Olis voinu mennä paremminkin

 Mä muistan ku olin 8vuotias. Olin siis tokal luokal. Mul oli semmonen keltainen rannekello jossa oli jotain nallen kuvia. Se oli jo pitkään ollu kadoksissa. Sitte näin koulun löytötavarakaapissa sen mun kellon. Olin iloinen. Se oli musta on tosi kiva kello.

Tulin koulusta kotiin ja juoksin kertomaan että vihdoinkin kello löytyi, se olikin koulun löytötavarakaapissa . Sit mun isä sano että: ei toi oo sun kello. Mä ajattelin että miten niin ei ole. Mulla oli semmoinen kello, joka oli hävinny ni miks se ei vois olla mun. En kyllä muistanut että olisin käyttäny sitä koulussa mut oli sen pakko olla mun. Ku mul oli samanlainen.

Isä huusi että: "Toi ei oo sun kello! Sä varastit sen!" Mä sanoin: "En varastanut" Sitte isä sano: "Myönnä että varastit sen! Se ei oo sun". Sit se otti kengän ja sanoi: "Myönnä" Mä en myöntänyt koska en ollu mielestäni varastanut. Sit mun isä löi mua sillä kengällä. Se sattui. Mä en sanonut mitään. Mun isä jatko lyömistä ja sano että lyö niin kauan kunnes myönnän että oon varastanut. "On väärin varastaa!" se huusi. (koska lasten hakkaaminenhan on oikein) 

Sit isä sanoi siskoille: "Tietääkö kukaan missä Sandran kello oikeesti on?" Sit k-sisko sano iloisesti joo ja lähti yläkertaan. Ajattelin vaan että se näköjään nauttii kattoo ku mua hakataan. Se tuli takas hetken kuluttua. Sillä oli kädessä mun kello. Se oli kyllä samanlainen mutta ihan kulunut. En mä muistanu että se näytti siltä. Mä vaan katoin sitä kelloa ja isä vaan jatko hakkaamista. Se sano: "Sä varastit" ja löi ja löi ja huusi.

Lopulta en tienny mitä muutakaan tehdä kuin myöntää että varastin sen. Isä löi vielä muutaman kerran ja sanoi: "Viet sen huomenna kouluun ja pyydät anteeksi että varastit." Joo, mä vastasin.

Seuraavana päivänä ku menin kouluun, piti piilottaa mustelmat. Mä menin sanoo opettajalle että se ei ollukkaan mun kello. Että mun kello löytyikin kotoa. "Hyvä kun toit kellon takaisin" opettaja sanoi.

Sen jälkeen heitin sen kellon roskiin. 

Siskot kiusas mua ku olin pieni. Kai se on ihan perus. Olin pitkään nuorin lapsi. Kerron pari juttuu joista jäi paha mieli. 

Olin sillon 6v. Mä ajoin pyörällä eskarista kaverin luokse kaveri C:n kanssa. Siin matkalla on siis yksi suojatie. Mä ajoin pyöräl siihen suojatiel ja auto törmäsi muhun. Mä lensin kaaressa asvaltille. Kypärä halkesi. Onneks oli kypärä. C juoksi kotiin ja sen äiti soitti mun äitille ja sit se riensi mun luo. Äiti tuli töistä kesken päivän ja ajo autolla siihen kolari paikalle. Se oli siis about 500m päässä meijän kotoot. Me mentiin sairaalaan. Mul oli hiusmurtuma jalas. Kotoon siskot vaan rages mulle. Se oli perseestä. Ne syytteli mua siitä. Siit tuli paha mieli.

Sit oli kerran semmonen juttu että mumma oli ostanu mulle ihanan vaaleenpunasen mekon ja helminauhan ja valkoset hansikkaat. Puin ne päälle ja ihastelin itteeni. Olin kuin prinsessa. Sit siskot alko haukkuu mua. Et se on ruma ja kaikkee. Se oli ikävää. En koskaan enää käyttäny sitä mekkoo.

Ja joo. Meijän kotis leikit. M-sisko ja krisse oli äitejä ja k-sisko oli isä. Mä koitin olla äiti. Olin huono. Joten mul annettiin vähän vaatimattomampi rooli. Olin naulakko. Mä siis seisoin paikallani kädet ojossa ja muhun ripustettiin vaatteita. Ei se haitannut. Olin vaan iloinen että saan olla mukana siskojen leikeissä. Mut tää seuraava rooli mua vähän harmitti. Se meni silleen et siin leikis ne päätti mennä museoon. Voitte varmaan arvata kuka oli ne patsaat. Eikä sekään haitannut niin kauan kunnes ne alko haukkuu että onpas ruma patsas. Mä yritin poseerata nätisti. Vaihdoin asentoa ja olin muka aina eri patsas. Yritin näyttää hyvältä mut ne vaan haukku mua. Mul oli itku kurkussa mut yritin ajatella että saanpahan olla mukana leikissä. Lopuks mut ylennettiin piiaks. Sain elävän roolin.

Sit muistan kans ku olin 9v ja mul alkoi menkat. En osannu laittaa sidettä. Kysyin äitiltä et miten päin se tulee. Siskot keräänty ympärille nauramaan. Eksä osaa muka laittaa terveyssidettä. Mua hävetti.

Kerran, joskus ku olin 6v, hyppelin karkki sussa. Sit se karkki juuttu mun kurkkuun ja aloin yskiä. Äiti säikähti ja juoksi soittamaan ambulanssin. Sit menin sairaalaan. Siel otettiin röntgen kuvat. Todettiin et ei mitään hätää. Et karkki on mun ruokatorvessa mut se sulaa sieltä itsestään ajan kanssa. No kotoon taas mukava vastaanotto. "sun takii äiti olis voinu kaatua. Kamerakin meinas tippua pöydältä ku äiti juoksi niin kovaa ja se olis ollu sun vika" Vittu että osas ottaa päähän. Ei kukaan kysyny et miten mä voin..

Mä sain mun ekan kännykän 8-vuotiaana. Voitin sillon jonku piirustuskilpailun. Sain 300markkaa. Ostin puhelimen. Olin tyytyväinen itseeni. Olin piirtänyt hienon kuvan ja juuri se kuva valittiin voittajaksi. Tuntui hyvältä. Kunnes. Siskot alko urputtaa mulle. "Luuleksä että sä olit hyvä. Ne voittajat arvottiin. Ei sun piirustus ollu hienoin. Se vaan sattu tulemaan sieltä arvonnasta ensimmäisenä esille." Mua harmitti. En ollukkaan hyvä. Äiti sano että ne oli valinnu hienoimman piirustuksen eikä arponu. Mä en uskoni äitii. Olin huono.

Näitähän riittää. Mut joo. Täs nyt osa. Kiitos jos jaksoit lukee näin pitkän tekstin.

Koitan alkaa nukkuu. 

Yölliset avautumiset

Ahdistaa taas niin pirusti.

Mä ja mun siskot jouduttiin aina lapsena tekee töitä että saatiin rahaa. Musta se on siis vaan hyvä asia. Meil oli siis ihan niit perus roskien vientii ja astianpesukoneen täyttöä yms. Mut sit me tehtiin myös semmosia töitä joita äiti toi sen töistä. Piikityksiä. Laitettiin semmosia ihme piikkejä joihinkin kelarunkoihin. 

Ja me ei siis saatu esim. vaatteita eikä mitään jos ei ite ostettu tienaamillamme rahoilla. Sain mä siis siskojen vanhoja vaatteita. Mut ei mitään uusia. Ja lelujakin vaan synttäreil tai jouluna ellei ite ostanu. Ja mä olin silloin siis 6v ku aloitin töiden tekemisen. Mut ymmärtäähän sen. Iso perhe.

Asiasta kukkaruukkuun.. Mua vähän harmittaa se ku olin seurakunnan lapsi- ja nuorisokuoroissa laulamassa ni mun vanhemmat ei koskaan tullu kuuntelemaan meijän keikkoi. Vaikka mul oli sooloja. Kyl ne sit alkoi käymään keikoil ku siirryin aikuisten kuoroon. En siis aina saanu ees kyytiä niihin vaan jouduin pyytää kuoronvetäjää kuskaamaan mua. Miks ketään ei kiinnostanut?

En lapsena koskaan tuntenut oloani hyväksi. Se varmaan johtu siitä että meil kotoon keskityttiin aina niihin epäonnistumisiin ja huonoihin asioihin. Harvoin kuuli kehuja ku vei kympin matikan kokeen vanhemmille. Mut ootas vaan jos oli seiska. Hyvä ettei turpaan saanu. Ja siis mul ei koskaan oikeestaan ollu sitä ongelmaa ku mun huonoimmat numerot alko kasilla. Ja niitäkin oli hyvin harvoin. Kyl ne arvosanat semmosta ysii kymppii oli. Tuli narsistinen olo ku kirjoitin ton.

Mut niin. En kelvannut semmosena ku olin. Miettikää mitä semmonen rääkki dieetti aiheuttaa pienelle 8-vuotiaalle. Tietenki rupesin vihaamaan itteeni viel kovemmin. Ja ku mähän siis lihosin ku olin päivät yksin kotona ku olin 6v. Vaikee kuvitella et siskon poika joka on nyt 6, et hän olis yksin kotona päivät pitkät. No kuitenki. Sillon mä lihosin ihan silmissä. Söin suruun ja yksinäisyyteen. Mä siis saatoin laittaa mikroon pelkkää juustoa ja sit ketsuppia siihen päälle. Ja mun isä syyttää mummaa mun ylipainosta. Koska hänellähän "ei" ole mitään tekemistä asian kanssa. Ainakin aika onnistuneesti sai mut vihaamaan itteeni.

Mä muistan ku olin 9v ja yritin puhuu enkkuu ääneen ensimmäisiä kertoja. Olin siis vasta alkanut opiskelee enkkua ja pärjäsin siinä tosi hyvin ikäisekseni. Ni muistan ku sanoin jotain jossa oli sana "red" ni mun isä alkoi nauraa ja matkimaan mua. Sanoin sen kai jotenki väärin. Jäi kyllä traumat. Meni monta vuotta ennen ku uskalsin taas puhuu enkkuu ääneen. Miten tämmönenki on jäänyt mieleen. Nykyään mä voin nauraa kun isälle ku se puhuu enkkuu ihan päin persettä. Sillon lapsena kuvittelin et se on hyvä puhuu enkkuu. 

Mua kutsuttiin pienenä aina porsaaksi. Joskus se ärsytti. Olin varmaan 6v ku kerran mua taas sanottiin porsaaksi. Sanoin että jos kerran oon porsas ni tappakaa ja paistakaa mut sit uunissa. Ja muistan elävästi että olisin sillon halunnut kuolla. 

Ku me oltiin siskojen kanssa kouluikäsii ni meil oli tosi epänormaalit päivällispöytäkeskustelut. Tiiättehän... Ku perhe kokoontuu yhteen syömään kerran päivässä ni normaaleissa perheissä lapset, ja miksei aikuisetkin, kertovat päivän tapahtumista. Että miten on koulussa menny and so on. Mut ei meijän pöydässä, ei. Me puhuttiin siitä mitä kukin on sinä päivänä puhunu meijän isästä. Ei jumalauta oikeesti. Kuinka täynnä itteään voi olla.... Ei se sillon tuntunut oudolta. Mut nyt ku sitä miettii ni eihän toi nyt kerta kaikkiaan voi olla normaalia. 

Ja siis näitä mun isän sekoiluja on paaaaljon lisää. Esimerkiksi ku mun siskoil ei vissii matikka sujunu. Mä olin sillon varmaan 6v eli en viel koulussa ku mun isä piti mun siskoille matikan tukiopetusta. Eihän se vittu pää osannut opettaa. Etenkin mun vanhimmalla siskolla oli vaikeuksia matikassa. K-sisko kävi siis erityiskoulun. Ni sit ku K ei oppinu niitä asioita ni mun isä rupes raivoomaan K:lle että: kyl sun nyt pitäis osata nämä laskut ku sun 6vuotias siskokin osaa. Sekös teki hyvää meidän suhteelle.

Ja kerran ku oltiin syömäs ja joku halus ketsuppia. Puristi pullosta ketsuppia ja siitä tuli semmonen jännä ääni ja sit joku meistä alko nauraa ja sano että ketsuppi pieras. Siitäkös meijän isä suuttui. Alkoi raivomaan ja huutamaan että se on Jumalan pilkkaa. Se huusi että pitää pyytää anteeksi Jumalalta. Normaalia.. Aina sai olla varpaisillaan.

Nyt taas vaihtuu puheenaihe. Mut siis mä olin lapsena aivan vitun surkee leikkimään. Muistan ku me pienenä leikittiin "leikeillä". Me siis kutsuttiin pikkuleluilla (siis semmoisilla kindermunasta tulleilla leluilla) leikkimistä että "leikitään leikeillä". Meil oli iso laatikollinen niitä ja me aina yksitellen valittiin sieltä yksi lelu niin kauan kunnes ne oli loppu ja sit leikittiin niil omil valitsemil leluil. Nii kummiski ku me leikittiin ni oikeestaan vaan M-sisko ja K-sisko leikki. Mä ja Krisse lähinnä katottiin. Mut mul oli oikeesti samalla omat salaiset äänettömät leikit niillä mun valitsemilla leluilla. Ne oli semmosia... Erikoisia. No sanotaan vaikka että isoisän tekoset oli niis mun leikeis suures roolis. Hävettää kirjoittaa tätä tänne. Ku jo sen ajattelu hävettää mua. Mut joo.. Semmosta. Ei kukaan ees huomannu niit mun leikkei. Tarvitsisin psykoterapiaa että pääsis avaa näit juttui. Näit ja viel sairaampia juttuja oli paljon mun lapsuuden leikeis ja muis toiminnois. Mut pidin ne hyvin salassa.

Pikku avautumiset taas. Kiitos. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti. Huomenna pitäis aspan hoitaja M:n tulla. Toivottavasti tuleekin tällä kertaa. Se on paras! 

Koulumuistoja

 Mä oon aina ollu oman tien kulkija. Ei mua oo koskaan kiinnostanut et mitä muut musta ajattelee. Oon tehny semmosia asioita joita haluun, sillä tavalla ku haluun. 

Mä rakastin koulua. Läksyt, uuden oppiminen, kaverit. Mä pärjäsin koulussa hyvin. Matikka, enkku ja musa oli kymppejä. Ja ruotsiki jossain kohtaa. Oikeestaan ala-asteella aineet oli liian helppoja. Olin välillä turhautunut kun osasin jo opiskeltavat asiat. Mä sanoin kerran ekaluokkalaisena: "nä on vammasten tehteviä" ku oli liian helppoja. Mä laskinkin ekaluokalla nelosten tehtäviä matikassa. Ja ku olin nelosella, tein M-siskon matikan läksyt. M oli sillon seiskalla. Eli potenssilaskuja. Että mä rakastin läksyjä. Muistan ku mulla oli tapana tehä tehtäväkirjoja eteenpäin. Semmosia joita ei oltu vielä opetettu. Kerran ku meijän piti tokaluokalla lukee kirja ni opettaja sano: "Sä et saa Sandra ottaa kirjaa kotiin ollenkaan ku sä kuitenki luet pidemmälle ku mitä te saatte läksyksi." 

Mulle pitikin aina hommailla lisätehtäviä. Olin aina tehnyt tehtävät ennen muita. Muistan ku aina ku meil oli yläasteella ruotsin koe ni sain tehtyy ajoissa kokeen ni kirjoitin kokeen kääntöpuolelle aina "boring". Sit kerran opettaja tuli kysyy multa että onko mulla tylsää, ja että onko tehtävät liian helppoja. Sanoin että juu ja sainkin sitten vaativampia tehtäviä. 

Yläasteella kerran enkusta tuli läksyksi kirjoittaa semmonen ennustajan ennustus teksti. Mä ja yks A ei oltu sil seuraavalla tunnilla jossa opettaja ilmeisesti luki kaikkien vastaukset. Sit siit seuraavana tuntina opettaja halus lukea mun ja A:n tekstit. Se aloitti mun tekstillä. Luki sen ja oli otettu. En ees tiiä miks. Sit se silmäili A:n tekstiä ja sano ettei aio lukee A:n tekstiä ääneen. Mä sanoin että se on epäreilua et mun teksti luettiin koko luokan edessä ja A:n tekstiä ei. Sit opettaja sanoi että: "Mun mielestä on epäreilua että jotkut osaa kirjoittaa tekstei ja toiset ei." Se olo aika noloa.

Itseasiassa kun mä olin kasiluokalla, mut siirrettiin toiseen luokkaan opiskelee enkkua sen takia ku häiriköin. Se alko silleen että opettaja joutui joka tunti käskemään mua olemaan hiljaa ja rauhottua ku olin niin äänekäs. Sit mut siirrettiin toiseen paikkaan istumaan että en oo kavereitten vieressä. Sit siin alko käydä vähän silleen että opettaja joutui usein laittamaan mut käytävälle opiskelemaan. Kerran enkun tunti oli alkamassa ja astuin luokkaan sisään. Opettaja sanoi: "Sandra, mä en jaksa kattoa sua tänään. Mee käytävälle". Ja siis mä en todellakaan syytä sitä opettajaa. Olin aivan vitun rasittava. Sit siin kävikin niin että mut siirrettiin pysyvästi yhteen ysiluokkaan opiskelemaan. 

Ja siis mul on semmonenki muisto yläasteelta ku olin osastolla sen pari kuukautta. Kävin sairaalakoulua. Ne opettajat oli ihan surkeita. Tein yhen matikan kokeen siel josta sain kympin. Ja siis laskin ylioppilaskokeen tehtäviä ja ihan sikana ekstra tehtäviä. Sit kun palasin omaan kouluun ni sain matikasta todistukseen ysin. Mä menin sit kysyy opettajalta et miksi en saanu kymppiä. Se sano että: "Ei ollu tuntinäyttöä" just joo. Hankala antaa tuntinäyttöö ku en oo paikalla..

Muistan ku olin joku neljännel tai viidennel ni hengailin yhen M:n kanssa. Mun porukat oli oikeesti kieltänyt mua olemasta sen kanssa mut mua ei juurikaan kiinnostanut niitten kiellot. Me oltiin kyl välil huonoo seuraa toisillemme. Mut M oli vaan niin ihana. M:llä meni koulu heikosti. Etenkin englanti. Kerran me mentiin sit tekee enkunkoe auditorioon. M istu mun vieressä. Mä tein eka sivun ja käänsin sen siihen tyhjäl pöydäl joka oli mun ja M:n välissä. M kopio mun vastaukset. Siis mä annoin sen kopsata. Siitä kokeesta M sai jonku yksin. Se oli niin ihanan ylpee itsestään. Sen jälkeen M alko lukemaan enkun kokeisiin. Ja sai seuraavasta kokeesta jonku kasin. Oli ilo olla buustaamassa opiskeluintoa. 

No mut joo. Vähän koulumuistoja. Nä on hyviä asioita joita mun elämässä on ollut. Ei oo enää.

Älä kiusaa mua

En oo koko viikonloppuun saanu olla rauhassa. Siis ei silleen, et olis ollu liikaa ihmisii ympärillä(tosin myös vähän sitäkin), mutta äänet... Koko ajan haukkumassa ja sabotoimassa mun elämää. Oltiin mm. keilaamassa äitin ja kahden siskon kanssa. Aluks meni hyvin. Mut sit ku aloin olla johdossa ni sit alko: "Lopeta! Sä et saa voittaa! Et ansaitse sitä. Oot huono ja arvoton! Sun pitää hävitä!!" Yritin olla kuuntelematta ääniä, mut se oli vaikeeta.. Se vissiin kuitenki vaikutti mun keskittymiseen, ku siit alko alamäki (ei sillä et mä muutenkaan olisin hyvä keilaamaan..)

Äänet haukkuu ja vittuilee koko ajan. Ne on ihanii hetkii ku saan olla ilman ääniä. Nytkin on ihan rauhallista. Mul piti olla tänään kotikäynti, mut tääl kuntoutuskodissa on niin kova kiire et ei kerkee. Hoitaja N tuli tos kysyy, et miten voin ja et haluunko lyhyen kotikäynnin. Mä sanoin, että ei tarvi, vaikka oikeesti olisin halunnu puhuu äänistä sille. Mut kun ymmärrän että on kiire.

Mul on ikävä psykoterapeutti A:ta. Koko viikon on tullu niitä "tosta pitää puhuu A:n kanssa" ajatuksia, joita on aina tullu. Mut nyt ei oo ketään kelle kertoa ne asiat. Ihan tyhmää, et kela myöntää vaan kolme vuotta. Neljäs vuosi olis ollu jees...

Mini päivitys

Vituttaa ja ahdistaa :( Leponex lopetettiin ja harhat on lisääntyny.. Johtuuko siitä? Onko mulla sittenki skitsofrenia tai jotain.. en tiiä. AHDISTAA. Tekis mieli viiltää, mut ei! En aio! I can do this. Ehkä olo paranee kun arki alkaa rullaa......

En vittu haluu muuttaa. Se ei onnistu. Mut en silti aio luovuttaa vielä. En oo kotona nyt.. Olin viime viikolla yhen yön yksin kotona (Nellin kansssa) ja se oli helvetillinen yö. :( Harhoja, ääni ja kosketus ja flashbackeja...... kumpaaki on muulloinki, yleensä illalla, mut se yö oli kauhee! En haluu samallaista enää ikinä! Nukuin viiden minuutin jaksoissa ja pyörin sängys vaan tuskissani, ku ahdisti niin että sattu :/

Ja kaverit ei ota yhteyt, jos mä en. Ei ne oikeesti halu olla mun kanssa. En aio ottaa yhteyt niihin enää. En halu häiritä. Jos niit kiinnostaa olla mun kans ni ne ottaa yhteyttä sitte. Oon vaan taakaks kaikille ku oon niin hullu tai jotain. Kaverit vaan esittää et ne tykkää musta. Outoo vaan et ne ei ota yhteyt muhun....

On hyvääkin. Mun sisko sai vauvan lauantaina. Oon pienen pojan täti <3 br="">

Harhoja ja taistelua

Tahdon kuolla.. taas nää fiilikset valtaa pään.. mä haluun kuolla. Haluun pois. En jaksa enää taistella tätä pahaa oloo vastaan. Kaikki on hyvin, they think. Ei oo.. ei todellakaan ole! Ahdistaa, masentaa ja harhat on taas vallannu pään. vaikee keskittyy tähänki. Mut en aijo viillellä. En enää. En halu sairaalaan.

Tänään just mentiin mielisairaalan ohi ja mä sanoin M-siskolle, et en enää ikinä joudu tonne. M sano et mul on hyvä asenne :) Se oli kivaa..

Mut niin. sinne en halua enää koskaan. Mut mun pitäis kai kertoo jollekki et harhat on taas pahana. "----sandra-shh---shhh--ssanndraaaa--sandra---san--sandr-aa---viillä, viillä, viillä..." ja aina peilin edessä "ruma,ruma,ruma..." Se on tosi ahdistavaa. Ja illalla tuntuu ku menis jotain ötököitä iholla ja joskus päivälläkin. Se on rasittavaa. Ja sit kans harhasii ajatuksia liittyen ystäviini... Mä en jaksa enää. Viiltely pyörii mielessä koko ajan. Voin huonosti..

Musta tuntuu usein et mua seurataan ja et mun tekemisiä kontrolloidaan.. Ja mun pitää taistella saadakseni omat mielipiteeni ja ajatukseni voittoon. Tuntuu et mun päähän laitetaan ääniä, koska mun huonoo-oloo halutaan ylläpitää... En keksi syytä siihen, mut musta tää on aika loogista. Ehkä ne haluu et joudun kärsii, ku oon niin paha ihminen.. Tai sit tää liittyy rahaan. En tiiä.. en tosiaankaan tiiä...

Katastrofin ainekset + Sandra 22v

Oltiin eilen baarissa A:n ja parin muun kaverin kanssa. Pelotti lähtee etenkin ku se oli sama baari (eri nimi tosiaan nykyään), ku se mis tapasin sen sian.. raiskaajan... Mietin syvään ja hartaasti, et haluunko/pystynkö lähtee, mut M-siskon  kannustuksesta lähdin kuitenkin. Pelotti laittaa tukka ja meikata, ku pelkäsin et miehet luulee, et oon jotenki niitä varten laittautunu. Sanoinki äitille ja M-siskolle siitä, ja ne sano, et meikkaa vaan, ni meikkasin. Sanoivat että näytän kauniilta. Sekin pelotti...

Sanoin A:lle et mua pelottaa lähtee, ku pelkään humalaisii miehii. (A tietää raiskauksesta) A lupas et ollaan yhes koko ilta, ni mul tuli luottavaisempi olo. Aloteltiin A:n luona ja mentiin sit siit sinne baariin. Eka meni tosi hyvin(tosi hyvin tarkottaa sitä, et ahdisti vaan vähän), ku oltiin siel alakerras. Mä lauloin karaokee ja sain kehuja. Se oli kivaa :) Mut sitte.. me mentiin sinne yläkertaan, jos tapasin sen miehen sillon 2011. Ahdistus humpsahti päälle. Se oli jotain järkyttävää. Yritin olla sosiaalinen, mut se ei oikeen onnistunu.

Sitte noi muut päätti lähtee tanssimaan. Se on mulle ehdoton EI! En enää ikinä tanssi baarissa! EN IKINÄ! Plus, et se mihin noi meni tanssii, ni se on se tasan sama tanssilattia, jossa tanssin sen miehen kanssa. HYI! Jäin sit yksin. Olin ihan paniikissa, siis ihan paniikissa ku jäin yksin. Aloin itkee ja hyperventiloin.. sain pienen paniikkikohtauksen, mut se meni ohi viidessä minuutissa ja sit muistin et mul on tarvittavii mukana. Tarkotushan oli, et oon selvinpäin koko illan ja niin mä periaatteessa olinkin. Mut onneks mul ei ollu ku yks tenox mukana.. Vedin sit sen ja kähvelsin hörpyn A:n pullosta. Koko illan aikana en juonu ku kaks alkoholillista drinkkii ja nekin siks et vähän voisin olla avautuneempi...

Myöhemmin ku noi halus taas mennä tanssii, ni mä menin niitten mukana sinne tanssilattian luokse ja olin siinä hetken. Sit mä lähin melkeen juoksee pois ku alko taas ahdistaa niin etten saanu henkee. Hetkeks kadotin muun porukan ja kiersin ympäriinsä ettimässä niitä. Lopulta löysin ne ja sit mul oli jo vähän (huom vähän!) parempi olo. En ollu kovin myöhään baarissa ja kaveritki lähti siitä samalla joskus kahen aikoihin.

En voi sanoo, että olis kauheen kivaa ollu, mut se ei johtunu seurasta, seura oli oikein mukavaa. Mut mun pahat kokemukset vaikuttaa niin voimakkaasti, etten enää mistään pysty nauttimaan. Harmittaa.. Mut toisaalta mä ylitin itteni monta kertaa eilen. Ja otin ison askeleen eteenpäin..

Näin...Anteeks kilometripostauksesta!  mul on muuten tänään synttärit! Jee!! Sain perheeltä lahjoja ja ihan sikahyvän mangojuustokakun <3 br="" hyv="" oli="">

Blogin ulkonäön vaihdos

Mun oli pakko muuttaa ulkonäköö ku mua alko suoraan sanottuna vitutaa ku teksti ei näkyny kunnol niitten tippojen takii. Ja otsikkokuvan vaihdoin, koska mul on nyt enemmän semmonen "light in the end of the tunnel" meininki päällänsä :) Vappu meni hyvin. M-sisko tuli neljän kuukauden reissun jälkeen vihdoin kotiin <3Oli ihan parasta! Ei me silleen mitään tehty mut hengailtiin ja grillattiin. M on niiiin ihana ja sen kans on helppo puhuu kaikesta! Ihanaaaa et se on taas himassa <3 <3 Mä varmaan lisään tänne pian niitä mun päiväkirja tekstei vuodelta 2005-2006 eli sillon ku oon ollu 13-14 vuotias.

Your lies may hurt me some day

Lauloin taas äsken karaokee, ku oon yksin kotoon, ja tajusin et mä kuulostan kauheemmalta ku muistinkaan.. Oikeesti oksettaa. Miks ihmiset valehtelee et mä osaan laulaa. Ihan salettiin ne haluu vaan pelleillä mun kustannuksella. Sit seläntakana ne on silleen et: "Hyi vittu, toi kuvittelee osaavansa laulaa. Se on ihan paska" Ihan varmasti. Koska mä en osaa laulaa ollenkaan..................... :((

LOPETTAKAA VALEHTELEMINEN!!

M-sisko tulee ens viikolla kotiin!! Ihanaa. Se on ollu Nepalis joku melkeen neljä kuukautta. Tuntuu kyl ihan neljältä vuodelta! Mut nyt se tuleee kotiin! Mua vähän pelottaa, ku on nyt ollu noit lentokone kaappauksia sun muita.. Suorastaan hirvittää.. Rukoilen vähän välii sitä et M pääsee turvalliseti kotiin keskiviikkona..

Oon menos vissiin laivalle 9.5 kahen mun kaverin kanssa. Jännittää ihan sikana, mut mun on tehtävä tää..  Psykoterapeutti A:kin on sitä mieltä et se on hyvä idea et mä meen sinne. Ni nään et oon turvassa, vaikka äiti ei ookkaan rinnalla. Pelottaa ihan sikana, et joku tekee mulle jotain.. tai et laiva uppoo tai jotain. Mut mun on tehtävä tää...

Nyt on hiukkasen ahdistava olo, mut kyl tää varmaan tästä...

Varmaan siks ahdistaa ku tääl kotoon oli vähän riitaa. Maken ja isän välillä. Kauheet huudot ja mä en tykkää.. Sitte Make purkas pahat olot sit silleen et se lähetteli mun kännykkään isän haukkumis viestejä omasta huoneestaan.. Mä en tietenkään kannustanu sitä kirjottelemaan niit, mut tein kuitenki selväks et oon sen puolella. Mulla menee ainakin niin et ekana sisarukset ja sit vast isä... anteeks nyt vaan. Sit mä vähän huolestuin ku se alko kirjottelee et se karkaa kotoot. Uskon et sain sen kuitenki tajuumaan et se ei oo hyvä idea....

Kotiiiiiiin(ehkä)

(Tänään on se päivä. Tää se päivä on..Pocahontaksesta) Juu eli tänään on se kauan odotettu hone! Mä en kestä enäää!! Pääsen tänään EHKÄ kotiin. Se on vaan ehkä, mut silti! Mul on mahdollisuus päästä kotiin!! Ihanaaaaa. Iik mua jännittää. Kahden kuukauden jälkeen on ihanaa palata kotiin. Vitsit ku ne päästäis mut. Sori et tää teksti pyörii nyt vaan tän yhden asian ympärillä. Mut tä asia on oikeesti mulle vielä isompi, ku saan tässä kerrottuu..

Viimenen viikko on ollu tosi hyvä. Siis voinnin kannalta. Ja oikeestaan muutenkin. Oltiin edellis ppäivänä huoltsikalla M-siskon kanssa ja eilen Krisse-siskon kanssa. Ja hauskaa oli, kummallaki kerralla. Pääsi vähän käsiks normaaliin sosisaaliseen kanssakäymiseen. Ja eilen juttelin myös mun parhaan kaverin c:n kanssa. Ihan niinku normaalit ihmiset. En niin ku niin kuullu enää tänne sairaalaan! Mä kuulun kotiin ja korkeintaan päiväyksikköön. Toivottavasti jos mä pääsen päivikselle, ni pääsisin sinne psykoosi osastolle, mielummin ku sinne toiselle, koska mä tunne ne psykoosipäiväyksikön työnekijät, ni tarttis taas tutustua uusiin hoitajiin ja alottaa kaikki TAAS alusta.

Kaikki on jo sanonu, et mä näytän paremmalta. Tai siis et mun parempi vointi näkyy ulos päinki. Mul on kuulmma ilmeikkäät kasvot ja oon muutenki aikalailla normaalimpi ja omaitsempi, ku esim kuukaus sitte. Mut kyl musta tuntuuki eriltä.

Mut nyt meen syömään, moikka

ps. Tulipas positiivis sävyitteinen teksti, onneks välillä näinki :)