Anteeksi

Ne tappaa mut. 

Ne ei jätä mua rauhaan.

Pikku hiljaa katoan jäljettömiin.

Sit mua ei enää oo.

Taisteluden taistelut. 

Armoton sota. 

Lähtekää pois mun päästä. 

En kestä enää.

Hyvästi.

Miks en voi ymmärtää. 

Se ei ollu mun syytä. 

Vihollinen, pahuus, 

ei seiso mun peilissä.

Mutta se elää minussa. 

Yritän alkaa nukkuu mut kaikki pahat asiat kiertää kehää mun päässä. Auttakaa

Miks mun piti syntyä?

Eihän täs oo enää mitään järkee. Eihän? Mul on taas paha olo. Mut on pakko taistella. Vai onko? Jospa mä vaan esitän hyvinvoivaa että pääsen pois täältä. Mut pystynkö esittää? Vai paistaako se musta läpi? Vai pitäiskö nyt hakee yks temesta? Auttaiskohan se? Mut tarkottaako se että haen tarvittavia että en oo kotikuntonen?

Tuleekohan se hyvä elämä viel jossain kohtaa vastaan? Vai onko mun elämä tällasta loppuun saakka? Teenkö lopulta kuitenkin itsemurhan? Onko mun turha taistella kohtaloa vastaan? Elänkö vielä vuoden päästä? Vai olenko saanut tämän elämän jo päätökseen? Too many questions.

Ei riitä että mul on itteni takii paha olo siitä mitä mulle tehtiin pienenä. Mun pitää myös kantaa huonoo omatuntoo siitä kuinka paljon se satutti mun perhettä. Mun takia ne kaikki joutuu kärsimään. Mä vihaan mun vanhempia ku ne teki mut. Niitten vika et ne joutuu nyt kärsii.

Epäreilu elämä

Kuula kalloon?

My fault my fault my fault my fault my fault my fault my fault!!

IT'S ALL MY FAULT!!

Syyllinen <---

Okei nyt riittää.. mua syyllistetetään siitä että mumma tietää mitä se sika teki mulle ku mä olin pieni. Tuntuu niin pahalta.. ihanku en muuten kanna syyllisyyttä siitä :( Ihan sama...

Psykoterapiaa

Oon ollu viime päivät vähän hiljasempi.. En ite ees huomannu enkä tienny syytä, mut mumma ja äiti kumpiki kyselly mun vointia ja ollu huolissaan. Mä huomaan nyt kyl itekkin ja luulen tietäväni syynkin, mut sitä en tänne paljasta.

Meil oli äitin kanssa kiva päivä tänään. Käytiin subissa syömäs kana teriyaci subit ja jutskattiin kaikkee kevyttä :) Mut sitte,,, mä näin "sen miehen". Ei se tainnu olla se, mut se oli ihan samannäkönen. Mul meni hetkeks fiilikset, mut sit tsemppasin äitin takia, ja olo parantukin aika nopeesti. Äiti ei varmaan ees huomannu. Toivottavasti.....

Olin tänään psykoterapiassa. Kerroin mun hyvästä ystävästä, joka joutui/pääsi osastolle. Kerroin, että oon huolissani tästä tyttösestä. Jotenki keskustelu vaihto aihetta ja puhuttiin mun itsemurha ajatuksista(joita ei oo ollu nyt enää puoleen vuoteen). Kerroin, että ekan kerran ku suunnittelin oikeesti itsemurhaa oli kun olin 9-vuotias. Vihasin ja häpesin itteeni sillon. Lapsuuden traumojen  takia... Kannoin mukana syyllisyyden tunota ja häpeää. Kerroin, että ekan kerran sanoin sen ääneen ku olin 11-vuotias ja sain lähetteen lasten psyk.polille. Niihin aikoihin aloitin viiltelyn, mut ei kukaan sitä tienny. Sain mun ekat masennuslääkkeet, ku mul todettiin lapossa syvä masennut. Kerroin myös sen, että ajattelin sillon, että jos mä tapan itteni, ni säästän muut perheenjäsenet itsemurhalta, etenki K:n joka nykyään sairastaa skitsofreniaa. Sanoin myös, et oikeesti luulin sillon , että oon paholaisen lapsi. Toivoin kuolemaa ja olin varmaan vähän psykoottinen.

Sitte puhuttiin mun osastolle joutumisesta ku olin 15-vuotias. A:lla oli omia selityksiä sille, mut mun mielstä mä olin vaan masesntunu ja itsemurhahaluinen. Väsynyt tähän elämään. Kerroin, että sain sillon lääkityksen muuten kohdilleen, mutta musta tuli aggresiivinen. Ei siis fyysisesti mut henkisesti. Ja etenki koulunkäynti oli sillon vaikeeta. Mul epäiltiin sillon myös adhd:ta, mut ne epäilykset meni nopeesti ohi, ku todettiin, että oon entistä ahdiistuneempi adhd lääkkeiden kanssa. Eli mä olin vaan levoton, ku voin niin huonosti. 

Nyt haluisin vaan puhuu rakkaan kanssa. Mul on niin kova ikävä sitä :((

syyllisyys

Jos saan lähettää sulle myöhästyneen kysymyksen, niin haluisin kysyy, et ku oot kirjoitellu blogiis syyllisyyden tunnosta, niin miks konkreettisesti sä koet olevas syyllinen? 

Mä koen syyllisyyttä lähes kaikesta. Ihan naurettavista asioista. Esimerkiksi, jos pilkon sipulia, koen syyllisyyttä, jos palat ovat eri kokoisia. Ja olen aina syyllinen riitoihin, vaikka en ite olis mukana koko jutussa... jnejnejne Oikeesti välillä naurattaa, kun tajuun, että koen syyllisyyttä noin turhista asioista

Suurinta syyllisyyttä koen elämäni traumaattisista kokemuksista. Seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Miksi mä en tienny, että se mies teki mulle pahaa. Kannan syyllisyyttä myös siitä, että isä ei voi enää tavata omaa isäänsä mun takia.

Tunnen syyllisyyttä myös raiskauksesta. Miksi mä lähdin sen miehen matkaan. Miksi mä olin niin tyhmätyhmätyhmä... Mul on semmonen olo, et en voi ees surra koko tapahtumaa, koska se on mun oma syy....

Eli tällasista asioista koen syyllisyyttä... Joka päivä, koko ajan

Shit happens....to me, badly bro, badly

Joopa joo.. Nyt oonki sitten huomannut, että tenoxista ei oo enää apua nukkumiseen... Miks kaikki lääkkeet toimii vaan hetken..... Tosi tyhmää...

Noh, kuiteski, ni joo oli taas DKT yksilökäynti. Kerroin siellä yhen riita tilanteen ku oli perheen kesken. Asia ei varsinaisesti liittyny muhun, mut sit mä sain asian jossain vaiheessa käännettyy itteeni vastaan. Joku sano jotain minkä mä koin mua kohtaan loukkaavaksi ja mä sanoin siitä. Sitte yhtäkkii kaikki kolme siskoo hyökkäs mun kimppuun. "Sä oot hirveen itsekeskeinen" "Aina kaikki keskustelut ajautuu suhun" "Sä yrität tahalleen saada muille pahan olon, ku sulla itelläs on" "Se tekee tota ihan tahallaan" "Ärsyttävää, ku tässä perheessä yks ohjailee kaikkia muita" .... Koita siinä sitte säilyttää itsekunnioitus.
1. Mä en oo itsekeskeinen. Mä en voi sille mitään, että mun mielestä: "täällä kukaan ei kunnioita ketään" kuullostaa "Sandra on täys paska, ku se ei kunnioita ketään muuta ku itteään. Se on kauhee narsistipaska" Mä haluisin pystyy ajattelee muulla tavoin, mut en voi tälle mitään. Oon niin sekopää.
2. Voi olla, et kaikki keskustelut ajautuu muhun. Mutta sitä mä en todellakaan halua. Mä vihaan puhua ittestäni ja vihaan vielä enemmän jos joku muu puhuu musta.
3. Mä en todellakaan haluu tahallani tehdä toisille pahaa oloo. Jos ja kun mä huomaan, että jollekki on tullu paha olo siitä(ja varsinkin siitä) että mä voin huonosti, ni voitte uskoo, että mä kostan sen ittelleni veitsen voimalla, niinku tein tälläki kertaa. Mä en haluu et kukaan joutuu kärsii tällasest olost, mikä mul on n. 99% päivässä.
4. En oikeesti vieläkään tajuu mitä mä tein tahallani... Mut kai mä jotain tein ku niin kerta sanottiin...
5. Mul ei oo mitään pyrkimystä, eikä tarvetta ohjailla ketään. En pysty edes ohjailee itteeni, mikä voi joissain tilanteis vaikuttaa ulos päin siltä, että mä yritän manipuloida muita..

Kerroin siis S:lle (yksilötapaaja) tosta riidasta. Se sano, että mul oli oikeus puolustaa itteeni. Ja jos se olis kuullu mun puolustavan itteeni, ni vaikka tilanne ei olis siis mitenkään liittyny muhun, edes epäsuorasti, ni se on silti tärkeetä, että mä harjottelen sanomaan tollasia asioita ääneen. Tuli tavallaan sellanen helpottunu ja hyväksytty olo... Mut siitähän niille maksetaan... että tulee hyvä olo.. Mut sekin loppuu kohta, ku DKT loppuu. Sit joudun tutustuu taas uuteen ihmiseen... What ever...

Ja joo, oli taas niin helvetin hyvä syy viillellä. Tällä kertaa se oli viel sellanen kerta, et se oli niin suunniteltu, että viiltelin reiteen. Ni kukaan ei näe. Yleensähän mä viiltelen, kun mua ahdistaa. Siinä ei paljoo ajattele. Äkkii vaan pois se olo, ni viiltelen ihan tyhmiin paikkoihin... en pysty niin etevään ajatteluun siinä tilanteessa, et tajuisin, et ne jäljet näkyy siinä. Tä oliki semmonen juttu et olin jo päättäny siin tilantees, et aijon kostaa itelleni mun paskan käytöksen.. Oon ihan vitun paska. Kill me!



Päivä 01: kuva minusta
Päivä 02: kuva siitä, miltä sinusta tuntui tänään
Päivä 03: kuva siitä, mitä teit tänään
Päivä 04: kuva jostain mitä olet menettänyt
Päivä 05: kuva aamustasi
Päivä 06: kuva,joka inspiroi sinua
Päivä 07: kuva minne haluaisit mennä
Päivä 08: kuva jostain mihin uskoit lapsena
Päivä 09: kuva mitä söit lounaaksi
Päivä 10: kuva siitä, mitä haluat tehdä
Päivä 11: kuva lempijuomasi
Päivä 12: kuva suosikki ruuastasi
Päivä 13: kuva jostain mitä pelkäät
Päivä 14: kuva joka kiihottaa sinua
Päivä 15: kuva sinusta ja ystävästäsi (ystävistäsi)
Päivä 16: kuva kännykästäsiPäivä 17: kuva huoneestasi
Päivä 18: kuva jotain haluaisi tehdä ennen kuolemaasi
Päivä 19: kuva suosikki soittimestasi
Päivä 20: kuva jostain mitä teet joka päivä
Päivä 21: Kuva, joka kuvaa elämääsi
Päivä 22: kuva henkilöstä jonka haluaisit tavata
Päivä 23: kuva sinusta enemmän kuin 10 vuotta sitten
Päivä 24: kuva henkilöstä jota ihailet
Päivä 25: kuva joka saa sinut hymyilemään
Päivä 26: kuva, joka tekee sinut vihaiseksi
Päivä 27: kuva, joka tekee sinut surulliseksi
Päivä 28: kuva parhaasta puolestasi/osastasi
Päivä 29: kuva tuskallisesta muistosta
Päivä 30: kuva onnellisesta muistosta


siis jotain mitä oon menettäny...

tä on kyl aika raffi, mut joo, näin tänä keväänä. Eli siis menetin neitsyyteni...vastentahtoisesti
Ja on siis tosi mukavaa, kun ihmiset ympärillä puhuu siitä, miten niitä nuorempana harmitti se et ne oli neitsyitä, mut miten nyt aikuisempana ne pitää sitä hyvänä ja kehutavana asiana.. niinhän se onkin.. tä vaan oon niin vitun epäreilua, et kaikki ei saa ees siitä päättää itse.... :(

Hit me and I'll hit me back

Tänään on ollu silleen suhteellisen hyvä päivä. Pelottaa ajatella näin, koska tätä päivää on viel jäljellä. Mulla on sellanen olo, et mä en ansaitse hyvää. Ja yleensä se sit johtaa siihen, et jos ajattelen, että tuntuu hyvältä, tai siis, että ei tunnu ihan hirveen pahalta, ni sitten mun tiedostamaton puoli yrittää jotenki saada ainaki jotain pahaa tapahtumaan tai sit vaan niinku syyllisen olon. Tai siis.. en mä osaa selittää sitä.

Tänään mulla oli koulua 14-15.30 matikkaa<3. Ja kuten aina, ennen tunnin alkua mä istuin vessassa ja toivoin että aika menisi nopeemmin. En tykkää olla paikoissa, joissa on paljon ihmisiä. En tykkää sanoa moi käytävällä puolitutuille. En tykkää hymyillä takas vastaantuleville. Joten helpointa on siis vaan hakeutua yksinäisyyteen. Tunnilla meni tavallisesti. Sain tosi hyvin pidettyy ajatukset asiassa ja pystyin keskittyy silleen ihan hyvin. Tunti osallistuminen vois olla parempaaki, mutta mä en uskalla vastata jos en ole ihan sata prosenttisen varma asiasta. Onneks siellä 30 joukossa on 20 jotka ei viittaa ollenkaan. Eli silleen jos suhteessa katotaan, ni mun tuntiosallistuminen on jotain 8-9 luokkaa. Mä uskon, että saan tästä kurssista 8. Tai ainaki toivon. Tä derivointi on nimittäin tosi kivaa ja silleen mä pärjään kai ihan ok. Mua vituttais jos saisinki seiskan. Mut se ei oo todellakaan mikään epärealistinen pelko.

Mä vihaan rahaa. Me ollaan tosi huonossa tilanteessa taloudellisesti. Mua ahdistaa tosi paljon, ku mä en voi mitenkään auttaa. Oon epätoivoisesti yrittäny keksiä jotain, ihan mitä vaan, miten voisin auttaa äitiä. Mä sanoin sille et voisin mennä auttaa isovanhempia ja sit saisin ehkä joku parikymppii. Äiti sano, etten mä voi mennä koulu päivinä(ne siis asuu vähän kauempana), vaikka mä sanoin, että voin opiskella itsenäisesti, vaan pari tuntii jäis pois. No sit mä ajattelin, että voisin vaikka myydä vanhoja koulukirjoja. Sellasten aineiden, mitä en aijo kirjotta. Äiti sano, ettei niitä kannata myydä, koska jos mä sit vaikka päätänki kirjottaa niinku just fyssan tai kemian(tuskin).. En siis saa myydä niitä. Mä tiedän, että mä en voi käydä töissä, kun mä opiskelen. Se ei vaan toimi. Hyvä kun jaksan näinkin... Mä en pysty mitenkään auttaa. Äiti sano: "Sä et nyt voi auttaa. Ei se haittaa, kyllähän sä aina oot auttanu kun oot voinu" Mutta kun mun täytyy saada auttaa nytkin! Mä en hallitse tätä tilannetta. Ahdistavaa!!! Mulla on mun kotiteatterissa vielä takuu voimassa ja telkkarissa myös. Voisin viedä ne takasi ja saisin joku 600euro tai 500 euroa. Sillä pärjäis jonki aikaa. Mutta mä tiedän, että äiti ei anna mun tehdä niin. Vaikka mä todellaki haluaisin...'

Mulla on muuten uusi haave ammatti. En halukkaa miksikään enkun opettajaksi. Onneks tajusin sen. Mä haluun erityisopettajaksi. Niin mä pääsisin hyödyntämään sekä psykologiaa, että opettamista. Oi se olis ihan unelma. Olis vähän haastetta ja jokanen päivä olis erillainen. Ei tulis mitään tyhmiä rutiineja. Kaikki tapahtuis spontaanisti. Outoa, että mulla on näin palava halu tähän asiaan. Tosin tiedän sen, että huomenna en taas jaksais ajatella että edes eläisin sillon enää. Mut ehkä tä auttaa, et se lukee täällä. Helpompi palata tähän tunteeseen, ku luen sen täältä. Mä luulen et suurin syy just tän ammatin haluumiseen on se, että mä olen lukenut pari Torey Haydenin kirjaa.(kolmas menossa) Ne kirjat kertoo Toreystä joka työskentelee häiriintyneiden lapsien parissa. Niissä kahdessa kirjassa mitkä mä oon lukenu, keskitytään yksittäis tapauksiin, mutta niistä saa silti aika hyvän kuvan siitä millasta se työ on.

Mä olen muuten taas alkanu miettiä yksin asumista. En tiedä onnistuisko se, mutta välillä tuntuu, että ei ole vaihtoehtoja. Mä en pysty olemaan täällä kotonakaan. Mua ahdistaa olla baaban seurassa. Siis mua ahdistaa, kun se koskettaa mua. Halaa tai vaikka taputtaa olalle. Se ahdistaa ihan oikeesti. Mulle tulee semmonen olo, että tekis mieli kuolla. Se on tositosi vahva tunne. Mutta nykyään mua on alkanu ahdistaa olla sen kanssa samassa huoneessa. Mä lähtisin pois, mutta se olis tosi törkeetä baabaa kohtaan. En mä haluis tuntea näin. Tä on tosi kamalaa, mutta mä en voi sille mitään. Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä, ja siksi mä aattelin, että olis parempi muuttaa pois. Toinen syy on mun vanhin isosisko. Mä en todellakaan halua olla mikään este sen käymisel kattoo vanhempia ja silleen, mutta me ei voida olla samaan aikaan saman katon alla. Tai ei ainakaan sillon, kun Make on täällä. Ja tähänkin ainoo ratkasu on se, että mä muutan pois.

Kun mä edellis viikolla jäin kiinni viiltelystä äitille, se suuttu ihan tosissaan. Mä sanoin, että haluun muuttaa pois ja sit se sano vihastuksissaan "No muuta sitten" Mä olin tyytyväinen siihen, että vihdoinkin sain sen sanomaan sen. Vaikka tiesin, että se ei tarkottanu sitä, mutta ainakin mä saisin mennä jos ihan tosissani haluaisin. Sit mä aloin ihan oikeesti kattoo kämppää. Äiti oli vieläki ihan raivona ja sit se huusi: "Miksi sä haluat muuttaa yskin? Häh! Ai siksikö, että voit sitten rauhassa viillellä itteesi?" Juu.. jos totta puhutaan, se on aika usein mun mielessä. Että voisin ihan rauhassa viillellä, eikä kukaan puuttuis siihen. Ja ryypätä ja vetää lääkkeitä, mutta varsinki viillellä. Oikeastaan jo joku neljä vuotta sitten, kun mä olin viillelly jo pari vuotta ja se oli alkanu tulla pakkomielteeks, mä ajattelin, "oi kun mä asuisin yksin, saisin viillellä rauhassa" Ja toi sama tunne on mussa yhä. Ostaisin sen yhden veitsen, jota oon katteellu. Olisin omassa rauhassa. Musiikkia sois taustalla. Ottaisin sen veitsen käteen. Painaisin sen terän mun ihoa vasten ja nykäisisin sen nopeesti. Sillon tulee paljon verta ja nopeesti. Mut jos vetää sen ihan hitaasti, koko ajan painaen, se sattuu enemmän ja siitä tulee syvempi, mut verta tulee vähemmän. Joka päivä mä koulussakin vaan odottaisin sitä hetkeä, että pääsen kotiin viiltelemään. Mun elämä keskittyis sen asian ympärille. Viilloista tulee päivä päivältä syvempiä ja pidempiä. Ja sitten joku päivä mä vaan vedän ranteet auki ja kuolen yksin omaan asuntooni. Ja koska siihen päivään mennessä mä olisin jo kokonaan katkassu välit mun perheeseen, kukaan ei edes tietäis että mä oon kuollu. Sit monen päivän jälkeen mua alettais kysellä koululla. Sit mut löydettäis ja kaikki olis onnellisia.Josksu vuosi pari sitten mä tein silleen, että mä viilsin joka ikiseen ruumiinosaan, johon en ollu tyytyväinen. Viilsin nilkkaan,sääreen, pohkeeseen, reiteen, mahaan, rintaan, käsiin, kaulaan ja otsaan, kun en viittinyt naamaan viiltää. Viillot ei ollu mitään pintanaarmua syvempiä, mutta niitten tarkotus oli syvempi ku suurimman osan muista viilloista. Jokanen oli harkittu ja juuri oikeassa kohdassaan. Eilen teki mieli tehdä samoin, mut en tehny.

Eilen aamulla kun mä heräsin, mä aloin koskee mun ranteeseen. Ne suonet oli siinä niin pinnalla, että mua alko ahdistaa. Tosi outoa herätä siihen fiilikseen, että "hei vedämpä ranteet auki trallalaa" ja niin edespäin... Tänään koulussa kävi samoin. Yhtäkkiä mä huomasin, että mun sormet kulki mun vasemman käden ranteen suonia pitkin ja valitsinkin jo sopivan kohdan mihin viiltää, mutta en viiltänyt.

Onko mitään järkeä olla vielä elossa, ku joka päivä haluan vaan kuolla?

Hide your face

Ei, älä viillä mua enää sillä veitsellä. Se vie mun elämän, mun ihmisyyden. Tunnen kaiken uudella tasolla. Se satutti. Arpi jäi. Arpi,joka ei koskaan mee pois. Pistä pois jo se veitsi. En halua, en tahdo! Tajuutko, sanon ei! Tiiän, et se on myöhästä. Mut nyt sanon EI! EN TAHDO! Kunniotatko mua? Olisitko kunnioittanut mun tahtoa, jos olisin sillon sanonut ei? Olisitko ottanut väkisin?

Sillon en tiennyt. Sun olisi pitänyt tietää. Pistä pois se nyt! En halua! Tajua. Ei se ollut se tilanne, joka sai mut hiljaiseksi. Mä en vaan osannut. En tiennyt, että se tappaa mut. Sä et kertonu. En osannu edes epäillä. Onko siis väärin syyttää sua, ku en osannut sanoa ei? Vai olisko sun pitänyt ite ymmärtää, että nyt sanon ei. Olisko sun pitänyt tietää, että yli kymmenen vuoden päästä sanon ei. Ethän sä voinut sitä tietää.

Mä sanoin jo alusta saakka, että se ei ole sun syytäs. Mut mulle on yritetty aina syöttää paskaa, että se on muka sun syytä. Ja, että mä olen ihan syytön. Nyt tajuan, kun näitä asioita ajattelen, että ethän sä voinut tietää. Mun olisi pitänyt sanoa ei jo sillon. Turha sitä nyt enää on sanoa. Mä annoin sun tehdä sen. En kieltäny, en pyristellyt vastaan. Annoin sulle luvan olemalla kieltämättä. Se oli mun oma syy. Sä et tiennyt. Mä en tiennyt. Mun olis pitänyt tietää. Sä et voinut tietää, koska mä en tiennyt. Eli se oli mun syy. Mulle kaikki paska! Sen mä ansaitsen

Mä oon huono, tarpeeton, turha. Mä ansaitsen kaiken sen pahan, mitä oon saanu ja mitä tuun saamaan. Oon paha! Mun pitäis hirttäytyä. Mun pitäis kuolla pois. Mä oon saanu kaiken pahan alkamaan. Vain minä olen syyllinen. Sä et tiennyt, sä et voinut tietää. Mä en rakasta itseäni, koska en ansaitse rakkautta! Mä en ansaitse mitään hyvää. Vittu mä vihaan itteeni! Vittu mä oon turha! Mä en osaa mitään, en pysty yhtään mihinkään. Oon yks vitun paska ja turha. Voisin vaan kuolla pois jo!

Kill me for good! En mä halua pärjätä, koska tiiän, etten pysty. Mä en jaksa yrittää, koska tiiän, et siitä ei tulu mitään. Tyhmyys voitti taas! Mut saa tappaaki. Annan luvan! Oon loppuun käytetty. Viimenen käyttöpäivä oli 30.3.2010. Ja täällä mä vielä olen. En saanut asiaa toimitettua loppuun asti. Tai oikeastaan mut keskeytettiin. Kukaan ei edes välttämättä tiedä, että oon jo alkanut pilaantua sisältä. Ei koskaan enää normaalia elämää. Kuolema on lähellä. Kohta millään ei ole enää mitään väliä.

Aika kuluu,vuodet vierii.
Kipua ja tuskaa vaan
Kohta,
tä kaikki loppuu.

Anteeksi.. Mä oon niin pahoillani. Anna anteeksi mulle. En kestä, jos sä vihoittelet. Mä en osaa, en voi, en pysty tuntemaan rakkautta. Anna mun mennä. Mä haluun pois... Mä en kestä tätä päivääkään enää. Vittu mä haluan pois! Kill me, please! I just wish I was gone, gone for good.

Let me die