torstai 11. huhtikuuta 2019

Psykofyysinen fysioterapia

Oon tääl osastolla käyny psykofyysisessä fysioterapiassa. Se terapeutti on tosi ihana nuori nainen! Ja oon oppinu tosi paljon siel terapiassa.

Me ollaan tehty jännitys-rentoutusharjotuksia. Niitten tarkotus on siis niinku rentouttaa jännityksen kautta. Ne on semmosii et ensin jännitetään jotain ruumiin osaa ja sit rentoutetaan. Esimerkiks työnnetään hetki käsiä yhteen tai jalkoi lattiaan ja sit rentoutetaan. Se oikeest auttaa rentoutumaan!

Sit ollaan kans tehty semmosta et piirretään kehon rajat jollain esineellä. Esim. nystyräpallolla tai telalla. Käydään  ensin toinen puoli kehosta läpi ja hierotaan sil esineellä joka kohtaa. Varpaat, jalkaterä, sääri, pohje, polvi, etureisi, sivureisi, kyljen kautta rintalihakseen, olkapää, hartia, olkavarsi jokapuolelta, kyynärpää, kyynärvarsi, kämmenselkä ja lopuks sormet. Sit sama juttu toisel puolel. Sen tarkotus on niinku tuua ittelle selväks kehon rajat ja se luo turvallisuuden tunnetta. Mä tunnen vielki sen kosketuksen vaikka siitä on joku puol tuntii aikaa. Se tuntuu hyvältä. Niin ku mä sanoin sille fyssarille ni musta kosketus tuntuu pahalta. Mä en tykkää ees itteeni koskettaa koska se tuntuu ahdistavalta ku mul on huonoi kokemuksii kosketuksesta. Mut sanoin myös et se telalla kehon läpi käyminen tuntuu hyvältä ja rauhottavalta. Fyssari sano et se on koettu hyvänä ja et siihen voi vaikuttaa se et se kosketus ei niinku tuu suoraan siihen ihoon vaan siin on välissä se esine.

Joka fysioterapiatapaamisen alussa fyssari kysyy mun oloa ja keskustellaan hetki siitä. Ja sit se kysyy et mitä viime kerral tehtiin ja yhes muistutellaan mieleen viime kertaa. Ekoil kerroilla mä väritin semmosta kehokarttaa niist kohista mis mul on ollu joku tuntemus. Yleensä rintakehä ja ylävatsanalue. Ja sit mul on joskus ahdistaessa semmonen ihmeellinen tunne ranteissa. Sit mä aina kerroin mun kivusta mut en pystyny kertoo mis se on. Se tuntu liian ahdistavalta. Mut tänään sain kerrottuu et se kipu on siellä. Se tulee kun mua ahdistaa ja pelottaa. Jotkut hoitajat kutsuu sitä dissosiaatio kivuksi. Sit me katotaan aina välillä semmost kuvaa mis on eri tunnetiloja ja sit siin on vartalonkuvat ja jokases väritetty niit kohtii joissa tuntuu tai on tunnoton ku on se tunne. Esim. ahdistaessa tuntuu rinnassa ja vatsassa ja vähän kasvoissa ja silleen, ja sit taas masentaessa raajat on tunnottomia jne.

Tänään fyssari kerto semmosesta ku autonominen hermosto. Ja sietoikkuna ja yli- ja alivireystila. Sietoikkuna on ideaali vireystila. Ylivireystila tarkottaa sitä että on levoton ja esim. puhuu paljon ja ajatus harhailee. Se on semmonen alkukantanen tila et pakoon tai taistele. Alivireystila tarkottaa et on niinku lamaantunu. Se on vielä alkukantasempi tila. Ne on joskus ollu toimivia ratkaisuja mut nykytilanteis joissa mäkin käytän niitä, ne ei toimi. Joskus autonominen hermosto aktivoituu ja reagoi nopeesti, vaistonvarasesti ja ei-tietosesti ja sillon voi mennä ali- tai ylivireystilaan. Meil oli semmonen lista jossa luki niit eri juttui jotka kuuluu niihin vireystiloihin. Alivireystilassa luki mm. dissosiaatio. Mä sanoin et mul tulee välil niitä. Fyssari sano et mulle on tullu meijänki tapaamisilla semmosia ja kysy et muistanko. Mä sanoin et muistan et se on joskus seuraavalla kerralla kertonu et mul oli tullu sellanen. En mä muista sitä hetkeä. Mut sen mä tiiän ja kerroinki fyssarille et kun mul tulee niit poissaolokohtauksii ni ne on täynnä harhoja ja sitä kipua. Sen keskustelun yhteydessä sain rohkeutta kertoo et mul tulee niit kiputiloja ja et se johtuu traumoista. Fyssari sano et traumaattiset kokemukset voi olla yks syy siihen et menee helposti ylä- tai alivireystilaan mut et se on täysin normaalia kaikille.

Kerran me testattiin semmosii painopusseja jotka laitetaan kehon päälle. Mä en muista mikä sen tarkotus oli. Oliskohan ollu kehonrajojen tunteminen, mut anyway, se oli tosi ahdistavaa ja mä sanoin etten haluu tehä sitä. Fyssari ymmärsi ja sano heti ettei tarvi tehä mitään semmosta mikä tuntuu pahalta. Se tuntu ku joku olis maannu päällä. Ja muutenki mua ahdistaa maata muiden seurassa. Tai siis semmosis tietyis tilanteissa. Esimerkiks ku on muutaman kerran ollu tikattavii haavoi jaloissa ni en oo halunnu maata niitä tikatessa. Kysyn aina et saanko istua ja aina oon saanu... outoja vaivoja mulla...

Mut joo.. semmosta kaikkea. Se fysioterapeutti on siis oikeesti tosi kiva. Sille on jotenki helppo puhuu ja mul on semmonen olo et se ymmärtää. Ja se on tosi fiksu ja asiantuntija lajissaan! Kerroin sille et tykkään laulaa ni sit se pyys mua laulamaan. Mä lauloin, se meni ihan pieleen mut se kehu silti. Ja mä en siis yleensä laula ihan noin vaan vieraille just siks ku voi mennä pieleen. Mut sille oli jotenki luonteva laulaa.

Semmosta täällä päin! Kiitos kun luit. Toivottavasti pääsisin pian pois täältä sairaalasta. Oon ollu tääl jo kaks ja puol kuukautta.. :(