Saanko mä ees siitä päättää?

Miks mä oon aina se joka antaa? Ja sit kun pyydän jotain kerran, kerran elämässä pyydän jotain ni.. niin... Enhän mä mitään ansaitse. Saan vaan sen minkä itse itselleni hankin. Mut miksi mua kiinnostaa enemmän se että toiset saa. En ansaitse mitään hyvää. Koska olen paha ihminen.

Ja siis mä haluan että kaikilla on hyvä olla. Mut mun mielestä mulla on oikeus pitää välit kaikkiin mulle tärkeisiin ihmisiin. Vaikka ne ihmiset ei olis tärkeitä jollekki muulle. Tiiättekö mitä mä tarkoitan. En haluu vihata ihmistä vaan sen takia että joku mun rakastama ihminen vihaa sitä. Mun mielestä mulla on oikeus omaan arviooni.

Mun pakko-oireet saa koko ajan lisää eri muotoja. Täytyy laskea hampaita harjatessa alas päin 120:stä. Ja kun otan vettä lasiin ni pitää laskea. Välillä kun katotaan rakkaan kanssa leffaa ja en pysty keskittyy ni pitää laskea sanoja. Rappuset, askeleet joissain tietyissä paikoissa. Tietyillä teillä pitää kävellä ruutuja pitkin. Suojatiellä ei saa osua valkoisiin. Ahdistaa et hana on jääny auki tai levy päälle. Stressaa että valot on jääny päälle. Yks mikä vaivaa ihan hemmetisti on se, ku me rakkaan kanssa harrastetaan seksiä, ni mun pitää laksee työnnöt. Ja oikeastaan kaikki muutkin jutut mitä me tehdään. 

Ja en siis tiiä mikä siin on ku mua ahdistaa jotkut ihan kummalliset asiat. Sen takia oon yleensä suurimman osan päivästä ahdistunut. Esim. mua pelottaa että karkkipussi tippuu sohvalta ja leviää lattialle. Ja siis se oikeesti ahdistaa. Ihan vitusti. En voi tehdä mitään tai keskittyä mihinkään niin kauan aikaa kunnes se karkkipussi on siirretty. Ja mua ahdistaa semmonen levoton käytös, esim. tuolilla keikkuminen(siis jonkun muun kun mun toimesta, ite en ees pystyis tekee sitä). Mua pelottaa et se henkilö keikkaa ja satuttaa ittensä ja kuolee tai jotain. Ja mä en pysty pelaa smart10 koska mua ahdistaa et ne vitun nappulat tai kortit tippuu ja menee sohvan alle. Ahdistaa pitää korttipakkaa olkkarissa, esim aliasta pelatessa, koska pelottaa että ne levii lattialle. Tämmösiä ihan pieni asioita, jotka muuttuu valtaviksi mun pään sisällä.

Ja eilen kun oltiin A-serkun kanssa kahvilla, me oltiin terassilla istumassa. A:n piti korjata mun kaulanauha ku siin oli joku solmu. Mua ahdisti aivan vitusti että riipukset tippuu lautojen väliin. Se oli ihan kauheeta. Mut ei onneksi tippunu. 

Jätin yks ilta lääkkeet ottamatta. Mä epäilin/epäilen että nä pakkoajatukset (jotka on siis ihan kamalia) johtuu lääkkeistä. Jätin yhen illan väliin ja oli ihan hirvee olo. Sanoin polin H:lle. Se sano ettei lääkkeitä voi lopettaa yhtäkkii. Mut kun mä halusin kokeilla että auttaako se niihin ajatuksiin. Ei auttanu. Niitä ei saa pois. Joudun  koko loppu elämän kärsii niistä.

Yritän hakee psykoterapiaan. Laitoin viestin kolmelle terapeutille. Mut ne ei oo vastannu. Yhdeltä tuli automaattivastaus että on lomalla ja H sanoi että ne on varmaan kaikki lomalla ATM. Ni ei oo tullu vastauksia. 

Seuraava intervallijakso tulossa ens kuun lopussa. Ja niin on onhan mul ne 30v synttäritkin elokuun 10. pv.

Mut joo.. olis paljon asiaa mut en enää jaksa kirjoittaa..

huomen laivalle though

Helpottunut olo

 Nonni. Nyt on taas parempi olo. Sain juteltua yhden asian ulos systeemistä aspan hoitaja J:n kanssa. Ja siis oikeesti. Kivi vierähti sydämeltä kun sain uusia näkökulmia yhteen asiaan. Nukuin niiiin hyvin viime yönä, enkä ees ottanut stilnoctia. Ja tää päivä on ollu semi normaali. Oon taas jaksanu olla sosiaalinen ja naureskella. Eiköhän tää tästä. Vaikkakin on viel yks iso ahdistava asia, mun henkilökohtainen, joka painaa mieltä. Mut sen selvittelyyn tarviin aikaa ja traumaterapiaa. Ainakin mä toivon että terapia auttaa siihen.

Olin tänään polin hoitaja H:lla. Meil oli hauskaa kuten aina. H:kin on tosi ihana, niinku mun kaikki tän hetkiset työntekijät. Jutellaan me siis asiaakin, mutta kyl me aina nauretaankin. Mä alotan scitin jos siihen ryhmään saadaan tarpeeks osallistujia. Aluksi vähän epäröin, että haluunko, mutta siit ryhmäst ei kaiketi oo tulos kauheen iso ja on ainakin kivat vetäjät. Mut kyl mua ahdistaa se ajatus silti. Mut mä nyt sanoin, että osallistun. 

Ens viikon tiistaina on joku semmonen palaveri, johon tulee polin H, aspan J, sossu ja äiti. Ja tietty mä. Me ollaan mun luona. Pitäs jaksaa vähän siivota siel. Ja siis joo, puhutaan kaiketi tukihenkilöasiasta ja kuntoutussuunnitelmasta. Mun täytyis uskaltautua liikkumaan kodin ulkopuolellakin. Ilman äitiä meinaan. Tuntuu ahdistavalta, mut kai se on pakko. En mä ikuisesti voi äitissäkään roikkua. Oon mä siis käyny lähikaupas yksinki lähiaikoina ja K-siskon kanssa. Mut esim. uimaan en pysty menee ilman äitiä. Siihenkin on monta syytä. 

Sit se traumaterapia-asia. Mä oon siis kattonu niit terapeutteja mut en oo löytäny sopivaa.. Saas nähä kuin senkin asian kanssa käy. Se olis mulle ihan välttämätön. Että pystyis mennä työelämään. Mut mun eläkkeellä olo vaikuttaa asiaan silleen, että en voi hakea kuntoutuspsykoterapiaa vaan sitä vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta ja se sit taas rajaa pois monet monet terapeutit. Vissiin. Tai ainakin se lista kelan sivuil niist terapeuteista on lyhyempi. Siis siin on vaan joku 10 nimee kun kuntoutuspsykoterapeutti listassa oli useampi kymmenen.

Mut joo. Rupeen nyt tsiigailee ens viikon salkkareita cmorelta. Kiitos hei!

Kaikki on niin merkityksetöntä

 On siis niin ahdistava olo ollu koko päivän. Yritän puskee sen läpi. En halua tuntea tunnetta, jolla ei oo mitään syytä. Oon siis K-siskon kanssa maalla isovanhempien luona. Luulis että täällä saa vähän rauhoittua ja rentoutua. Mutta ei, ei koska kyse on minusta. Ärsyttää olla minä. Ahdistaa olla minä. Miksi olen minä? Miks en vois olla joku muu. En jaksa näitä mun tunteita, en sitten yhtään. 

Mul tuli haava sormeen ja sekös triggeröi. Kaiken tän lisäks. En siis kerta kaikkiaan halua olla minä. Haluan kuolla. Mä oikeesti mietin taas, että mikä vitun itu täs on?? Siis tässä elämässä. Miettikää nyt. Millään ei loppupeleissä oo mitään vitun merkitystä. Me tehään juttuja joista nautitaan, kuten laulaminen mun kohdalla. Mutta miks? Mihin se vaikuttaa pitkäl tähtäimel. Eli oonko valmis näkemään vaivaa, että voin tehdä juttuja hetken mielihyvän takia. Ja siis miks me edes halutaan tuntea sitä mielihyvää? Mitä se mihinkään vaikuttaa. Vaikka koko elämä olis täydellistä, ja aina olis hyvä olla. NI MITÄ VITUN SIT?! Mikä sen tarkoitus on? Ei mee mun jakeluun... 

Juu. Mut siis mul menee nyt ihan hyvin, mut silti en tiiä mikä tän kaiken tarkotus on. Äiti aina sanoo, että elämän tarkotus on valmistautua taivaalliseen elämään. Mut mitäs sitte.. Ku ollaan siel taivaassa. Mitä sitten? Mitä niin erityistä siellä tapahtuu et se olis jotenki merktisevää. En tiiä saako kukaan tästä kiinni mut musta tä vaan tuntuu niin turhalta................... Mut helvettiin en halua joutua. 

Mua jännittää tää kaikki. Psykologiset tutkimukset, uus diagnoosi, traumaterapia, tukihenkilö, syksy ja talven tulo. Mä siis vihaan talves eniten sitä et en uskalla ajaa autolla. Ja en voi siis niinku erakoituakaan. Pakko ainakin kaupas käydä. Jos se ällötys ei koko ajan tulis jostain esille, oikeesti tai harhana tai että luulin että se oli se, ni mä menisin kävellen. Ei mul ees oo pitkä matka minnekkään, mut kun ei.. Se ei vaan onnistu. Oon luuseri..

Oikeesti. Mä haluun vaan kuolla. Millään ei oo mitään välii.. Kui en vois vaan hävitä pois. Tuntuu oudolta ajatella näin, koska mulla menny nyt niin hyvin. Tunnistan tunteet ja tunnen niitä, hyvät ja toimivat ahdistuksenhallintakeinot, ei viiltelyy tai muutakaan itsenivahingoittamista pitkiin aikoihin, haaveita tulevasta, harhat vähentyny ja neutraalimpeja... jne. Mut jotenki tää vaan tuntuu niin turhalta. TURHALTA!!! Ei mitään merkitystä.

Tää on tätä. Ahdistaa.. On ahdistanu keskiviikosta asti. Mua pelottaa et oon unohtanut jotain. Haluan vaan pois tästä ahdistuksesta. Helpoin tapa olis vaan itsemurha. Mut en halua, vai haluanko? Haluan. 

Selvisin

 Selvisin eilisestä. Olin ihan varma että mun puolentoista vuoden viiltelemättömyys loppuisi siihen. Mut ei onneks. Vaikka ahdisti kovin. Voin kutsuu tätä onnistumiseksi. 

Mä en saa kehua itseäni. Muuten tulee semmonen olo että oon narsisti. En saa tuntea oloani hyväksi itseni ansiosta. Mä en saa. En halua olla narsisti.

Mä tarviin terapiaa. Todella pahasti. En voi jatkaa enää näin. Mä tiiän mistä puhun. Muut ei. Eikä koskaan tuukkaan tietämään. Tarviin apua.

Juu...

Itkiskö vähän lisää?

Nyt se sit loppu.. Eilen oli viimenen kerta. Psyoterapiaa meinaan. Mua itketti välillä mut sain kyyneleet pidettyy pois näkyvistä. Olin kirjottanu psykoterapeutti A:lle runon ja kirjeen. Sen lisäks annoin pari kuvaa ittestäni. Toises olin joku 1,5v ja toises oli luokkakuvat(siis tietty yksityiskuvat) minusta 6-15 vuotiaana. Mul ei ollu varaa ostaa mitään mut A sano, et noi mitä annoin, oli parempia ku joku kaupasta ostettu tavara. :) Oli kiva kuulla...

Oli myös ihanaa kun me halattiin lopuksi, ku olin kirjeessä vihjaillu, et haluaisin. En oo koskaan ennen uskaltanu halaa A:ta. Ei muuten, mut jos A:sta tuntuu kiusalliselta. Kyllähän mä halaan toimintaterapeutti J:täkin melkeen aina kun me nähdään, vaikka se ei ees oo enää mun toimintaterapeutti. Mut nyt me halattiin A:nkin kanssa. Mä en olis halunnu nousta siltä nojatuolilta. Tuntu ku keho olis painanu tonnin. En meinannu pystyy, mut ku A sano: "helpottaako, jos halataan?" ni olo keveni. Se halaus tuntui hyvältä ja ei yhtään siltä, et A olis ollu jotenki vaivaantunu.

Olin koko hiihtoloman porukoiden luona. Nyt oon taas tääl yksin. Tai no on mulla Nelli ja K-siskoki on tulos pian viettää iltaa. Silti haluisin mielemmin olla porukoilla. Oon yksinäinen. Osa musta haluu itsenäistyä, mut osa haluu palata kotiin äitin luokse. Mut oon jo kohta 24v... eihän se sovi! Mun on vaan pakko tottuu tähän.

Huomen sossulle juttelee omahoitaja T:n kanssa. Mitäköhän siitäkin tulee. Stressaaaaaa. Mut on kiva ku huomen kuntoutuskodin ryhmässä lauetaan karaokee.. mun ehdotuksesta ;)

Pää pyörällä!

Nyt on vähän parempi olo.. Ei nyt mikään kuningas olo, mut ei ahdista niiiiiin paljon. Mul oli tänään psykoterapia. Sain puhuttuu niin paljon taas asioita. Huhhuh ku olo keveni! En tiiä miten pärjäisin ilman A:ta!!

Mul oli eilen ekan kerran se "pää pyörällä"-ryhmä. Alkuun jännitti ja ahdisti niin paljon, et pyysin toimintaterapeutti J:ltä saanko lähtee kotiin. J sano, et koitan viel olla siel, et jos olo vaikka helpottais. Onneks jäin koska loppu meni jopa suht hyvin. Tehtiin semmosta onnenpyörä juttuu. Se oli ihan kivaa.. Mut mua tavallaan valmiiks ahdistaa ne jotkut keskusteluaiheet, mitä siel sit tulee.. Mun lisäks siel oli kaksi muuta potilasta ja kaks vetäjää. Vetäjät on toimitaterapeutti J ja hoitaja joka on vaikka TP. Naisia kummatkin. Odotan paljon tolta ryhmältä, paljon!!

Eilen oli myös laulutunti. Se meni niiiiiiiiiiiiin hyvin!! R(lauluopettaja) kehus mua taas hirveesti ja siit tuli hyvä fiilis. Ja ajatella! Se on mies ja mua ei paljon yhtään pelota :) Oon vähän ylpee itestäni, ku pystyn olee siel.

Tänään ku venasin bussii ku olin menos A:lle, ni siin pysäkin kohal auton kans pysähty joku ällö pappa. Kysy et haluunko kyydin. Mun teki mieli raivoo ja huutaa sille "KUIN VITUN TYHMÄNÄ SÄ MUA PIDÄT!!! IHAN KU MÄ NOUSISIN SUN KYYTIIN JA SÄ VIET MUT JOHONKI JA RAISKAAT TAI VAIKKA TAPAT!!!!" Mut mä sanoin vaan: "Ei kiitos" ja se meni pois. A oli tosi tyytyväinen mun toimintaan ja kehus mua, et tein just oikean ratkaisun.

Huomenna nään omahoitaja T:tä(eri ku TP) ja J:tä pitkästä aikaa. Me varmaan tehään jotain ruokaa J:n kanssa. Toivottavasti ei oo niin paljon harhoja huomen ku halun pystyy olee ja tekee ruokaa J:n kanssa.

Vaijettu asia

Mul oli aika omahoitaja T:lle perjantaina. Kerroin siel itku kurkussa, miten mun isä oli haukkunu mut lyttyyn ton yliannostus jutun takia. Sit mä sanoin, et jos isä tulee viel jotain urputtaa, ni mä sanon, et se mitä mul tapahtu lapsena oli isän ylpeyden syytä. Isä tiesi, että sen isä oli käyttäny hyväks myös isän siskoo ja ilmeisesti muitakin pikku tyttöjä, mutta isä ei voinu kertoo äitille, koska ei kehdannu.. KOSKA EI KEHDANNU!! MITÄ VITTUA! Laittaa lapsen tommosen riskin alle, koska EI KEHDANNUT kertoa siitä..

Mä olin niin vihanen tuol T:n vastaanotol. Mä huusin ja kirosin ja avauduin oikein kunnolla. Sit T alko puhuu siitä, miten ne pahat jutut tulee aina mun mieleen ku mä nään isän ja aina isän mieleen ku se näkee mut.. Ja toi on niin totta... Sit T sano, et "kaikki teijän perheessä tietää siitä, mut siitä ei saa puhuu. Se on vaijettu asia" Ja sekin piti paikkansa. Sit se tapahtu. Mä aloin itkee... Mä piilotin kasvot käsien taakse ja nyyhkytin. Täysin tuntematon asia mulle. Itku jonkun edessä... Eikä siinä vielä kaikki. Sitte T tuli halaa mua ja musta tuntuu et sekin itki. Siltä se kuulosti...

Sitä kesti joku viis minsaa. T silitti mun selkää ja halas lujasti. Vastoin kaikkia odotuksiani, se tuntu hyvältä ja rauhottavalta. Olisin voinu jäädä siihen tilanteeseen ikuisesti, mut se meni ohi. Sitte sain itteni kasattua ja en ees kyl muista et mitä loppu ajalla tapahtu.

Eilen ku mul oli taas T:n aika, mä aloin kuulee äänii ja kerroin siitä. Kerroin et äänet käskee viiltää. Sitte T sano kaikkee et, ne äänet on sulle olemassa, mut niitten mukaan ei tarvi toimia. Ja kaikkee semmosta. Se sano kans koko ajan, et mun pitää pitää katsekontakti koko ajan T:ssä. En muista kaikkee, mut sit jossain vaiheessa tehtiin semmonen mielukuvaharjoitus, et mun piti neljään paperin palaan jokaseen kirjottaa joku negatiivinen tunne jonka tunsin ja sit ne piti repii. Mä kirjotin sanat: viha, ahdistus, häpeä ja syyllisyys. Idea on se et ne tunteet ei enää häiritsis sinä päivänä. Siit tuli vähän kevyempi olo outoa kyllä..

Mullahan on nyt tarkotus lopettaa lääkkeet kokonaan. Siis ihan lääkärin ohjeiden mukaan pikku hiljaa. Meijän perhe on sitä mieltä et mul on liikaa lääkkeitä ja sen takii kuulen ääniä. Mä kerroin tänään A:lle psykoterapiassa siitä ja se ollu samaa mieltä. Se sano et mun perhe syyttää lääkkeitä semmosesta asiasta, joka voi hyvin johtuu muutoksista. Mun elämäs on kuitenki ihan hemmetin iso muutos tulossa ku muutan omaan kotiin....  Mut mun mielestä kaikkista naurettavinta on se, et mun isä on sitä mieltä, et mun pitää lääkkeiden lisäks lopettaa kaikki hoidot.. siis kaikki terapiat... Eihän siinä oo mitään järkee...


Nonnii.. sainpahan purettuu vähän pahaa oloo pois. Kiitos blogi ja lukijat! Ei mul sit varmaan muuta... moikka!

The battle continues

Tänään oli psykoterapia aika.. Oli aika rankka aihe ja olinki sit ihan uupunu ja muutenki huonolla tuulella. En voinu kertoo, et oli huono olo, koska en haluu ainakaan K-siskoo rasittaa, ku se ottaa kaiken niin dramaattisesti. Ja se sattus olemaan mukana hakemas mua psykoterapeutti A:lla.

A sano, että kukaan ei voi pakottaa, mut se suosittelee, että tekisin rikosilmotuksen siitä raiskauksesta. En aio. Se olis liian rankkaa. Ja A sanoo, et se ymmärtää hyvin, että en pysty, ainakaan nyt, tekee sitä.. Oon luuseri....

Viime yönä tuli taas kauheet viiltelyyn kehottavat äänet.. mut mä taistelin (taas jälleen kerran) vastaan ja voitin. Tekee nytki mieli viiltää. Ahh sitä tunnetta. kaipaan sitä, niin paljon. Tekis mieli antaa jo periksi. Hankkii terii ja viiltää syvemmälle ku koskaan. Huomenna tulis rahaa.. vois käydä ostaa terii.... EI! EI ENÄÄ SITÄ PASKAA!! Mä voitan! MÄ voitan. Tänäänkin!

Hammas parka

Tuntuu et kaikki menee pieleen.. Tietsikan näyttö paskoo(kaikki mustat kohdat näkyy punasena -.-) VituttaaKKO?! Ja mun hammas lohkes, vaikka just kävin hoidattamassa sen ja siihen laitettiin väliaikanen paikka. Ja mun toinen korva ollu maanantaista lähtien lukossa. Kävin tänään hoitajalla puhdistuttamassa sen. Se tuntu oudlta, ku sinne laitettiin kauheella paineella vettä.

Olin eilen kuorossa. Ahdisti niiiin kovin. Meinasin jo lähtee menemään, mut sit päätin , et minähän en lähe mihinkään ennenku kuoro loppuu. Ja niin mä sit istuin ja koitin laulaa koko sen puoltoista tuntii. Mun teki niin mieli viiltää. Mut en aijo enää koskaan. Oon päässy näin pitkälle ilman, joten ei se tarve voi olla niin suuri. Ku kerran oon pärjänny ilman viiltelyä. Tätä on vaikee selittää... Mut siis yksinkertaistettuna mä voin paremmin, ku sillon ku viiltelin. Oon nyt huomannu sen. Vaikka pahoja oloja, viiltely halua, flash backeja, pelkoja ja ahdistusta tuleekin vielä.

Meen taas hammaslääkärille tänään klo 15 :/

Oon vähän huolissani mun raha tilanteesta. Kuntoutustuki/eläke tuli 7.10 ja sitä on koitettu jatkaa. Outoa, että hakemukset ja b lausunnot sun muut on laitettu jo kesäkuussa ja vieläkin se on käsittelyssä. Soitin sinne ja ne sano, et ne laittaa kiireelliseksi sen. Mut siel on varmaan kaikki kiireellisinä, joten en usko et se auttaa mitään... :/

Puhuttiin eilen psykoterapiassa mun pois muuttaamisesta. Siis omaan kotiin. Yleensä hoitajat/lääkärit painostaa mua muuttamaan pois, mut A ei ikinä. Ja se olin mä joka siitä alotti puhumaan. Mä kerroin, et rakas muuttaa mun kotikaupunkiin EHKÄ ens kesänä. Ja me tod näk muutetaan heti yhteen. Sanoin, et haluun sitä ennen asua yksin, ettei suoraan äitin sylistä M:n syliin. Tarviin sen itsenäistymis vaiheen. Ahdistaa tosin pelkkä ajatuskin muuttamisesta, mut pakko se askel on kuitenki jossain vaiheessa ottaa. Ens keväänä varmaankin..

Mut ei mul muuta. Huomenna äänitykset ja mun pitäis harjotella viel noi biisit. Eli Moikka!

Psykoterapiaa

Oon ollu viime päivät vähän hiljasempi.. En ite ees huomannu enkä tienny syytä, mut mumma ja äiti kumpiki kyselly mun vointia ja ollu huolissaan. Mä huomaan nyt kyl itekkin ja luulen tietäväni syynkin, mut sitä en tänne paljasta.

Meil oli äitin kanssa kiva päivä tänään. Käytiin subissa syömäs kana teriyaci subit ja jutskattiin kaikkee kevyttä :) Mut sitte,,, mä näin "sen miehen". Ei se tainnu olla se, mut se oli ihan samannäkönen. Mul meni hetkeks fiilikset, mut sit tsemppasin äitin takia, ja olo parantukin aika nopeesti. Äiti ei varmaan ees huomannu. Toivottavasti.....

Olin tänään psykoterapiassa. Kerroin mun hyvästä ystävästä, joka joutui/pääsi osastolle. Kerroin, että oon huolissani tästä tyttösestä. Jotenki keskustelu vaihto aihetta ja puhuttiin mun itsemurha ajatuksista(joita ei oo ollu nyt enää puoleen vuoteen). Kerroin, että ekan kerran ku suunnittelin oikeesti itsemurhaa oli kun olin 9-vuotias. Vihasin ja häpesin itteeni sillon. Lapsuuden traumojen  takia... Kannoin mukana syyllisyyden tunota ja häpeää. Kerroin, että ekan kerran sanoin sen ääneen ku olin 11-vuotias ja sain lähetteen lasten psyk.polille. Niihin aikoihin aloitin viiltelyn, mut ei kukaan sitä tienny. Sain mun ekat masennuslääkkeet, ku mul todettiin lapossa syvä masennut. Kerroin myös sen, että ajattelin sillon, että jos mä tapan itteni, ni säästän muut perheenjäsenet itsemurhalta, etenki K:n joka nykyään sairastaa skitsofreniaa. Sanoin myös, et oikeesti luulin sillon , että oon paholaisen lapsi. Toivoin kuolemaa ja olin varmaan vähän psykoottinen.

Sitte puhuttiin mun osastolle joutumisesta ku olin 15-vuotias. A:lla oli omia selityksiä sille, mut mun mielstä mä olin vaan masesntunu ja itsemurhahaluinen. Väsynyt tähän elämään. Kerroin, että sain sillon lääkityksen muuten kohdilleen, mutta musta tuli aggresiivinen. Ei siis fyysisesti mut henkisesti. Ja etenki koulunkäynti oli sillon vaikeeta. Mul epäiltiin sillon myös adhd:ta, mut ne epäilykset meni nopeesti ohi, ku todettiin, että oon entistä ahdiistuneempi adhd lääkkeiden kanssa. Eli mä olin vaan levoton, ku voin niin huonosti. 

Nyt haluisin vaan puhuu rakkaan kanssa. Mul on niin kova ikävä sitä :((

Ahdistaa niin vitusti

Mul oli eilen tosi rankka psykoterapia tapaaminen.. Mä sanoin terapeutti Aalle, et mua kauhistuttaa et jos en pysty harrastaa seksiä mun poikaystävän M:n kanssa.. Mul on liikaa kipeitä muistoja, jotka tulee mieleen jo pelkästään kun mä ajattelen seksiä.. Ja M haluu varmasti olla mun kanssa silleen.  Ja kai mäkin haluun olla sen kanssa, mutmut... entä jos en pysty. Mua kuvottaa ajatuskin siitä että miehen elin koskee mua mihinkään mun ruumiinosaan... hyi vittu. No kuiteski, A sano, et mun ei kannata tehä mitään mihin en oo valmis.. Mut entä jos en oo koskaan valmis... vittu.

Sit jonku mutkan kautta päädyttiin puhumaan raiskauksesta. Mua loukkas ku A puhus hyväksikäytöstä,  koska se mies raiskas mut. Mun mielestä siinä on iso ero. No mua rupes ahdistaa niin kovin et katosin hetkeks kokonaan.. en tiiä kauan olin pois, mut havahduin siihen ku A huhuili mua. Kerroin et olin loukkaantunut siitä syystä. A sano, että oli pahoillaan ja että ei enää käytä sanaa hyväksikäyttö ku puhutaan tästä tuoreemmasta jutusta. Kerroin, et mua ahdistaa ja et en saa pois mielestä, ku se mies avas mun reidet väkivalloin. A sano, et se ymmärtää että sitä on vaikea pitää pois mielestä. Sit tunti päättyki jo ja A kysy et pystynkö lähtee kotiin. Mä sanoin että joo.. Lähin sit menee kauheen ahdistuksen kera bussi pysäkkiä kohti. Matkalla pysäkille on r kioski. Tarkotus oli mennä sinne ostamaan jotain jolla viillellä. Ahdisti niiiiin kovin!! Mä menin sinne sisään, mut en ostanu viiltelyy varten mitään. Sen sijaan päätin ostaa suklaata sille henkilölle kenen takia päätin olla viiltelemättä, eli Makelle. En tietenkään kertonu sille, et se oli taas estäny mua viiltelemästä. Sit kävelin bussi pysäkille.  Siel oli maassa lasinsiruja. Meinasin ottaa,  mut sit mietin taas Makee. Ja sitä kuin kauan oon jo ollu viiltämättä. Aattelin, et ei se voi nyt tähän päättyä. Melkeen vuoden uurastus ja taistelu, hukkaan heitetty. Sit vaan kirosin ne sirut ja yriti ajatella muuta.

Ahdistus ei kyl päättynyt... se on vieläkin päällä. Ja en saa sitä pois. Oon yrittäny kaikkee ja tuntuu et viiltely on ainoo apu tähän.. EI EI EI. Ei sitä... mitä sitten. ?..... mitämäteen?? Oon jopa yrittäny puhuu siitä....

Kiitos Jeesus :)

Tajusin just, etten olis täällä enää, jos en uskois Jumalaan.. Uskon, että oon nyt päässy vaikeimman yli Jumalan avulla. Ainaki toistaseksi. Koputetaan puuta! CRT alko eilen ja se on itseasias ihan kivaa :) ja psykoterapia jatkuu kesän jälkeen ja ja ja syyskuussa alkaa sos taitojen ryhmä.

Kouluun,, taasko(!?)

Älykkyysosamääräsi on noin 135 , joka on korkeampi kuin 99.0 prosentilla väestöstä. Tein jonkun mensan nettitestin ja sain 135! uu oon  tyytyväinen. Vaikka tiiän mä sen et noi on vaan semmosii suuntaa antavia :) mut silti. Ja ku viimeks tehtiin psyk testit ni sain jotain 131 vissiin. Ja se oli jakautunu silleen, et kielellinen älykkyys oli jotain 125 ja visuaalinen/matemaattinen älykkyys oli 135. Eli on toi aika lähellä totuutta kai..

Tänään on taas koulu. Se on kyllä niin yhtä tyhjän kanssa. En opi siel kertakaikkiaan mitään. Ja joka kerta on suurempi ahdistus ja aina vaan tekee enemmän mieli viillellä. Mut mä haluun yrittää vielä.. Ehkä se alkaa helpotta ku saan ne lääkkeet. tai no lääkkeet ja lääkkeet. Mulle määrättiin melatoniinia.. Mul on ollu se aikasemminki ja ei oo  mitään auttanu. Hoitaja T sano, että se voi toimii nyt paremmin ku mul on toi leponex lääke.. En jaksa uskoa... Musta se koko melatoniin on yks iso huijaus. Lume lääke!

Mul oli tänään psykoterapia. Se meni ihan hyvin... Puhuttin aika pinta puoleisesti(onneks, en olis nimittäin jaksanu ppuhuu mitään syvällisii, ku oon niin väsyny)

Sinne mennesäni, näin yhden vanhan kaverin. Ei olla nähty moneen vuoteen.. Mul tuli vähän sellanen luuseri olo. Ku se on jo töissä ja sillä on auto ja oma kämppä. Ja mää vaan junnaan paikoillani. Mut oli ihan kiva jutella kaverin kanssa.. Se oli kyl hiukan ihmeissään ku mul on lukio viel kesken. Olis varmaan pitäny sanoo, et käyn ilta lukioo... se ei oo niin outoo

Mut jooo,,, ei täs muuta... kitti mmo

Comeback

En oo jaksanu kirjotella pitkiin aikoihin. Sori siitä.. Mut joo.. Oon nyt siis alottanu koulun ja aika heikosti on menny. Mul menee kaikki energia siihen, että pystyn olemaan siellä luokassa. Kaikki opetus menny ihan ohi ja en pysty keskittymään ollenkaan. Vähän kauhistuttaa, et tuleeko tästä koulun käynnistä mitään. Varsinki ku on taas alkanu tulee unettomuutta.  Nukun 3-5 tuntia yössä.  Ja oon päivät väsyny. 

Mul on alkanu tulee myös pelkoja. Pelkään mm. että kuolen ja pelkään liukuportaita ja nää pelot on mulle ihan uus juttu. Tuntuu et oon sekoamassa. 

On kuitenki ihan hyviiki juttui, esim. et oon ollu nyt n3 kk viiltelemättä!! Eiks ookki hienoa!

Tällä hetkellä mun hoidot on sellasii, et käyn n. 2kertaa viikossa tapaamassa psykoosityöryhmän hoitaja T:tä ja n. 2 kertaa viikossa psykoterapeutti A:ta. Lääkkeitä on leponex, venlafaxin ja abilify. Lääkkeet on tosi hyvin auttanu, ku mul ei oo pitkiin aikoihin ollu mitään aistiharhoja. Paitsi nyt ihan lähipäivinä oon kuullu kuiskintaa. Mut pistän unettomuuden piikkiin. Sovittiin hoitaja T:n kanssa et jos viel ens viikolla on unettomuutta ni sit ruvetaan miettii lääkettä siihen. 

Muuten menee nyt suht  hyvin..  Masennus alkaa hiipua ja elämän halu alkaa kasvaa. Vaikkakin toi koulu nyt masentaa ja ahdistaa. On myös jopa alettu käymään uimassa Krissen ja äitin kanssa. Se on muuten kivaa, mut ku vihaan mun vartaloo ni se on tosi kiusallista..

Ja vielä iso kiitos kaikille, joitten mielessä oon ollu. Tuli oikeesti tosi lämmin olo sydämeen ku niin moni oli ollu huolissaan  Mut voin nyt semi hyvin