Tältä musta tuntuu tänään

Yksin. Vai olenko sittenkään?

Tänä iltana menen sänkyyn jo yhdeksältä. Minua väsyttää todella kovin. Riisuidun. Nukun yleensä pelkissä alushousuissa, eikä tämäkään ilta ole poikkeus. Asetun sängylle makaamaan. Tapani mukaan laitan kännykästäni pyörimään Simpsonit. Se on tarpeeksi kevyttä katseltavaa, tai no oikeastaan kuunneltavaa, näin iltaisin. Se rauhoittaa minua. Toisinaan se auttaa, mutta ei tänään. 

Käännän kännykkäni kuvapuoli alaspäin ja yritän sulkea silmäni siinä toivossa, että nukahtaisin nopeasti Simpson-hahmojen puheen sorinaan. Mutta niin ei käykkään. Päähäni putkahtaa, kuin tyhjästä, pahoja ajatuksia. Tälläkään kertaa ne eivät vaatineet edes mitään triggeröivää tekijää. Yritän sulkea kaiken pahan pois mielestäni, tietoisesti, ajatellen muita asioita. Keskittymiseni on jo niin herpaantunut, että en enää edes kuule kännykästäni tulevaa ääntä. 

Näen kirkkaasti mielessäni kaiken sen, taas. Kuinka isoisäni hieroo elintään minun alapäähäni. Kuinka hän tuntuu nauttivan siitä. Se ähinä soi usein päässäni. Voi, kumpa pääsisin eroon näistä ajatuksista. Minua kuvottaa, oksettaa suorastaan. Luovutan nukkumsien suhteen. Käännän puhelimeni näytön jälleen näkyväksi. Yritän keskittyä jokaikiseen siitä tulevaan yksittäiseen sanaan. Se on todella vaikeaa, lähes mahdotonta. Eikä se edes tunnu auttavan tähän oloon. 

Viiltely käy mielessä. Se ainakin auttaisi. Se saisi ajatukset pois näistä aiheista. Mietin myöskin sitä, että jos minulla olisi nyt rauhottavia lääkkeitä, ottaisin nyt yhden. Tai vaihotehtoisesti voisin juoda itseni humalaan, jos vaan olisi viinaa. Päädyn kuitenkin rukoilemaan: "Rakas taivaallinen Isä. Auta minua. Olen ahdingossa. En saa pahoja ajatuksia mielestäni. Olen niin yksin niiden kanssa. En tahtoisi ajatella niitä enää, en juuri nyt. Tiedän, että minun pitää käsitellä niitä joskus. Mutta ei nyt. Nyt tahdon nukkua. Aamen."

Yhtäkkiä tunnen kauniin kosketuksen. Rauhoittavan sellaisen. Tunnen lämpimän syleilyn. Aivan kuin en olisi enää yksin. Tunnen suuren rakkauden. Jumalan rakkauden. Pian kehoni, joka on jo täysin rauhallinen, alkaa tuntumaan raskaalta. Silmäluomeni painavat kuin lyijy. Ajatukseni tuntuvat sumeilta ja kaukaisilta. Tunnen vain suuren rakkauden. Tähän on ihanaa nukahtaa. Juuri ennen uneen vaipumista kuulen: "Suojelen sinua."

Kettu

Älä sano sitä sanaa! Se sattuu minuun. Tuntuu kuin joku iskisi puukolla sydämeen, kun sanot sen sanan. Tiedän, että se voi tuntua sinusta oudolta, onhan kyse kuitenkin ihan tavallisesta sanasta. Se sana kuitenkin muistuttaa minua siitä pahimmasta asiasta. Se tuo hänet mieleeni. Minä hajoan aina, kun kuulen sen sanan. Et voi ymmärtää tätä. Ei se haittaa, eihän kukaan voi. 

Mitäs luotit. -Sinä

Itketkö sinä? Taasko? Eikö sinua hävetä? Olet aikuinen ja kyynelehdit kuin pikkulapsi. Sulje silmäsi tiukasti yhteen, pidätä hengitystäsi ja laske kymmeneen. Et saa itkeä. Et ainakaan tämän syyn takia. Se oli sinun syytäsi. Omaa syytäsi. Tunnetko tuon kivun? Se on oikein sinulle. Sinä lähdit sen miehen matkaan, joten saat nyt kärsiä seuraamukset. Ei riitä että se mies vei sinulta neitsyytesi, kaiken mihin uskoit, ihmisyytesi. Se ei riitä. Ansaitset tämän kaiken pahan mistä kärsit nyt jälkeenpäinkin. Mitäs luotit...

Et saa koskaan elämääsi takaisin. Tiedät sen itsekin. Loppuaikasi tällä planeetalla tulee olemaan kärsimystä. Kuulet, näet, tunnet, haistat sen miehen koko ajan lähelläsi. Kipu siellä tulee seuraamaan mukanasi ikuisesti. Et pääse eroon takaumista ja painajaisista. Se on sinulle oikein. Mitäs luotit.

Sinua delegoidaan jatkuvasti toisen ihmisen vastuulle. Kukaan ei halua auttaa sinua, sillä kaikki tietävät, että sinua ei voi auttaa. Tunnetko olevasi umpikujassa? Hah! Se on sinulle ihan oikein! Mitäs luotit!

Pyyhi siis kyyneleesi ja ryhdistäydy. Et saa surra tätä asiaa. Se on väärin sitä miestä ja läheisiäsi kohtaan. Älä itke enää. Et saa! Lopeta! 

-Sinä

Se yksi hetki

Seison linja-auto pysäkillä. Ahdistaa... Onneksi bussi saapuu pian hakemaan minut turvaan täältä. Täällä on vaarallista. Olen kaikkien armoilla. Kuka vain voi tehdä minulle mitä vain. Laitan kännykästä soimaan rauhallista musiikkia ja nappikuulokkeet korville. Kumpa tämä auttaisi ahdistukseen. Musiikki on kuitenkin tarpeeksi hiljaisella että kuulen ympärilläni tapahtuvat asiat. Vielä viisi minuittia ennenkuin bussi saapuisi. Selviänköhän?

Katselen ympärilleni nopein pään liikkein, kuten pikkulinnut, joiden koko elämä perustuu reaktionopeuteen. Olipa kyse sitten ravinnon saannista tai vihollisilta pakenemisesta. Minusta tuntuu vähän samalta. Kurautan kurkkuani auki varmuuden vuoksi. Jos vaikka täytyy huutaa apua. Puhelin on myös varmuudeksi esillä.

Tarkkailen yhä ympäristöä. Vielä neljä minuuttia.. selviänköhän? Ohitseni kulkee välillä ihmisiä. Arvioin vaaratilannetta ja jokaisen miehen kohdalla syke nousee ja ahdistus kasvaa. Sietämöttömämmäksi. Kolme minuuttia vielä. Hengitys on jo tiheää. En ehkä selviä.

Kaukaisuudesta kävelee kalju mies. Pidän katseeni tiiviisti hänessä. Ei se voi olla hän. En usko sitä. Ei minulla nyt näin huono tuuri ole. Mies lähestyy ja lähestyy, uhkaavasti. Minulla on huono näkö. Minun kuuluisi oikeasti käyttää silmälaseja mutta en halua. Miehen kasvot ovat siis vielä hämärän peitossa, mutta jo ulkomuodosta ja kiiltävästä kaljusta voi päätellä, että kyllä se hän on.

Pakoon.. Pakoon! Mutta minne? Bussi tulisi kahden minuutin kuluttua. Olen sidottu tähän paikkaan sillä en halua missata linja-autoa, joka veisi minut kotiin turvaan.

Jämähdän paikoilleni. En kykene liikkumaan enkä enää edes ajattelemaan järkevästi. Paniikki ottaa vallan. Mies tulee kohdalleni. ''Terve!'', mies sanoo hymyillen. Kumpa saisin hänet lakkaamaan tervehtimästä kohdatassemme. Voisin sanoa asiasta, mutta kun en voi. Minua pelottaa. Kovasti. Olen aina alakynnessä näissä tilanteissa. Mies on päättänyt tervehtiä minua ja minulla ei ole siihen sananvaltaa. Aivan kuten raiskaus hetkessä. Ei sananvaltaa. Täysin vallan vietävissä.

En vastaa mitään. Yritän nyt olla edes katsomatta hänen suuntaansa. Syke huitelee ties missä lukemissa. Yritän kasata itseäni ja samalla toivon että mies ei pysähdy luokseni ja vaadi jonkinlaista keskusteluhetkeä. Kun en nyt pääse pakoonkaan. Onneksi mies kävelee vain ohitseni. Vaikkakaan olo ei parane kyllä yhtään. Ahdistus on mennyt jo yli käsittelykykyni ja hallitsemattomat kyyneleet alkavat vierä poskia pitkin. Itken... keskellä kaupunkia... yksin... peloissani....

Tuskallinen viisi minuuttia on nyt takana ja bussi jonka kyytiin minun on tarkoitus nousta meinaa ajaa ohitseni, sillä olen kokonaan omissa maailmoissani ja umnohdan vinkata kuskille. Harhat ovat vallanneet pääni.

"Oot huono, oot paha, tapa ittes".... Kuin ihmeen kaupalla pääsen sisään linja-autoon, saan matkan maksettua matkakortilla ja menen istumaan vakiopaikalleni. "Tapa ittes, oot ansainnut sen, se oli sun syytä vitun huora" Matka kotiin on todella lyhyt ja ulkona olisi ihana sää. Kävellenkö? Ei onnistu. Totesin taas että siellä on liian vaarallista ja pelottavaa.

Harhat vain pahenevat ja jään elämään äskeistä tilannetta joka mielessäni etenee pidemmälle. Alan tuntea kovaa repivää kipua alapäässä. Haistan miehen deodorantin ja hien sekoituksen ja elelen omassa harhamaailmassani. Onneksi kuitenkin tajuan nousta pysäkilläni pois bussista. Enää pikku kävelymatka kotiin. Kävely pahentaa alapääkipua. Kipua, jota ei pitäisi edes olla enää olemmassa.

Vihdoin pääsen kotiin. Olen ehkä hädintuskin elossa, mutta selviämiseksi tätä ei voi kutsua, sillä mukaan jäi kamala kipu, flasbackit ja sen miehen äänl. Kuolemakin olisi ollut enemmän selviäminen. Eipähän tarvitsisi kärsiä enää...

Keikalla + "tarina"

Oltiin kahen siskon ja yhen kaverin kanssa perjantaina kuuntelemassa parii bändii. Se meni yllättävän hyvin.. Suoristin hiukset ja meinasin jopa meikata, mutta en uskaltanu. Pelotti et miehet luulee et mä oon meikannu siks et etin seuraa. Pelottaa yrittää näyttää viehättävältä. Tulee väärinkäsityksiä. En tosiaankaan etsi mitään raiskaajia.... en tosiaankaan.... Mul oli harhoja sielkin vaikka musiikki vei suuren osan mun ajatuksista mukanaan. Uskon et se oli harhaa. Yhtäkkii melkeen kaikki nauro mulle. En muista paljookaan siitä hetkestä..  mut muistan et mua pelotti ja hävetti.

Sit mun oli pakko mennä pois siitä yleisön joukosta ku mun ja Krissen väliin tuli joku mies. Sit mä en enää kestäny. Se oli liian pelottavaa ja... vaarallista. Ei sitä tiiä, et mitä ne miehet tekee. Mut muuten oli kivaa.. Kyl se oli stressaavaa ja mua harmittaa ihan sikana et en saanu nauttii täysillä siitä musiikista. Mä nyt vaan en ole mikään baari/keikka ihminen.... Liikaa tuntemattomia ihmisiä.. etenkin miehet kauhistuttaa.

Älä mene ulos yksin Sandra, se on vaarallista!

Ulkona on lämmin. Miksi siis istun tietokoneella, enkä mene lenkille koiran kanssa. Nousisin ylös, laittaisin kengät jalkaan ja hupparin päälle. Ehkä kaulahuivikin olisi vielä ajankohtainen. Ajatusmaailmassa astuin jo pihalle hihna toisessa kädessä ja puhelin toisessa. Aina kun menen ulos, pidän puhelinta esillä. Kahdesta syystä. Yksi syy on, että ajattelen että kukaan ei käy kimppuun, jos kännykkä on näkyvillä, sillä siitä voi nopeasti soittaa apua. Toinen syy on, että voi sitten soittaa apua, jos tarvitsee.
            Astun ulos pihan portista. Pari askelta eteen päin. Vielä pari. Sitten alkaa ahdistus. Rintaan sattuu. Kädet tärisevät. Lähes joka aamu minun on käveltävä noin sata metriä meidän pihasta olevalle bussi pysäkille, josta sitten nousen linja-auton kyytiin. Ja aina se matka pysäkille on yhtä vaikea. Nytkin pyrin kävelemään bussipysäkille saakka koiran kanssa. Koira vetää hihnaa kovin, mutta minun huomioni on nyt suunnattu jonnekkin muualle. Köhin kurkkuani auki varmuuden vuoksi, jos joku hyökkää, olen valmis huutamaan apua.
            Päästiin lopulta pysäkille. Hengitys tihenee. Mutta se ei johdu tällä kertaa huonosta kunnostani. Paniikki ottaa vallan, taas. Pakko kääntyä takaisin kotia kohti. Voi ei, tuolta tulee joku mies. Kännykkään on jo näppäilty numerot 112, varmuuden vuoksi. Se mies kääntyy minun suuntaani. Se on kalju. Ja iso kokoinen. Sen on oltava SE mies. Askeleeni muuttuvat nopeammiksi, melkein juoksuksi. Mies lähenee uhkaavasti. Minä lamaannuun. En kykene liikkumaan. Apua! APUA! En pysty puhumaan. Mies tulee lähemmäs ja lähemmäs. Yhtäkkiä se katoaa. Se taisi olla harhaa.
             Menee vielä tovi ennenkuin pystyn taas jatkamaan matkaa. Kyyneleet vyöryvät  silmistäni samalla kun astun pihan portista sisään koiran kanssa. "Miksi siis istun tietokoneella" No ehkä juuri siksi.

Vaaleat lakanat

Ilta hämärtyy ja on aika käydä levolle. Pimeys valtaa huoneen yllättäen. Pienen huoneen, johon on ahdattu kolme sänkyä ja säilytystilaa kolmelle ihmiselle. Olen huomioinut, että huone on pimeällä pimeämpi kuin pimeys muualla. Olen yksin pimeydessä. Tai niin ainakin oletin. Makaan sängyllä selälläni kauhusta jäykistyneenä, kun yhtäkkiä tunnen kosketuksen kaulalla. Pimeys alkoi muuttua silmissäni hämäryydeksi. En nähnyt ketään missään, mutta ehkä en vain erottanut hahmoa hämäryyden takia. ”Kuka siellä”, kysyin kuiskaten. Tunsin kuinka joku yritti vetää peitettä päätäni. Pidin siitä tiukasti kiinni. ”Lopeta!” sanoin täydellä äänellä. ”Ei, sinä olet ansainnut tämän”, ääni sanoi.

 ”Kuka siellä on?”, kysyin uudelleen. Ei vastausta, pelkkää epämääräistä miehen muminaa. Peiton vetäminen loppui lopulta ja minä olin voittanut; peite pysyi päälläni. Mies oli kuitenkin sinnikäs, sillä seuraavassa vaiheessa tunsin jonkun kehon makaavan omani päällä. En saanut henkeä. Tunne oli sama kuin silloin aikoinaan kun jouduin tuntemattoman miehen raiskaamaksi. ”Mene pois”, yritin, mutta turhaan. Mies oli jo edennyt aikeissaan ja yritti avata reiteni. En nähnyt ketään, mutta nyt olin varma että joku siinä oli. Nousin pikaisesti ylös sängystä ja menin ulos huoneesta. Kukaan ei seurannut minua, eikä huoneesta kuulunut jälkeeni pihahdustakaan.

Menin hoitajien kansliaan kertomaat äskeiset tapahtumat. ”Sinulla on taas ollut harhoja”, hoitajat sanoivat. ”Ota lääkettä ja mene takaisin nukkumaan”

Mutta miten se voi olla niin varmaa. Mitä jos joku olikin käynyt minun huoneessa ja ehtinyt pois ennen kuin ehdin nousta ylös. Mutta kuka yrittäisi raiskata minut? Yököt? Heidän on sitten niin helppo sanoa, että se oli harhaa. Miksi minä? Olenhan rumin ja iljettävin kaikista naispotilaista. Ehkä minä olen helppo kohde, sillä kukaan ei kuitenkaan uskoisi minua, koska minulla on ollut muitakin harhoja, kuten kuulo- ja näköharhoja. Mitä jos tämä kaikki onkin vain yhtä suurta huijausta. Minut yritetään tehdä hulluksi. Kaikki harhat ovatkin vain suurta kulissia ja minä olen päätähti tässä teatterissa. Ehkä koko maailma on teatteria. Jotkut vetelevät meidän naruista niin kuin olisimme marionetteja.

Mietin maailman menoa ja tätä koko systeemiä samalla kun makoilen petillä vaaleissa lakanoissa. Pelko ei ole vieläkään haihtunut pois, mutta kaikki alkaa näyttää sumealta. Liikkeet tuntuvat raskailta ja hallitsemattomilta. Ajatusten luominen tuntuu jo lähes mahdottomalta. Vaivun uneen. Ehkä ikiuneen…

Sinä

Istun hiljaa tuolillani. Katselen sinua. Näen kyyneleesi. Mitään ei oikeastaan ole tehtävissä. Ei nyt, nyt on liian pimeää. Elämäsi tuska paistaa silmistäsi, tahtoisin niin auttaa sinua, mutta mitään ei ole tehtävissä. Tarkastelen kehoasi täältä kaukaa. Näen kuinka tiheä hengityksesi saa rintakehäsi nousemaan ja laskemaan yhä uudelleen ja uudelleen. Löysän paitasi alta on vaikea hahmottaa muotojasi, mutta eihän minun tarvitsekaan. Painat kasvosi käsiesi taakse suojaan ja enää näkyvät vain kyynelistä märkä leukasi, jossa on punainen painauma siinä kohdassa, mihin sinun kätesi vielä äsken nojasivat. Pyöreä vatsasi. Se vangitsee katseeni. Uskon tietäväni miltä sinusta tuntuu. Jalkasi katoavat pöytäsi taakse. Katseeni seilailee yläkropassasi. Voin vain kuvitella miltä näyttäisit alastomana. Rumalta.

                      Hetkeksi jo unohdun kokonaan omiin ajatuksiini, kunnes palaan takaisin sinuun. Paitasi hihat yltävät kyynärpään yläpuolelle. Paljaissa käsivarsissasi näkyy paljon tuoreita ja vähän vanhempia viiltojälkiä. Tahtoisin todella auttaa sinua, mutta en pysty. Uskon tietäväni, miltä sinusta tuntuu, ja juuri siksi haluaisinkin sinua auttaa. Minulla ei ole tällä hetkellä itsellänikään voimia sellaiseen. Tiedän mitä sinulle on tapahtunut. Oikeastaan, tiedän sinusta lähes kaiken. Enemmän kuin itsekään tiedät itsestäsi. Tiedän milloin valehtelet ja milloin puhut totta. Tunnen tuskasi, mutta en kykene auttamaan sinua. Uskon tietäväni, miltä sinusta tuntuu. Siitä en kuitenkaan voi olla varma, kuten et sinäkään ole. Oletko iloinen? Oletko surullinen? Epävakaa olet, se on selvä.

                      Suljen silmäni hetkeksi ja mietin sisintäsi. Vahvan ulkokuoresi takaa sinusta löytyy ujo, kadoksissa oleva tyttö, joka huutaa apua. Olet pelokas ja sinusta tuntuu, etteivät muut ymmärrä pelkoasi. Minä uskon ymmärtäväni. Pelkäät myös itseäsi, sillä et voi luottaa omaan kykyysi harkita asioita silloin, kun olet ahdistunut. Se on raskasta ja turhauttavaa, sen tiedät itsekin. Et pidä itsestäsi ja se näkyy päällepäinkin, jos sitä vain osaa katsoa sillä tavalla. Et meikkaa kasvojasi, sillä tiedät näyttäväsi rumalta joka tapauksessa. Jos katsot itseäsi peilistä, et näe ihmistä vaan hirviön, jättiläisen. Ansaitset pahaa. Uskon tietäväni, miltä sinusta tuntuu.

                      Jotkut ihmiset sanovat, että olet häviäjä, pettymys, epätoivoinen… Mutta minä uskon, että sinä yrität, edes vähän. Tiedän, että olisi helpompi pysähtyä ja olla tekemättä mitään. Tiedän myös sen, että joka kerta, kun suljet silmäsi, mielessäsi on yksi tietty hetki elämästäsi, se kauhea hetki, se kauhea hetki siitä kauheasta hetkestä, ja se vähän vähemmän kauhea hetki siitä samasta kauheasta hetkestä. Tiedän myös sen, että kun on hiljaista, kuulet sanat: ”Älä itke, sitä ei tapahtunut, mitään ei tapahtunut”. Silti sinä yrität taistella. Vaikka siis olet häviäjä, ainakin olet yrittänyt olla muutakin. Et ole vaan pakallasi, vaikka tiedän sen olevan sinulle helpompaa. Kaipaat ymmärrystä ja tukea. Sitä saatkin, mutta vääriltä ihmisiltä. Sinulta odotetaan liikaa. Sinulle se on paljon, vaikka oikeasti jopa liika on liian vähän.

                      Avaan silmäni tutkiakseni taas kehoasi. Yläkroppasi on käpertynyt kasaan ja hartiasi ovat korviin saakka vedettyinä. Hengitys on jo niin tiheää, että se on alkanut katkeilla. Kukaan muu ei selvästikään huomaa sinua, en edes minä enää kunnolla. Katoat pikkuhiljaa näkymättömiin. On liian pimeää. Kukaan ei voi auttaa sinua. En edes minä.

Yhtäkkiä, nostat itsesi pystyyn. Lasket kätesi syliisi ja rentoutat hartiasi. Nyt näen sinut taas vähän paremmin. Muutkin huomaavat sinut. Vedät syvään henkeä ja joka uloshengityksellä tulet enemmän ja enemmän näkyviin. Tunnet olosi jo vähän paremmaksi ja olet taas melkein valmis seuraavaan huomiseen.

-Sinä