi olla itsekkäämpi. Silti viiltelyä, joka minua auttaa, ei hyväksytä. Siitä tehdään minulle syyllinen olo, vaikka se auttaa kasaamaan ajatuksia, pysymään läsnä tässä hetkessä ja siirtämään kehon muita ikäviä tuntemuksia hallitumpaan muotoon. Se on myös hyvä konsti kostaa itselleni tekemiäni pahoja asioita ja ajattelemiani pahoja ajatuksia ja epäonnistumisia.

Mutta kun se satuttaa läheisiäni. Ja sitä en halua. En kyllä ymmärrä miksi se on paha asia. Minulla ei ole oikeutta määrätä kehostani edes tässä asiassa. Tahdon pystyä hallitsemaan omaa kehoani. Tarvitsen sitä tunnetta. Mutta en ansaitse sitä.

Minun pitää kuolla. Olen oikeastaan puoliksi kuollut sisältä. Osa minua on viety ja loput minusta tahtoo jo pois. Onko aikani nyt? Mietin sitä päivittäin. En tahdo elää.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Mitäs luotit. -Sinä

Itketkö sinä? Taasko? Eikö sinua hävetä? Olet aikuinen ja kyynelehdit kuin pikkulapsi. Sulje silmäsi tiukasti yhteen, pidätä hengitystäsi ja laske kymmeneen. Et saa itkeä. Et ainakaan tämän syyn takia. Se oli sinun syytäsi. Omaa syytäsi. Tunnetko tuon kivun? Se on oikein sinulle. Sinä lähdit sen miehen matkaan, joten saat nyt kärsiä seuraamukset. Ei riitä että se mies vei sinulta neitsyytesi, kaiken mihin uskoit, ihmisyytesi. Se ei riitä. Ansaitset tämän kaiken pahan mistä kärsit nyt jälkeenpäinkin. Mitäs luotit...

Et saa koskaan elämääsi takaisin. Tiedät sen itsekin. Loppuaikasi tällä planeetalla tulee olemaan kärsimystä. Kuulet, näet, tunnet, haistat sen miehen koko ajan lähelläsi. Kipu siellä tulee seuraamaan mukanasi ikuisesti. Et pääse eroon takaumista ja painajaisista. Se on sinulle oikein. Mitäs luotit.

Sinua delegoidaan jatkuvasti toisen ihmisen vastuulle. Kukaan ei halua auttaa sinua, sillä kaikki tietävät, että sinua ei voi auttaa. Tunnetko olevasi umpikujassa? Hah! Se on sinulle ihan oikein! Mitäs luotit!

Pyyhi siis kyyneleesi ja ryhdistäydy. Et saa surra tätä asiaa. Se on väärin sitä miestä ja läheisiäsi kohtaan. Älä itke enää. Et saa! Lopeta! 

-Sinä

Se yksi hetki

Seison linja-auto pysäkillä. Ahdistaa... Onneksi bussi saapuu pian hakemaan minut turvaan täältä. Täällä on vaarallista. Olen kaikkien armoilla. Kuka vain voi tehdä minulle mitä vain. Laitan kännykästä soimaan rauhallista musiikkia ja nappikuulokkeet korville. Kumpa tämä auttaisi ahdistukseen. Musiikki on kuitenkin tarpeeksi hiljaisella että kuulen ympärilläni tapahtuvat asiat. Vielä viisi minuittia ennenkuin bussi saapuisi. Selviänköhän?

Katselen ympärilleni nopein pään liikkein, kuten pikkulinnut, joiden koko elämä perustuu reaktionopeuteen. Olipa kyse sitten ravinnon saannista tai vihollisilta pakenemisesta. Minusta tuntuu vähän samalta. Kurautan kurkkuani auki varmuuden vuoksi. Jos vaikka täytyy huutaa apua. Puhelin on myös varmuudeksi esillä.

Tarkkailen yhä ympäristöä. Vielä neljä minuuttia.. selviänköhän? Ohitseni kulkee välillä ihmisiä. Arvioin vaaratilannetta ja jokaisen miehen kohdalla syke nousee ja ahdistus kasvaa. Sietämöttömämmäksi. Kolme minuuttia vielä. Hengitys on jo tiheää. En ehkä selviä.

Kaukaisuudesta kävelee kalju mies. Pidän katseeni tiiviisti hänessä. Ei se voi olla hän. En usko sitä. Ei minulla nyt näin huono tuuri ole. Mies lähestyy ja lähestyy, uhkaavasti. Minulla on huono näkö. Minun kuuluisi oikeasti käyttää silmälaseja mutta en halua. Miehen kasvot ovat siis vielä hämärän peitossa, mutta jo ulkomuodosta ja kiiltävästä kaljusta voi päätellä, että kyllä se hän on.

Pakoon.. Pakoon! Mutta minne? Bussi tulisi kahden minuutin kuluttua. Olen sidottu tähän paikkaan sillä en halua missata linja-autoa, joka veisi minut kotiin turvaan.

Jämähdän paikoilleni. En kykene liikkumaan enkä enää edes ajattelemaan järkevästi. Paniikki ottaa vallan. Mies tulee kohdalleni. ''Terve!'', mies sanoo hymyillen. Kumpa saisin hänet lakkaamaan tervehtimästä kohdatassemme. Voisin sanoa asiasta, mutta kun en voi. Minua pelottaa. Kovasti. Olen aina alakynnessä näissä tilanteissa. Mies on päättänyt tervehtiä minua ja minulla ei ole siihen sananvaltaa. Aivan kuten raiskaus hetkessä. Ei sananvaltaa. Täysin vallan vietävissä.

En vastaa mitään. Yritän nyt olla edes katsomatta hänen suuntaansa. Syke huitelee ties missä lukemissa. Yritän kasata itseäni ja samalla toivon että mies ei pysähdy luokseni ja vaadi jonkinlaista keskusteluhetkeä. Kun en nyt pääse pakoonkaan. Onneksi mies kävelee vain ohitseni. Vaikkakaan olo ei parane kyllä yhtään. Ahdistus on mennyt jo yli käsittelykykyni ja hallitsemattomat kyyneleet alkavat vierä poskia pitkin. Itken... keskellä kaupunkia... yksin... peloissani....

Tuskallinen viisi minuuttia on nyt takana ja bussi jonka kyytiin minun on tarkoitus nousta meinaa ajaa ohitseni, sillä olen kokonaan omissa maailmoissani ja umnohdan vinkata kuskille. Harhat ovat vallanneet pääni.

"Oot huono, oot paha, tapa ittes".... Kuin ihmeen kaupalla pääsen sisään linja-autoon, saan matkan maksettua matkakortilla ja menen istumaan vakiopaikalleni. "Tapa ittes, oot ansainnut sen, se oli sun syytä vitun huora" Matka kotiin on todella lyhyt ja ulkona olisi ihana sää. Kävellenkö? Ei onnistu. Totesin taas että siellä on liian vaarallista ja pelottavaa.

Harhat vain pahenevat ja jään elämään äskeistä tilannetta joka mielessäni etenee pidemmälle. Alan tuntea kovaa repivää kipua alapäässä. Haistan miehen deodorantin ja hien sekoituksen ja elelen omassa harhamaailmassani. Onneksi kuitenkin tajuan nousta pysäkilläni pois bussista. Enää pikku kävelymatka kotiin. Kävely pahentaa alapääkipua. Kipua, jota ei pitäisi edes olla enää olemmassa.

Vihdoin pääsen kotiin. Olen ehkä hädintuskin elossa, mutta selviämiseksi tätä ei voi kutsua, sillä mukaan jäi kamala kipu, flasbackit ja sen miehen äänl. Kuolemakin olisi ollut enemmän selviäminen. Eipähän tarvitsisi kärsiä enää...

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Kuula kalloon?

My fault my fault my fault my fault my fault my fault my fault!!

IT'S ALL MY FAULT!!

tiistai 18. huhtikuuta 2017

"Et oo valmis siihen!"

Ei tuu mitään. Mä yritin kysyy kuntoutuskodin hoitaja T:ltä et millon olis hoitoneuvottelu, koska mun pitää päästä puhuu lääkärille. T oli sitä mieltä että ei oo tarvetta. Sanoin että en voi jatkaa enää elämää tälleen. Siitä T oli samaa mieltä, mut sen mielestä lääkäri ei voi auttaa nyt. En oo valmis minkäänlaiseen traumaterapiaan. "Sä et oo mikään tyhmä Sandra. Tajuut kyllä itekkin että et pysty semmoseen nyt. Reagoit liian vahvasti sellaseen". Puhuttiin siitä että tulee takapakkia. Mä sanoin että oon lukeanu siitä ja takapakkia tulee väistämättä. "En mä oo lukenu semmosta", T sano. Mä sanoin että alkuun tulee takapakkia joka tapauksessa ku niitä asioita alkaa avaamaan. "Niin alkuun. Niin tuleekin alkuun, mut sä voisit mennä tosi huonoon kuntoon jos nyt alkaisit niitä läpikäymään"..... I disagree!

Mä nimittäin näin A-pappia tänään. Me puhuttiin kaikkee mukavaa ja ei niin mukavaa. Ekan kerran raiskauksen jälkeen sain puhuttuu siitä...siis kerrottuu et mitä tapahtu. sanoin. Oonhan mä kirjottanu siitä, mut en KOSKAAN puhunu ääneen niitä juttuja. Tuntui kummalliselta kuulla ne. Mä niinku kerroin samalla itelleni, mitä oli tapahtunu, oikeesti. Se on tapahtunu mulle. Vaikka se mies sano, että sitä ei tapahtunu. Se tapahtu... ja se ei ollu mun syytä. Miks mun on niin vaikee ymmärtää sitä...

Ja siis oon sen takia eri mieltä T:n ja lääkärin kanssa siitä että en oo valmis traumaterapiean, koska se oikeesti autto ku sain sen yhenki jutun puettuu sanoiks ekaa kertaa. Mul tuntuu taas fyysisesti nyt kun kirjotan tätä. Semmonen outo tunne. Kädessä....

Sori taas tekstin sekavuus. Nukuin (taas) huonosti viime yönä, koska kokeilin olla ottamat stilnoctia. Mä siis oon ollu osastollakin tässä välissä... Ihan pari yötä. Ja vapaaehtosesti. Siel tehtiin vähän lääkemuutoksia. Stilnoct ja cisordinol tarvittaviin ja temesta listalle kolmesti päivässä. Mul on nyt siis lääkkeinä: Xeplion(injektio), Abilify Maintena(injektio), temesta, brintellix, levozin ja tarvittavina stilnoct ja cisordinol. Inhottavaa ku on niin paljon lääkkeitä, mut en pysy kasas ilman niitä. Mut niinku A-pappi sano, ni ei ne lääkkeet auta siihen syyhyn vaan pelkästään oireisiin. Pitäis päästä juttelee jollekki, mut kukaan (muu ku A) ei haluu auttaa mua....

Cisordinol on siis harhoihin. Se on ollu kans tosi hyvä lääke ja oikeesti vähentää ääniä. Mut kosketusharhoihin se ei auta. Niihin ei auta mikään. Puhuttii A-papin kanssa et mun kannattais käydä  gynekologilla niitten alapääkipujen takia. Mä ite sanoin sitä. Jos se onki joku fyysinen juttu. Tosin outoohan se olis että tulee ja menee aina olon mukaan, mutta mitään en sulje pois jos pääsen eroon siitäkin. En kyl tiiä pystynkö menee gynelle. Se on ihan kauheeta.. Ja ku viimeks ku olin siel ni se oli viel mies joka tunkeutu mun sisään. Inhottavaa :(

Mut joo.. ei mul muuta tänään.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Maailman tärkein

Tänään aamulla syntyi mun tuleva kummipoika! Ihanaaaa. Sisko sai siis toisen lapsosen ja siitä tulee mun kummipoika :)

On ollu ihan ok pääsiäisloma. Siskon toinen poika oli porukoil hoidossa ja mäkin täällä. Sain toteuttaa itteeni lastenkaitsijana kun käytiin ulkona pikkimiehen kanssa ja leikittiin muutenki. Siskonpoika on kaks vee. Ja maailman söpöin. Yht söpö ku tää uus tulokas.

Mut niin... mua stressaa kauheesti ku paikkurit lakkaa kulkemasta toukokuun alusta tääl kaupungis mis asun. En uskalla kulkea tuolla yksin. En ollenkaan. Bussi pysäkille korkeintaan ja sinnekkin oon nyt melkein aina joutunu pyytää saattajan kuntoutuskodista. Harmittaa olla tällanen mut ku en oikeest voi tälle mitään...

Tänään on muuten pääsiäinen. Hyvää pääsiäistä! Jeesuksen hauta on tyhjä ja armo on toteutunut. Tärkeä päivä. Ilman tätä päivää ei muuten päästäis taivaaseen. Et miettikääs sitä :D onneks Isä anto poikansa Jeesuksen meille armon tuojaks. Kiitos Jeesus että kannoit meijän synnit. Meil kaikil on nyt paikka taivaassa!!

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Yöt on pahimpia

Ahdistaa niim pirusti. Viime yönä tuli nukuttuu alle 2 tuntii ja en silti vielkään oo saanu unta.

Sattuu.....

En tiiä pitäskö nyt sanoo että eilen vai tänään ku en oo viel nukkunu mut kai se on eilinen..... eli siis eilisen koko päivän piti olla äänes. En olis muuten selvinny siit päivästä. Ahdisti koko ajan ja harhat yritti ottaa vallan mut ku oon porukoil ni se EI saa näkyy. Eli koko ajan piti väkisin vääntää nauruu ja juttuu. Ei saanu hiljentyä koska sillon ne hyökkää..

Neljä ihmistä on jo ehdottanu mul osastoo. Ensin kuntoutuskodin hoitaja T, sit A-pappi, sit polihoitaja T ja sit äiti. Kuntoutuskodin hoitaja meinas soittaa ambulanssin ku ei saanu muhun mitään yhteyttä hetkeen. "She's not here anymore"..... A-papin kans kävi silleen et puhuttiin osasto mahdollisuudesta ja vähän kaikest muustaki. Sit taas vajosin harhamaailmaan. Kuulin kaukaisuudessa ku A sano et nyt täytyy soittaa sun äidille tai jonnekkin muualle. Sain sit jossain kohtaa kii todellisuudesta ja soitettiin äitille ja menin kotiin. Polihoitaja T:n kans menk silleen et ku kerroin mun oloista ni se sano et mahdankohan pärjätä kotona vai pitäskö miettii jotain muuta vaihtoehtoo. Sanoin että en halu osastolle. Äitin kans sit vähän sama juttu ku polihoitaja T:n kans ja ku sanoin et en halu osastolle ni äiti sano siihen tylysti et: "mä oon kuullu niin monta kertaa ton ettet haluu osastolle"

Mä tiiän et mul on ympärillä paljon ihmisii jotka haluu auttas... mutku mikään ei oikeen tunnu toimivan. Ehkä mua ei vaan voi auttaa... kuolen tällasena, pian... hyvin pian.......

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Voin huonosti... huonommin....

Paskaa.... Menee ihan vitun perseelleen nyt..En ees tajuu miten  oon taas vajonnu tänne. Yks pikku juttu ja alko alamäki...outoo tästä tekee se, että se pikku juttu on tapahtunu monesti aiemminki, mut nyt se jotenki kolahti pahemmin. Ja varotan jo nyt et voi olla sekava teksti vähien unien takia....

Eli siis oon nyt käyny sosiaalistentaitojtenryhmässä  maanataisin ja torstaisin. Siel on menny tosi vaihtelevasti. Voin joskus tehä postauksen siit mut nyt en puhu siitä. Mä olin ihan normisti maananataina ryhmässä ja meni ihan ok. Ku tulin pois sieltä ni näin sen miehen taas. Siitä se alko.. Menin taas ihan paniikkiin ja pahinta siin oli se et olin just venaamassa bussii ja olin siis sidottu siihen paikkaan. En voinu mennä pakoon. Näin ku se läheni. Ahditus oli katossa. En tiennny mitä tehdä. Sit se tuli kohalle ja moikkas, niinku mitään pahaa ei olis koskaan tapahtunu. Mul pimeni hetkeks, ahdisti. En olis pystyny yhtään puolustautuu jos se olis hyökänny kimppuun.. Pelotti vitusti ja aloin taas kuulla ääniä. Aluksi sellasia jotka varotti: "Se haluu satuttaa sua" "Se on vaarallinen" "Mee pakoon, juoksejuoksejuokse..." jne.. Sit nousin bussiin. Olo vaan paheni. Ajattelin et mitä jos se olis mun perässä noussukki bussiin. Olisin ollu vankina siellä.

Sit nousin kotini kohdalla bussista pois. Menin sovitusti kuntoutuskodin yhteisiintiloihin asukasinfoon, vähän myöhässä sosiaalistentaitojenryhmän takia. Menin aluksi istumaan siihen pöydän ääreen missä kaikki oli. Ainoa vapaa paikka oli kahen miehen välissä. Ne on mulle kaikki tuttuja ku ne on mun naapureita, mut en pystyny olemaan siinä. Menin sit sohvalle istuu erilleen muista. Siinä meni taas kuulumiskierros. Kuulin yhä ääniä. Sit jostain syystä vajosin harhamaailmaan. Katosin kokonaan tilanteesta ja aloin myös tuntemaan juttuja. Flashbackit alkoi. Tunsin, kuulin ja jopa haistoin sen miehen ja sen tilanteen. Mua alko sattuu alapäähän. Tuntu ku olis ollu siin raiskaustilanteessa. Sit havahduin ku mua kutsuttiin. Oli mun vuoro kertoo viikonlopusta. En saanu sanottuu mitään. Oli liian paha olo. Kohautin vaan harteita ja sit siirryttiin seuraavaan ihmiseen. En oikeen muista mitä siinä ympärillä tapahtui, mut mun flashbackit oli voimakkaina. Kuulin kaikkee mitä se mies sano sillon. "Sandra älä häpee ittees, tätä ei tapahtunu. Mitään ei tapahtunu".... kuulin kaikkee muutaki. "Se oli sulle ihan oikein, tapa ittes vitun huora....."......

Olin käpertyny kasaan. Pitelin jalkoja tiukasti yhdessä. Olin siellä sen miehen luona, vaikka istuin siinä kuntoutukodin sohvalla. Yritin estää sitä raiskaamata mua, mutta vaikka kuinka puristin reisiä yhteen, se kipu ei loppunu. Sit kaikki muut oli lähteny ja kuntoutuskodin omahoitaja T tuli kysymään multa, että mikä mulla on. Kerroin että näin miehen. "Onko sulla ääniharhoja nyt?" nyökkäsin. Sanoin että myös tuntuu ku raiskattais. "Niin ne on niitä kosketussharhoja", T sanoi. En muista mitä kaikkea siinä tapahtui, mut myöhemmin T tuli taas mun viereen ja sanoi, että saattaa mut kotiini ja avattais yhdessä TV, että saisin muuta ajateltavaa. Sen työaika oli jo lopussa. Me sit yhdessä käveltiin mun kotiin, melkeen viereiseen asuntoon. (tää on rivitalo siis). En muista mitä kaikkea siinä sit juteltiin. Olin vaan puoliks läsnä. Jotain T sanoi, että mun pitää päästä yli niistä harhoista. Sanoin että mua pelottaa. T sano: "Mut se tilanne on nyt ohi ja sä selvisit siitä" Mä sanoin että se tilanne ei oo ohi. "On se. Me ollaan täällä sun asunnolla ja täällä ei oo muita ku me kaksi. Päästät vaan irti niistä harhoista" Mä sanoi siihen: "Mut se on tosi hankalaa ku oikeesti sattuu fyysisesti" T sano ymmärtävänsä, mut kehotti suuntaamaan ajatukset muihin asioihin.

Sain sen tv:n päälle ja otin T:n kehotuksesta tarvittavan. Olin yhen jo ottanu aikasemmin. Sovittiin että meen aamulla käymään yhteisistilois. Sit T:n piti lähtee ja mä jäin "kattomaan" TV:tä. Todellisuudessa vajosin taas harhamaailmaan. Jonkin aikaa meni ja sit vähitellen aloin nousta pois sieltä. Sit se olo meni joksikin kolmeks tunniks ohi ja mä yritin tietoiseti tehä jotain etten vajois sinne uudestaan. Mut sit piti mennä nukkumaan..... siit se alko taas. Yritin T:n ohjeiden mukaan suunnata ajatuksia muualle. Mä koitin kattoo ohjelmii, kuunnella musaa, piirtää, kirjottaa ja jopa laskee matikkaa, mut mikään ei auttanu. Mä vaan kärsin koko yön. En nukkunu silmäystäkään . Sit kello tuli jotain yheksän ja mä menin yhteisiintiloihin kuten oltin sovittu. T jutteli jonku toisen asukkaan kanssa ja mä parkkeerasin taas siihen sohvalle odottamaan. Harhat oli yhä päällä. Sit se toinen lähti ja T tuli siihen mun luo. "Älä vaan sano, että sä et oo nukkunu" Mä kerroin illasta ja yöstä. "Onko nyt harhoja?" "On", mä vastasin. "Sun pitäis nyt ehdottomasti saada nukuttuu. Soita sun äidille, että se tulee hakee sua heidän luo ja koita nukkuu vähän" No mä sit tein niin ja äiti haki mut. En saanu nukuttuu porukoillakaan, mut olo kyl parani huomattavasti.

Sit illalla palasin kotiini. Hetken oli hyvä olo ja sain siivottuu ja tiskattuu. Olin koko ajan siinä pelossa, että paha olo palaa taas ja niinhän se palas taas kun menin sänkyyn. Edellis yö toistui ja mulla oli aivan kauhee olo. Harhat ja flashbackit. Välil mä vaan pyörin sängys tuskissani. Vikan kerran katoin kelloo vähän ennen viittä. Sit olin nukahtanu ja heräsin kasin aikoihin. Eli joku kolme tuntii sain nukuttuu... Kuntoutuskodis on täl hetkel opiskelija ja se tuli sovitusti käymään puol 11. Meijän piti tehä ruokaa mut hellaa ei saanu käyttää, koska huoltomies oli just liimannu jonku listan siit virestä. Mä olin tyytyväinen koska en olis jaksanu. Opiskelija lähti sit menee ja muistutti mua peliryhmästä joka oli klo 12.30-14. Sanoin että meen sinne, mut en sit pystynykkään kun sen aika koitti. Oli taas niin paha olo. Opiskelija kävi hakemassakin mua, mut mä en lähteny sen mukaan. Se sano, että lähettää T:n käymään mun luona. Ei T sit tullukkaan. Laitto vaan tekstiviestin että peliryhmä alkanu ja mä laitoin sille että en pysty tulemaan.

Sit joskus varttii vaille neljä T tuli mun luokse käymään. Kerroin etten oo nukkunu ku kolme tuntii viime yönä ja että en ollu myöskään eilen päivällä saanu nukuttua. T sano että pitää soittaa  mun poli hoitajalle. Se kävi soittamas ja tuli hetken päästä takasin. Sovittiin sitten että saan ottaa yhen tarvittavan vielä iltalääkkeiden kanssa jos se vaikka auttais. Toivotaan... Sit puhuttiin yhestä vertaistukiryhmästä joka on netis. Oon lukenu siit jonku artikkelin joskus ku polihoitaja oli antanu mul luettavaks. Voi olla että huominen sos.tait.ryhmä perutaan koska toinen vetäjä oli ainakin tänään kipeenä kuulemma. Mut mul on tapaaminen A-papin kanssa klo 14:30. Sanoin siitä T:lle ja sanoin että en ehkä uskalla mennä sinne. T sano että mä en saa pysäyttää koko elämääni nyt. Ja että se voi vaikka saattaa mut bussi pysäkille. En sit tiiä.... Sit kello tuli jo puol viis ja T sano et sen pitää mennä jo hakee sen lasta päiväkodista. "Pärjääthän sä? Kutsu vaikka K-sisko käymään.Ja tee jotain ruokaa" En ollu siis syöny mitään koko päivänä, ku kokkaus oli jääny väliin. Mä sanoin vaan et joo. "Pärjääthän sä?" T sano viel ovelta. "Joo", mä sanoin. "Hyvä, kyllä sä pärjäät. Huomiseen!" Sit se lähti ja paha olo paheni.

Kutsuin sit K-siskon kylään ja tein ruokaa. Kun K tuli, ni olo parani taas huomattavasti. Meil oli ihan kivaa. Se lähti joskus kasilta ja sit taas oikeen ryöpsähti semmonen järkyttävä ahdistus. Oon nyt yrittäny pitää ajatukset kasassa. Siihen on auttanu tää kirjottaminen. Pelottaa ku koht pitää taas mennä nukkuu. Palaako taas kaikki paska mieleen. Tä on nyt jotenki ollu voimakkaampaa ku aiemmin...

Nyt meen koittaa nukkumista. Hyvää yötä ja sori ku taas näin pitkä postaus.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Sandra 13-14-vuotiaana

Kirjotan taas vanhan pv kirjan sisältöä vähän. Samat säännöt eli:  jos on kolme pistettä alus tai lopus, ni se meinaa sitä, et sitä ennen tai sen jälkeen on ollu jotain tekstii, jota en oo syystä tai toisesta halunnu kirjottaa tänne.
13vuotta:


23.3.2006
Sain taas raivarin koulussa ja mä "lintsain" musantunnilta, ku en halunnu olla mukana siinä vitun esitelmässä...
...RUKOUS:
Auta mua Jumala. Sua ei ilmeisesti yhtään kiinnosta mitä mulle tapahtuu. Sun pitää auttaa niitä synnittömiä. Mä oon niin kauan yrittäny löytää sut, mut mikä onkaan lopputulos. Mä saan vaan kärsiä. MUTTA siunaa kaikkia ja anna mun löytää sut. Vai eks sä haluu et näin syntinen ihminen ku mää, pääsis taivaaseen. Siltä se ainaki tuntuu. Ota mut pois täältä, Sun luokse. Mä haluun sinne, mutku sinne ei näytä pääsevän millään. Mut siunaa mun perhettä ja kavereita...
 
 
 
Joo.. Ei vois itsesäälisempi olla rukous. Lopus tuli viel ihan perus kiitokset kaikesta sun  muut mut en viittiny kirjottaa. Olin seuraavana päivänä kirjottanu anteeksi rukouksen tosta rukouksesta :D Napsahdellen. Ja toi alkuosa. Mä muistan sen esitelmän. Mun ryhmäl meni pieleen koska mä en ollu mukana...
 
 
14vuotta:
 
22.8.2006 (koulus)
Tääl on tylsää ku ei oo ketään ni kirjotan. Mä oon tosi väsyny, ku en oo saanu nukuttuu. Ketään ei kiinnosta paskaakaan. Mä oon niin vittuuntunu. Kiva alottaa koulu aina väsyneenä. Pitäiskö sanoo sil psyykkarille huomenna? Jos vois antaa vaiks jotain unilääkkei. Mä oon niin uupunu...
 
Vituttaa 9.10.2006
Vituttaa. Vituttaa.. VITUTTAA!! Auttakaa. Mä tapan itteni. Viillän! jotain! En voi jatkaa näin. En pysty syömään enkä nukkuu. Ja pitäis kuunnella lisäks kaikkien vittumaista kusipäisyyttä. Vituttaa!...
...Oon saanu kaikki mun kaverit ja opettajat vihaamaan mua vieläkin enemmän. Eiks se olis ihan vitun sama jos tappaisin itteni. En todellakaan voi mennä sinne kasteelle viel ku pappi tuli henk. koht. pyytää. En voi. En todellakaan oo valmis. Oon nii vitun syntinen. Jumala ei rakasta syntisiä. Eli Jumala ei siis rakasta mua. Ja mä ymmärrän. En mäkään itteeni rakasta. Kuka rakastais tällasta vitun läskii rumaa ja vielä kusipäistä vamppii joka aattelee vaan itteään. EI KUKAAN! Kui en sit vois TAPPAA itteeni? KUI? Must se olis ihan hyvä keksintö. Ja parasta mitä oon ikinä mun elämäs tehny. Vituttaa. Auttakaa nyt joku! En jaksa enää, eikä ketään kiinnosta. Ei kyl muakaan. Tapan siis itteni ja kaikki on ilosii. Vituttaa
 
KILL ME NOW!
EVERYBODY MUST BE KILLED! THIS WORLD AIN'T A PLACE TO LIVE IN
 
Mul on ollu tosi pitkään univaikeuksia. En vaan osannu kertoo niistä ni luulin ettei ketään kiinnostanu. Psyykkari oli siis mun nupo hoitaja. Nupo oli mun kohdalla täysin yhdentekevä, sillä en pystyny puhuu siellä mitään. Mun kohalla se oli oikeestí vaan sitä, että menin sinne, istuin hiljaa paikallani ahdistuneena 45min, lähdin pois sieltä. Ei sielä osattu auttaa mua. Tai mä en osannu ottaa apua vastaan.
Olin tosi umpikujassa tosi pitkään. En osannu ottaa apua vastaan ja olin masentunu ja super ahdistunu. Olin myöskin aika yksinäinen, vaikka mulla oli kavereita. En viihtyny seurassa, joten olin yksin. Kesällä 2006 olin ollu baptisti seurakunnan leirillä ja mun piti mennä kasteelle ja liittyy siihen kirkkoon. Ei pahalla mut onneks en ehtiny, koska luterilaisuus on mun juttu.
Mul oli todella kummallinen suhde Jumalaan. Mä niinku uskoin ja "evankelion", mut silti kirjotin tolleen..
Halusin oikeesti kuolla ja luulin ettei kukaan välitä musta. Olin väärässä.

tiistai 31. tammikuuta 2017

Yliannostusdraamaa

Semmonen eilinen...

Heti aamusta pää oli täynnä paskaa. En löytäny ulospääsyä. Niinpä vedin levozin 50mg:tä joku 10kpl ja päälle liköörii ja siiderii mitä kaapista löyty. Oli pakko vähän tyhjentää päätä. Mul oli kesältä jääny levozonki ku olin lopettanu itte omia aikojani lääkkeitten syönnin.

No olin sit vähän humalas ja muutenki sekava lääkkeitten takii. Menin silti kuntoutuskodin asukasinfoon jonka jälkeen on dosettien jako. Asukasinfossa kerrotaan viime viikon kuulumiset ja tulevan viikon suunnitelmat. Kuntoutuskodin hoitaja T katto alusta asti mua kummallisesti. Sain jakaa lääkkeet siinä asukasinfon alussa ja ku T kysy multa jotain ni mun vastaukses huomas et oon humalas ku puhe sammalsi.

Siin vaihees T ei viel sanonu mitään mut sit ku tuli mun vuoro kertoo kuulumisii ni T sano vaan et: "Sandra, ooksä vetäny jotain?" Kysyin et kuinnii. "No ku sä vaikutat vähän sekavalta." Mä en vastannu mitään. Sit T sano: "Nonni jätetään Sandra välistä ja mennään seuraavan vuoroon.

Kun asukasinfo loppus, T käski mua jäämään siihen. "Tiesiksä että täällä on kielletty olla päihtyneenä yhteisissä tiloissa?", T sano. "En mä oo mitään ottanu", koitin sanoo. "Kyl sä nyt selvästi jotain oot ottanu. Sandra ootko sä humalassa?" Nousin ylös tuolista ja kompuroin. "Eli oot", T sano. Sit se sano et soittaa mun äitille. Luuli siin vaihees et olin vaan humalas. Mä kielsin soittamasta äitille koska tiiän että se ei jaksa enää näitä ylimääräsiä juttuja ku niitä muitakin on jo tarpeeks. "Kyl mun nyt on soitettava sun äidille", T sano. "Sul on vaitiolovelvollosuus ja mä oon täysi-ikänen. En halu et soitat äitille!" "No sit mä soitan ambulanssin. Mitä sä oot vetäny?" Kerroin mitä olin ottanu ja T huolestu ku kuuli lääkkeistä.

En oo ihan varma mitä siin tapahtu sitte koska meinasin sammua sinne sohvalle. Vähän ajan päästä tuli ambulanssi. Kello oli jo kymment yli neljä ja T:llä loppu työaika neljältä. Siin sit otettiin verenpaine, sokeri, kuume, puhallutettiin ja katottiin pupillit valolla. Ne anto mul lääkehiiltä ja hyi vittu se oli pahaa. Niit oli kolme ensihoitajaa joista kaks kuulemma muisti mut aikasemmilta kerroilta. Toinen niistä oli mies joka oli just pari viikkoo sitte viemäs mua osastolle....

Sain onneks hakee kotoota laukun.. mut en saanu mennä sinne yksin vaan amppari kuski tuli mun kans. Ne luuli et olin yrittäny vahingoittaa itteeni vaikka todellisuudessa halusin vaan pään sekasin. Sit lanssiin ja ensiapuun. Pääsin sängyl makaa onneks koska väsytti. Semmonen määrä levozinii... väsyttää. Sit muhun laitettiin jotain sydänkäyrä seuraus juttuja ja sormeen se syke/happisaturaatio mittari.

Mut vastaanottanu hoitaja oli yks vitun ärsyttävä venäläinen nainen. Se rupes raivoo mulle ku kysyin et kuin pitkäks aikaa mun pitää jäädä sinne. "Ainakin huomiseen asti tarkkailuun!", se huusi. "Ja tää on semmonen juttu että jos lähdet menemään ni poliisit tuo sut takasin. Joten kannattaa suostua yhteistyöhön", se mesos vaikka en ollu sanonu sanaakaan. "Koska nään lääkärii?", mä kysyin. "Se ei yhtään nopeuta sum pois pääsyä. Oot tarkkailussa ainakin huomiseen saakka. Kannattaa vähän miettiä ennenku rupee pelleilemään lääkkeitten kanssa. Ymmärräksä että sä olit ottanu lääkettä liikaa?! Sillon joutuu tarkkailuun." Mua vitutti nut purin vaan huulta koska en halunnu tehä mitään kohtausta.

Parin tunnin päästä tuli lääkäri. Nuorehko mies. Tosi mukava. Se kysy että oliko tarkotus vahingoittaa itteeni. Kerroin miten asiat oli. Lääkäri sano sitten että syke on liian korkee. Leposyke oli joku 150. Eivät voineet senkään takia päästää mua vielä. Lääkäri sano et soittaa myrkytyskeskukseen ja kysyy et kauan pitää olla tarkkailussa. Se tuli vähän ajan päästä takasi. Kello oli silllon kuusi illalla. Lääkäri sano että pitää olla tarkkailussa 10-15tuntia. Mä sanoin että en voi jäädä yöksi. "No mä tuun vähän vastaan. Pääset lähtee puolen yön aikaan jos syke on laskenu." Vitutti mut oli pakko jäädä. Lääkäri kerto että olin ottanu neljäs osan siitä määrästä et joutus teholle. Sit lääkäri lähti.

Mul mitattiin taas verensokeri. Se oli 3.9. En ollu syöny mitään koko päivänä. Pyysin syötävää ja sain leivän ja jugurtin. Jäi nälkä mut oli pakko kestää. Nukuin sit hetken ja sit en valitettavasti saanu enää unta. Oli ihan vitun tylsää vaan maata sängyl. Laskin tuntei et koska pääsen pois. En alkuun uskaltanu käyttää kännykkää ku mua pelotti et akku loppuu. Sit oli enää kolme tuntii jäljellä ja akkuu 49 prossaa ni aattelin et what the heck. Mä katoin elisa viihteeltä simpsoneit ja muuta paskaa ja aika meni sit paljon nopeemmin.

Siin sit viel mitattiin verenpaine ja sokrut ja sit puol tuntii piti viel venaa. Sit pääsin kotiin. Menin taksil ja mua pelotti ihan vitusti. Se matka meni kuitenki ihan hyvin.

Yöllä en nukkunut juurikaan koska en saanu dosettii eli en saanu iltalääkkeitä.

Tänään aamulla T tuli mun oven taakse ja pyys mut juttelee yhteisiintiloihin. Menin. Mua pelotti ihan sikana et se haluu heittää mut pihalle ja kyl sitäkin aihetta sivuutettiin. "Onkohan tää paikka tarpeeks tuettu sulle?" T oli soittanu mun poli omahoitajalle ja ne oli sopinu kaikenlaista mun pään menoksi. En saa enää dosettia itelleni vaan mun pitää hakee kerta-annokset päivittäin yhteisistä tiloista. Paitsi viikonloppuna ku meen porukoille. Sillon saan dosetin. Sit me juteltiin T:n kanssa pitkään. Se oli sitä mieltä et mun skitsofrenian negatiivisena oireena masennus on nostanu päätään ja et sitä pitäis ehkä lääkitä. Kerroin että en halu mennä kuoromatkalle Unkariin kesällä. Sanoin että en oo nukkunu koko yönä. Juteltiin myös sosiaalistentaitojen ryhmästä johon mun piti osallistuu. Mun polihoitaja oli sanonu et se oltiin peruttu koko ryhmä koska ei ollu tarpeeks osallustujii. Se oli valehdellu mulle koska täält kuntoutuskodistakin on joku siin ryhmäs ja se on alkamas. Mua ei kai vaan haluttu siihen. En tiiä.

Mut joo... sori tekstin sekavuudesta. Oon tosi väsyny ja silleen. Pitäis tänää siivoo mut en jaksa. Koutan nyt nukkuu vähän.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Rahaa ei tule mut sitä menee

Vituttaa maksaa 25e ambulanssi kyydistä ku siihen pakotettiin poliisin voimin. Vituttaa oikeesti ihan käsittämättömän paljon. Maksoin sen....

Sairaalalasku tulossa. Joku 200-300e. Vituttaa sekin. Miten ne voi pyytää rahaa jostain mihin on pakotettu. Epäreilua mut sekin on pakko maksaa.... must on niinku outoi juttui Suomen lais, mut tää on ehkä oudoin ja epäoikeuden mukaisin... En mä olis halunnu ambulanssiin... enkä varsinkaan sairaalaan!

Mul ei sitäpaitsi oo tulos MITÄÄN rahaa MISTÄÄN. Mun asumistuki jäi katkol joulukuussa koska vuokrasoppari päätty. Kirjotettiin uus mut nyt ei tuu sit rahaa vielä. Yks kuu jäi jo väliin. Ja kuntoutustuki plus muut tuet on katkolla myös koska mul kirjotetaan kuntoutustukee eli määräaikasta eläkettä yleensä kaks vuotta kerrallaan. Katko sattus tulee nyt tähän kohtaan. Hakemukset kaikki (asumistuki, kuntoutustuki, hoitotuki ja takuueläke) on jo joulukuun alussa kelaan saapunu mut kaikki on viel käsittelyssä siel. Ahdistaa ku kelan henkilösivuil ei lue mitään enää 'seuraavat maksut' osiossa. Soitin kelaan torstaina. Mukava virkailija-nainen lupas laittaa mun asian kiireelliseks mut sano et jos ens alkuviikost ei olla viel käsitelty ni kannattaa hakee toimeentulotukee. VITTU! Se on yhtä säätämistä. Mut vuokra ja puhelin/netti laskut pitää saada maksettuu. Voin olla ilman ruokaa mut laskut on maksettava...

Tulin tänää omaan kotiin. Ahdistaa tuhat kertaa enemmän ku porukoil vaik ei sielkää ollu hyvä olo. Äänet käskee viiltää ja mieli tekis. Ansaitsen pahaa koska oon ihan vitun paska ihminen. Ansaitsen kuolla. :( vituttaaaaa. Mut en voi tappaa itteeni.. äitin takii. Mut mä haluun. Tosi vitun kovin. Oon paha.

lauantai 28. tammikuuta 2017

A-pappia ikävä

Oon viime syksystä tavannu yhtä pappia parin viikon välein. Se oli mun rippipappi A. A on ihana ja mahtava nainen. Se on auttanu mua paljon. Mä ensin puhuin A:n kans silloin tällöin facen privassa. Sillon ku tarvitsin apua. Pyysin häntä rukoilee mulle jne.

Sitte yhen kuoroesityksen päätteeks halusin antaa hänelle mun tekemän cd levyn, joka siis sisältää mun laulamia ja M-siskon kitaralla säestämiä nuorten veisuja punasesta veisukirjasta. Kirjotin mukaan pienen kirjeen jossa kiittelin A:ta saamastani avusta.

Siinä samassa A anto työpuhelimensa numeron ja sovittiin et aletaan tapailee säännöllisesti. Sovittiin sit eka aika ja vähän jännitti kyl mut sit tajusin et turha jännittää. A on tosi hyvä kuuntelee, puhuu ja auttaa. Se aina tapaamisis rukoilee mulle. A tietää mun kipeimmät jutut koska rippiaikoina piti kertoo elämästä ja mähän kirjotin... (ja tää on siis niiltä ajoilta ku olin 21-vuotias ja olin kihloissa. Nimet muutettu):

Minun elämäni
Nimeni on Sandra. Olen 21-vuotias.  Minulla on suuri perhe, johon kuuluu lisäkseni kolme isosiskoa: M-sisko(-89), Krisse(-88) ja K-sisko(-86), yksi pikkuveli, Make (-00) ja vanhemmat. Minulla on myös isoveli, M(-85), mutta hän kuoli n. vuoden ikäisenä. En ole koskaan siis nähnyt häntä, mutta taivaassa me tavataan. Tärkeänä osana perhettä ovat myös lemmikit, Nelli-koira ja Maxi-kissa.
Minä harrastan tällä hetkellä ainoastaan kanttori K:n vetämää gospel-kuoroa. Se on erittäin mukava harrastus. Rakastan laulamista koko sydämestäni. Ja parasta kuorossa on se, että saa laulaa Herralle ja voin laulaen viedä ilosanomaa.
Luonteeltani olen ujo ja hiljainen, erittäin epäsosiaalinen ja suorastaan vetäytyvä. Ennen näin ei ollut. Mutta elämän minuun jättämät kolhut ovat muokanneet minun olemusta, valitettavasti. Olin ennen sosiaalinen ja ehkä vähän liiankin näkyvä persoona, mutta sitten 18-vuotiaana jouduin raiskauksen uhriksi ja muutuin täysin erilaiseksi. Tähtään siis elämässäni siihen, että olisin joskus samankaltainen kuin ennen. Ja siihen, että uskaltaisin taas liikkua ulkona yksinkin. Ja pyrin myös sellaiseen elämään, jossa minun ei tarvitse satuttaa itseäni. Aloitin itseni satuttamisen 11-vuotiaana ja nyt olen noin vuoden ollut tekemättä sitä, Jumalan avulla. Olen myös joutunut 5-vuotiaana seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi isoisäni toimesta. Lisäksi pyrin elämään Jumalan lain mukaan, vaikka se onkin mahdotonta. Kukaan ei kykene elää lain mukaan, mutta onneksi meillä on armon lahja.
Elämässä arvostan uskoa Jeesukseen Kristukseen ja vapautta, pahoista asioista pois pääsyä. Arvostan myös perhettäni sekä minua psyykellisessä elämässä eteenpäin vieviä henkilöitä.  Juuri nyt tärkeää minulle on musiikki, koirani ja kihlattuni M. Nämä ovat asioita, perheeni lisäksi, joista en luopuisi Myös psyykkinen hyvinvointi ja tervehtyminen masennuksesta ovat hyvin keskeisiä asioita. Iloa tunnen aina, kun laulan. Iloa saan myös rukouksesta ja Jumalan kanssa ”juttelemisesta”. Usein perhe ja koirakin saavat minut hyvälle tuulelle.
Minä olen tällä hetkellä työkyvyttömyys eläkkeellä, sillä koulun käynti ja työn teko ovat olleet ylitsepääsemättömän vaikeita. Nyt keväällä minulla on kuitenkin aikomus jatkaa aikuislukiota. Jos en kykene olemaan koulussa, suoritan jonkun kurssin itsenäisesti. Minulla on ollut kontakteja psykiatriseen hoitoon jo 10 vuotta. Tällä hetkellä käynnissä on psykoterapia ja sosiaalisten taitojen ryhmä, joka voi auttaa minua ihmis- (lähinnä mies-) pelossa. Elämäni on ollut vaikeaa, mutta usko vie minua eteenpäin. Jumalan voima on suuri!

Tämmösen kirjotin siihen. A kiitti mua avoimuudesta ja vakuutteli että hänellä on salassapitovelvollisuus kun sitä kysyin.

A siis tietää musta paljon ja nyt tietty vielä enemmän ku ollaan alettu tapailee. Mua harmittaa hirveesti ku meijän piti tammikuussakin tavata mut mä jouduin osastolle. A sano whatsappissa et rukoilee mulle ja et tavataan kun pääsen pois. Se ei uskonu että mua vakoillaan. Meijän keskustelu meni näin: 

-Hei Sandra! Mitä sulle kuuluu?
-Ei kovin hyvää... pelottaa koko ajan et ne jotka vainoo mua, tulee hakee mut ja tekee mulle jotain pahaa. Ne puhuu mulle. Mun pään sisään. Sanovat et jos poistun mun huoneesta ni ne tulee hakemaan mua. Ja kukaan ei usko...
-Voi Sandra, rukoilen sulle rauhaa! Ja sitä, että äänet vaikenevat. 
-Kiitos. Mutta uskotko sä mua?
-Mä uskon, että sulla on tosi pahaolo ja, että kuulet ääniä mielessäsi. Toivon kovasti, että paranet!
-Mut et usko että mua vainotaan?
-Mä uskon, että sä voit huonosti ja rukoilen,että lääkärit osais auttaa ja Jumala parantas sut.
Jne.

Nyt kun jälkeen päin aattelen ni laitoin A:n aika paskaan tilanteeseen enkä ihmettelis yhtään jos se ei haluis enää tavata mua. Se on nyt vissiin helmikuun loppuun saikulla. Mikäköhän sillä on.... en kehdannu kysyy...

Mä kerroin A:lle et jouduin vähän valehtelee et pääsin pois sairaalasta. 
-Kannattaa olla rehellinen, siellä kuitenkin halutaan auttaa sua ja mä uskon,että Jumala.auttaa meitä mm.lääkärienkin ja hoitajien kautta.
Näin A vastas. Mut mun oli pakko valehdella koska vihaan sairaalaa! 

A on ihana, suvaitseva ja ymmärtäväinen. Se osaa aina valita oikeet sanat ja on aina mun puolella kun kerron juttuja. Mul on jo kova ikävä sitä! Tiiän kuitenki että A rukoilee mulle aina välillä. Se on ihanaa. Sitä kaipaankin.

Tämmönen kilometri postaus A-papista. 


M1, poliisit, vakoilijat!

Juu.. olin taas osastolla pari viikkoo. Pääsin tiistaina pois. Onneks.... siel on ihan paskaa!

En pitkään aikaan oo uskaltanu kirjottaa tänne koska oon pelänny...oon pelänny kaikkee. Kerron nyt koko tarinan...

Mul alko joulun ja uudenvuoden aikoihin tulee outoja ajatuksia. Että mua seurataan ja vainotaan. Olin kotonani vankilassa koska aattelin että oon vaarassa jos astun ulos. Mut kotonakin oli turvaton olo. Kuvittelin että mun kotona oli kameroita ja salakuuntelulaitteita. En tiiä pitääkö mun nyt kirjottaa imperfektissä vai preesenssissä koska en oo varma enää mihin uskon. Siitä lisää myöhemmin.

Sitte kuntoutuskodin T alko huolestua musta ku olin kotonani vaan pimees tekemät mitään. En tännekkään uskaltanu kirjottaa ku pelkäsin et ne lukee tätäkin ne vakoojat. Sitte alko huolestuu polin työntekijä ja äitiki. Pää oli täynnä ääniä ja ahdisti ja oli muutenki paska olo.

Sit yks päivä mun oveen koputettiin. "Avaa ovi Sandra. Täällä on ambulanssi" En avannu ovea. Olin ihan hämmästyny. Kukaan ei ollu varottanu. T:llä on avaimet meijän kaikkien koteihin joten hetken päästä ne oliki jo mun eteises ne ambulanssi hoitajat. "Tuuksä Sandra meidän mukaan. Sun pitäis tavata lääkäriä että vois tehä arvion että tarviitko osasto hoitoa." Mua vitutti ihan sikana. Olin ihan sairaudentunnoton ja suorastaan ihmettelin että lääkärit puuttuu mun eloon ku en ollu edes mitenkään sairas. "Juu kiitos mutta en tarvii ambulanssi kyytiä mihinkään. Voitte lähteä" "Selvä! Katotaan sit mil kyydil sä lähet", se vastas. Kuulin vielä ku kuntoutuskodin omahoitaja T sano lanssi kuskeille: "No tää oli varmaan ihan odotettavissa" ja sit ne lähti.

Mä aattelin et ne oli jättäny mut rauhaan mut sit joku parin tunnin päästä ku katoin oven ikkunasta ulos ni se vitun lanssi oli siel yhä. Kohta kuulu kova koputus. "Poliisista! Avaa ovi!" En avanu vaan asetuin vaan sohval istumaan. Sit ne tuli taas T:n avaimil sisään. Poliisit oli tosi vittumaisia. Mä luulin että ne kuuluu niihin vakoojiin. Sanoin:"Te ootte kaikki mukana tässä!" Se ei vissiin käsittäny mitä tarkotin koska se vastas: "No niin ollaan kuule" Se luuli et mä tarkotin et ne on mukana viemäs mua ossalle.

Sit pollarit ja lanssi kuskit venaili mua ja T:kin oli siel mun luona. "Mitä vittuu T! Mitä tää oikeen meinaa?!", mä huusin T:lle. Poliisi sano: "Nyt puet noi kengät jalkaan!" "En pue", mä huusin. "Mä en oo menos mihinkään!! En tarvii sairaala hoitoo!" Sit poliisi otti mun kengät ja sano: "Mä en jaksa pukee sua kun mul on ihan tarpeeks puettavaa kotonaki ku on lapsia." Siinä sitte jonki aikaa kamppailtiin ja sit kuitenki puin kengät jalkaan. Poliisit nosti mut väkisin ylös sohvalta ja alkoivat raahata mua ulos. "Irti musta!", mä huusin. "Mehän pidetään susta kiinni jos meijän täytyy" Se tuntu pahalta. Tuli pakokauhu suorastaan. Kehon kontrollin menettäminen. Sit kävelin lanssi hoitajien ja poliisien saattelemana ulos mun asunnolta. Huusin T:lle: "Mä vihaan sua!" "Jaaha", T vastas. Mua jälkeen päin harmittaa et sanoin niin koska ei T:llä oikeen ollu vaihtoehtoja.

Ajettiin sit päivystykseen. Poliisi oli kyydis ambulanssis. Sit mut saatettiin odottaa käytävälle ja mun viereen tuli sairaalan vartija. Se seiso joku kolme tuntii mun vieres ku odotin et pääsen lääkärin juttusille. Kerran mä vaan lähin menee ja se tuli estämään mua. "Mennääs takasin tonne istumaan, vai?" Mä vaan kävelin sen ohi ja se tuli taas estämään mua. "Mennäänkö nyt takas tonne, vai?" Se sano joka lauseen jälkeen "vai". Teki mieli vastaa sille että "EI!" Siin sit hetki intettiin ja sit se ei oikeen antanu mul muita vaihtoehtoja ku palaa takas käytäväl odottamaan. Venailtiin ja venailtiin. Sitte vihdoin pääsin lääkärille. Olin ihan varma että pääsisin kotiin ilman sairaalajaksoa koska olin niin sairaudentunnoton. En voinu käsittää et miten mun oli pitäny tulla ees päivystykseen. Ku kaikki mitä kerroin oli totta. Mua vainotaan ja seuraillaan satelliiteilla ja kameroilla ja salakuuntelulaitteil. Äänet kertos siitä ja äänet käski myös satuttaa itteeni. Mä kerroin lapsuusajasta tutulle päivystävälle lääkärille kaiken ja se soitti viel äitillekkin ja äiti puolsi sairaalaa. Sit se soitti osastolle ja koht mul tultiin ilmottaa et meen akuutti psykoosi osastolle arvioitavaksi. Sanoin etten halua, en tarvi enkä aio mennä sinne. Sitte päivystävä lääkäri sano että mä meen sinne joka tapauksessa. Että jos en mee itte lanssin kyytiin ni ne laittaa taas virka-apu pyynnön ja poliisit tulis taas. No mä sit suostuin ja matka kohti osastos alkoi.... taas...

Tapasin osastolla päivystävän lääkärin jonka satuin tuntemaan sähköhoidoista. En muista siitä palaverista muuta ku et jouduin jäämään tarkkailujaksolle. Olin tosi pysähtyny ja se juttutuokio jäi lyhyeen. Asetuin sinne sitte. Menin vissiin suoraan nukkumaan.

En viikkoon uskaltanu tulla pois huoneesta muutaku vessaan ja hakee lääkkeet. Joskus harvoin kävin syömäs ja lääkärii tapaamassa. Äänet sano et ne tulee hakee mua jos poistun huoneesta. Tarkkailujakson aikana lääkäriä pitää nähä päivittäin. Tapaamisilla mä vaan ihmettelin et miten mä ees olin siel ku mun pelot ei liittyny mun sairauteen vaan kaikki se oli täyttä totta. Kaikki ne kamerat sun muut. Kerroin että musta tuntuu että en ole ihminen ja siks ne on mun perässä. Ja kerroin että ne uhkas tulla hakee mua jos poistun huoneesta. "Ketkä 'ne'?", lääkäri kysy. Kerroin että sitä ei saa sanoa. Se laukasee jonku hälyttimen jos sen sanoo ja mä en halunnu ottaa mitään riskejä.

No neljän päivän jälkeen mul ilmotettiin et joudun jäämään pakkohoitoon. Koko ajan olo vaan paheni. Sit äänet alko sanoo et mun pitää tappaa itteni tai ne satuttaa mun perhettä. Se alko tiistaina ja ne anto mul perjantaihin asti aikaa. No mä sit koitin tukehduttaa itteeni muovipussilla. Opiskelija keskeytti mut ja meni hakee hoitajat paikalle. Ne sano että nyt pitää ottaa lääkettä tai ne pistää väkisin injektiol pakaraan. Se on ihan vitun tuttuu. Mut mä en mielestäni tarvinnu lääkettä joten taistelin vastaan. En ottanu suun kautta ja pyristelin vastaan ku ne laitto injektioo. Sit ne lähti pois. Mä otin mun hupparin ja sidoin hihan kaulan ympärille. Halusin kuolla koska kuvittelin sen pelastavan mun perheen. Kiristin sitä ja hengittäminen alko vaikeutuu. Taas mut keskeytettiin ja sain lisää pakkolääkettä. En muisya muuta siitä illasta.

Seuraava päivä oli vähintään yhtä paha. Menin vessaan ja yritin kuristautua suihkuletkuun. Hoitaja löysi mut sieltä ja pyys apua paikalle. Mut raahattiin pois vessasta ja vessan ovet lukkoon. Sit menin mun huoneeseen ja otin jonku puseron taas ja yritin kuristautua siihen. Taas joku änki paikalle. Ja uhattiin taas injektiol jos en lopeta. Ne vei kaikki mun tavarat pois. Kaikki vaatteet ja kaikki. No mä sit otin tyynyn pois tyynyliinan sisältä ja sidoin sen tiukalle kaulan ympärille. Vähän ajan päästä joku hoitaja tuli kattoo mun vointii ja näki tyynyliinan mun kaulan ympäril. Ekaa kertaa mä pyristelin vastaan ku T hoitaja yritti ottaa sitä pois. "E! Tuu auttaa! Sandra ei anna mun ottaa tätä pois" No se sit sai otettuu sen pois ja sit tuli injektio. Taistelin taas vastaan mutta turhaan. Sitte ne vei pois kaikki lakanat ja puhuivat keskenään että pitäiskö mut laittaa "koppiin". Sitte mä juttelin hetken T hoitajan kanssa. Sain kerrottuu sille että mun perhe kuolee hos en tapa itteeni. Se yritti selittää et se on harhaa mut mä en uskonu. No se sit lähti pois mun huoneesta ja mä menin hakee roskiksesta pussin ja yritin tukehduttaa itteni sillä. Taaas hoitaja pamahti paikalle ja sit tuli siirto kevyteristykseen. Siel on valvontakamera joten ei voinu oikeen tehä mitään....

Seuraavana aamuna epätoivoksissani kuitenki repisin aluslakanan irti sängystä ja aloin sitoo sitä kaulan ympärille. Heti tuli joku paikalle. Kai olivat nähneet monitorista mitä sielä tapahtu. E tuli vaan jotain avautuu mul ja lähti. Sit mä koitin uudestaan ja sit hoitajat tuli ottaa taas kaikki lakanat pois.

Noooh.... sitte tuli hone ja siel lääkäri taas kysy et keitä on 'ne'. Mä sanoin taas että sitä ei voi kertoo.

Pikkuhiljaa alko kuitenki vointi paranee ja uskalsin olla pois huoneesta ja en enää yrittäny tappaa itteeni. Pääsin päivälomille viikonloppuna ja kaikki meni tosi hyvin. Sit maanantaina sanoin et voisin jo mennä kokonaan kotiin. Hone sovittiin tiistaiks ja mä olin jo päättäny et aion päästä pois. Hoitajat vihjaili et todennäkösesti pääsenki pois. Ilmotin sit jo perheelle et pääsen huomen pois. Sit koitti se kauan odotettu hone ja siel sovittiin kuin sovittiinkin että pääsen pois. Mut mä valehtelin. Sanoin että äänet on vähentyny ja että en enää usko että mua seurataan. "No sittenhän sä voit kertoa että keitä 'ne' on?" Mietin hiljaa hetken. Ahdisti. En tienny mitä tulis tapahtumaan jos sanon sen mut samal mun oli pakko päästä pois sairaalasta. "Juu", mä sanoin, nielasin ja melkeen kuiskasin: "CIA" Mitään ei tapahtunu... ainakaan vielä... "Joo, ei sua kukaan seuraa. Se oli vaan harhaa", lääkäri sanoi.

Sit se alko kyselee mun koirasta. Et kui Nelli ei asu enää mun luona. Mä kerroin ihan rehellisesti että se johtuu siitä että en pysty lenkittää sitä ku en uskalla liikkuu mun asunnon alueella koska oon nähny raiskaajaa useesti sielä päin. Hoitaja ja lääkäri ihmetteli että en päivälläkään uskalla liikkuu ulkona yksin. En viittiny kertoo että avopuolella mul oltiin sanottu syksyn honessa et mul on todennäkösesti PTSD. Hyvä etteivät ruvenneet syyllistämään mua siitä. Että oon joku pelkuri paska. Ihan sama....

Pääsin kuitenki pois ja nyt oon porukoilla ja sunnuntaina omaan kotiin.... vähän jännittää et alkaako nää pelot taas kasvaa. En halu sairaalaan. Mä yhä uskon et mua seurataan mut en anna sen niin paljoo vaikuttaa mun elämään. Äänetki on melkeen jatkuvia. Vituttaa.

Ja sit on yks tositosi raskas asia joka painaa mieltä mut siitä ei saa puhuu. Siihen ei liity muita ku mä. Mut en voi ees tänne kirjottaa siitä. Kukaan ei tiiä siitä. Tåä on ihan vitun uuvuttavaa.

Sori kilometripostaus. Mut halusin jakaa tän.