Saanko mä ees siitä päättää?

Miks mä oon aina se joka antaa? Ja sit kun pyydän jotain kerran, kerran elämässä pyydän jotain ni.. niin... Enhän mä mitään ansaitse. Saan vaan sen minkä itse itselleni hankin. Mut miksi mua kiinnostaa enemmän se että toiset saa. En ansaitse mitään hyvää. Koska olen paha ihminen.

Ja siis mä haluan että kaikilla on hyvä olla. Mut mun mielestä mulla on oikeus pitää välit kaikkiin mulle tärkeisiin ihmisiin. Vaikka ne ihmiset ei olis tärkeitä jollekki muulle. Tiiättekö mitä mä tarkoitan. En haluu vihata ihmistä vaan sen takia että joku mun rakastama ihminen vihaa sitä. Mun mielestä mulla on oikeus omaan arviooni.

Mun pakko-oireet saa koko ajan lisää eri muotoja. Täytyy laskea hampaita harjatessa alas päin 120:stä. Ja kun otan vettä lasiin ni pitää laskea. Välillä kun katotaan rakkaan kanssa leffaa ja en pysty keskittyy ni pitää laskea sanoja. Rappuset, askeleet joissain tietyissä paikoissa. Tietyillä teillä pitää kävellä ruutuja pitkin. Suojatiellä ei saa osua valkoisiin. Ahdistaa et hana on jääny auki tai levy päälle. Stressaa että valot on jääny päälle. Yks mikä vaivaa ihan hemmetisti on se, ku me rakkaan kanssa harrastetaan seksiä, ni mun pitää laksee työnnöt. Ja oikeastaan kaikki muutkin jutut mitä me tehdään. 

Ja en siis tiiä mikä siin on ku mua ahdistaa jotkut ihan kummalliset asiat. Sen takia oon yleensä suurimman osan päivästä ahdistunut. Esim. mua pelottaa että karkkipussi tippuu sohvalta ja leviää lattialle. Ja siis se oikeesti ahdistaa. Ihan vitusti. En voi tehdä mitään tai keskittyä mihinkään niin kauan aikaa kunnes se karkkipussi on siirretty. Ja mua ahdistaa semmonen levoton käytös, esim. tuolilla keikkuminen(siis jonkun muun kun mun toimesta, ite en ees pystyis tekee sitä). Mua pelottaa et se henkilö keikkaa ja satuttaa ittensä ja kuolee tai jotain. Ja mä en pysty pelaa smart10 koska mua ahdistaa et ne vitun nappulat tai kortit tippuu ja menee sohvan alle. Ahdistaa pitää korttipakkaa olkkarissa, esim aliasta pelatessa, koska pelottaa että ne levii lattialle. Tämmösiä ihan pieni asioita, jotka muuttuu valtaviksi mun pään sisällä.

Ja eilen kun oltiin A-serkun kanssa kahvilla, me oltiin terassilla istumassa. A:n piti korjata mun kaulanauha ku siin oli joku solmu. Mua ahdisti aivan vitusti että riipukset tippuu lautojen väliin. Se oli ihan kauheeta. Mut ei onneksi tippunu. 

Jätin yks ilta lääkkeet ottamatta. Mä epäilin/epäilen että nä pakkoajatukset (jotka on siis ihan kamalia) johtuu lääkkeistä. Jätin yhen illan väliin ja oli ihan hirvee olo. Sanoin polin H:lle. Se sano ettei lääkkeitä voi lopettaa yhtäkkii. Mut kun mä halusin kokeilla että auttaako se niihin ajatuksiin. Ei auttanu. Niitä ei saa pois. Joudun  koko loppu elämän kärsii niistä.

Yritän hakee psykoterapiaan. Laitoin viestin kolmelle terapeutille. Mut ne ei oo vastannu. Yhdeltä tuli automaattivastaus että on lomalla ja H sanoi että ne on varmaan kaikki lomalla ATM. Ni ei oo tullu vastauksia. 

Seuraava intervallijakso tulossa ens kuun lopussa. Ja niin on onhan mul ne 30v synttäritkin elokuun 10. pv.

Mut joo.. olis paljon asiaa mut en enää jaksa kirjoittaa..

huomen laivalle though

Tiedän, kumman valitsisin.

 Oon onnellinen. Mutta erittäin stressaantunut ja ahdistunut. Mua ahdistaa oudot asiat. Tänään alkoi ahdistaa koska porukoitten asuntoauto on rikki. Miksi vitussa se mua ahdistaa?  Ja mua pelottaa koko ajan et jotain pahaa tapahtuu. Esim jos joku keikkuu tuolilla ni oon äärimmäisen ahdistunut. 

Rakas muutti tähän mun luokse. Tiistaina oli muutto. Mua ahdisti koko päivän ihan hirveesti mitä ihmeellisemmät asiat. Ja kun oon stressaantunut ja ahdistunut ni laskemiset pahenee. Laskin askeleita ja piti olla aina esim rappukävässä saman verran askeleita rappujen välillä. Jos ei ollut ni piti askeltaa paikal tai ottaa isompia askelia että tuli se tietty määrä. Ja rappuset piti tietty laskea. Välillä kun on pahana, pitää hypätä viimeisen askelman yli että tulee kolmosella jaollinen. Melkeen joka paikassa on 19 askelmaa, tai se on tosi yleinen ja ahdistava määrä. 

Ja pitää laskea kun harjaa hampaita tai ottaa kraanasta vettä. Mut nää nyt on aina. En ees pysty olee tekemättä niin.

Mut pahimmat on pakkoajatukset. Tai en tiiä mitä ne on. Mut ennen oon aina sanonut että mieluummin  pakko-oireet ku psykoottiset oireet. Ne on korvannut mun psykoottiset oireet pitkälti. Mut nää pakkoajatukset mä mielelläni vaihtaisin psykoottisiin oireihin. Mieluummin ääniä ku nää ajatukset...

Ja siis mul on tän stressin ja ahdistuksen myötä myös palanut vähän harhat. Mut ne on semmoisia mitä mul oli silloin ihan alussa. Joskus 18-vuotiaana. Eli esimerkiksi savua tai tulipaloja. Ja sit jotain itkua tai ovikellon ääniä. Ja semmosia random ääniä joita muut ei kuule, esimerkiksi jotai  piip ääntä tai kolinaa. Ja nää on semmoisia että en ees tiiä et ne on harhaa. Kysyn ympärillä olevilta ihmisiltä että kuulitko ton tai näetkö ton. Usein saan kieltävän vastauksen ja sit tajuun et se oli harhaa. Mut nä ei oo silleen pelottavia. Ei nä mukaviakaan ole mutta ei ahdista yleensä. Tai ahdistaa mutta ei se sisältö vaan se että ylipäänsä on harhoja. Et oonko taas sekoamassa.

Nukahtaminen kestää kolmisen tuntia vähintään. Turhauttavaa. Kun on väsynyt mutta uni ei tule. Nyt koitan. Öitä

Mikä hätänä?

 Onko tosiaan niin että.. eiku mitä mun piti ajatella. En tiiä. Jotenki outoo menoo. Ku huomen pitää mennä aspa talol jakaa lääkkeet ja mua pelottaa ihan vitusti se. Mun on vissii pakko mennä. En tiiä. Mut kai mä meen. Vaikka tuntuukin vaikeelta. Ja siis pitää vaan pystyy lähtee mut ku pelottaa. Jos meen ni varmaan saan voittaja kokemuksia mut toisaalta voi olla että saan myös pettymyksiä jos en pysty olee...

Mä juttelin tänää poli hoitaja H:n kans ja kerroin sille että eniten mua pelottaa siis ihan konkreettisesti se siihen taloon meneminen. En tiiä kui. Ja sit sanoin että mul on niitä pelko paikkoja, kuten yks semmonen taidemuseo ja pahin on varmaan kirjasto. En tiiä mikä niis pelottaa. Mennään H:n kanssa parin viikon päästä vissii käymään kirjastossa. Siedättämässä.

Josta tulikin mieleen K-sisko. Ku sil on paha avaranpaikan kammo. Ei tyyliin uskalla kävellä tien yli ku tulee paniikki oireita. Ja siis mä sanoin sille että mennään H:n kans siedättämään kirjastossa käynnillä. Sit K sano että: "Mitä siedättämistä siinä muka on?" Mä sanoin et: "No mitä siedättämistä tien yli kävelemises on? Meillä on erilaiset pelot." Sit se oli vaan ihan hiljaa..

Mut joo moi! Ja siis joo.. Oli kiva polikäynti!! Puhin vissii enkkuu siel. Ainaki H sano niin. Vastasin vissii äänillle tai jotain en tiiä. Mut hyvin menee. Voisin lentää ja matkustaa ympäri maailman. Ja laulaa jossai isol laval. Se olis aika kivsuu! Moikka

Good night, sleep tight, never wake up.

 Se valehteli mulle. En kerro Kuka. Mut se satutti mua enemmän ku mikään tai kukaan koskaan. 

Mitähän helvettiä mun pitäs tehä? Oon niin umpikujassa taas. Tavallaan ihan ok mut sit taas ei. 

Tänään käytiin aspan hoitaja J:n kanssa ulkona kävelemässä. Oli aika kuumottelevaa. Toisin sanoen pelotti ihan vitusti. Tä menee vaan pahempaan suuntaan. Selvisin kuitenki parin rauhottavan hengitysharjoituksen avulla. 

Sit tultiin mun kotiin ja juteltiin ihan sikana asioista. Oli ihana taas päästä vähän avautumaan. Huhhuh. Tuli niin paljon taas kerrottu juttui.

Ja J kysy et jos mentäs torstaina yhteen paikkaan. Mua vähän mietityttää se mut lupasin harkita. Saas nähä kuin käy. Uskaltaudunko. 

Muutaman viikon päästä on kaverin polttarit ja sitte häät. Se on ihan kiva juttu. Vähän vaan jännittää. Polttarit koska uusia ihmisiä joiden kanssa pitää sit jutella. Ja sit taas häät, koska siellä on paljon porukkaa... Mut enköhän mä selviä. Pitääkin seuraavalla fyssari ajalla kysyy jotain harjoituksia joita voi tehä silleen huomaamattomasti. 

Mut joo. Pitää alkaa suunnitella sitä nukkumaanmenoakin. Eli hyvää yötä!

Voin huonosti... huonommin....

Paskaa.... Menee ihan vitun perseelleen nyt..En ees tajuu miten  oon taas vajonnu tänne. Yks pikku juttu ja alko alamäki...outoo tästä tekee se, että se pikku juttu on tapahtunu monesti aiemminki, mut nyt se jotenki kolahti pahemmin. Ja varotan jo nyt et voi olla sekava teksti vähien unien takia....

Eli siis oon nyt käyny sosiaalistentaitojtenryhmässä  maanataisin ja torstaisin. Siel on menny tosi vaihtelevasti. Voin joskus tehä postauksen siit mut nyt en puhu siitä. Mä olin ihan normisti maananataina ryhmässä ja meni ihan ok. Ku tulin pois sieltä ni näin sen miehen taas. Siitä se alko.. Menin taas ihan paniikkiin ja pahinta siin oli se et olin just venaamassa bussii ja olin siis sidottu siihen paikkaan. En voinu mennä pakoon. Näin ku se läheni. Ahditus oli katossa. En tiennny mitä tehdä. Sit se tuli kohalle ja moikkas, niinku mitään pahaa ei olis koskaan tapahtunu. Mul pimeni hetkeks, ahdisti. En olis pystyny yhtään puolustautuu jos se olis hyökänny kimppuun.. Pelotti vitusti ja aloin taas kuulla ääniä. Aluksi sellasia jotka varotti: "Se haluu satuttaa sua" "Se on vaarallinen" "Mee pakoon, juoksejuoksejuokse..." jne.. Sit nousin bussiin. Olo vaan paheni. Ajattelin et mitä jos se olis mun perässä noussukki bussiin. Olisin ollu vankina siellä.

Sit nousin kotini kohdalla bussista pois. Menin sovitusti kuntoutuskodin yhteisiintiloihin asukasinfoon, vähän myöhässä sosiaalistentaitojenryhmän takia. Menin aluksi istumaan siihen pöydän ääreen missä kaikki oli. Ainoa vapaa paikka oli kahen miehen välissä. Ne on mulle kaikki tuttuja ku ne on mun naapureita, mut en pystyny olemaan siinä. Menin sit sohvalle istuu erilleen muista. Siinä meni taas kuulumiskierros. Kuulin yhä ääniä. Sit jostain syystä vajosin harhamaailmaan. Katosin kokonaan tilanteesta ja aloin myös tuntemaan juttuja. Flashbackit alkoi. Tunsin, kuulin ja jopa haistoin sen miehen ja sen tilanteen. Mua alko sattuu alapäähän. Tuntu ku olis ollu siin raiskaustilanteessa. Sit havahduin ku mua kutsuttiin. Oli mun vuoro kertoo viikonlopusta. En saanu sanottuu mitään. Oli liian paha olo. Kohautin vaan harteita ja sit siirryttiin seuraavaan ihmiseen. En oikeen muista mitä siinä ympärillä tapahtui, mut mun flashbackit oli voimakkaina. Kuulin kaikkee mitä se mies sano sillon. "Sandra älä häpee ittees, tätä ei tapahtunu. Mitään ei tapahtunu".... kuulin kaikkee muutaki. "Se oli sulle ihan oikein, tapa ittes vitun huora....."......

Olin käpertyny kasaan. Pitelin jalkoja tiukasti yhdessä. Olin siellä sen miehen luona, vaikka istuin siinä kuntoutukodin sohvalla. Yritin estää sitä raiskaamata mua, mutta vaikka kuinka puristin reisiä yhteen, se kipu ei loppunu. Sit kaikki muut oli lähteny ja kuntoutuskodin omahoitaja T tuli kysymään multa, että mikä mulla on. Kerroin että näin miehen. "Onko sulla ääniharhoja nyt?" nyökkäsin. Sanoin että myös tuntuu ku raiskattais. "Niin ne on niitä kosketussharhoja", T sanoi. En muista mitä kaikkea siinä tapahtui, mut myöhemmin T tuli taas mun viereen ja sanoi, että saattaa mut kotiini ja avattais yhdessä TV, että saisin muuta ajateltavaa. Sen työaika oli jo lopussa. Me sit yhdessä käveltiin mun kotiin, melkeen viereiseen asuntoon. (tää on rivitalo siis). En muista mitä kaikkea siinä sit juteltiin. Olin vaan puoliks läsnä. Jotain T sanoi, että mun pitää päästä yli niistä harhoista. Sanoin että mua pelottaa. T sano: "Mut se tilanne on nyt ohi ja sä selvisit siitä" Mä sanoin että se tilanne ei oo ohi. "On se. Me ollaan täällä sun asunnolla ja täällä ei oo muita ku me kaksi. Päästät vaan irti niistä harhoista" Mä sanoi siihen: "Mut se on tosi hankalaa ku oikeesti sattuu fyysisesti" T sano ymmärtävänsä, mut kehotti suuntaamaan ajatukset muihin asioihin.

Sain sen tv:n päälle ja otin T:n kehotuksesta tarvittavan. Olin yhen jo ottanu aikasemmin. Sovittiin että meen aamulla käymään yhteisistilois. Sit T:n piti lähtee ja mä jäin "kattomaan" TV:tä. Todellisuudessa vajosin taas harhamaailmaan. Jonkin aikaa meni ja sit vähitellen aloin nousta pois sieltä. Sit se olo meni joksikin kolmeks tunniks ohi ja mä yritin tietoiseti tehä jotain etten vajois sinne uudestaan. Mut sit piti mennä nukkumaan..... siit se alko taas. Yritin T:n ohjeiden mukaan suunnata ajatuksia muualle. Mä koitin kattoo ohjelmii, kuunnella musaa, piirtää, kirjottaa ja jopa laskee matikkaa, mut mikään ei auttanu. Mä vaan kärsin koko yön. En nukkunu silmäystäkään . Sit kello tuli jotain yheksän ja mä menin yhteisiintiloihin kuten oltin sovittu. T jutteli jonku toisen asukkaan kanssa ja mä parkkeerasin taas siihen sohvalle odottamaan. Harhat oli yhä päällä. Sit se toinen lähti ja T tuli siihen mun luo. "Älä vaan sano, että sä et oo nukkunu" Mä kerroin illasta ja yöstä. "Onko nyt harhoja?" "On", mä vastasin. "Sun pitäis nyt ehdottomasti saada nukuttuu. Soita sun äidille, että se tulee hakee sua heidän luo ja koita nukkuu vähän" No mä sit tein niin ja äiti haki mut. En saanu nukuttuu porukoillakaan, mut olo kyl parani huomattavasti.

Sit illalla palasin kotiini. Hetken oli hyvä olo ja sain siivottuu ja tiskattuu. Olin koko ajan siinä pelossa, että paha olo palaa taas ja niinhän se palas taas kun menin sänkyyn. Edellis yö toistui ja mulla oli aivan kauhee olo. Harhat ja flashbackit. Välil mä vaan pyörin sängys tuskissani. Vikan kerran katoin kelloo vähän ennen viittä. Sit olin nukahtanu ja heräsin kasin aikoihin. Eli joku kolme tuntii sain nukuttuu... Kuntoutuskodis on täl hetkel opiskelija ja se tuli sovitusti käymään puol 11. Meijän piti tehä ruokaa mut hellaa ei saanu käyttää, koska huoltomies oli just liimannu jonku listan siit virestä. Mä olin tyytyväinen koska en olis jaksanu. Opiskelija lähti sit menee ja muistutti mua peliryhmästä joka oli klo 12.30-14. Sanoin että meen sinne, mut en sit pystynykkään kun sen aika koitti. Oli taas niin paha olo. Opiskelija kävi hakemassakin mua, mut mä en lähteny sen mukaan. Se sano, että lähettää T:n käymään mun luona. Ei T sit tullukkaan. Laitto vaan tekstiviestin että peliryhmä alkanu ja mä laitoin sille että en pysty tulemaan.

Sit joskus varttii vaille neljä T tuli mun luokse käymään. Kerroin etten oo nukkunu ku kolme tuntii viime yönä ja että en ollu myöskään eilen päivällä saanu nukuttua. T sano että pitää soittaa  mun poli hoitajalle. Se kävi soittamas ja tuli hetken päästä takasin. Sovittiin sitten että saan ottaa yhen tarvittavan vielä iltalääkkeiden kanssa jos se vaikka auttais. Toivotaan... Sit puhuttiin yhestä vertaistukiryhmästä joka on netis. Oon lukenu siit jonku artikkelin joskus ku polihoitaja oli antanu mul luettavaks. Voi olla että huominen sos.tait.ryhmä perutaan koska toinen vetäjä oli ainakin tänään kipeenä kuulemma. Mut mul on tapaaminen A-papin kanssa klo 14:30. Sanoin siitä T:lle ja sanoin että en ehkä uskalla mennä sinne. T sano että mä en saa pysäyttää koko elämääni nyt. Ja että se voi vaikka saattaa mut bussi pysäkille. En sit tiiä.... Sit kello tuli jo puol viis ja T sano et sen pitää mennä jo hakee sen lasta päiväkodista. "Pärjääthän sä? Kutsu vaikka K-sisko käymään.Ja tee jotain ruokaa" En ollu siis syöny mitään koko päivänä, ku kokkaus oli jääny väliin. Mä sanoin vaan et joo. "Pärjääthän sä?" T sano viel ovelta. "Joo", mä sanoin. "Hyvä, kyllä sä pärjäät. Huomiseen!" Sit se lähti ja paha olo paheni.

Kutsuin sit K-siskon kylään ja tein ruokaa. Kun K tuli, ni olo parani taas huomattavasti. Meil oli ihan kivaa. Se lähti joskus kasilta ja sit taas oikeen ryöpsähti semmonen järkyttävä ahdistus. Oon nyt yrittäny pitää ajatukset kasassa. Siihen on auttanu tää kirjottaminen. Pelottaa ku koht pitää taas mennä nukkuu. Palaako taas kaikki paska mieleen. Tä on nyt jotenki ollu voimakkaampaa ku aiemmin...

Nyt meen koittaa nukkumista. Hyvää yötä ja sori ku taas näin pitkä postaus.

M1, poliisit, vakoilijat!

Juu.. olin taas osastolla pari viikkoo. Pääsin tiistaina pois. Onneks.... siel on ihan paskaa!

En pitkään aikaan oo uskaltanu kirjottaa tänne koska oon pelänny...oon pelänny kaikkee. Kerron nyt koko tarinan...

Mul alko joulun ja uudenvuoden aikoihin tulee outoja ajatuksia. Että mua seurataan ja vainotaan. Olin kotonani vankilassa koska aattelin että oon vaarassa jos astun ulos. Mut kotonakin oli turvaton olo. Kuvittelin että mun kotona oli kameroita ja salakuuntelulaitteita. En tiiä pitääkö mun nyt kirjottaa imperfektissä vai preesenssissä koska en oo varma enää mihin uskon. Siitä lisää myöhemmin.

Sitte kuntoutuskodin T alko huolestua musta ku olin kotonani vaan pimees tekemät mitään. En tännekkään uskaltanu kirjottaa ku pelkäsin et ne lukee tätäkin ne vakoojat. Sitte alko huolestuu polin työntekijä ja äitiki. Pää oli täynnä ääniä ja ahdisti ja oli muutenki paska olo.

Sit yks päivä mun oveen koputettiin. "Avaa ovi Sandra. Täällä on ambulanssi" En avannu ovea. Olin ihan hämmästyny. Kukaan ei ollu varottanu. T:llä on avaimet meijän kaikkien koteihin joten hetken päästä ne oliki jo mun eteises ne ambulanssi hoitajat. "Tuuksä Sandra meidän mukaan. Sun pitäis tavata lääkäriä että vois tehä arvion että tarviitko osasto hoitoa." Mua vitutti ihan sikana. Olin ihan sairaudentunnoton ja suorastaan ihmettelin että lääkärit puuttuu mun eloon ku en ollu edes mitenkään sairas. "Juu kiitos mutta en tarvii ambulanssi kyytiä mihinkään. Voitte lähteä" "Selvä! Katotaan sit mil kyydil sä lähet", se vastas. Kuulin vielä ku kuntoutuskodin omahoitaja T sano lanssi kuskeille: "No tää oli varmaan ihan odotettavissa" ja sit ne lähti.

Mä aattelin et ne oli jättäny mut rauhaan mut sit joku parin tunnin päästä ku katoin oven ikkunasta ulos ni se vitun lanssi oli siel yhä. Kohta kuulu kova koputus. "Poliisista! Avaa ovi!" En avanu vaan asetuin vaan sohval istumaan. Sit ne tuli taas T:n avaimil sisään. Poliisit oli tosi vittumaisia. Mä luulin että ne kuuluu niihin vakoojiin. Sanoin:"Te ootte kaikki mukana tässä!" Se ei vissiin käsittäny mitä tarkotin koska se vastas: "No niin ollaan kuule" Se luuli et mä tarkotin et ne on mukana viemäs mua ossalle.

Sit pollarit ja lanssi kuskit venaili mua ja T:kin oli siel mun luona. "Mitä vittuu T! Mitä tää oikeen meinaa?!", mä huusin T:lle. Poliisi sano: "Nyt puet noi kengät jalkaan!" "En pue", mä huusin. "Mä en oo menos mihinkään!! En tarvii sairaala hoitoo!" Sit poliisi otti mun kengät ja sano: "Mä en jaksa pukee sua kun mul on ihan tarpeeks puettavaa kotonaki ku on lapsia." Siinä sitte jonki aikaa kamppailtiin ja sit kuitenki puin kengät jalkaan. Poliisit nosti mut väkisin ylös sohvalta ja alkoivat raahata mua ulos. "Irti musta!", mä huusin. "Mehän pidetään susta kiinni jos meijän täytyy" Se tuntu pahalta. Tuli pakokauhu suorastaan. Kehon kontrollin menettäminen. Sit kävelin lanssi hoitajien ja poliisien saattelemana ulos mun asunnolta. Huusin T:lle: "Mä vihaan sua!" "Jaaha", T vastas. Mua jälkeen päin harmittaa et sanoin niin koska ei T:llä oikeen ollu vaihtoehtoja.

Ajettiin sit päivystykseen. Poliisi oli kyydis ambulanssis. Sit mut saatettiin odottaa käytävälle ja mun viereen tuli sairaalan vartija. Se seiso joku kolme tuntii mun vieres ku odotin et pääsen lääkärin juttusille. Kerran mä vaan lähin menee ja se tuli estämään mua. "Mennääs takasin tonne istumaan, vai?" Mä vaan kävelin sen ohi ja se tuli taas estämään mua. "Mennäänkö nyt takas tonne, vai?" Se sano joka lauseen jälkeen "vai". Teki mieli vastaa sille että "EI!" Siin sit hetki intettiin ja sit se ei oikeen antanu mul muita vaihtoehtoja ku palaa takas käytäväl odottamaan. Venailtiin ja venailtiin. Sitte vihdoin pääsin lääkärille. Olin ihan varma että pääsisin kotiin ilman sairaalajaksoa koska olin niin sairaudentunnoton. En voinu käsittää et miten mun oli pitäny tulla ees päivystykseen. Ku kaikki mitä kerroin oli totta. Mua vainotaan ja seuraillaan satelliiteilla ja kameroilla ja salakuuntelulaitteil. Äänet kertos siitä ja äänet käski myös satuttaa itteeni. Mä kerroin lapsuusajasta tutulle päivystävälle lääkärille kaiken ja se soitti viel äitillekkin ja äiti puolsi sairaalaa. Sit se soitti osastolle ja koht mul tultiin ilmottaa et meen akuutti psykoosi osastolle arvioitavaksi. Sanoin etten halua, en tarvi enkä aio mennä sinne. Sitte päivystävä lääkäri sano että mä meen sinne joka tapauksessa. Että jos en mee itte lanssin kyytiin ni ne laittaa taas virka-apu pyynnön ja poliisit tulis taas. No mä sit suostuin ja matka kohti osastos alkoi.... taas...

Tapasin osastolla päivystävän lääkärin jonka satuin tuntemaan sähköhoidoista. En muista siitä palaverista muuta ku et jouduin jäämään tarkkailujaksolle. Olin tosi pysähtyny ja se juttutuokio jäi lyhyeen. Asetuin sinne sitte. Menin vissiin suoraan nukkumaan.

En viikkoon uskaltanu tulla pois huoneesta muutaku vessaan ja hakee lääkkeet. Joskus harvoin kävin syömäs ja lääkärii tapaamassa. Äänet sano et ne tulee hakee mua jos poistun huoneesta. Tarkkailujakson aikana lääkäriä pitää nähä päivittäin. Tapaamisilla mä vaan ihmettelin et miten mä ees olin siel ku mun pelot ei liittyny mun sairauteen vaan kaikki se oli täyttä totta. Kaikki ne kamerat sun muut. Kerroin että musta tuntuu että en ole ihminen ja siks ne on mun perässä. Ja kerroin että ne uhkas tulla hakee mua jos poistun huoneesta. "Ketkä 'ne'?", lääkäri kysy. Kerroin että sitä ei saa sanoa. Se laukasee jonku hälyttimen jos sen sanoo ja mä en halunnu ottaa mitään riskejä.

No neljän päivän jälkeen mul ilmotettiin et joudun jäämään pakkohoitoon. Koko ajan olo vaan paheni. Sit äänet alko sanoo et mun pitää tappaa itteni tai ne satuttaa mun perhettä. Se alko tiistaina ja ne anto mul perjantaihin asti aikaa. No mä sit koitin tukehduttaa itteeni muovipussilla. Opiskelija keskeytti mut ja meni hakee hoitajat paikalle. Ne sano että nyt pitää ottaa lääkettä tai ne pistää väkisin injektiol pakaraan. Se on ihan vitun tuttuu. Mut mä en mielestäni tarvinnu lääkettä joten taistelin vastaan. En ottanu suun kautta ja pyristelin vastaan ku ne laitto injektioo. Sit ne lähti pois. Mä otin mun hupparin ja sidoin hihan kaulan ympärille. Halusin kuolla koska kuvittelin sen pelastavan mun perheen. Kiristin sitä ja hengittäminen alko vaikeutuu. Taas mut keskeytettiin ja sain lisää pakkolääkettä. En muisya muuta siitä illasta.

Seuraava päivä oli vähintään yhtä paha. Menin vessaan ja yritin kuristautua suihkuletkuun. Hoitaja löysi mut sieltä ja pyys apua paikalle. Mut raahattiin pois vessasta ja vessan ovet lukkoon. Sit menin mun huoneeseen ja otin jonku puseron taas ja yritin kuristautua siihen. Taas joku änki paikalle. Ja uhattiin taas injektiol jos en lopeta. Ne vei kaikki mun tavarat pois. Kaikki vaatteet ja kaikki. No mä sit otin tyynyn pois tyynyliinan sisältä ja sidoin sen tiukalle kaulan ympärille. Vähän ajan päästä joku hoitaja tuli kattoo mun vointii ja näki tyynyliinan mun kaulan ympäril. Ekaa kertaa mä pyristelin vastaan ku T hoitaja yritti ottaa sitä pois. "E! Tuu auttaa! Sandra ei anna mun ottaa tätä pois" No se sit sai otettuu sen pois ja sit tuli injektio. Taistelin taas vastaan mutta turhaan. Sitte ne vei pois kaikki lakanat ja puhuivat keskenään että pitäiskö mut laittaa "koppiin". Sitte mä juttelin hetken T hoitajan kanssa. Sain kerrottuu sille että mun perhe kuolee hos en tapa itteeni. Se yritti selittää et se on harhaa mut mä en uskonu. No se sit lähti pois mun huoneesta ja mä menin hakee roskiksesta pussin ja yritin tukehduttaa itteni sillä. Taaas hoitaja pamahti paikalle ja sit tuli siirto kevyteristykseen. Siel on valvontakamera joten ei voinu oikeen tehä mitään....

Seuraavana aamuna epätoivoksissani kuitenki repisin aluslakanan irti sängystä ja aloin sitoo sitä kaulan ympärille. Heti tuli joku paikalle. Kai olivat nähneet monitorista mitä sielä tapahtu. E tuli vaan jotain avautuu mul ja lähti. Sit mä koitin uudestaan ja sit hoitajat tuli ottaa taas kaikki lakanat pois.

Noooh.... sitte tuli hone ja siel lääkäri taas kysy et keitä on 'ne'. Mä sanoin taas että sitä ei voi kertoo.

Pikkuhiljaa alko kuitenki vointi paranee ja uskalsin olla pois huoneesta ja en enää yrittäny tappaa itteeni. Pääsin päivälomille viikonloppuna ja kaikki meni tosi hyvin. Sit maanantaina sanoin et voisin jo mennä kokonaan kotiin. Hone sovittiin tiistaiks ja mä olin jo päättäny et aion päästä pois. Hoitajat vihjaili et todennäkösesti pääsenki pois. Ilmotin sit jo perheelle et pääsen huomen pois. Sit koitti se kauan odotettu hone ja siel sovittiin kuin sovittiinkin että pääsen pois. Mut mä valehtelin. Sanoin että äänet on vähentyny ja että en enää usko että mua seurataan. "No sittenhän sä voit kertoa että keitä 'ne' on?" Mietin hiljaa hetken. Ahdisti. En tienny mitä tulis tapahtumaan jos sanon sen mut samal mun oli pakko päästä pois sairaalasta. "Juu", mä sanoin, nielasin ja melkeen kuiskasin: "CIA" Mitään ei tapahtunu... ainakaan vielä... "Joo, ei sua kukaan seuraa. Se oli vaan harhaa", lääkäri sanoi.

Sit se alko kyselee mun koirasta. Et kui Nelli ei asu enää mun luona. Mä kerroin ihan rehellisesti että se johtuu siitä että en pysty lenkittää sitä ku en uskalla liikkuu mun asunnon alueella koska oon nähny raiskaajaa useesti sielä päin. Hoitaja ja lääkäri ihmetteli että en päivälläkään uskalla liikkuu ulkona yksin. En viittiny kertoo että avopuolella mul oltiin sanottu syksyn honessa et mul on todennäkösesti PTSD. Hyvä etteivät ruvenneet syyllistämään mua siitä. Että oon joku pelkuri paska. Ihan sama....

Pääsin kuitenki pois ja nyt oon porukoilla ja sunnuntaina omaan kotiin.... vähän jännittää et alkaako nää pelot taas kasvaa. En halu sairaalaan. Mä yhä uskon et mua seurataan mut en anna sen niin paljoo vaikuttaa mun elämään. Äänetki on melkeen jatkuvia. Vituttaa.

Ja sit on yks tositosi raskas asia joka painaa mieltä mut siitä ei saa puhuu. Siihen ei liity muita ku mä. Mut en voi ees tänne kirjottaa siitä. Kukaan ei tiiä siitä. Tåä on ihan vitun uuvuttavaa.

Sori kilometripostaus. Mut halusin jakaa tän.

Vihaan itseäni

Ahdistaa taas niin pirusti. Ei oo ääniä tai mitään, mutta ahdistaa ja tekee mieli viiltää. Joutaisin roskakoriin.

Tänään oli kuntoutuskodissa ryhmä jossa puhuttiin itseluottamuksesta. Mä sanoin puheenvuorollani, että mulla on huono itseluottamus.. niinku onkin. Sitte kaikille jaettiin laput. Toiselle puolelle kirjotettiin oma nimi ja sit laitettiin lappu kiertämään. Kaikki kirjotti siihen jonkun positiivisen asian lapun omistajasta.

Mun lappu oli tämmänen

Ihan kiva oli kuulla et joku ajattelee musta hyvää. Lopuksi olis pitäny kirjottaa itte joku sana ittestäään. Mul tuli vaan huonoja sanoja(luuseri, ruma, inhottava, lapsellinen.....) mieleen ni jätin kirjottamatta.

Sit oli rentoutusharjotus. Mä en pystyny yhtään keskittymään. Ahdisti kovasti ja se vaan kasvoi.. Katoin kuntoutuskodinhoitajan T:n ranteen verisuonia. Näytti niin viillettäviltä. Miks mun ranteen suonet ei oo niin koholla. Haluisin viiltää, syvälle. Ehkä jopa kuolla verenhukkaan.

Viime yöt on menny huonosti. Kauhee oravanpyörä. Ku en saa yö  nukuttuu ni nukuttaa päivällä, ja  kun mä nukun päivällä, ni en saa yöllä unta.

Mun pelko maailmaa ja miehiä kohtaan on taas noussut. Pelkään koko ajan et joku tekee mulle jotain pahaa.

Onneks tänään on keidasilta, Pääsee vähän laulaa Herralle.

PS Kuoron Viron reissu lähestyy. Jännittää!!!

Kampaajalla ja laivalle menossa

Kävin lauantaina kampaajal. Mul lyhennettii, kevennetti, pätkittiin ja leikattiin otsatukka. Ihan kiva lopputulos! :) En oo oikeestaan koskaa ollu oikeella kampaajalla. Naapurintäti yleensä leikannu mun hiukset, mut nyt sit menin. Psykoterapeutti A:kin kehus lopputulosta. Jälkeen päin tuli kauhee morkkis et ku olin tuhlannu rahaa itteeni. Tuli niin syyllinen olo. Makso kuitenki 40€... Aikamoinen summa..

Ja tästä päästäänki seuraavaan aiheeseene. Nimittäi oon menossa laivalle perjantaina. Sekin maksaa ja mua harmittaa et kulutan itteeni rahaa :( Mä meen mun kahen kaverin kanssa, A ja J. Mua jännittää ihan hemmetisti. En oo pitkiin aikoihin ollu kauempana ilman äitii tai jotain siskoista. Mua suorastaan pelottaa, mut mun on tehtävä tää.. I can do this!! Mietin vielä et uskallanko meikata. Mut psykoterapeutti A kannusti mua, et ei ainakaan pelkojen takii kannata jättää meikkaamatta. Mä mietin sitä vielä...

Your lies may hurt me some day

Lauloin taas äsken karaokee, ku oon yksin kotoon, ja tajusin et mä kuulostan kauheemmalta ku muistinkaan.. Oikeesti oksettaa. Miks ihmiset valehtelee et mä osaan laulaa. Ihan salettiin ne haluu vaan pelleillä mun kustannuksella. Sit seläntakana ne on silleen et: "Hyi vittu, toi kuvittelee osaavansa laulaa. Se on ihan paska" Ihan varmasti. Koska mä en osaa laulaa ollenkaan..................... :((

LOPETTAKAA VALEHTELEMINEN!!

M-sisko tulee ens viikolla kotiin!! Ihanaa. Se on ollu Nepalis joku melkeen neljä kuukautta. Tuntuu kyl ihan neljältä vuodelta! Mut nyt se tuleee kotiin! Mua vähän pelottaa, ku on nyt ollu noit lentokone kaappauksia sun muita.. Suorastaan hirvittää.. Rukoilen vähän välii sitä et M pääsee turvalliseti kotiin keskiviikkona..

Oon menos vissiin laivalle 9.5 kahen mun kaverin kanssa. Jännittää ihan sikana, mut mun on tehtävä tää..  Psykoterapeutti A:kin on sitä mieltä et se on hyvä idea et mä meen sinne. Ni nään et oon turvassa, vaikka äiti ei ookkaan rinnalla. Pelottaa ihan sikana, et joku tekee mulle jotain.. tai et laiva uppoo tai jotain. Mut mun on tehtävä tää...

Nyt on hiukkasen ahdistava olo, mut kyl tää varmaan tästä...

Varmaan siks ahdistaa ku tääl kotoon oli vähän riitaa. Maken ja isän välillä. Kauheet huudot ja mä en tykkää.. Sitte Make purkas pahat olot sit silleen et se lähetteli mun kännykkään isän haukkumis viestejä omasta huoneestaan.. Mä en tietenkään kannustanu sitä kirjottelemaan niit, mut tein kuitenki selväks et oon sen puolella. Mulla menee ainakin niin et ekana sisarukset ja sit vast isä... anteeks nyt vaan. Sit mä vähän huolestuin ku se alko kirjottelee et se karkaa kotoot. Uskon et sain sen kuitenki tajuumaan et se ei oo hyvä idea....

Laivalle

Meen huomen taas laivalle Maken, äitin ja mumman kanssa. Toivottavasti tulee olee hauskaa! Vähän jännittää, et miten menee ahdistuksen ja pelkojen kanssa.

Nukuin taas huonosti viime yön ni en jaksa kirjottaa mitään romaania ;D

Comeback

En oo jaksanu kirjotella pitkiin aikoihin. Sori siitä.. Mut joo.. Oon nyt siis alottanu koulun ja aika heikosti on menny. Mul menee kaikki energia siihen, että pystyn olemaan siellä luokassa. Kaikki opetus menny ihan ohi ja en pysty keskittymään ollenkaan. Vähän kauhistuttaa, et tuleeko tästä koulun käynnistä mitään. Varsinki ku on taas alkanu tulee unettomuutta.  Nukun 3-5 tuntia yössä.  Ja oon päivät väsyny. 

Mul on alkanu tulee myös pelkoja. Pelkään mm. että kuolen ja pelkään liukuportaita ja nää pelot on mulle ihan uus juttu. Tuntuu et oon sekoamassa. 

On kuitenki ihan hyviiki juttui, esim. et oon ollu nyt n3 kk viiltelemättä!! Eiks ookki hienoa!

Tällä hetkellä mun hoidot on sellasii, et käyn n. 2kertaa viikossa tapaamassa psykoosityöryhmän hoitaja T:tä ja n. 2 kertaa viikossa psykoterapeutti A:ta. Lääkkeitä on leponex, venlafaxin ja abilify. Lääkkeet on tosi hyvin auttanu, ku mul ei oo pitkiin aikoihin ollu mitään aistiharhoja. Paitsi nyt ihan lähipäivinä oon kuullu kuiskintaa. Mut pistän unettomuuden piikkiin. Sovittiin hoitaja T:n kanssa et jos viel ens viikolla on unettomuutta ni sit ruvetaan miettii lääkettä siihen. 

Muuten menee nyt suht  hyvin..  Masennus alkaa hiipua ja elämän halu alkaa kasvaa. Vaikkakin toi koulu nyt masentaa ja ahdistaa. On myös jopa alettu käymään uimassa Krissen ja äitin kanssa. Se on muuten kivaa, mut ku vihaan mun vartaloo ni se on tosi kiusallista..

Ja vielä iso kiitos kaikille, joitten mielessä oon ollu. Tuli oikeesti tosi lämmin olo sydämeen ku niin moni oli ollu huolissaan  Mut voin nyt semi hyvin