Love those

Oli miten oli, mä rakastan mun siskoja yli kaiken! 

Trauma ja ne ärsyttävät

 Mä muistan ku olin pieni, joku 6v. Se paha juttu oli just tapahtunut. Sitä tapahtui siis sillon ku olin 5v. Niinni mul oli sillon semmonen etuoikeus että mä en saanu turpaan tai raivoja kuhan puhun totta. En oikeestaan tiiä miks. Oliko se niinku semmonen juttu että en salaile asioita. Ku mähän salasin sen isoisä jutun kun se oli käskenyt. Toinen vaihtoehto on että mul oli ehkä tapana valehdella. En siis yhtään tiiä. Sit se alko menee semmoseks että mä otin syyt niskoilleni vaikka en olis ollu syyllinen. Koska mä olin sillon turvassa. 

Tuli semmonenki juttu mieleen ku olin just sen jonku 5 vuoden ikäinen ni mul oli tapana leikellä housuihin haaroihin saksilla semmosia pieniä lovia. Omiin ja siskojen housuihin. Muistan ku tein sitä. En tiiä miks tein mut mul oli vaan semmonen pakko. Ja sit ihmettelin et miks äiti ei raivonnut mulle siitä. Se oli varmaan jotain oireilua. En tiiä. 

Palataan tähän päivään. Todella mukavaa ku sain kuulla tänään että siskoil on joku kolminkeskeinen whatsapp ryhmä. Muka joku elämäntapamuutosryhmä. Tai no voi ollakki mut siel ihan vitun varmasti puhutaan paskaa musta. Mä kysyin k-siskolta et puhukste musta pahaa siel. Se meni vittu ihan vaikeeks. Se on paska valehtelee. Ja siis kysymys kuuluu: miksi mua ei kutsuttu mukaan siihen ryhmään? Eli toisin sanoen miks ne ei voinu jutella niistä asioista meijän neljän yhteisessä ryhmässä? Vittu et osaa ottaa päähän.  Ja se viel varmisti asian ku krisse tuli sit meijän koko perheen keskeiseen ryhmään selittelee jotain bullshittiä. Mä en oo mikään tyhmä. Ja sit k-sisko viel poisti koko ryhmän. Tietty sen takia että ei oo todistusaineistoa. Vittu mua ottaa päähän että mua pidetään tyhmänä. Ja siis jos k-sisko ja krisse ei ois menny semmosiks vakuutteleviks ni oisin ehkä uskonut että siel ei puhuta musta. Sit k-sisko kehtaa viel vedota mun skitsofreniaan. Että se on joku mun harha-ajatus. Ihan sama vaikka puhuvatkin musta paskaa. Mähän oon paska.

Mut joo. Onneks aspan tyypit on kivoja. On ees joitain ihmisiä mun elämäs jotka eivät vihaa mua äitin lisäksi. 

Olis voinu mennä paremminkin

 Mä muistan ku olin 8vuotias. Olin siis tokal luokal. Mul oli semmonen keltainen rannekello jossa oli jotain nallen kuvia. Se oli jo pitkään ollu kadoksissa. Sitte näin koulun löytötavarakaapissa sen mun kellon. Olin iloinen. Se oli musta on tosi kiva kello.

Tulin koulusta kotiin ja juoksin kertomaan että vihdoinkin kello löytyi, se olikin koulun löytötavarakaapissa . Sit mun isä sano että: ei toi oo sun kello. Mä ajattelin että miten niin ei ole. Mulla oli semmoinen kello, joka oli hävinny ni miks se ei vois olla mun. En kyllä muistanut että olisin käyttäny sitä koulussa mut oli sen pakko olla mun. Ku mul oli samanlainen.

Isä huusi että: "Toi ei oo sun kello! Sä varastit sen!" Mä sanoin: "En varastanut" Sitte isä sano: "Myönnä että varastit sen! Se ei oo sun". Sit se otti kengän ja sanoi: "Myönnä" Mä en myöntänyt koska en ollu mielestäni varastanut. Sit mun isä löi mua sillä kengällä. Se sattui. Mä en sanonut mitään. Mun isä jatko lyömistä ja sano että lyö niin kauan kunnes myönnän että oon varastanut. "On väärin varastaa!" se huusi. (koska lasten hakkaaminenhan on oikein) 

Sit isä sanoi siskoille: "Tietääkö kukaan missä Sandran kello oikeesti on?" Sit k-sisko sano iloisesti joo ja lähti yläkertaan. Ajattelin vaan että se näköjään nauttii kattoo ku mua hakataan. Se tuli takas hetken kuluttua. Sillä oli kädessä mun kello. Se oli kyllä samanlainen mutta ihan kulunut. En mä muistanu että se näytti siltä. Mä vaan katoin sitä kelloa ja isä vaan jatko hakkaamista. Se sano: "Sä varastit" ja löi ja löi ja huusi.

Lopulta en tienny mitä muutakaan tehdä kuin myöntää että varastin sen. Isä löi vielä muutaman kerran ja sanoi: "Viet sen huomenna kouluun ja pyydät anteeksi että varastit." Joo, mä vastasin.

Seuraavana päivänä ku menin kouluun, piti piilottaa mustelmat. Mä menin sanoo opettajalle että se ei ollukkaan mun kello. Että mun kello löytyikin kotoa. "Hyvä kun toit kellon takaisin" opettaja sanoi.

Sen jälkeen heitin sen kellon roskiin. 

Siskot kiusas mua ku olin pieni. Kai se on ihan perus. Olin pitkään nuorin lapsi. Kerron pari juttuu joista jäi paha mieli. 

Olin sillon 6v. Mä ajoin pyörällä eskarista kaverin luokse kaveri C:n kanssa. Siin matkalla on siis yksi suojatie. Mä ajoin pyöräl siihen suojatiel ja auto törmäsi muhun. Mä lensin kaaressa asvaltille. Kypärä halkesi. Onneks oli kypärä. C juoksi kotiin ja sen äiti soitti mun äitille ja sit se riensi mun luo. Äiti tuli töistä kesken päivän ja ajo autolla siihen kolari paikalle. Se oli siis about 500m päässä meijän kotoot. Me mentiin sairaalaan. Mul oli hiusmurtuma jalas. Kotoon siskot vaan rages mulle. Se oli perseestä. Ne syytteli mua siitä. Siit tuli paha mieli.

Sit oli kerran semmonen juttu että mumma oli ostanu mulle ihanan vaaleenpunasen mekon ja helminauhan ja valkoset hansikkaat. Puin ne päälle ja ihastelin itteeni. Olin kuin prinsessa. Sit siskot alko haukkuu mua. Et se on ruma ja kaikkee. Se oli ikävää. En koskaan enää käyttäny sitä mekkoo.

Ja joo. Meijän kotis leikit. M-sisko ja krisse oli äitejä ja k-sisko oli isä. Mä koitin olla äiti. Olin huono. Joten mul annettiin vähän vaatimattomampi rooli. Olin naulakko. Mä siis seisoin paikallani kädet ojossa ja muhun ripustettiin vaatteita. Ei se haitannut. Olin vaan iloinen että saan olla mukana siskojen leikeissä. Mut tää seuraava rooli mua vähän harmitti. Se meni silleen et siin leikis ne päätti mennä museoon. Voitte varmaan arvata kuka oli ne patsaat. Eikä sekään haitannut niin kauan kunnes ne alko haukkuu että onpas ruma patsas. Mä yritin poseerata nätisti. Vaihdoin asentoa ja olin muka aina eri patsas. Yritin näyttää hyvältä mut ne vaan haukku mua. Mul oli itku kurkussa mut yritin ajatella että saanpahan olla mukana leikissä. Lopuks mut ylennettiin piiaks. Sain elävän roolin.

Sit muistan kans ku olin 9v ja mul alkoi menkat. En osannu laittaa sidettä. Kysyin äitiltä et miten päin se tulee. Siskot keräänty ympärille nauramaan. Eksä osaa muka laittaa terveyssidettä. Mua hävetti.

Kerran, joskus ku olin 6v, hyppelin karkki sussa. Sit se karkki juuttu mun kurkkuun ja aloin yskiä. Äiti säikähti ja juoksi soittamaan ambulanssin. Sit menin sairaalaan. Siel otettiin röntgen kuvat. Todettiin et ei mitään hätää. Et karkki on mun ruokatorvessa mut se sulaa sieltä itsestään ajan kanssa. No kotoon taas mukava vastaanotto. "sun takii äiti olis voinu kaatua. Kamerakin meinas tippua pöydältä ku äiti juoksi niin kovaa ja se olis ollu sun vika" Vittu että osas ottaa päähän. Ei kukaan kysyny et miten mä voin..

Mä sain mun ekan kännykän 8-vuotiaana. Voitin sillon jonku piirustuskilpailun. Sain 300markkaa. Ostin puhelimen. Olin tyytyväinen itseeni. Olin piirtänyt hienon kuvan ja juuri se kuva valittiin voittajaksi. Tuntui hyvältä. Kunnes. Siskot alko urputtaa mulle. "Luuleksä että sä olit hyvä. Ne voittajat arvottiin. Ei sun piirustus ollu hienoin. Se vaan sattu tulemaan sieltä arvonnasta ensimmäisenä esille." Mua harmitti. En ollukkaan hyvä. Äiti sano että ne oli valinnu hienoimman piirustuksen eikä arponu. Mä en uskoni äitii. Olin huono.

Näitähän riittää. Mut joo. Täs nyt osa. Kiitos jos jaksoit lukee näin pitkän tekstin.

Koitan alkaa nukkuu. 

Chilli viikonlopou

 On ollu ihan sika kiva viikonloppu. Siskot tuli pääkaupunkiseudulta käymään ja toisen siskon pojat tuli myös. Eli mun maailman söpöin kummipoika ja hänen maailman söpöin isoveli.

Kerranki on jotain kivaa kerrottavaa.

Käytiin koko porukal luistelemassa ja pulkkailemassa. Tai no itseasiassa mä en tehny kumpaakaan mut tulipahan oltua ulkona. Ja syötiin makkarat ja jälkkäriks laskiaispullia ja kaakaota. 

Tänään illalla me pelattiin salkkari-peliä ja mä voitin jeee. Sit jutskattiin siskojen ja äitin kanssa meijän lapsuudesta. Sai kyllä nauraa!

Mut nyt tsekkailee Youtube-videot ja sit nukkuu.

Kotiiiiiiin(ehkä)

(Tänään on se päivä. Tää se päivä on..Pocahontaksesta) Juu eli tänään on se kauan odotettu hone! Mä en kestä enäää!! Pääsen tänään EHKÄ kotiin. Se on vaan ehkä, mut silti! Mul on mahdollisuus päästä kotiin!! Ihanaaaaa. Iik mua jännittää. Kahden kuukauden jälkeen on ihanaa palata kotiin. Vitsit ku ne päästäis mut. Sori et tää teksti pyörii nyt vaan tän yhden asian ympärillä. Mut tä asia on oikeesti mulle vielä isompi, ku saan tässä kerrottuu..

Viimenen viikko on ollu tosi hyvä. Siis voinnin kannalta. Ja oikeestaan muutenkin. Oltiin edellis ppäivänä huoltsikalla M-siskon kanssa ja eilen Krisse-siskon kanssa. Ja hauskaa oli, kummallaki kerralla. Pääsi vähän käsiks normaaliin sosisaaliseen kanssakäymiseen. Ja eilen juttelin myös mun parhaan kaverin c:n kanssa. Ihan niinku normaalit ihmiset. En niin ku niin kuullu enää tänne sairaalaan! Mä kuulun kotiin ja korkeintaan päiväyksikköön. Toivottavasti jos mä pääsen päivikselle, ni pääsisin sinne psykoosi osastolle, mielummin ku sinne toiselle, koska mä tunne ne psykoosipäiväyksikön työnekijät, ni tarttis taas tutustua uusiin hoitajiin ja alottaa kaikki TAAS alusta.

Kaikki on jo sanonu, et mä näytän paremmalta. Tai siis et mun parempi vointi näkyy ulos päinki. Mul on kuulmma ilmeikkäät kasvot ja oon muutenki aikalailla normaalimpi ja omaitsempi, ku esim kuukaus sitte. Mut kyl musta tuntuuki eriltä.

Mut nyt meen syömään, moikka

ps. Tulipas positiivis sävyitteinen teksti, onneks välillä näinki :)

I don't deserve to be happy

Tänään on ollu suht kiva päivä. Aamulla oli kuvailmaisuryhmä. Aamuppäivällä mulla oli yksilötapaaminen musaterapeutin kansssa ja me laulettiin karaokee tunnin verran. Se oli mukavaa puuhaa. Iltapäivällä menin kahden siskon kanssa huoltsikalle limulle ja munkille.(Syötiin kyl kans paniinit) :)

Kivaa riittti, ja sit se riittiiki.... meinaan mun aivoille riitti. Koko ilta on ollu kauheita kosketusharhoja, varmaan pahempia ku koskaan. Äänet käskee hakata päätä seinään, tai rikkoa peilin viiltely tarkoituksiin. Ahdistaa mut samalla vituttaa  olla täällä. Haluisin jo kotiin... Mut tiiän etten pärjäisi siel viel. Mut haluun silti tositosi kovin kotiin äitin ja maken ja nellin + muittenki luokse.

Millonkohan mulla on seuraava hone. Varmaan se ei voi ainakaan pakkohoitoa enää jatkaa ja kato ku mä jään tänne vapaaehtoisesti.

Please, get out of my head!

Edellis ilta meni hyvin. En viillellyt niinkun lupasin! Enkä eilenkään, vaikka mieli teki. Hyvä minä! Olin vahva jo kahtena iltana :)

Oon tänään ollu tosi väsyny koko päivän. Muuten on ollu kiva päivä. Leivottiin kaikkee yhessä. Samalla fiilisteltiin sellasta vanhaa bändiä ku s club 7 :D Kuunneltiin pari biisii.. Se oli sillon aikanaan tosi hyvä bändi ja se sarja oli hauska. Siit bändist tuli semmonen hauska tv sarja niille tiedoks jotka ei oo sitä sarjaa kattonu.

Nyt ei ees tee mieli viillellä, vaikka se onki kokoajan mielessä. Niinku itsemurhaki. Ei tee mieli tehä, mut se on koko ajan mielessä ja ajatuksissa. Kaikki eri tavat miten sen vois tehä. Sillon ku käytiin uimassa, ku tultiin takasi ni autossa, ku tultiin moottoritietä takas. Mul tuli mieleen (en siis varsinaisesti olis halunnu tehä niin) et vois vaan vääntää vähän ratista,ku istuin siinä pelkääjän paikalla, nii ni vois siis vääntää ratista ku oltiin menossa jonku rekka-auton ohi. Se olis ollu menoo se... :( miten pääsen eroon näistä ajatuksista!

Ei oo vielkään ollu aikaa kellekkään. Tosi veemäistä... ne on unohtanu mut

Hallinnan menetys kaikin puolin..

Taas eilen viiltelin... Oon tyhmätyhmätyhmä!! Vittu.. mä oikeen innostuin sen terän kanssa ja tein pieniä kevyitä viiltoja koko pohkeeseen ja vähän jopa käteen.. Muutama syvempi kumpaanki nilkkaan... Nyt tän on loputtava! Heitän terän pois. En pysty en kykene, oon lliiian heikko. mä en pysty siihen. No ihan sama, mut tänään en varmasti viiltele! En varmasti! Mä lupaan!!!

Tänään oli tosi kiva päivä. Käytiin uimassa mä, Krisse ja sen kämppis, kaks muuta siskoo, Make ja sen kaks kaveria. Meil oli tosi kivaa, kunnes.... Mä näin sen miehen. Se oli ihan varmasti se. Se tuli kans uimaan. Hetkeks kaikki pysähty ja mieli tyhjeni. Sit kesken ku me heiteltiin palloo vedessä Krissen kanssa, ni mun oli päästävä silleen et mul yls jalat maahan ku menetin kehon hallinnan hetkeks. Kaikki pimeni ja en kuullukkaan mitään. Sit aistit ja hallinta palas, ku kuulin "Sandra! Sandraaa!!?" Se oli Krisse. Me noustiin vedestä ja mentiin aurinkoon lämmittelemään. Sit yhtäkkii kaikki näytti siltä mieheltä. kaikki miehet näytti siltä ja samalta siis. Suljin silmät hetkeks ja toivosin et olisin kotona turvassa(vaikka ei kotikaan oo varma turva)... Loppu ajan olin hiljaa. Kaikki se kiva unohtu hetkeks ja pelko valtas mut. Onneks lähettiin sit aika pian ja olo helpotti..

Ja Make näki mun jalkojen viillot.. Vaikka ne on niin ohuita ja pieniä... Se on niin vitun tarkka noitten kanssa. Miten se voi olla? Jätkä on vasta 12 vuotias ja se on niin paljon jo joutunu näkee.., mun takia... :( Oon niin vihanen itelleni. Tänään en viiltele EN!

Oma koti kullan kallis

Kirjotin eilen, että perhe on mulle tärkeä. Ja en nytkään väitä muuta, mutta perhe on myös kaikkein kauhein asia mun elämässä. Varmaan yks suurimmista syistä mun ongelmiin. Sillon joskus ihan kakarana mä olin jatkuvasti yksin. Olen kolme vuotta nuorempi ku mun nuorin sisko, joten en päässyt kovin usein mukaan leikkeihin. Viihdyin mä kyllä hyvin yksinkin, mutta olisin halunnut olla ”isojen tyttöjen” kanssa. Ja sillon joskus harvoin, kun mä pääsin mukaan leikkimään ”kotista”, mun rooli ei ollut kummoinen. Ja kun mä sanon näin, ni mä myös tarkotan sitä. Mun rooli oli parhaimmillaan piika. Joskus olin naulakko ja joskus patsas :D Sillon pienenä se oli vaan hieno juttu, kun pääsin mukaan ja nyt ”aikuisena” se vaan naurattaa. Mutta kuitenkin välillä tulee sellanen olo, että mua ei huolittu mukaan… Että mä olin jotenki turha ja viallinen. Vaikka kyllä mä tiedän, että mun siskot ei ajatellu sillon niin. Nykyäänkään mä en pääse siskojen mukaan kovin usein, ne ei varmaan kauheesti tykkää musta ku oon niin… tällanen.. Mut onneksi mulla on Markus. Vaikka meillä sitä ikäeroa vasta onki. 8 vuotta.. Mutta mä oonki (kuulemma) paljon ikäistäni lapsellisempi. Tätä sain aika paljon osastolla kuulla. Psykologilta ja lääkäriltä ja hoitajilta.. Se sit vissiin johtuu siitä, että ku mä olen opiskellut ja menestynytkin ihan hyvin ja samalla yrittäny olla ajattelematta tunteita ja vaikeita ajatuksia ja yrittäny sivuuttaa ahdistuksen, ni se on vieny niin paljon mun energiaa, että en ole ehtinyt kasvamaan henkisesti oman tasoni mukana. Mutta olen kuulemma tavallista älykkäämpi (ristiriitaista, jos multa kysytään)

No anyway. Nyt mul on semmonen tilanne, että olen siis toistaiseksi vielä alaikänen ja äiti ei anna mun muuttaa pois kotoa, mutta mä en voi asua enää kotona. Äiti sanoo, että niin kauan ku mulla on ongelmia, ni en saa asua yksin. Äiti on sitä mieltä, että mä en saa edes täysi-ikäsenä muuttaa pois kotoa, ennen ku olen ”terve”. No sitten kun mä olen 18-vuotias, mä saan päättää siitä itse, mutta nyt, kun mä olen vielä alaikänen, mun on pakko asua kotona, mutta mä en voi! Eilen nimittäin mun isä uhkaili mua väkivallalla. Mä en todellakaan pelkää sitä. On se mua monesti lyönytkin, sillon ku olin pieni, mut tää on nyt eri juttu. Ja niinku sanoin, ei ole kyse pelosta. Senkus vetää mua turpaan, en mä niin paljon pelkää fyysistä kipua. Kyse on alemmuuden tuntemisesta. MÄ VIHAAN KU MUA ALISTETAAN! Ja nyt mun on ihan pakko päästä pois täältä. Ajattelin silleen, että nyt ens viikon asun vielä täällä ja sit muutan kuukaudeksi isovanhempien luokse ja sit omaan asuntoon… Mä kyllä tiedän, että en pysty asumaan yksin. Mut en keksi muutakaan vaihtoehtoa.

RAIVOSTUTTAAA!!! Ihan niinku mulla ei olis tarpeeksi muutenkin! Vituttaa.. Mä meinasin eilen viillellä. Ahdisti niin paljon. Mut sitten mä miettisin, että en anna toisille sitä tyydytystä. En alistu jonkun takia viiltelemään. Mun ei pitäisi alistua edes tuntemaan ahdistusta tai raivoa, mutta mäkin olen vain ihminen.

Yksin laiturilla kesäyönä,
muistot sekoittavat pääni.
Miten pääsisin eroon,
näistä ajatuksista,
näistä valtavista tunteista,
ahdistuksesta.
Yksin laiturilla kesäyönä,
kyyneleet vierivät alas poskea.
Yksi keino auttaa aina,
kyyneleet muuttuvat vereksi.