Mä muistan ku olin 8vuotias. Olin siis tokal luokal. Mul oli semmonen keltainen rannekello jossa oli jotain nallen kuvia. Se oli jo pitkään ollu kadoksissa. Sitte näin koulun löytötavarakaapissa sen mun kellon. Olin iloinen. Se oli musta on tosi kiva kello.
Tulin koulusta kotiin ja juoksin kertomaan että vihdoinkin kello löytyi, se olikin koulun löytötavarakaapissa . Sit mun isä sano että: ei toi oo sun kello. Mä ajattelin että miten niin ei ole. Mulla oli semmoinen kello, joka oli hävinny ni miks se ei vois olla mun. En kyllä muistanut että olisin käyttäny sitä koulussa mut oli sen pakko olla mun. Ku mul oli samanlainen.
Isä huusi että: "Toi ei oo sun kello! Sä varastit sen!" Mä sanoin: "En varastanut" Sitte isä sano: "Myönnä että varastit sen! Se ei oo sun". Sit se otti kengän ja sanoi: "Myönnä" Mä en myöntänyt koska en ollu mielestäni varastanut. Sit mun isä löi mua sillä kengällä. Se sattui. Mä en sanonut mitään. Mun isä jatko lyömistä ja sano että lyö niin kauan kunnes myönnän että oon varastanut. "On väärin varastaa!" se huusi. (koska lasten hakkaaminenhan on oikein)
Sit isä sanoi siskoille: "Tietääkö kukaan missä Sandran kello oikeesti on?" Sit k-sisko sano iloisesti joo ja lähti yläkertaan. Ajattelin vaan että se näköjään nauttii kattoo ku mua hakataan. Se tuli takas hetken kuluttua. Sillä oli kädessä mun kello. Se oli kyllä samanlainen mutta ihan kulunut. En mä muistanu että se näytti siltä. Mä vaan katoin sitä kelloa ja isä vaan jatko hakkaamista. Se sano: "Sä varastit" ja löi ja löi ja huusi.
Lopulta en tienny mitä muutakaan tehdä kuin myöntää että varastin sen. Isä löi vielä muutaman kerran ja sanoi: "Viet sen huomenna kouluun ja pyydät anteeksi että varastit." Joo, mä vastasin.
Seuraavana päivänä ku menin kouluun, piti piilottaa mustelmat. Mä menin sanoo opettajalle että se ei ollukkaan mun kello. Että mun kello löytyikin kotoa. "Hyvä kun toit kellon takaisin" opettaja sanoi.
Sen jälkeen heitin sen kellon roskiin.
Siskot kiusas mua ku olin pieni. Kai se on ihan perus. Olin pitkään nuorin lapsi. Kerron pari juttuu joista jäi paha mieli.
Olin sillon 6v. Mä ajoin pyörällä eskarista kaverin luokse kaveri C:n kanssa. Siin matkalla on siis yksi suojatie. Mä ajoin pyöräl siihen suojatiel ja auto törmäsi muhun. Mä lensin kaaressa asvaltille. Kypärä halkesi. Onneks oli kypärä. C juoksi kotiin ja sen äiti soitti mun äitille ja sit se riensi mun luo. Äiti tuli töistä kesken päivän ja ajo autolla siihen kolari paikalle. Se oli siis about 500m päässä meijän kotoot. Me mentiin sairaalaan. Mul oli hiusmurtuma jalas. Kotoon siskot vaan rages mulle. Se oli perseestä. Ne syytteli mua siitä. Siit tuli paha mieli.
Sit oli kerran semmonen juttu että mumma oli ostanu mulle ihanan vaaleenpunasen mekon ja helminauhan ja valkoset hansikkaat. Puin ne päälle ja ihastelin itteeni. Olin kuin prinsessa. Sit siskot alko haukkuu mua. Et se on ruma ja kaikkee. Se oli ikävää. En koskaan enää käyttäny sitä mekkoo.
Ja joo. Meijän kotis leikit. M-sisko ja krisse oli äitejä ja k-sisko oli isä. Mä koitin olla äiti. Olin huono. Joten mul annettiin vähän vaatimattomampi rooli. Olin naulakko. Mä siis seisoin paikallani kädet ojossa ja muhun ripustettiin vaatteita. Ei se haitannut. Olin vaan iloinen että saan olla mukana siskojen leikeissä. Mut tää seuraava rooli mua vähän harmitti. Se meni silleen et siin leikis ne päätti mennä museoon. Voitte varmaan arvata kuka oli ne patsaat. Eikä sekään haitannut niin kauan kunnes ne alko haukkuu että onpas ruma patsas. Mä yritin poseerata nätisti. Vaihdoin asentoa ja olin muka aina eri patsas. Yritin näyttää hyvältä mut ne vaan haukku mua. Mul oli itku kurkussa mut yritin ajatella että saanpahan olla mukana leikissä. Lopuks mut ylennettiin piiaks. Sain elävän roolin.
Sit muistan kans ku olin 9v ja mul alkoi menkat. En osannu laittaa sidettä. Kysyin äitiltä et miten päin se tulee. Siskot keräänty ympärille nauramaan. Eksä osaa muka laittaa terveyssidettä. Mua hävetti.
Kerran, joskus ku olin 6v, hyppelin karkki sussa. Sit se karkki juuttu mun kurkkuun ja aloin yskiä. Äiti säikähti ja juoksi soittamaan ambulanssin. Sit menin sairaalaan. Siel otettiin röntgen kuvat. Todettiin et ei mitään hätää. Et karkki on mun ruokatorvessa mut se sulaa sieltä itsestään ajan kanssa. No kotoon taas mukava vastaanotto. "sun takii äiti olis voinu kaatua. Kamerakin meinas tippua pöydältä ku äiti juoksi niin kovaa ja se olis ollu sun vika" Vittu että osas ottaa päähän. Ei kukaan kysyny et miten mä voin..
Mä sain mun ekan kännykän 8-vuotiaana. Voitin sillon jonku piirustuskilpailun. Sain 300markkaa. Ostin puhelimen. Olin tyytyväinen itseeni. Olin piirtänyt hienon kuvan ja juuri se kuva valittiin voittajaksi. Tuntui hyvältä. Kunnes. Siskot alko urputtaa mulle. "Luuleksä että sä olit hyvä. Ne voittajat arvottiin. Ei sun piirustus ollu hienoin. Se vaan sattu tulemaan sieltä arvonnasta ensimmäisenä esille." Mua harmitti. En ollukkaan hyvä. Äiti sano että ne oli valinnu hienoimman piirustuksen eikä arponu. Mä en uskoni äitii. Olin huono.
Näitähän riittää. Mut joo. Täs nyt osa. Kiitos jos jaksoit lukee näin pitkän tekstin.
Koitan alkaa nukkuu.
