Älä kiusaa mua

En oo koko viikonloppuun saanu olla rauhassa. Siis ei silleen, et olis ollu liikaa ihmisii ympärillä(tosin myös vähän sitäkin), mutta äänet... Koko ajan haukkumassa ja sabotoimassa mun elämää. Oltiin mm. keilaamassa äitin ja kahden siskon kanssa. Aluks meni hyvin. Mut sit ku aloin olla johdossa ni sit alko: "Lopeta! Sä et saa voittaa! Et ansaitse sitä. Oot huono ja arvoton! Sun pitää hävitä!!" Yritin olla kuuntelematta ääniä, mut se oli vaikeeta.. Se vissiin kuitenki vaikutti mun keskittymiseen, ku siit alko alamäki (ei sillä et mä muutenkaan olisin hyvä keilaamaan..)

Äänet haukkuu ja vittuilee koko ajan. Ne on ihanii hetkii ku saan olla ilman ääniä. Nytkin on ihan rauhallista. Mul piti olla tänään kotikäynti, mut tääl kuntoutuskodissa on niin kova kiire et ei kerkee. Hoitaja N tuli tos kysyy, et miten voin ja et haluunko lyhyen kotikäynnin. Mä sanoin, että ei tarvi, vaikka oikeesti olisin halunnu puhuu äänistä sille. Mut kun ymmärrän että on kiire.

Mul on ikävä psykoterapeutti A:ta. Koko viikon on tullu niitä "tosta pitää puhuu A:n kanssa" ajatuksia, joita on aina tullu. Mut nyt ei oo ketään kelle kertoa ne asiat. Ihan tyhmää, et kela myöntää vaan kolme vuotta. Neljäs vuosi olis ollu jees...

Itkiskö vähän lisää?

Nyt se sit loppu.. Eilen oli viimenen kerta. Psyoterapiaa meinaan. Mua itketti välillä mut sain kyyneleet pidettyy pois näkyvistä. Olin kirjottanu psykoterapeutti A:lle runon ja kirjeen. Sen lisäks annoin pari kuvaa ittestäni. Toises olin joku 1,5v ja toises oli luokkakuvat(siis tietty yksityiskuvat) minusta 6-15 vuotiaana. Mul ei ollu varaa ostaa mitään mut A sano, et noi mitä annoin, oli parempia ku joku kaupasta ostettu tavara. :) Oli kiva kuulla...

Oli myös ihanaa kun me halattiin lopuksi, ku olin kirjeessä vihjaillu, et haluaisin. En oo koskaan ennen uskaltanu halaa A:ta. Ei muuten, mut jos A:sta tuntuu kiusalliselta. Kyllähän mä halaan toimintaterapeutti J:täkin melkeen aina kun me nähdään, vaikka se ei ees oo enää mun toimintaterapeutti. Mut nyt me halattiin A:nkin kanssa. Mä en olis halunnu nousta siltä nojatuolilta. Tuntu ku keho olis painanu tonnin. En meinannu pystyy, mut ku A sano: "helpottaako, jos halataan?" ni olo keveni. Se halaus tuntui hyvältä ja ei yhtään siltä, et A olis ollu jotenki vaivaantunu.

Olin koko hiihtoloman porukoiden luona. Nyt oon taas tääl yksin. Tai no on mulla Nelli ja K-siskoki on tulos pian viettää iltaa. Silti haluisin mielemmin olla porukoilla. Oon yksinäinen. Osa musta haluu itsenäistyä, mut osa haluu palata kotiin äitin luokse. Mut oon jo kohta 24v... eihän se sovi! Mun on vaan pakko tottuu tähän.

Huomen sossulle juttelee omahoitaja T:n kanssa. Mitäköhän siitäkin tulee. Stressaaaaaa. Mut on kiva ku huomen kuntoutuskodin ryhmässä lauetaan karaokee.. mun ehdotuksesta ;)

So long! I will miss you

Kolme vuotta kestäny psykoterapia on lopussa.. Kolme kertaa viel ja sit se on ohi.. En nää A:ta enää koskaan. Sain tänään postia kelalta ja siinä sanottiin että terapia hakemus on hylätty. Juttelin kuntoutuakodin omahoitaja N:n kanssa asiasta. Sanoin että mua harmittaa tosi kovin et terapia päättyy. N sano, että ymmärtää hyvin, että mua harmittaa. Sillon en viel itkeny.

Kävin hammaslääkissä päivällä. Mult revittiin pahasti tulehtunu hammas irti. Siin ei sattunu oikeestaan muu ku puudutuksen laitto (ironista). Kun tuilin kotiin hammaslääkäristä, juttelin äitin kans, tai no oikeestaan viestiteltiin ku mä en pystyny puudutuksen takii puhuu. Mä kerroin äitille, miten hammaslääkäris meni ja sit kerroin et A on lopussa. Sit mä aloin parkuu. Itkin ihan kunnolla ääneen ja Nelli tuli lohduttamaan mua. Tähänkö tää loppuu.. Oon saanu A:lta niin paljon. Yhtäkkii kaikki loppuu. Vaikka olihan se jo tiedossa, et se saattaa loppuu.. Enkä mä oikeestaan uskaltanu ees toivoo, et mul oltain myönnetty se neljäs vuosi.. Koskaan ei kannata ajatella liian optimistisesti... pettyy vaan

Mä en tiiä míten tuun pärjää ilman A:ta... Oon niin tottunu siihen, et on joku joka kuuntelee, ymmärtää ja opastaa. Ja siis onhan mul äiti onneks. Samat jutut saan äitiltä ja enemmänkin. Pyyteetöntä rakkautta. Mut tottahan se on, et omainen on eri asia kuin ammatti-ihminen

"En haluu, et se mies tunkeutuu mun reviirille" + salaises uutta

Kesä tuli ja meni. En oo kirjotellu pitkiin aikoihin. En oo jaksanu ja ei oo vaan kiinnostanut. Nyt aattelin kertoo taas vähän kuulumisii...

Kesän vietin porukoiden luona. En mitään erityistä tehny. Siivottiin muutava huone äitin loman aikana. Oli suhteellisen iso urakka. Ehdin käymään myös kesäteatterissa ja isovanhempien luona kahden kaverin kanssa. Meil oli tosi kivaa. Pelattiin lautapelei ja kaikkee. Paras peli oli ehdottomasti Harry Potter peli. Olin siinä tosi huono, koska oon nähny ne leffat ehkä kerran. Mut kaverit on nähny ja lukenukki ne useemman kertaa.

Nyt oon taas tääl omas kotona(eli tukiasunnolla). Lähes koko kesä ilman äänii, mut nyt ne on taas alkanu. Kuulen joka ilta "cut,cut,cut..." Ja eilen illalla äänet käski työntää veitsen leivänpaahtimeen. Vittu. Oon onneks kuitenki pystyny selättää äänet ja halut viiltää tai tehä muutakaan itsetuhoista.

Yks asia vaivaa... Ku mun psykoosityöryhmän omahoitaja T(jota nään viikottain) alkaa työskentelee jonku opiskelijan kanssa. Mul ei oo tavallisesti mitään opiskelijoita vastaan, mut tää on mies puolinen, Enhän mä pysty mitään puhuu ku se on paikalla. Ja sitte ku T on raahaamassa sitä jäbää mun kotiin. EN HALUA!

Juttelin psykoterapeutti A:n kanssa asiasta. Sanoin, että en haluu, et se mies tunkeutuu mun reviirille. A nappas tietty heti kiinni noista mun sana valinnoista. "Tiiätkö sä, mistä tä sun tunne johtuu?" Kyl mäkin heti tajusin, et mitä olin sanonu, mut kohautin vaan harteita. "Tä johtuu siitä, et suhun on tunkeuduttu ilman sun lupaa. Sun pitää kuitenki pitää nää kaks asiaa erillään. Ei tää miesopiskelija tunkeudu suhun vaan se tulee käymään sun kotona." jne jne... No joo.. kai ne vähän sekottuu keskenään. En tiiä....

Tänään sain kerrottuu tukiasunnon sijaistyöntekijälle N:lle, et äänet käskee viiltämään. Kerroin, et saan jonkunverran kontroloitua ääniä. Kerroin, et oon ehkä vähän yksinäinen. Vitsi N oli ihana <3 ahdistaa.="" alko="" aloin="" aluksi.="" autto="" en="" et="" hemmin.="" hengitt="" hengityst="" hoitajien="" ihan="" itteeni="" ja="" kaks="" kanssa="" kehotti="" kertaa="" kontrolliin="" lopulta="" m="" me="" menin="" menn="" minenki="" mua="" mut="" my="" n="" nii="" no="" onnistu.="" p="" pelaa="" pelattiin="" rauhallisesti.="" rauhottaa="" saanu="" sano="" se="" siel="" sikana="" sit="" tietoisesti="" tiloihin="" vaik="" voisin="" voitin="" yhteisiin="">
Mut joooo.. sori kilometripostauksesta, mut nyt meen nukkuu. Öitä !

Pää pyörällä!

Nyt on vähän parempi olo.. Ei nyt mikään kuningas olo, mut ei ahdista niiiiiin paljon. Mul oli tänään psykoterapia. Sain puhuttuu niin paljon taas asioita. Huhhuh ku olo keveni! En tiiä miten pärjäisin ilman A:ta!!

Mul oli eilen ekan kerran se "pää pyörällä"-ryhmä. Alkuun jännitti ja ahdisti niin paljon, et pyysin toimintaterapeutti J:ltä saanko lähtee kotiin. J sano, et koitan viel olla siel, et jos olo vaikka helpottais. Onneks jäin koska loppu meni jopa suht hyvin. Tehtiin semmosta onnenpyörä juttuu. Se oli ihan kivaa.. Mut mua tavallaan valmiiks ahdistaa ne jotkut keskusteluaiheet, mitä siel sit tulee.. Mun lisäks siel oli kaksi muuta potilasta ja kaks vetäjää. Vetäjät on toimitaterapeutti J ja hoitaja joka on vaikka TP. Naisia kummatkin. Odotan paljon tolta ryhmältä, paljon!!

Eilen oli myös laulutunti. Se meni niiiiiiiiiiiiin hyvin!! R(lauluopettaja) kehus mua taas hirveesti ja siit tuli hyvä fiilis. Ja ajatella! Se on mies ja mua ei paljon yhtään pelota :) Oon vähän ylpee itestäni, ku pystyn olee siel.

Tänään ku venasin bussii ku olin menos A:lle, ni siin pysäkin kohal auton kans pysähty joku ällö pappa. Kysy et haluunko kyydin. Mun teki mieli raivoo ja huutaa sille "KUIN VITUN TYHMÄNÄ SÄ MUA PIDÄT!!! IHAN KU MÄ NOUSISIN SUN KYYTIIN JA SÄ VIET MUT JOHONKI JA RAISKAAT TAI VAIKKA TAPAT!!!!" Mut mä sanoin vaan: "Ei kiitos" ja se meni pois. A oli tosi tyytyväinen mun toimintaan ja kehus mua, et tein just oikean ratkaisun.

Huomenna nään omahoitaja T:tä(eri ku TP) ja J:tä pitkästä aikaa. Me varmaan tehään jotain ruokaa J:n kanssa. Toivottavasti ei oo niin paljon harhoja huomen ku halun pystyy olee ja tekee ruokaa J:n kanssa.

Vaijettu asia

Mul oli aika omahoitaja T:lle perjantaina. Kerroin siel itku kurkussa, miten mun isä oli haukkunu mut lyttyyn ton yliannostus jutun takia. Sit mä sanoin, et jos isä tulee viel jotain urputtaa, ni mä sanon, et se mitä mul tapahtu lapsena oli isän ylpeyden syytä. Isä tiesi, että sen isä oli käyttäny hyväks myös isän siskoo ja ilmeisesti muitakin pikku tyttöjä, mutta isä ei voinu kertoo äitille, koska ei kehdannu.. KOSKA EI KEHDANNU!! MITÄ VITTUA! Laittaa lapsen tommosen riskin alle, koska EI KEHDANNUT kertoa siitä..

Mä olin niin vihanen tuol T:n vastaanotol. Mä huusin ja kirosin ja avauduin oikein kunnolla. Sit T alko puhuu siitä, miten ne pahat jutut tulee aina mun mieleen ku mä nään isän ja aina isän mieleen ku se näkee mut.. Ja toi on niin totta... Sit T sano, et "kaikki teijän perheessä tietää siitä, mut siitä ei saa puhuu. Se on vaijettu asia" Ja sekin piti paikkansa. Sit se tapahtu. Mä aloin itkee... Mä piilotin kasvot käsien taakse ja nyyhkytin. Täysin tuntematon asia mulle. Itku jonkun edessä... Eikä siinä vielä kaikki. Sitte T tuli halaa mua ja musta tuntuu et sekin itki. Siltä se kuulosti...

Sitä kesti joku viis minsaa. T silitti mun selkää ja halas lujasti. Vastoin kaikkia odotuksiani, se tuntu hyvältä ja rauhottavalta. Olisin voinu jäädä siihen tilanteeseen ikuisesti, mut se meni ohi. Sitte sain itteni kasattua ja en ees kyl muista et mitä loppu ajalla tapahtu.

Eilen ku mul oli taas T:n aika, mä aloin kuulee äänii ja kerroin siitä. Kerroin et äänet käskee viiltää. Sitte T sano kaikkee et, ne äänet on sulle olemassa, mut niitten mukaan ei tarvi toimia. Ja kaikkee semmosta. Se sano kans koko ajan, et mun pitää pitää katsekontakti koko ajan T:ssä. En muista kaikkee, mut sit jossain vaiheessa tehtiin semmonen mielukuvaharjoitus, et mun piti neljään paperin palaan jokaseen kirjottaa joku negatiivinen tunne jonka tunsin ja sit ne piti repii. Mä kirjotin sanat: viha, ahdistus, häpeä ja syyllisyys. Idea on se et ne tunteet ei enää häiritsis sinä päivänä. Siit tuli vähän kevyempi olo outoa kyllä..

Mullahan on nyt tarkotus lopettaa lääkkeet kokonaan. Siis ihan lääkärin ohjeiden mukaan pikku hiljaa. Meijän perhe on sitä mieltä et mul on liikaa lääkkeitä ja sen takii kuulen ääniä. Mä kerroin tänään A:lle psykoterapiassa siitä ja se ollu samaa mieltä. Se sano et mun perhe syyttää lääkkeitä semmosesta asiasta, joka voi hyvin johtuu muutoksista. Mun elämäs on kuitenki ihan hemmetin iso muutos tulossa ku muutan omaan kotiin....  Mut mun mielestä kaikkista naurettavinta on se, et mun isä on sitä mieltä, et mun pitää lääkkeiden lisäks lopettaa kaikki hoidot.. siis kaikki terapiat... Eihän siinä oo mitään järkee...


Nonnii.. sainpahan purettuu vähän pahaa oloo pois. Kiitos blogi ja lukijat! Ei mul sit varmaan muuta... moikka!

Yliannostus draamaa

Tänään aamuna heräsin kauheeseen ahdistukseen klo 3-4. Oli paha olo... Jo olo vaan paheni ku jäin yksin kotiin ku isä meni töihin. Sit tuli ne äänet. "ota lääkkeitä ota lääkkeitä ota lääkkeitä" Olin jotenkin sekasin ni mä sit otin tenoxia, en nyt kovin paljoo, mut yliannostuksen kuitenkin. Sit menin psykoterapeutti A:lle. En oikeen muista et mitä siel tapahtu, mut A sano sit et se soittaa ambulanssin. Mun pitäis mennä päivystykseen. Mä vissiin kerroin sille et oon ottanu lääkkeitä.

Ambulanssi tuli sit hakee mua ja mä olin aika huonossa jamassa. En meinannu pysyy pystyssä. A sano, et mun puhekki sammaltaa. Mä valehtelin kaikille, et otin lääkkeitä, koska mua ahdisti, vaikka oikeesti otin lääkkeitä äänten takia. Vieläkin vähän vaikee ajatella järkevästi, joten tää tekstikin on sen mukanen. Jouduin odottaa päivystykses joku kolme tuntii... yksin... Se oli inhottavaa. Ja kun mä kysyin hoitajalta et saanko llähtee kotiin, ni se sano et odota nyt vaan vielä. Myöhemmi mä sanoin, et mä lähden  nyt, ni sit hoitaja sano, et jos meen, ni poliisit tulee hakee mua. Sitä mä en haluu, ni jäin sit.

Kun mä vihdoin pääsin näkemään lääkärii, se kyseli kaikkee. Mä valehtelin, koska pelkäsin et joudun osastolle muuten ja sitä mä en halua!! Kerroin et mulla on paljon terapioita ja hoitoo psykiatrisella puolella, ni se päästi mut lähtee kotiin. Mul on vieläki vähän huono-olo... Onneks ei kuitenkaan tällä kertaa käyny mitään sen pahempaa.....

Vituttaa olla minä

The battle continues

Tänään oli psykoterapia aika.. Oli aika rankka aihe ja olinki sit ihan uupunu ja muutenki huonolla tuulella. En voinu kertoo, et oli huono olo, koska en haluu ainakaan K-siskoo rasittaa, ku se ottaa kaiken niin dramaattisesti. Ja se sattus olemaan mukana hakemas mua psykoterapeutti A:lla.

A sano, että kukaan ei voi pakottaa, mut se suosittelee, että tekisin rikosilmotuksen siitä raiskauksesta. En aio. Se olis liian rankkaa. Ja A sanoo, et se ymmärtää hyvin, että en pysty, ainakaan nyt, tekee sitä.. Oon luuseri....

Viime yönä tuli taas kauheet viiltelyyn kehottavat äänet.. mut mä taistelin (taas jälleen kerran) vastaan ja voitin. Tekee nytki mieli viiltää. Ahh sitä tunnetta. kaipaan sitä, niin paljon. Tekis mieli antaa jo periksi. Hankkii terii ja viiltää syvemmälle ku koskaan. Huomenna tulis rahaa.. vois käydä ostaa terii.... EI! EI ENÄÄ SITÄ PASKAA!! Mä voitan! MÄ voitan. Tänäänkin!

Freedom , for a while for sure

Aaaaaaah ihanaa! Pääsin taas avautuu psykoterapeutti A:lle! Asiat oli niin kasautunu ja nyt sain puhuttuu. A sano et se ei oo mitenkään poikkeavaa, että mä haluun tappaa SEN miehen. Tosin, se ei tiiä millasii suunnitelmia mulla on.. Ja mä haluun EROOOOON näistä ajatuksista VITTU!

Mut tänään on menny toosi hyvin. Oon ollu vähän paremmalla tuulella. Tosin tää helle painaa sohvaan kiinni. Kohta uimaan ----->

I hate me more than you do

Pää täynnä sairaita sadistisia ajatuksia mm. raiskaajaa kohtaan. Hoitaja T sano et on hyvä ettei kaikki viha kohdistu enää itteeni niin voimakkasti että viiltelisin. Mut jos se tietäis millasii mun ajatukset on, ni ei sanois tolleen. Se kysy et oonko kirjottanu niitä ajatuksia ylös. En oo, sillä haluun ne vaan pois mun päästä... En siis aio tännekkään niistä kirjottaa... Ainakaan nyt.. Mut sairaita ovat.

Toisaalta vois helpottaa jos sais puhuu niistä, mut kai mun on vaan venattava tiistaihin ja yritettävä siel psykoterapeutti A:lle puhuu.. jos pystyn.

Mul on paha olo.. yritän olla pilaamatta äitin lomaa, joten pakko kai vaan anataa tunteiden kasaantua. Harhoista en puhu nyt äitille ollankaan.. Vaikka haluaisin. Koitan nauraa ja hymyillä, mut se sattuu.. Huomasin jo sillon kolme vuotta sitte(vai kuinkakohan monta vuotta siit jo on) DKT:ssa, et jos ei hymyilytä ja hymyilee silti, ni se sattuu. Siis ihan fyysisesti. En ymmärrä mun vartaloa..

Vihaan mun vartaloo muutenki. Se on ruma..  ja se tuntee juttuja joita ei oikeesti tapahdu. Ja se on muutenki kaikin puolin häväisty ja rikottu. VIHAAN MUN VARTALOA YLI KAIKEN!

Kampaajalla ja laivalle menossa

Kävin lauantaina kampaajal. Mul lyhennettii, kevennetti, pätkittiin ja leikattiin otsatukka. Ihan kiva lopputulos! :) En oo oikeestaan koskaa ollu oikeella kampaajalla. Naapurintäti yleensä leikannu mun hiukset, mut nyt sit menin. Psykoterapeutti A:kin kehus lopputulosta. Jälkeen päin tuli kauhee morkkis et ku olin tuhlannu rahaa itteeni. Tuli niin syyllinen olo. Makso kuitenki 40€... Aikamoinen summa..

Ja tästä päästäänki seuraavaan aiheeseene. Nimittäi oon menossa laivalle perjantaina. Sekin maksaa ja mua harmittaa et kulutan itteeni rahaa :( Mä meen mun kahen kaverin kanssa, A ja J. Mua jännittää ihan hemmetisti. En oo pitkiin aikoihin ollu kauempana ilman äitii tai jotain siskoista. Mua suorastaan pelottaa, mut mun on tehtävä tää.. I can do this!! Mietin vielä et uskallanko meikata. Mut psykoterapeutti A kannusti mua, et ei ainakaan pelkojen takii kannata jättää meikkaamatta. Mä mietin sitä vielä...

Kuolema pelottaa, todella paljon...

En sit viillellykkään.. Vaikka olisin todellakin ansainnut sen. Mut parempihan se tietty on että en viillelly. Pettäisin läheiset ja itteni. Ja ne ihmiset jotka yrittää auttaa mua, kuten psykoterapeutti A, hoitaja T ja toimintaterapeutti J. Ja plus, on siinäkin osasto vaara jos jäisin kiinni viilelystä. Onneks mulla on mun usko. Rukoilu auttaa. Rukoilen nykyään melkeen taukoamatta. Varsinkin sillon ku pelkään kuolevani. Eli melkeen koko ajan. Ku kävelen ulkona, ettei joku hyökkää mun kimppuun, ku meen rappusia pitkin, etten tipu, ku syön, etten tukehu, ku meen nukkumaan etten kuole yöllä, aina autossa, yleensä koko ajon ajan. Pelkään että kaadun ja lyön pään, tai saan yhtäkkii sydänkohtauksen. Pelottaa et taivaalta tippuu jotain mun päälle, pelkään autokolareita ja tulipaloja. Pelkään ötököitä, jos ne on vaikka vaarallisia, pelkään sairauksia kuten syöpiä ja verisairauksia. Kokeilen vähintään kerran päivässä rinnat rintasyövän varalta. Pelkään matkustaa junalla ja lentokoneella. Pelkään jopa sitä että Nelli koira sekoo ja puree mua johonki kaulaan tai johonki ja vuodan kuiviin. Tää maailma on liian pelottava. EN HALUA KUOLLA VIELÄ!!!

Näin yks yö semmosta unta, jossa vuosin verta alapäästä niin paljon et menetin tajuni ja heräsin sairaalassa. Olin menettäny paljon verta. Se kohta ku mä menetin tajuni, tuntu ihan siltä miltä uskon kuoleman tuntuvan. Mä sanoin siin tilanteessa "Ota mut kotiin Isä", koska luulin kuolevani. Se oli aika pelottavaa.

On hyviikin asioita tapahtunu. Krisse oli eilen meil kylässä koiransa kanssa :) Me käytiin saunomassa (mukana oli myös toinen sisko, K) isovanhempien luona. Se oli ihanaa ja saatiin jutskata ihan rauhassa. Sit kotoon syötiin jätskii (ben and jerry's strawberry cheesecake), pelattiin trivial pursuittii ja laulettiin karaokee yö myöhään(siis ihan kotona). Se hyvä puoli on omakotitalos, et aika koval sais musiikki olla et naapurit häiriintyy. Mut siis joo :) Ehdottomasti oli viikon koho kohta toi Krissen vierailu <3 br="" kiitos="" krisse="">

epärealistinen pelko?

Mä näin sen miehen taas viime perjantaina.. Tuli hetkellinen romahdus. Näin sen ku kävelin CRT:stä psykoterapeutti A:an vastaanotolle. Se sano "terve". Mä menin hiljaiseksi. Tuntu et sydän pumppaa tuhatta ja sataa. "Terve" se sano taas. Mä lähin ekana kävelee ja sit melkeen juoksin tyhjän torin läpi. Meinasin jäädä auton alle, ku en ollu hetkessä yhtään. Sit menin A:n ovelle ja painoin summeria. Se ei avannu ovee. Menin paniikkiin, mut sit A tuli mun takaa ja pääsin sisälle turvaan.

Koko sessio meni pieleen, ku katoilin koko ajan ja mua vaan itketti, mut en pystyny ees siihen... Sain kerrottuu A:lle, et näin se paskan torilla. Alettiin sit siit puhuu ja mua oksetti koko homma. Istunnon jälkeen mua pelotti lähtee kotiin, ku aattelin et se odottaa ja vainoo mua jossain. A sano, et se ei usko et se odottaa mua jossain, mut jos odottaa, ni mä voin mennä vaikka johonki liikkeeseen "piiloon"... No mä lähin sit sielt ja olin ihan paniikissa, mut en nähny sitä enää missään. Ehkä toi oli vähän harhanen ajatus... en tiiä...

Perjantain CRT meni ihan piloille ja en pystyny tekee mitään tehtävii. Kerroin siellä et olin nähny sen miehen ja ajatukset pyöri nyt siinä.. Lopulta toimintaterapeutti J sano, et "laitetaa tehtävät pois ja mietit kymmenen hyvää asiaa itestäs ja ennen sitä et saa mennä kotiin." Sain listan ihme kyllä tehtyy (J:n avulla) Sit J sano et "Sä oot nyt päässy jo niin pitkälle, että et anna yhen ihmisen pilata tätä" Sain vähän itsevarmuutta.

Viikonloppu meni ahdistusten kera, mut muuten ihan hyvin... Tänään oli taas psykoterapia. Puhuttiin viime viikosta ja siitä et miten pärjäsin istunnon jälkeen. Kerroin et olo parani viikonloppuna, mut et mua pelottaa niin paljon, et en uskalla mennä Nellin kans ulos lenkille. A sano et se ei oo realistinen pelko.. mut mulle se on. Mua pelottaa

Hammas parka

Tuntuu et kaikki menee pieleen.. Tietsikan näyttö paskoo(kaikki mustat kohdat näkyy punasena -.-) VituttaaKKO?! Ja mun hammas lohkes, vaikka just kävin hoidattamassa sen ja siihen laitettiin väliaikanen paikka. Ja mun toinen korva ollu maanantaista lähtien lukossa. Kävin tänään hoitajalla puhdistuttamassa sen. Se tuntu oudlta, ku sinne laitettiin kauheella paineella vettä.

Olin eilen kuorossa. Ahdisti niiiin kovin. Meinasin jo lähtee menemään, mut sit päätin , et minähän en lähe mihinkään ennenku kuoro loppuu. Ja niin mä sit istuin ja koitin laulaa koko sen puoltoista tuntii. Mun teki niin mieli viiltää. Mut en aijo enää koskaan. Oon päässy näin pitkälle ilman, joten ei se tarve voi olla niin suuri. Ku kerran oon pärjänny ilman viiltelyä. Tätä on vaikee selittää... Mut siis yksinkertaistettuna mä voin paremmin, ku sillon ku viiltelin. Oon nyt huomannu sen. Vaikka pahoja oloja, viiltely halua, flash backeja, pelkoja ja ahdistusta tuleekin vielä.

Meen taas hammaslääkärille tänään klo 15 :/

Oon vähän huolissani mun raha tilanteesta. Kuntoutustuki/eläke tuli 7.10 ja sitä on koitettu jatkaa. Outoa, että hakemukset ja b lausunnot sun muut on laitettu jo kesäkuussa ja vieläkin se on käsittelyssä. Soitin sinne ja ne sano, et ne laittaa kiireelliseksi sen. Mut siel on varmaan kaikki kiireellisinä, joten en usko et se auttaa mitään... :/

Puhuttiin eilen psykoterapiassa mun pois muuttaamisesta. Siis omaan kotiin. Yleensä hoitajat/lääkärit painostaa mua muuttamaan pois, mut A ei ikinä. Ja se olin mä joka siitä alotti puhumaan. Mä kerroin, et rakas muuttaa mun kotikaupunkiin EHKÄ ens kesänä. Ja me tod näk muutetaan heti yhteen. Sanoin, et haluun sitä ennen asua yksin, ettei suoraan äitin sylistä M:n syliin. Tarviin sen itsenäistymis vaiheen. Ahdistaa tosin pelkkä ajatuskin muuttamisesta, mut pakko se askel on kuitenki jossain vaiheessa ottaa. Ens keväänä varmaankin..

Mut ei mul muuta. Huomenna äänitykset ja mun pitäis harjotella viel noi biisit. Eli Moikka!

Psykoterapiaa

Oon ollu viime päivät vähän hiljasempi.. En ite ees huomannu enkä tienny syytä, mut mumma ja äiti kumpiki kyselly mun vointia ja ollu huolissaan. Mä huomaan nyt kyl itekkin ja luulen tietäväni syynkin, mut sitä en tänne paljasta.

Meil oli äitin kanssa kiva päivä tänään. Käytiin subissa syömäs kana teriyaci subit ja jutskattiin kaikkee kevyttä :) Mut sitte,,, mä näin "sen miehen". Ei se tainnu olla se, mut se oli ihan samannäkönen. Mul meni hetkeks fiilikset, mut sit tsemppasin äitin takia, ja olo parantukin aika nopeesti. Äiti ei varmaan ees huomannu. Toivottavasti.....

Olin tänään psykoterapiassa. Kerroin mun hyvästä ystävästä, joka joutui/pääsi osastolle. Kerroin, että oon huolissani tästä tyttösestä. Jotenki keskustelu vaihto aihetta ja puhuttiin mun itsemurha ajatuksista(joita ei oo ollu nyt enää puoleen vuoteen). Kerroin, että ekan kerran ku suunnittelin oikeesti itsemurhaa oli kun olin 9-vuotias. Vihasin ja häpesin itteeni sillon. Lapsuuden traumojen  takia... Kannoin mukana syyllisyyden tunota ja häpeää. Kerroin, että ekan kerran sanoin sen ääneen ku olin 11-vuotias ja sain lähetteen lasten psyk.polille. Niihin aikoihin aloitin viiltelyn, mut ei kukaan sitä tienny. Sain mun ekat masennuslääkkeet, ku mul todettiin lapossa syvä masennut. Kerroin myös sen, että ajattelin sillon, että jos mä tapan itteni, ni säästän muut perheenjäsenet itsemurhalta, etenki K:n joka nykyään sairastaa skitsofreniaa. Sanoin myös, et oikeesti luulin sillon , että oon paholaisen lapsi. Toivoin kuolemaa ja olin varmaan vähän psykoottinen.

Sitte puhuttiin mun osastolle joutumisesta ku olin 15-vuotias. A:lla oli omia selityksiä sille, mut mun mielstä mä olin vaan masesntunu ja itsemurhahaluinen. Väsynyt tähän elämään. Kerroin, että sain sillon lääkityksen muuten kohdilleen, mutta musta tuli aggresiivinen. Ei siis fyysisesti mut henkisesti. Ja etenki koulunkäynti oli sillon vaikeeta. Mul epäiltiin sillon myös adhd:ta, mut ne epäilykset meni nopeesti ohi, ku todettiin, että oon entistä ahdiistuneempi adhd lääkkeiden kanssa. Eli mä olin vaan levoton, ku voin niin huonosti. 

Nyt haluisin vaan puhuu rakkaan kanssa. Mul on niin kova ikävä sitä :((

Mitään ei tapahtunut

Psykoterapeutti A kehotti mua nostaa syytteen sitä miestä vastaan. En mä halua. enkä aijo... Muuten siit tulee todellista... EN halua! Se sano, että ei voi tietenkään pakottaa, mutta suosittelee. Kuulemma raiskaus ei rikoksena vanhene koskaan. Mutta mä en halua yhtään lisää ihmisiä tähän. Enkä haluu nähä sitä miestä enää koskaan. Mä sanoin A:lle, että en haluu puhuu siitä syytteen nostosta enää. Se sano, että se on ok.

Liian todellista... Sitä ei tapahtunu, mitään ei tapahtunu. Niinhän se mieski sano.

Ahdistaa taas. Puhuin äitin kanssa, se sano, et mun kannattaa ottaa tarvittava ennen ku se menee sit siihen, että vaan viiltely auttaa. Mua harmittaa, että mul on nyt just tänään tää, ku siskot tuli Helsingistä käymään täällä. Haluisin voida hyvin, mutta mä en voi tälle mitään...Ymmärtäkää, jooko. En tee tätä tahallaan. Mä yritän näyttää hyvin voivalta. Teitä varten. Nostan kulmakarvat ylemmäs, että en näytä niin surulliselta, mut hymyileminen sattuu. Tosi kovin. Tää on ihan naurettavaa............................................

Tekis mieli vaan kuolla pois. Ei tästä tuu mitään.

Ahdistaa niin vitusti

Mul oli eilen tosi rankka psykoterapia tapaaminen.. Mä sanoin terapeutti Aalle, et mua kauhistuttaa et jos en pysty harrastaa seksiä mun poikaystävän M:n kanssa.. Mul on liikaa kipeitä muistoja, jotka tulee mieleen jo pelkästään kun mä ajattelen seksiä.. Ja M haluu varmasti olla mun kanssa silleen.  Ja kai mäkin haluun olla sen kanssa, mutmut... entä jos en pysty. Mua kuvottaa ajatuskin siitä että miehen elin koskee mua mihinkään mun ruumiinosaan... hyi vittu. No kuiteski, A sano, et mun ei kannata tehä mitään mihin en oo valmis.. Mut entä jos en oo koskaan valmis... vittu.

Sit jonku mutkan kautta päädyttiin puhumaan raiskauksesta. Mua loukkas ku A puhus hyväksikäytöstä,  koska se mies raiskas mut. Mun mielestä siinä on iso ero. No mua rupes ahdistaa niin kovin et katosin hetkeks kokonaan.. en tiiä kauan olin pois, mut havahduin siihen ku A huhuili mua. Kerroin et olin loukkaantunut siitä syystä. A sano, että oli pahoillaan ja että ei enää käytä sanaa hyväksikäyttö ku puhutaan tästä tuoreemmasta jutusta. Kerroin, et mua ahdistaa ja et en saa pois mielestä, ku se mies avas mun reidet väkivalloin. A sano, et se ymmärtää että sitä on vaikea pitää pois mielestä. Sit tunti päättyki jo ja A kysy et pystynkö lähtee kotiin. Mä sanoin että joo.. Lähin sit menee kauheen ahdistuksen kera bussi pysäkkiä kohti. Matkalla pysäkille on r kioski. Tarkotus oli mennä sinne ostamaan jotain jolla viillellä. Ahdisti niiiiin kovin!! Mä menin sinne sisään, mut en ostanu viiltelyy varten mitään. Sen sijaan päätin ostaa suklaata sille henkilölle kenen takia päätin olla viiltelemättä, eli Makelle. En tietenkään kertonu sille, et se oli taas estäny mua viiltelemästä. Sit kävelin bussi pysäkille.  Siel oli maassa lasinsiruja. Meinasin ottaa,  mut sit mietin taas Makee. Ja sitä kuin kauan oon jo ollu viiltämättä. Aattelin, et ei se voi nyt tähän päättyä. Melkeen vuoden uurastus ja taistelu, hukkaan heitetty. Sit vaan kirosin ne sirut ja yriti ajatella muuta.

Ahdistus ei kyl päättynyt... se on vieläkin päällä. Ja en saa sitä pois. Oon yrittäny kaikkee ja tuntuu et viiltely on ainoo apu tähän.. EI EI EI. Ei sitä... mitä sitten. ?..... mitämäteen?? Oon jopa yrittäny puhuu siitä....

Koulu

Jännittää ihan vitusti mennä huomenna kouluun.. En tiiä mitä siitäkin tulee,,, :( En haluis mennä sinne, mut on ihan pakko voittaa tää pelko taas! Pelottaa että epäonnistun. Niinku tän äikkä viitosen. Ku en päässy läpi ku en pystyny tekee koetta ja en pysty lukee kirjaa. Mut opettaja jousti sen verran, et saan suorittaa ne kun pystyn..jos pystyn... Aikuis lukiossa ei kuulemma oo niin tarkkaa tollaset jutut.

Mul on huomenna koulun lisäksi aika A psykoterapeutille ja T-hoitajalle. Saas nähä, että miten jaksan ne kaikki kolme juttuu :( En jaksa, ku oon poikki. Fyysisesti ja henkisesti... Oon kuitenki vähän paremmassa kunnossa ku pitkään aikaan. Mut silti tuntuu, et ei jaksa. Oon yrittäny käydä ulkonaki. Koiran kanssa.

Kohta pääsee taas nukkumaan <3 p="">

So we have come to this

Kohta pitäis mennä kouluun. Ahdistaa ja jännittää niin sairaasti.

Viime viikolla en käyny missään sovituissa tapaamisissa. Väliin jäi siis koulun lisäksi kaksi psykoterapia aikaa, yks omahooitaja aika ja leponex ryhmä. En vaan saanu mentyy niihin. Valehtelin hoitajille että oon kipeenä. Nyt kaduttaa.. Ja en tiiä jaksanko huomennakaan mennä mihinkään. Vaikka pakko kai se olis. Ja ajatelin kertoo hoitaja T:lle et valehtelin ja et voin oikeesti koko ajan  huonommin ja huonommin.. En haluu sairaalakuntoon.

Tänäänki tekis mieli jättää koulu välistä. Menis vaan siihen viereiselle huoltsikalle hengaamaan. Ja ehkä sielt vois ostaa jotain jolla viillellä... Kouluun en halua mennä. Se on liian ahdistavaa ja pelottavaa. Ja ennen kaikkea ajan hukkaa.. En opi siel MITÄÄN!!

Comeback

En oo jaksanu kirjotella pitkiin aikoihin. Sori siitä.. Mut joo.. Oon nyt siis alottanu koulun ja aika heikosti on menny. Mul menee kaikki energia siihen, että pystyn olemaan siellä luokassa. Kaikki opetus menny ihan ohi ja en pysty keskittymään ollenkaan. Vähän kauhistuttaa, et tuleeko tästä koulun käynnistä mitään. Varsinki ku on taas alkanu tulee unettomuutta.  Nukun 3-5 tuntia yössä.  Ja oon päivät väsyny. 

Mul on alkanu tulee myös pelkoja. Pelkään mm. että kuolen ja pelkään liukuportaita ja nää pelot on mulle ihan uus juttu. Tuntuu et oon sekoamassa. 

On kuitenki ihan hyviiki juttui, esim. et oon ollu nyt n3 kk viiltelemättä!! Eiks ookki hienoa!

Tällä hetkellä mun hoidot on sellasii, et käyn n. 2kertaa viikossa tapaamassa psykoosityöryhmän hoitaja T:tä ja n. 2 kertaa viikossa psykoterapeutti A:ta. Lääkkeitä on leponex, venlafaxin ja abilify. Lääkkeet on tosi hyvin auttanu, ku mul ei oo pitkiin aikoihin ollu mitään aistiharhoja. Paitsi nyt ihan lähipäivinä oon kuullu kuiskintaa. Mut pistän unettomuuden piikkiin. Sovittiin hoitaja T:n kanssa et jos viel ens viikolla on unettomuutta ni sit ruvetaan miettii lääkettä siihen. 

Muuten menee nyt suht  hyvin..  Masennus alkaa hiipua ja elämän halu alkaa kasvaa. Vaikkakin toi koulu nyt masentaa ja ahdistaa. On myös jopa alettu käymään uimassa Krissen ja äitin kanssa. Se on muuten kivaa, mut ku vihaan mun vartaloo ni se on tosi kiusallista..

Ja vielä iso kiitos kaikille, joitten mielessä oon ollu. Tuli oikeesti tosi lämmin olo sydämeen ku niin moni oli ollu huolissaan  Mut voin nyt semi hyvin