En elä enää kauaa

Hoitajat oli penkonu mun kamat sil aikaa ku olin päivystykses. Eivät löytäneet mun teriä. Tarkistin ne. Hyvä niin koska todennäkösesti joudun kuntsarille huomenna. Ja siellä päätän päiväni.

Menin päivystykseen yhen hoitajan kanssa. Me venattiin siel joku kolme tuntii. Sain siellä yhden temestan. Mua kohdeltiin siel tosi huonosti. Lääkäriki sano että: meillä on täällä ihan oikeesti sairaita potilaita. Ihan niinku mä olisin jotenki halunnu sinne tikattavaks... mut pakotettiin. En mä halunnu tikkejä. En tiiä kuinka monta tikkiä se laitto ku mun piti jostain syystä maata sen tikkauksen ajan. Mut vissiin aika monta. Siin on nyt side päällä..

Ahdistaa

En mä pystynykkään esittää. Tulin takas osastolle jo nyt vaikka olisin saanu olla iltapalaan saakka. Kerroin äitille myös temestasta. Äiti oli vähän pettyny. Se sano myös että en oo viel maanantaina kotikuntonen. Mut mun on pakko olla...

Mut jos joudun kuntsarille ni en sieltä enää elävänä lähde. Siitä oon nyt pitäny huolen. Se on nyt varmaa...

Sain temestan äskön. Toivottavasti alkaa pian auttaa.

Kulissit romahdusvaarassa

Oon ollu tän päivän lomilla. On ollu super raskas päivä mutta on pakko hymyillä..  en haluu kuntsarille. Mul on ollu tosi vaikee olo ja ei ollu tarvittaviikaan mukana. Olisin halunnu niitä mukaan osastolta mut en voinu koska en oo varma et tietääkö äiti et käytän taas temestaa. Ku se ei tykkää noista bentsoista. Niinku en määkään...

Oon saanu hyvin esitettyy ilosta vaikka tää onki vitun raskasta. Me käytiin sisarusten kesken syömäs ja talo tarjos shotit. Mul jäi viinan himo sen jälkeen. No make lähti siit sit kotiin ja me siskokset mentiin viel baariin. Tilasin yhen minttukaakaon ja se kysy et otanko 2 vai 4 senttii viinaa. No tietenki 4. Join sen ja nous mukavasti päähän. Teki mieli tilata lisää mut sit muistin et lupasin hoitaja v:lle että koitan vähentää sitä viinan käyttöä. Niinpä mun juomiset jäi siihen.

Siel baaris oli tosi pelottavaa. Mua ahdisti koko ajan ja olisin halunnu lähtee pois sieltä mut en halunnu pilata muiden iloa. Sitä paitsi mihin mä olisin sieltä yksin päässy. En olis uskaltanu mennä kymment metrii kauemmas siskoista. Mä yritin pärjätä..

Koko päivän on pyöriny viiltely päässä mut en oo viiilelly. Ei mul oikeen oo mitään millä viillellä.. vituttaa. Tekis mieli mennä tyhjentää lääkekaappi. Mut en mä viitti. Vittu...

Viel pitäis huomiseen iltaan asti jaksaa esittää perheelle. Sit takas osastolle jossa toki pitää myös jaksaa esittää. Mut perheelle esittäminen on rankempaa ku ne tuntee mut niin hyvin että pienikin virhe voi paljastaa. En halua kuntsarille

Miks mun piti syntyä?

Eihän täs oo enää mitään järkee. Eihän? Mul on taas paha olo. Mut on pakko taistella. Vai onko? Jospa mä vaan esitän hyvinvoivaa että pääsen pois täältä. Mut pystynkö esittää? Vai paistaako se musta läpi? Vai pitäiskö nyt hakee yks temesta? Auttaiskohan se? Mut tarkottaako se että haen tarvittavia että en oo kotikuntonen?

Tuleekohan se hyvä elämä viel jossain kohtaa vastaan? Vai onko mun elämä tällasta loppuun saakka? Teenkö lopulta kuitenkin itsemurhan? Onko mun turha taistella kohtaloa vastaan? Elänkö vielä vuoden päästä? Vai olenko saanut tämän elämän jo päätökseen? Too many questions.

Ei riitä että mul on itteni takii paha olo siitä mitä mulle tehtiin pienenä. Mun pitää myös kantaa huonoo omatuntoo siitä kuinka paljon se satutti mun perhettä. Mun takia ne kaikki joutuu kärsimään. Mä vihaan mun vanhempia ku ne teki mut. Niitten vika et ne joutuu nyt kärsii.

Epäreilu elämä

Pieleen mennyt heureka reissu

Paskaa. Tänään oli heurekan retki kuntoutukodin porukan kanssa. Kerron siitä kohta mut ensin vähän pohjustusta.

Viilsin eilen illalla aika pahasti nilkkaan. Viilto oli n. 10cm pitkä, 1cm levee ja 1cm syvä. Verta tuli ihan hemmetisti. Olin ottanu tarvittavan temestan aijjemmin mut se ei auttanu mitään. Viilsin siis kylppärin lattialla ja katoin ku veri vaan vuosi. Laitoin vaan haavan päälle paperin ja sukan jalkaan pitämään paperia paikallaan..

Tänään aamulla menin jakaa lääkkeet yhteisiintiloihin ennen reissuun lähtöä. Samalla kysyin kuntoutuskodin hoitaja T:ltä olisko desinfiointi ainetta ku haava piti puhistaa. T kysy et mihin tarviin ja näytin haavaa. T ja toinen hoitaja kattovat haavaa kauhistuneina ja sit ne vihjaili et en pääsis mukaan heurekaan. "Ooks sä nyt Sandra siinä kunnossa että pystyt lähtee mukaan?" "No joo joo!"

Pyysin laastarii mut ne sano et se ei nyt oikeen riitä. Lähtö oli 9:15 ja kello oli jo puol yheksän. Sit ne sai päähänsä et mun pitää käydä terveyskeskukses hoitajalla sitomas haava. Sanoivat että odottavat mua kymppiin asti ja sit lähtisivät vaikka en ehtis mukaan.

Menin tk:hon taksilla ja siel sain sit vakuutella hoitajat että pärjään kotona etten joutuis osastolle. Hoitajat sano et lääkärille pitäis näyttää, mut mä sanoin et lähen kympiltä (kello oli sillon varttii vail kymmenen), ehti lääkäri paikallallle sitä ennen tai ei. No sovittiin sit et meen huomen uudelleen tk:hon tapaamaan lääkäriä. Hoitaja laitto haavaan sorbact nauhaa ja lapun ja sit mä lähin.

Pääsin siis mukaan heurekaan, mut sinne lähtö oli virhe. Aluks meni ihan ok hyvin. Roikuin T:ssä kiinni koska pelotti. Sit alko äänet. "They want to kill you" "They all want you dead" "You are not safe" "They all want to kill you".. Sit mä vaan jämähdin. Muu porukka jatko matkaa, mut mä en enää päässy eteen päin. En uskaltanu liikkuu.. Kaikki oli mua vastaan, Kaikki halus tappaa mut. Onneks T näki et olin pysähtyny. Se tuli mun luokse ja kysy et onko mulla taas ääniä. Kerroin että on ja T sano et nyt kannattais ottaa tarvittavat. Onneks oli dosetti mukana. Kerroin et must tuntuu et kaikki haluu tappaa mut. "Se on Sandra harha-ajatus"

Sit mentiin syömään. Mua pelotti niiiiiin paljon koko ajan. Mä taas roikuin T:ssä. Hävetti ihan sikana mut ku mua pelotti. Sit katosin taas syömis tilanteessa. Näin kauheita kauhukuvia, joissa kaikki vaan hyökkäili mun kimppuun. Sit mä heräsin ku se toinen hoitaja taputteli mua olalle ja huhuili mua. Sit tehtiin viel jotain ja sit lähettiin. Ku käveltiin autolle ni siin vieres meni junii joku kahen minsan välein. "Mee junan alle" "Tapa ittes, sitähän ne haluaa!"... mä kuulin. Sit oltiin auton luona ja olin taas pysähtyny kuuntelee ääniä ja kattelin ohi ajavia junia. "Tuus sit Sandra! Muut odottaa jo autossa." Sit menin autoon ja kotimatka alko. Se reissu oli aikamoinen koettelemus.. En enää ikinä poistu kotoota...

Tää on menny jo niin pitkälle, et mun oli pakko jättää Nelli porukoille ku en uskalla enää kulkee ulkoon yksin. En siis voi ulkoiluttaa koiraakaan...

Vituttaa

osasto elämää

Eilinen oli pasks päivä ja tänänen pn salettiin paskempi. Salasessa tietoo tästä. .


Ahdistaa ja on muutenkin paha olla. Piikillä laitettu väkisin temestaa ja serenases melkeen joka päivä ku en oo suostunu ottaa suun kautta. Se ku ne miehet käy kimppuun ni tuntuu ku ne yrittäis raiskata.... kauhee olo