Unkarin matka

Noniiiiin. Elikkäs niiin. Oltiin kuoron kanssa Unkarissa. Lähdettiin 7.6 keskiviikkona ja palattiin 12.6 maanantaina. Tai no, oltiin tiistaina yhen aikaan yöl mun kotikaupungis. Niinku kirjotin ni hauskaa oli, mut oli paljon huonojaki hetkiä. Ja kirjotan nyt pääasiassa niistä, koska en oo päässy niit oikeen avaamaan kellekkään ku en oo kehannu kertoo et oon tämmönen luuseri.

Ensin vähän taustatietoo: Meit lähti reissuun yhteensä joku 25. Melkeen koko kuoro plus soittajat ja yks solisti joka ei kuulu oikeesti meijän kuoroon. Mä oon meistä kaikkist nuorin. Must seuraava on vissiin 32v ja siit seuraava kai 38v. Ja mä oon siis 24v. Loput onki aika vanhoi ja vanhin on yli 70v. Me oleiltiin kolmes kaupungis. Ensin kaks yötä hotellis yhes kaupungis ja sit yks yö hostellis semmoses pikku kyläs ja vikana kaks yötä Budapestissa. Me oltiin nois kahes ekas majotukses kolmenhengen huoneis mä, P ja M. Ja sit Budapestis oltiin kahestaan P:n kanssa. Tutustuin lähemmin moneen henkilöön, mut P oli ihanin. Ilman sitä en olis selvinny koko matkasta! Se oli mun vara-äiti. Musta pidettiin hyvää huolta koko matkan ajan. Kaikki aina kysy et: "Eihän Sandra oo jääny yksin mihinkään" ja semmosta. Se tuntu hyvältä, ku tiesin et ne välittää. Myös mun alkoholin käyttöö valvottiin mut siitä myöhemmin lisää. Nyt asiaaan ---->

Vaikka musta pidettiin hyvää huolta, ni sattu heti alkuun pikku äksidentti. Nimittäin ku lentokonees me oltiin ihan hajapaikoil ni mä olin yksin siel aika peräl. Ku lentokone laskeutu Budapestiin ni se mun vieres ollut tyttönen jäi viel oottaa et melkeen koko kone oli tyhjä ennen ku se lähti menee ja mä en päässy siis pois siit ennen sitä ku olin ikkunapaikal. Sit ku pääsin pois koneesta ni kaikki oli hävinny johonki. Mä olin kauheen ihmispaljouden keksel ihan keskenäni. Siin kelle tahansa iskee paniikki, ni voi vaan kuvitella millanen olo mul oli ku oon muutenki niin herkkä. Mä vaan paruin siel. Sit kokosin itteni ja onneks löysin englanninkieliset opasteet laukkujen palautukseen. Tulin semmoseen isoon huoneeseen mis ei ollu melkeen ketään ja siin oli ovet toiseen huoneeseen. Mä näin niist ovista, et jos niist kerran astuu sisään ni ei pääse takas enää sinne puolelle. Mietin et onkohan muu porukka siel. Kävelin edes takas sitä huonetta ja sit näin ovesta yhen kuorolaisen joka viitto mut sisään. Mä selvisin! Se oli kyl ihan kauhee kokemus. Sit piti viel esittää muille että en ollu kauheen pahasti säikähtäny. Kysyivätkin multa että hätäännyinkö. Vastasin kyllä että joo, mut yritin pidättää itkua..

Sit tuli joku kolmen tunnin bussi matka toiseen kaupunkiin. Se oli kyl kiva matka. Laulettin ja juteltiin ja naurettiin.

Ekana iltana, ku me mentiin pienel porukal vähän iltaa istumaan, mä tutustuin punaviiniin. En oo siis aikasemmin oikeen tykänny siit, mut ku tilattiin porukalla muutama pullo ni join sit sitä ja tykästyin. Join vähän liikaa. Me käppäiltiin sit aika myöhään hotellil. Mä kävelin vähän siksakkii ja puhuin paljon.... liikaakin.... Nimittäin ku P sano ihan läpäl jotain et: "Mä katoin et tuol oli (en nyt muista että mitä, mut sovitaan vaikka että ihminen), mut se oliki vaan harhaa" ja naureskeli. Ni sit mä sanoin sille että: "No sullakin on näköjään skitsofrenia niinku mullakin. Mulla on paranoidinen skitsofrenia". P oli vähän hämillään. Ei varmaan ollu varma et heitänkö huulta vai oonko tosissani. Sit vähän matkan päästä mä sanoin sille: "Kiva ku se pappi kysy multa että missä mä oon töissä vai opiskelenko ni mun oli pakko valehdella sille et etsin töitä, koska en viittiny kertoo sille totuutta. Oikeesti mä oon eläkkeellä koska mul on skitsofrenia," (Taustatietona sen verran et oltiin paikallisen seurakunnan järkkäämäl illallisel oltu aiemmin ja pappi istu meijän pöydäs ja kyseli kaikkee meiltä). Sit P vastas siihen et: "No se oli ihan hyvä vastaus jos ei halua kertoa tollasesta asiasta." Mä sanoin: "Nii.. emmä kyl tiiä et kui mä sullekkaan kerroin, sori." Sit P vastas: "Eiku ihan hyvä että kerroit, ni tiedän sit jos tulee jotain."

Ja tuli kans. Nimittäin ku päästiin hotellil ni johan alko äänet kiusaamaan. "Tapa ittes tapa ittes tapa ittes...." "Miks et ottanu niitä teriä mukaan, sun pitää viiltää. Oot ihan tyhmä ja huono.........." jne jne. En nyt tarkkoja sanoja muista mut tota luokkaa kuitenki. Mä pysähdyin totaallisesti. P kysy et mikä mul on. Sain vastattuu et kuulen ääniä. "Onko ne hyviä vai pahoja ääniä?" "Pahoja" "Mitä ne sanoo?" "Ne käskee vahingoittaa itteeni", mä vastasin poissaolevana. "Nyt et kuuntele niitä! Ei sun pidä vahingoittaa ittees! Sä oot niin ihana ihminen. Ja sul on niin kaunis lauluäänikin." Sit P alko laulaa mul yhtä lauluu jossa lauloin joskus sooloa. Sit sitäkin alko itkettää ku sil tuli ikävä sen kahta pientä poikaa, joille se kuulemma laulaa tuutulauluks just sitä kyseistä biisiä.

Mä yritin siin sit vähän ajan pääst jakaa lääkkeit dosettiin, mut ei se meinannu onnistua. Ku olin sit saanu jaettuu lääkkeet kauheista vaikeuksista ja äänistä huolimatta (jotka on muuten alkanu tekee joka lääke jaon yhteydes, riippumatta olosta, sitä et ku yritän laskee ni ne sanoo numeroita ihan sekavas järjestykses), ni menin mun pedille istumaan. Olin siis yhä humalassa. Sit aloin selittää P:lle ja M:lle mun sairaudesta ja sen puhkeamisesta: "Mun sairaus diagnosoitiin ku olin joku 22v, mut mä luulen et mul on ollu se jo 18 vuotiaasta saakka. Mä aloin meinaan oireilla aika pian sen jälkeen ku yks mies raiskas mut ku  mä olin 18 vuotias. Ja sit mul on myös seksuaalista hyväkskäyttöö lapsuudes joka altisti sairauden puhkeemiselle." Sit P tuli halaa mua ja alko taas itkee. "Ei tommosta sais tehdä kellekkään. Mä en siis voi ymmärtää sitä et tehdään pahaa toisille" se sano ja jatko: "Kauheita asioita sä oot joutunu kokemaan. Toi on siis kauheinta mitä toiselle voi tehdä. Sehän vie sulta itsemääräämis oikeuden ja ihmisyyden. Tää on niin väärin" Se sit istu mun vieressä ja halas mua ja sit M tuli halaa toiselt puolelta. Sit me mentiin nukkuu. Seuraavana aamuna kauhee krapula ja morkkis. Pyysin avautumistani anteeksi mut sain vastaukseks että: "Ei sun tommosta tarvii pyytää anteeks. Kiitos luottamuksesta kun kerroit. Ei varmaan oo helppo puhuu tommosista asioista. Oot tosi rohkee" ja semmosta....

Siel juotiin joka ilta, mut ton ekan illan jälkeen P alko vähän vahtii mun juomisii ku huomas et mul ei tuu itelläni rajaa vastaan ja ku on viel noi lääkkeetkin ja sit se vahtiminen levis ympäri kuoroo ja koht kaikki laski mun viini laseja. Sit mä otin seuraavana iltana vahingossa epähuomiossa lääkkeet viinilasillisen kanssa ja sit kyl lensi laatta, vaikken kovin paljoo juonu.

Sit vaihettiin kaupunkia. Mentiin semmoseen pikku kylään. Siel päästiin laulaa linnaan. Se oli siistii. Sit sen linna esiintymisen jälkeen oli viini illallinen. Käveltiin semmost ihme metsäpolkua joku  kaks kilsaa johonki viini mestaan jossa oli viini kellari. Siel oli ulkona vastassa talonväki joka tarjos jotain väkevää juomaa alkuun. Mä ehtisin haistelemaan sitä, mut sit kuoronjohtaja K tuli sanoo mulle: "Sandra, älä juo sitä. Se on liian väkevää" Ja mä tottelin.

Siel kellaris maisteltiin puna-, valko- ja roseviinejä. P sano ihanasti mulle et: "Maistiainen on sit tän verran" ja näytti n. kahen sentin välii sormilla. Se oli aika söpöö. Ja mä tottelin. Maistiaisten jälkeen mentiin syömään ja tarjolla oli viiniä niin paljon ku vaan jakso juua. Mä olin sit jo pari lasillista juonu ja sit P tuli sielt jostain toisest päästä isoo pöytää kuiskaamaan mulle "Ja toi on sit Sandra ihan viimenen lasillinen" Mä yritin väitellä itelleni viel yhtä lasillista, mut P vastas vaan: "Sandra ei! Ja tätä väittelyä mä en häviä!" No emmä sit ottanu enempää. Vaikka olisin halunnu. Kännissä on niin paljon kevyempi ja sosiaalisempi olo.. Ainakin nousuhumalassa...

Siel oli aika paljon porukkaa ja mul oli koko ajan oikeestaan ollu vähän semmonen ahdistava olo. Mä yritin olla. Sain syötyy alku-, pää- ja jälkiruoat, mut sit alko ahdistaa tosi kovin ja aloin kuulla ääniä. "Ne haluu tappaa sut.." ja sitä rataa. Mun oli päästävä pois sieltä. Lähin ulos yksin. Siel oli tosi pimeetä. Kelloki oli jo paljon. En tiiä kauanko istun siel ulkona yksin äänien keskellä ku P tuli sit sinne ja sano: "Ethän sä loukkaantunu?" Mä sanoin että kuulen taas ääniä. "Mitä ne nyt sanoo?" "Ne sanoo, että kaikki haluu tappaa mut." "Sandra ei täällä kukaan halua tappaa sua. Sä oot ihan turvassa meidän kanssa." En muista oikeen et mitä mä selitin siinä, mut jotain mä sanoin, että mun pitää tappaa itteni ja P sit tietty kielsi. Sit P sano, et mennään takas sisään. Mä sanoin että en voi tulla sinne enää. Porukkaa alko muutenki olee loppusanoja vaille valmiita lähtemään hostellille ja P otti mua kädestä kiinni ja talutti mut sinne ovensuulle. Se kuiskas mulle "Mä suojelen sua". Me sit kuunneltiin siin oven suussa ne loppukiitokset ja sit lähettiin käppäilee porukalla. Mä en aluks pystyny melkeen lähtee. Oli pilkko pimeetä ja täysin tuntemattomat kolme kilsaa edessä. P sano mulle: "Nyt ei voida Sandra jäädä tänne, ku me eksytään muuten muusta porukasta." Sit P otti mua taas kädestä kiinni ja me käveltiin koko matka käsikkäin. Ja mä selvisin taas. En kuollukkaan vaikka olin ihan varma et joku aikoo tappaa mut. Mettisin jo sitä et en nää äitii enää koskaan.

Noi oli ne pahimmat sattumukset. Kyl muutenki kuulin ääniä tosi usein, mut ne ei silleen vieny voittoa aina...

Oli tos reissus sekin viel et ku mä oon tämmönen läski luuseri paska ni mä en jaksanu lähtee joka paikkaan ees mukaan ollenkaan. Mul on niin huono kunto ja nukuinkin niin huonosti etten jaksanu lähtee heti aamusta mihinkään. Laulamassa tietty kävin aina kun konsertti oli. Vaikka oli sit pitkä kävely matka esiintymispaikalle. Mut muuten en jaksanu muun porukan mukana oikeen kulkee. Paitsi illalla. Joinain iltoina mentiin pienemmän porukan kanssa laulaa jonnekki keskelle kaupunkia esim. finlandia hymniä neli äänisesti. Se oli kivaa.

Käytiin myös syömäs tosi hienossa ravintolassa. En oo ennen ollu semmoses. Mä katoin mallii koko ajan muilta ei mitä pitää milloinkin tehä :D ja oli hyvää ruokaa ja elävää musiikkia. Viulisti tuli soittamaan mun korvanjuurelle silleen hienosti :)

Sit tultiin kotio ja lennot meni kumpaankin suuntaan hyvin. Halasin P:tä ja kiitin kaikesta ja sit mun oli viel pakko laittaa viesti P:lle seuraavana päivänä. Se meni näin:

"Kiitos matkaseurasta ja huolenpidosta. En olis pärjännyt ilman sua! Oot niin herttainen ja äidillinen ihminen. Teit mun matkasta paaaaaljon paremman. Ja anteeks jos olin taakaks. En kyllä unohda sitä että kävelit mun kanssa käsikkäin sen kolme kilometriä vaikka melkeen muuta en siitä hetkestä muistakkaan...."

Ja vastauksena sain:

"Kiitos itsellesi, olipa hienoa tutustua sinuun! Mun mielestä pärjäsit upeasti, vaikka matka varmasti olikin sulle tosi rankka. Ihanaa, että annoit mun auttaa, ja että niin rohkeasti kerroit taustastasi ja sairaudestasi, se vaati todellista rohkeutta. Et selvästikään kaikesta huolimatta ole menettänyt uskoa ihmisiin, sen ansiosta sä kyllä selviät mistä vaan! Anna vaan sen sun kauniin hymyn tulla useammin, sitä on niin kiva kattella :)"

P on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin ihana ihminen!

Mut siis täs nyt oli negatiivisia asiaoita. Siel tapahtu paljon hyvää ja ihanaakin mut mun oli päästävä purkamaan joitain asioita ulos systeemistä.... Kiitos!

Unkaris kuoron kanssa

Tulin maanantaina kuoron unkari reissulta. Reissu meni kohtalaisen hyvin mut ei ihan suunnitelmien mukaisesti. Pelkoja ja ääniä oli paljon mut onneks oli ihania ihmisiä ympärillä ! Voisin huomen kirjottaa reissusta tarkemmin jos muistan...

Yliannostusdraamaa

Semmonen eilinen...

Heti aamusta pää oli täynnä paskaa. En löytäny ulospääsyä. Niinpä vedin levozin 50mg:tä joku 10kpl ja päälle liköörii ja siiderii mitä kaapista löyty. Oli pakko vähän tyhjentää päätä. Mul oli kesältä jääny levozonki ku olin lopettanu itte omia aikojani lääkkeitten syönnin.

No olin sit vähän humalas ja muutenki sekava lääkkeitten takii. Menin silti kuntoutuskodin asukasinfoon jonka jälkeen on dosettien jako. Asukasinfossa kerrotaan viime viikon kuulumiset ja tulevan viikon suunnitelmat. Kuntoutuskodin hoitaja T katto alusta asti mua kummallisesti. Sain jakaa lääkkeet siinä asukasinfon alussa ja ku T kysy multa jotain ni mun vastaukses huomas et oon humalas ku puhe sammalsi.

Siin vaihees T ei viel sanonu mitään mut sit ku tuli mun vuoro kertoo kuulumisii ni T sano vaan et: "Sandra, ooksä vetäny jotain?" Kysyin et kuinnii. "No ku sä vaikutat vähän sekavalta." Mä en vastannu mitään. Sit T sano: "Nonni jätetään Sandra välistä ja mennään seuraavan vuoroon.

Kun asukasinfo loppus, T käski mua jäämään siihen. "Tiesiksä että täällä on kielletty olla päihtyneenä yhteisissä tiloissa?", T sano. "En mä oo mitään ottanu", koitin sanoo. "Kyl sä nyt selvästi jotain oot ottanu. Sandra ootko sä humalassa?" Nousin ylös tuolista ja kompuroin. "Eli oot", T sano. Sit se sano et soittaa mun äitille. Luuli siin vaihees et olin vaan humalas. Mä kielsin soittamasta äitille koska tiiän että se ei jaksa enää näitä ylimääräsiä juttuja ku niitä muitakin on jo tarpeeks. "Kyl mun nyt on soitettava sun äidille", T sano. "Sul on vaitiolovelvollosuus ja mä oon täysi-ikänen. En halu et soitat äitille!" "No sit mä soitan ambulanssin. Mitä sä oot vetäny?" Kerroin mitä olin ottanu ja T huolestu ku kuuli lääkkeistä.

En oo ihan varma mitä siin tapahtu sitte koska meinasin sammua sinne sohvalle. Vähän ajan päästä tuli ambulanssi. Kello oli jo kymment yli neljä ja T:llä loppu työaika neljältä. Siin sit otettiin verenpaine, sokeri, kuume, puhallutettiin ja katottiin pupillit valolla. Ne anto mul lääkehiiltä ja hyi vittu se oli pahaa. Niit oli kolme ensihoitajaa joista kaks kuulemma muisti mut aikasemmilta kerroilta. Toinen niistä oli mies joka oli just pari viikkoo sitte viemäs mua osastolle....

Sain onneks hakee kotoota laukun.. mut en saanu mennä sinne yksin vaan amppari kuski tuli mun kans. Ne luuli et olin yrittäny vahingoittaa itteeni vaikka todellisuudessa halusin vaan pään sekasin. Sit lanssiin ja ensiapuun. Pääsin sängyl makaa onneks koska väsytti. Semmonen määrä levozinii... väsyttää. Sit muhun laitettiin jotain sydänkäyrä seuraus juttuja ja sormeen se syke/happisaturaatio mittari.

Mut vastaanottanu hoitaja oli yks vitun ärsyttävä venäläinen nainen. Se rupes raivoo mulle ku kysyin et kuin pitkäks aikaa mun pitää jäädä sinne. "Ainakin huomiseen asti tarkkailuun!", se huusi. "Ja tää on semmonen juttu että jos lähdet menemään ni poliisit tuo sut takasin. Joten kannattaa suostua yhteistyöhön", se mesos vaikka en ollu sanonu sanaakaan. "Koska nään lääkärii?", mä kysyin. "Se ei yhtään nopeuta sum pois pääsyä. Oot tarkkailussa ainakin huomiseen saakka. Kannattaa vähän miettiä ennenku rupee pelleilemään lääkkeitten kanssa. Ymmärräksä että sä olit ottanu lääkettä liikaa?! Sillon joutuu tarkkailuun." Mua vitutti nut purin vaan huulta koska en halunnu tehä mitään kohtausta.

Parin tunnin päästä tuli lääkäri. Nuorehko mies. Tosi mukava. Se kysy että oliko tarkotus vahingoittaa itteeni. Kerroin miten asiat oli. Lääkäri sano sitten että syke on liian korkee. Leposyke oli joku 150. Eivät voineet senkään takia päästää mua vielä. Lääkäri sano et soittaa myrkytyskeskukseen ja kysyy et kauan pitää olla tarkkailussa. Se tuli vähän ajan päästä takasi. Kello oli silllon kuusi illalla. Lääkäri sano että pitää olla tarkkailussa 10-15tuntia. Mä sanoin että en voi jäädä yöksi. "No mä tuun vähän vastaan. Pääset lähtee puolen yön aikaan jos syke on laskenu." Vitutti mut oli pakko jäädä. Lääkäri kerto että olin ottanu neljäs osan siitä määrästä et joutus teholle. Sit lääkäri lähti.

Mul mitattiin taas verensokeri. Se oli 3.9. En ollu syöny mitään koko päivänä. Pyysin syötävää ja sain leivän ja jugurtin. Jäi nälkä mut oli pakko kestää. Nukuin sit hetken ja sit en valitettavasti saanu enää unta. Oli ihan vitun tylsää vaan maata sängyl. Laskin tuntei et koska pääsen pois. En alkuun uskaltanu käyttää kännykkää ku mua pelotti et akku loppuu. Sit oli enää kolme tuntii jäljellä ja akkuu 49 prossaa ni aattelin et what the heck. Mä katoin elisa viihteeltä simpsoneit ja muuta paskaa ja aika meni sit paljon nopeemmin.

Siin sit viel mitattiin verenpaine ja sokrut ja sit puol tuntii piti viel venaa. Sit pääsin kotiin. Menin taksil ja mua pelotti ihan vitusti. Se matka meni kuitenki ihan hyvin.

Yöllä en nukkunut juurikaan koska en saanu dosettii eli en saanu iltalääkkeitä.

Tänään aamulla T tuli mun oven taakse ja pyys mut juttelee yhteisiintiloihin. Menin. Mua pelotti ihan sikana et se haluu heittää mut pihalle ja kyl sitäkin aihetta sivuutettiin. "Onkohan tää paikka tarpeeks tuettu sulle?" T oli soittanu mun poli omahoitajalle ja ne oli sopinu kaikenlaista mun pään menoksi. En saa enää dosettia itelleni vaan mun pitää hakee kerta-annokset päivittäin yhteisistä tiloista. Paitsi viikonloppuna ku meen porukoille. Sillon saan dosetin. Sit me juteltiin T:n kanssa pitkään. Se oli sitä mieltä et mun skitsofrenian negatiivisena oireena masennus on nostanu päätään ja et sitä pitäis ehkä lääkitä. Kerroin että en halu mennä kuoromatkalle Unkariin kesällä. Sanoin että en oo nukkunu koko yönä. Juteltiin myös sosiaalistentaitojen ryhmästä johon mun piti osallistuu. Mun polihoitaja oli sanonu et se oltiin peruttu koko ryhmä koska ei ollu tarpeeks osallustujii. Se oli valehdellu mulle koska täält kuntoutuskodistakin on joku siin ryhmäs ja se on alkamas. Mua ei kai vaan haluttu siihen. En tiiä.

Mut joo... sori tekstin sekavuudesta. Oon tosi väsyny ja silleen. Pitäis tänää siivoo mut en jaksa. Koutan nyt nukkuu vähän.