Olis voinu mennä paremminkin

 Mä muistan ku olin 8vuotias. Olin siis tokal luokal. Mul oli semmonen keltainen rannekello jossa oli jotain nallen kuvia. Se oli jo pitkään ollu kadoksissa. Sitte näin koulun löytötavarakaapissa sen mun kellon. Olin iloinen. Se oli musta on tosi kiva kello.

Tulin koulusta kotiin ja juoksin kertomaan että vihdoinkin kello löytyi, se olikin koulun löytötavarakaapissa . Sit mun isä sano että: ei toi oo sun kello. Mä ajattelin että miten niin ei ole. Mulla oli semmoinen kello, joka oli hävinny ni miks se ei vois olla mun. En kyllä muistanut että olisin käyttäny sitä koulussa mut oli sen pakko olla mun. Ku mul oli samanlainen.

Isä huusi että: "Toi ei oo sun kello! Sä varastit sen!" Mä sanoin: "En varastanut" Sitte isä sano: "Myönnä että varastit sen! Se ei oo sun". Sit se otti kengän ja sanoi: "Myönnä" Mä en myöntänyt koska en ollu mielestäni varastanut. Sit mun isä löi mua sillä kengällä. Se sattui. Mä en sanonut mitään. Mun isä jatko lyömistä ja sano että lyö niin kauan kunnes myönnän että oon varastanut. "On väärin varastaa!" se huusi. (koska lasten hakkaaminenhan on oikein) 

Sit isä sanoi siskoille: "Tietääkö kukaan missä Sandran kello oikeesti on?" Sit k-sisko sano iloisesti joo ja lähti yläkertaan. Ajattelin vaan että se näköjään nauttii kattoo ku mua hakataan. Se tuli takas hetken kuluttua. Sillä oli kädessä mun kello. Se oli kyllä samanlainen mutta ihan kulunut. En mä muistanu että se näytti siltä. Mä vaan katoin sitä kelloa ja isä vaan jatko hakkaamista. Se sano: "Sä varastit" ja löi ja löi ja huusi.

Lopulta en tienny mitä muutakaan tehdä kuin myöntää että varastin sen. Isä löi vielä muutaman kerran ja sanoi: "Viet sen huomenna kouluun ja pyydät anteeksi että varastit." Joo, mä vastasin.

Seuraavana päivänä ku menin kouluun, piti piilottaa mustelmat. Mä menin sanoo opettajalle että se ei ollukkaan mun kello. Että mun kello löytyikin kotoa. "Hyvä kun toit kellon takaisin" opettaja sanoi.

Sen jälkeen heitin sen kellon roskiin. 

Siskot kiusas mua ku olin pieni. Kai se on ihan perus. Olin pitkään nuorin lapsi. Kerron pari juttuu joista jäi paha mieli. 

Olin sillon 6v. Mä ajoin pyörällä eskarista kaverin luokse kaveri C:n kanssa. Siin matkalla on siis yksi suojatie. Mä ajoin pyöräl siihen suojatiel ja auto törmäsi muhun. Mä lensin kaaressa asvaltille. Kypärä halkesi. Onneks oli kypärä. C juoksi kotiin ja sen äiti soitti mun äitille ja sit se riensi mun luo. Äiti tuli töistä kesken päivän ja ajo autolla siihen kolari paikalle. Se oli siis about 500m päässä meijän kotoot. Me mentiin sairaalaan. Mul oli hiusmurtuma jalas. Kotoon siskot vaan rages mulle. Se oli perseestä. Ne syytteli mua siitä. Siit tuli paha mieli.

Sit oli kerran semmonen juttu että mumma oli ostanu mulle ihanan vaaleenpunasen mekon ja helminauhan ja valkoset hansikkaat. Puin ne päälle ja ihastelin itteeni. Olin kuin prinsessa. Sit siskot alko haukkuu mua. Et se on ruma ja kaikkee. Se oli ikävää. En koskaan enää käyttäny sitä mekkoo.

Ja joo. Meijän kotis leikit. M-sisko ja krisse oli äitejä ja k-sisko oli isä. Mä koitin olla äiti. Olin huono. Joten mul annettiin vähän vaatimattomampi rooli. Olin naulakko. Mä siis seisoin paikallani kädet ojossa ja muhun ripustettiin vaatteita. Ei se haitannut. Olin vaan iloinen että saan olla mukana siskojen leikeissä. Mut tää seuraava rooli mua vähän harmitti. Se meni silleen et siin leikis ne päätti mennä museoon. Voitte varmaan arvata kuka oli ne patsaat. Eikä sekään haitannut niin kauan kunnes ne alko haukkuu että onpas ruma patsas. Mä yritin poseerata nätisti. Vaihdoin asentoa ja olin muka aina eri patsas. Yritin näyttää hyvältä mut ne vaan haukku mua. Mul oli itku kurkussa mut yritin ajatella että saanpahan olla mukana leikissä. Lopuks mut ylennettiin piiaks. Sain elävän roolin.

Sit muistan kans ku olin 9v ja mul alkoi menkat. En osannu laittaa sidettä. Kysyin äitiltä et miten päin se tulee. Siskot keräänty ympärille nauramaan. Eksä osaa muka laittaa terveyssidettä. Mua hävetti.

Kerran, joskus ku olin 6v, hyppelin karkki sussa. Sit se karkki juuttu mun kurkkuun ja aloin yskiä. Äiti säikähti ja juoksi soittamaan ambulanssin. Sit menin sairaalaan. Siel otettiin röntgen kuvat. Todettiin et ei mitään hätää. Et karkki on mun ruokatorvessa mut se sulaa sieltä itsestään ajan kanssa. No kotoon taas mukava vastaanotto. "sun takii äiti olis voinu kaatua. Kamerakin meinas tippua pöydältä ku äiti juoksi niin kovaa ja se olis ollu sun vika" Vittu että osas ottaa päähän. Ei kukaan kysyny et miten mä voin..

Mä sain mun ekan kännykän 8-vuotiaana. Voitin sillon jonku piirustuskilpailun. Sain 300markkaa. Ostin puhelimen. Olin tyytyväinen itseeni. Olin piirtänyt hienon kuvan ja juuri se kuva valittiin voittajaksi. Tuntui hyvältä. Kunnes. Siskot alko urputtaa mulle. "Luuleksä että sä olit hyvä. Ne voittajat arvottiin. Ei sun piirustus ollu hienoin. Se vaan sattu tulemaan sieltä arvonnasta ensimmäisenä esille." Mua harmitti. En ollukkaan hyvä. Äiti sano että ne oli valinnu hienoimman piirustuksen eikä arponu. Mä en uskoni äitii. Olin huono.

Näitähän riittää. Mut joo. Täs nyt osa. Kiitos jos jaksoit lukee näin pitkän tekstin.

Koitan alkaa nukkuu. 

Yölliset avautumiset

Ahdistaa taas niin pirusti.

Mä ja mun siskot jouduttiin aina lapsena tekee töitä että saatiin rahaa. Musta se on siis vaan hyvä asia. Meil oli siis ihan niit perus roskien vientii ja astianpesukoneen täyttöä yms. Mut sit me tehtiin myös semmosia töitä joita äiti toi sen töistä. Piikityksiä. Laitettiin semmosia ihme piikkejä joihinkin kelarunkoihin. 

Ja me ei siis saatu esim. vaatteita eikä mitään jos ei ite ostettu tienaamillamme rahoilla. Sain mä siis siskojen vanhoja vaatteita. Mut ei mitään uusia. Ja lelujakin vaan synttäreil tai jouluna ellei ite ostanu. Ja mä olin silloin siis 6v ku aloitin töiden tekemisen. Mut ymmärtäähän sen. Iso perhe.

Asiasta kukkaruukkuun.. Mua vähän harmittaa se ku olin seurakunnan lapsi- ja nuorisokuoroissa laulamassa ni mun vanhemmat ei koskaan tullu kuuntelemaan meijän keikkoi. Vaikka mul oli sooloja. Kyl ne sit alkoi käymään keikoil ku siirryin aikuisten kuoroon. En siis aina saanu ees kyytiä niihin vaan jouduin pyytää kuoronvetäjää kuskaamaan mua. Miks ketään ei kiinnostanut?

En lapsena koskaan tuntenut oloani hyväksi. Se varmaan johtu siitä että meil kotoon keskityttiin aina niihin epäonnistumisiin ja huonoihin asioihin. Harvoin kuuli kehuja ku vei kympin matikan kokeen vanhemmille. Mut ootas vaan jos oli seiska. Hyvä ettei turpaan saanu. Ja siis mul ei koskaan oikeestaan ollu sitä ongelmaa ku mun huonoimmat numerot alko kasilla. Ja niitäkin oli hyvin harvoin. Kyl ne arvosanat semmosta ysii kymppii oli. Tuli narsistinen olo ku kirjoitin ton.

Mut niin. En kelvannut semmosena ku olin. Miettikää mitä semmonen rääkki dieetti aiheuttaa pienelle 8-vuotiaalle. Tietenki rupesin vihaamaan itteeni viel kovemmin. Ja ku mähän siis lihosin ku olin päivät yksin kotona ku olin 6v. Vaikee kuvitella et siskon poika joka on nyt 6, et hän olis yksin kotona päivät pitkät. No kuitenki. Sillon mä lihosin ihan silmissä. Söin suruun ja yksinäisyyteen. Mä siis saatoin laittaa mikroon pelkkää juustoa ja sit ketsuppia siihen päälle. Ja mun isä syyttää mummaa mun ylipainosta. Koska hänellähän "ei" ole mitään tekemistä asian kanssa. Ainakin aika onnistuneesti sai mut vihaamaan itteeni.

Mä muistan ku olin 9v ja yritin puhuu enkkuu ääneen ensimmäisiä kertoja. Olin siis vasta alkanut opiskelee enkkua ja pärjäsin siinä tosi hyvin ikäisekseni. Ni muistan ku sanoin jotain jossa oli sana "red" ni mun isä alkoi nauraa ja matkimaan mua. Sanoin sen kai jotenki väärin. Jäi kyllä traumat. Meni monta vuotta ennen ku uskalsin taas puhuu enkkuu ääneen. Miten tämmönenki on jäänyt mieleen. Nykyään mä voin nauraa kun isälle ku se puhuu enkkuu ihan päin persettä. Sillon lapsena kuvittelin et se on hyvä puhuu enkkuu. 

Mua kutsuttiin pienenä aina porsaaksi. Joskus se ärsytti. Olin varmaan 6v ku kerran mua taas sanottiin porsaaksi. Sanoin että jos kerran oon porsas ni tappakaa ja paistakaa mut sit uunissa. Ja muistan elävästi että olisin sillon halunnut kuolla. 

Ku me oltiin siskojen kanssa kouluikäsii ni meil oli tosi epänormaalit päivällispöytäkeskustelut. Tiiättehän... Ku perhe kokoontuu yhteen syömään kerran päivässä ni normaaleissa perheissä lapset, ja miksei aikuisetkin, kertovat päivän tapahtumista. Että miten on koulussa menny and so on. Mut ei meijän pöydässä, ei. Me puhuttiin siitä mitä kukin on sinä päivänä puhunu meijän isästä. Ei jumalauta oikeesti. Kuinka täynnä itteään voi olla.... Ei se sillon tuntunut oudolta. Mut nyt ku sitä miettii ni eihän toi nyt kerta kaikkiaan voi olla normaalia. 

Ja siis näitä mun isän sekoiluja on paaaaljon lisää. Esimerkiksi ku mun siskoil ei vissii matikka sujunu. Mä olin sillon varmaan 6v eli en viel koulussa ku mun isä piti mun siskoille matikan tukiopetusta. Eihän se vittu pää osannut opettaa. Etenkin mun vanhimmalla siskolla oli vaikeuksia matikassa. K-sisko kävi siis erityiskoulun. Ni sit ku K ei oppinu niitä asioita ni mun isä rupes raivoomaan K:lle että: kyl sun nyt pitäis osata nämä laskut ku sun 6vuotias siskokin osaa. Sekös teki hyvää meidän suhteelle.

Ja kerran ku oltiin syömäs ja joku halus ketsuppia. Puristi pullosta ketsuppia ja siitä tuli semmonen jännä ääni ja sit joku meistä alko nauraa ja sano että ketsuppi pieras. Siitäkös meijän isä suuttui. Alkoi raivomaan ja huutamaan että se on Jumalan pilkkaa. Se huusi että pitää pyytää anteeksi Jumalalta. Normaalia.. Aina sai olla varpaisillaan.

Nyt taas vaihtuu puheenaihe. Mut siis mä olin lapsena aivan vitun surkee leikkimään. Muistan ku me pienenä leikittiin "leikeillä". Me siis kutsuttiin pikkuleluilla (siis semmoisilla kindermunasta tulleilla leluilla) leikkimistä että "leikitään leikeillä". Meil oli iso laatikollinen niitä ja me aina yksitellen valittiin sieltä yksi lelu niin kauan kunnes ne oli loppu ja sit leikittiin niil omil valitsemil leluil. Nii kummiski ku me leikittiin ni oikeestaan vaan M-sisko ja K-sisko leikki. Mä ja Krisse lähinnä katottiin. Mut mul oli oikeesti samalla omat salaiset äänettömät leikit niillä mun valitsemilla leluilla. Ne oli semmosia... Erikoisia. No sanotaan vaikka että isoisän tekoset oli niis mun leikeis suures roolis. Hävettää kirjoittaa tätä tänne. Ku jo sen ajattelu hävettää mua. Mut joo.. Semmosta. Ei kukaan ees huomannu niit mun leikkei. Tarvitsisin psykoterapiaa että pääsis avaa näit juttui. Näit ja viel sairaampia juttuja oli paljon mun lapsuuden leikeis ja muis toiminnois. Mut pidin ne hyvin salassa.

Pikku avautumiset taas. Kiitos. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti. Huomenna pitäis aspan hoitaja M:n tulla. Toivottavasti tuleekin tällä kertaa. Se on paras! 

Runoja

Ulkona on kylmä

Kuin kylmää sydäntä minua kohtelet.

Kuin rakkaudetonta kiveä.

Istut vierelläni muttet näe minua.

Avaan silmäsi.

Mieleni on puhtaan valkoinen,

kuin meren selkää lipuvan laivan purjeet.

Et kosketa.

En tunne.

En tahdo.

Vaikee rakkaus

Tää rakkaus on liian monimutkanen.

Huomaathan kuitenkin että käytin sanaa rakkaus.

Sitä ei uuvu, vaik tää onki mulle vaikeet.

Mä kärsin täs suhtees,

liikaa luurankoja kaapis.

Tuntuu ku tukehtuisin.

Sun alle jään.

Mut silti rakastan.

Ja kovaa.

Kuulethan

Isä kuulehan,

voin huonosti.

Voitko auttaa?

Tän tuskan pois ottaa?

Isä kuulethan,

mulla on paha olla.

Kuuletko tuskani?

Kivun sielussani?

Isä kuuntelethan, 

mua ahdistaa.

Tahdon rakastaa,

mut se on vaikeaa.

Rukous

On aika nyt kädet yhteen liittää.

Sinua, rakas taivaan Isä kiittää.

Rukouksesta saan taas voimaa.

Jaksan elämää vastaan taistella koittaa.

Välillä tuntuu että kaikki ympärillä kaatuu.

Et mikään mihin uskon, ei oo taattuu.

Silloin muistan sinua, Isä.

Sinuun uskon koko ajan lisää.

Välillä tuntuu että paha on heti selän takana.

Että tää maailma on paikka katala.

Onneksi tiedän että rakkautesi on läsnä.

Aina, nyt ja tässä.

Kiitos Isä kaikesta.

Tahdon Susta kertoa

Tuntuu vajaalta tää elämä.

Ilman sua oliskin, Isä.

Rakkautes on suuri,

se tekee mut kokonaiseks.

Ei mun tarvii tääl yksin pärjätä, 

sillä tiedän että Sä et jätä mua tyhjyyteen.

Herra mä tahdon Susta ihmisille kertoa.

Jakaa ilosanomaa.

Laulaa Sinusta kaikelle maailmalle.

Kertoa kuinka paljon Sä rakastatkaan.

Jokaista yhtä paljon.

Niin syntistä kuin synnitöntä.

Kertoa että kaikki mitä meidän pitää tehdä,

on uskoa Sinuun.

Uskoa armoon, pelastukseen.

Muuta se ei vaadi.

Kiitos Isä että olet läsnä joka hetkessä.

Tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

Tänään meni ihan päin persettä. Mä heräsin huonolla tuulella painajaisten jälkeen. Kunotutuskodin hoitaja T soitti ja kerto et oli ollu koko eilisen päivän jossain seminaarissa, mut mun pitäis käydä jakamas maanantain lääkkeet ennen viikonloppua koska maanantaina on vappu ja sillon ei siis tietenkään oo ketään hoitajaa paikalla. Sanoin että menen huomenna ku tuun poli hoitajan luota,. Mut niin... mul oli päivän ohjelmassa sosiaalisten taitojen ryhmä ja A-papin tapaaminen. Meinasin soittaa ryhmään ja ilmottaa etten oo tulos. A:ta halusin kuitenki mennä tapaamaan, koska hyödyn siitä, paljon.

Lähdin sit kuitenki bussilla kohti polia, jossa ryhmä pidetään. Ahdisti tosi kovin mut halusin yrittää. Ei olis kannattanu. Kaikki meni päin helvettiä. Meil ei ollukkaan ihan normaali ryhmäkerta. Yleensä me kokoonnutaan polin ryhmätilaan ja tehään siel tehtäviä ja jutellaan. Tänään, siis just tänään, me mentiinki läheiseen taidemuseoon kävellen. Mul oli kauheen paha olo, mut lähdin mukaan toimintaterapeutti J:n kannustuksella. Se museo sijaitsee rautatien lähellä. Ja se ei ollu hyvä juttu. Junat ja rautatiet saa mun olon ahdistuneemmaks, koska oon niin monta kertaa harkinnu junan alle hyppäämistä. Pysähdyin kattomaan kiskoja ja haaveilin siellä makaamisesta. Ajatuksiin tunki koko ajan raiskauksen lisäks et: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". Se vaan pyöri mun päässä koko ajan.

J tuli sit mun vierel ja melkeen talutti mut sisään sinne taidemuseoon. Mä yritin siel museos pysyy koko ajan J;n kannoilla. Siel oli ihan super ahdistavaa. Siel kuulu kaijuttimist jotain ahdistavaa äännähtelyä. Tunsin miten paniikki alko. Mua pelotti tosi kovin. Sit aloin kuulla: "kill them, before they kill you. kill them before they kill you. kill them before they kill you....." Mä aloin toistaa sitä hiljaa kuiskaten. Pikkuhiljaa kuiskaus alko muuttua ääneen puhumiseksi. Ei kukaan kyl kuullu sitä. Se tauta äännähtely oli niin kovalla. Mä aloin miettii et millä mä voisin tappaa ne. "Take the knife from your bag and kill them" ääni sano. Sit sanoin kyyneleet silmissä melkeen ääneen, että: "Mut ku ei mulla ole laukussa mitään veistä. Mitä mä nyt teen? Miten mä tapan ne?"

Olin siinä sitten kadottanu J:n ja muut ryhmäläiset. Menin istumaan yhel penkil ja katosin totaallisesti. Kuulin jos minkälaista ääntä ja tunsin kaikenlaisia tuntemuksia. Raiskaajakin oli enemmän läsnä ku sillon ku viimeks näin sen. Vaikka se ei ollu siellä fyysisesti. Kuulin ääniä päällekkäin, mut taustalla koko ajan, tällä kertaa suomeksi: "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne........". Juttelin äänten kanssa. "Joo joo, mut millä mä tapana ne? Ei mulla oo mitään millä mä voisin ne tappaa. Joo joo, kyl mä tapan ne, mut miten...." ja se vaan jatkui "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne..." kuulin myös että: "they left you all alone, sä oot ihan yksin, the left you, ne jätti sut yksin..."

Sit yhtäkkii J oli siinä ja kosketti mua varovasti olalle. Lähetään Sandra, se sano pehmeesti. Hyvin hitaasti sain itteni ylös siitä penkiltä ja kävelin museon ulko-ovelle J:n perässä. J kysyi multa et haluunko lähteä kotiin vai mennä vielä toiseen paikkaan ryhmän kanssa. Mä en pystyny vastaamaan. En tienny mitä halusin. J sano: "Nyt sun pitää päättää, tai mä päätän sen sun puolesta. Sul on nyt kaks vaihtoehtoa, joko sä meet kotiin nyt bussilla tai sit tuut meidän kanssa tonne. Mä oon menossa muun ryhmän mukaan" Mä sanoin että en haluis olla yksin. Sit me lähettiin kävelee muiden perään.

Mä en kuitenkaan pystyny mennä mukaan. Jäin muista jälkeen ja katoin taas junaradalle, Sama kysymys alko soimaan mun päässä ku mennessä: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". J jäi jälkeen muusta ryhmästä mun seuraan ja sano: "Pitäisköhän sun mennä polille, jos (polin omahoitaja) T olis siellä?" Mä sanoin etten usko että T on siellä. Miettisin et miks sil olis aikaa mulle, jos sil on muitankin potilaita. J sano, että: "Kävele sinne polille, ni mä soitan sinne. Kyllä T varmaan on siellä".

Mä sit menin sinne. Ei ollu pitkä matka, mutta erittäin pelottava. Ku mä pääsin sinne ni T oli siel odottaamassa mua. Juteltiin hetki siinä aulassa, mut T:n piti lähtee jonku muun luokse kotikäynnille. T kysy, että onko mul taas äänet lisääntyny. Ku vastasin että joo ni se kysy että oonko nukkunu. Vastasin että olen. "Okei, no puhtutaan siitä huomenna ku meillä on aika", se sano. Sit se kysy että menenkö kotiin. Kello oli jotain puol kaks ja meil oli puol kolme A-papin kans se aika, jonne todellakin halusin. Mä sanoin että en ehi menee siinä välissä kotiin. Sit siihen tuli yks toinen hoitaja, M, jota oon nähny aina injektio ryhmässä. Se on tosi kiva. M kysy, että haluunko mä olla sen kanssa tasaan asti ku sil oli peruutus aika. Mä sanoin joo.

Sit me mentiin sen huoneeseen. Mul oli tosi paha olo ja en oikeen enää pysyny läsnä hetkessä vaan katoilin harhamaailmaan. En muista mitä kaikkee siinä tapahtu mut muistan että havahduin siihen. että M kosketti mua olalle ja sano, että nyt mä vähän kosketan suu, että saan suhun kontaktia, Käänsin katseen M:ään ja yritin orientoitua hetkeen. Sanoin että mua sattuu. "Osaatko sä Sandra sanoa, mihin sua sattuu?" Oli hetken hiljasta. Sit sain sanottua: "Tuntuu ku joku raiskais". "Okei, ne on niitä dissosiatiivisia harha-aistimuksia", M sano ja jatkoi: "Mitä jos me mentäis vähän kävelemään ni pääsisit irti noista ajatuksista." "Joo", mä sain sanottu ja nousin tuolilta. Mentiin kattoo akvaario kaloja ja hakee mulle mehua. Juteltiin, tai no, M jutteli siinä koko ajan sit jotai kevyttä.

Sit mentiin aulaan istumaan ja tt J ja toinen vetäjä V tuli sinne sisään. Ryhmä oli loppunu. J tuli juttelemaan mulle ja M:lle. M kerto, että kaikki oli ihan hyvin ja että mä menisin pian tapaamaan pappia. J oli tyytyväinen. Sit mä sanoin: "Taas mä epäonnistuin" J sano; "Et sä epäonnistunu. Sulla vaan oli nyt niin huono vointi, ettet pystyny olee ryhmässä" Mä sanoin: "Sä olit ihan oikeessa. Mun ei olis pitäny alottaa koko ryhmää, ku en mä pysty." "Ekaksi, en mä oo missään vaiheessa sanonu, että sun ei kannattais alottaa ryhmää ja sitä paitsi, tää kerta meni nyt näin mut se johtu siitä, että sul oli huono vointi. On sul menny ihan hyvinkin ryhmä. Vai mitä?" "Joo", mä sanoin. Mut J ei tajuu sitä, että se huono vointi on nimenomaan sitä epäonnistumista.

Lähin siitä sit kävlee seurikselle, mis me tavataan aina A:n kanssa. Se matka oli tuskallinen. Vastaan käveli yks kalju mies. Mä pysähdyin, menin paniikkiin ja aloin miettii, et mitä mä teen. Se ei kuitenkaan ollu se mies, mut menin silti varmuuden vuoksi toiselle puolelle tietä. Oli äärimmäisen ahdstavaa, mutta mä selvisin seurikselle asti.

Siel me sit juteltiin ihanan A:n kanssa, Kerroin taas vähän raiskaus illasta ja siitä miehestä. Sanoin, että mä ansaitsin sen, koska oon paha. Kerroin että mulla on lapsesta saakka ollu semmonen olo että oon saatanasta. Joskus ykstoista vuotiaanahan mä oikeesti kuvittelin olevani saatanan lapsi. Mul lukee siitä päiväkirjassakin. A sano jotain, että Jumala on luonu meijät kaikki oman rakkautensa kohteeksi ja saatana yrittää tulla siihen väliin sanomaan muuta. Sitä ei kannata uskoa.. Ja niinhän se varmaan onkin. A sano, että ei usko, että yksikään ihminen on pelkästään paha tai hyvä, vaan meissä on kumpaakin. Ehkä mäkään en sit oo paha. En tiiä.... mulla on kuitenki sellanen olo. Ja ei siks et olisin tehny jotain pahaa vaan niinku A kysy ni mul on semmonen olo, et mussa on saatanan leima. Se vaan on, ilman mitään erityistä syytä. Mä sanoin, että "pahoille ihmisille tapahtuu pahoja asioita". A oli eri mieltä.

Juteltiin myös mun isoisästä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kerroin, että syytän mun isää siitä ja en oo voinu antaa sitä mun isälle anteeksi. Sen olis pitäny suojella mua. Mun isä tiesi, että hänen isällään oli semmosta taipumusta, mut se ei suojellu mua siltä. Mä olin pieni tyttö. Olin isin tyttö. Miks se ei suojellu mua? Oliko oma ylpeys oikeesti arvokkaampi ku oman pikku tytön hyvinvointi? En ymmärrä... A kehotti mua puhuu mun isän kanssa asiasta, Mä mietin sitä vielä.... Tuntuu hankalalta. Sit aika loppu ja lopuks viel rukoiltiin yhdessä. Se on ihana hetki. Ku joku rukoilee mun puolesta. Sitä mä kaipaan.

Menin sitte takas porukoille ja äitihän ei siis oo kotona. K-sisko oli tehny ruoan, joka ei kelvannu mun isälle. Se söi jotain muuta, kun valittamiseltaan kerkes. Oli niin sairas, väsynyt ja nälkäinen. Me hengailtiin kolmestaan olkkarissa, mä K-sisko ja isä. Katottiin uutisia ja siel sanottiin, että miespuolisia ministereitä on nyt paljon enemmän ku naisiapuolisia. Sit isä sano: "Ei naisten kuulu olla ministereitä. Naisilla kuuluu olla pitkät hiukset ja isot tissit ja niitten kuuluu olla kotona siivoomassa ja laittamassa ruokaa, että ihmisille riittää töitä." Mä suutuin sisältä, pahasti. Sanoin melko rauhallisella äänellä että; "kyl naisetki on ihmisiä" Mun sisällä kiehu. Jumalauta mun sisällä kiehu ja kiehuu edelleen. Sit isä viel käski mun ja K-siskon tyhjentää astianpesukoneeen. Suututti vielä enemmän. Ihan oikeestikko se näkee naiset vaan miesten orjina. Mun oli päästävä pois sieltä. Keksin verukkeen ja soitin omassa huoneessaan olleelle Makelle, et josko se vois mautolla heittää mut himaan, ja heittihän se. Nyt oon tääl yksin kauheen vihan, surun, ahdistuksen, järkytyksen ja pelon keskellä. VITTU MÄ VIHAAN TÄTÄ KAIKKEA! HALUUN VAAN POIS!!

Isä, ota mut jo kotiin,
en jaksa enää lähtä uusiin sotiin.
Mun aika on jo koittanu,
en mä täs elämäs voittanu.
Tahdon vapaaks elämän kahleista,
pois tästä pahasta ja valheista.
Mä en oikeesti enää jaksa,
jyrkät seinät tulee vatsaan.
Liian yksin tän paskan kanssa,
aina astun uuteen ansaan.
Jonka joku mun eteen on laittannu,
harmi etten oo vielkään niskoi taittanu.
Kuolema korjaa mut jo pos täältä,
en mitään ees oota enää elämältä.
Isä mä haluun jo sun luokse,
rahat tai henki, ota ja juokse.
Miks mun pitää tääl viel kärsii,
näit ajatuksii pahoi järsii.
Jos et ota mua pois, mä lähen ite,
taivaasen tahon mut helvettiin kai joudun sitte.
Vihaa vaan toisillemme täällä jaamme,
tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

Vaijettu asia

Mul oli aika omahoitaja T:lle perjantaina. Kerroin siel itku kurkussa, miten mun isä oli haukkunu mut lyttyyn ton yliannostus jutun takia. Sit mä sanoin, et jos isä tulee viel jotain urputtaa, ni mä sanon, et se mitä mul tapahtu lapsena oli isän ylpeyden syytä. Isä tiesi, että sen isä oli käyttäny hyväks myös isän siskoo ja ilmeisesti muitakin pikku tyttöjä, mutta isä ei voinu kertoo äitille, koska ei kehdannu.. KOSKA EI KEHDANNU!! MITÄ VITTUA! Laittaa lapsen tommosen riskin alle, koska EI KEHDANNUT kertoa siitä..

Mä olin niin vihanen tuol T:n vastaanotol. Mä huusin ja kirosin ja avauduin oikein kunnolla. Sit T alko puhuu siitä, miten ne pahat jutut tulee aina mun mieleen ku mä nään isän ja aina isän mieleen ku se näkee mut.. Ja toi on niin totta... Sit T sano, et "kaikki teijän perheessä tietää siitä, mut siitä ei saa puhuu. Se on vaijettu asia" Ja sekin piti paikkansa. Sit se tapahtu. Mä aloin itkee... Mä piilotin kasvot käsien taakse ja nyyhkytin. Täysin tuntematon asia mulle. Itku jonkun edessä... Eikä siinä vielä kaikki. Sitte T tuli halaa mua ja musta tuntuu et sekin itki. Siltä se kuulosti...

Sitä kesti joku viis minsaa. T silitti mun selkää ja halas lujasti. Vastoin kaikkia odotuksiani, se tuntu hyvältä ja rauhottavalta. Olisin voinu jäädä siihen tilanteeseen ikuisesti, mut se meni ohi. Sitte sain itteni kasattua ja en ees kyl muista et mitä loppu ajalla tapahtu.

Eilen ku mul oli taas T:n aika, mä aloin kuulee äänii ja kerroin siitä. Kerroin et äänet käskee viiltää. Sitte T sano kaikkee et, ne äänet on sulle olemassa, mut niitten mukaan ei tarvi toimia. Ja kaikkee semmosta. Se sano kans koko ajan, et mun pitää pitää katsekontakti koko ajan T:ssä. En muista kaikkee, mut sit jossain vaiheessa tehtiin semmonen mielukuvaharjoitus, et mun piti neljään paperin palaan jokaseen kirjottaa joku negatiivinen tunne jonka tunsin ja sit ne piti repii. Mä kirjotin sanat: viha, ahdistus, häpeä ja syyllisyys. Idea on se et ne tunteet ei enää häiritsis sinä päivänä. Siit tuli vähän kevyempi olo outoa kyllä..

Mullahan on nyt tarkotus lopettaa lääkkeet kokonaan. Siis ihan lääkärin ohjeiden mukaan pikku hiljaa. Meijän perhe on sitä mieltä et mul on liikaa lääkkeitä ja sen takii kuulen ääniä. Mä kerroin tänään A:lle psykoterapiassa siitä ja se ollu samaa mieltä. Se sano et mun perhe syyttää lääkkeitä semmosesta asiasta, joka voi hyvin johtuu muutoksista. Mun elämäs on kuitenki ihan hemmetin iso muutos tulossa ku muutan omaan kotiin....  Mut mun mielestä kaikkista naurettavinta on se, et mun isä on sitä mieltä, et mun pitää lääkkeiden lisäks lopettaa kaikki hoidot.. siis kaikki terapiat... Eihän siinä oo mitään järkee...


Nonnii.. sainpahan purettuu vähän pahaa oloo pois. Kiitos blogi ja lukijat! Ei mul sit varmaan muuta... moikka!

Your lies may hurt me some day

Lauloin taas äsken karaokee, ku oon yksin kotoon, ja tajusin et mä kuulostan kauheemmalta ku muistinkaan.. Oikeesti oksettaa. Miks ihmiset valehtelee et mä osaan laulaa. Ihan salettiin ne haluu vaan pelleillä mun kustannuksella. Sit seläntakana ne on silleen et: "Hyi vittu, toi kuvittelee osaavansa laulaa. Se on ihan paska" Ihan varmasti. Koska mä en osaa laulaa ollenkaan..................... :((

LOPETTAKAA VALEHTELEMINEN!!

M-sisko tulee ens viikolla kotiin!! Ihanaa. Se on ollu Nepalis joku melkeen neljä kuukautta. Tuntuu kyl ihan neljältä vuodelta! Mut nyt se tuleee kotiin! Mua vähän pelottaa, ku on nyt ollu noit lentokone kaappauksia sun muita.. Suorastaan hirvittää.. Rukoilen vähän välii sitä et M pääsee turvalliseti kotiin keskiviikkona..

Oon menos vissiin laivalle 9.5 kahen mun kaverin kanssa. Jännittää ihan sikana, mut mun on tehtävä tää..  Psykoterapeutti A:kin on sitä mieltä et se on hyvä idea et mä meen sinne. Ni nään et oon turvassa, vaikka äiti ei ookkaan rinnalla. Pelottaa ihan sikana, et joku tekee mulle jotain.. tai et laiva uppoo tai jotain. Mut mun on tehtävä tää...

Nyt on hiukkasen ahdistava olo, mut kyl tää varmaan tästä...

Varmaan siks ahdistaa ku tääl kotoon oli vähän riitaa. Maken ja isän välillä. Kauheet huudot ja mä en tykkää.. Sitte Make purkas pahat olot sit silleen et se lähetteli mun kännykkään isän haukkumis viestejä omasta huoneestaan.. Mä en tietenkään kannustanu sitä kirjottelemaan niit, mut tein kuitenki selväks et oon sen puolella. Mulla menee ainakin niin et ekana sisarukset ja sit vast isä... anteeks nyt vaan. Sit mä vähän huolestuin ku se alko kirjottelee et se karkaa kotoot. Uskon et sain sen kuitenki tajuumaan et se ei oo hyvä idea....

Kuolema pelottaa, todella paljon...

En sit viillellykkään.. Vaikka olisin todellakin ansainnut sen. Mut parempihan se tietty on että en viillelly. Pettäisin läheiset ja itteni. Ja ne ihmiset jotka yrittää auttaa mua, kuten psykoterapeutti A, hoitaja T ja toimintaterapeutti J. Ja plus, on siinäkin osasto vaara jos jäisin kiinni viilelystä. Onneks mulla on mun usko. Rukoilu auttaa. Rukoilen nykyään melkeen taukoamatta. Varsinkin sillon ku pelkään kuolevani. Eli melkeen koko ajan. Ku kävelen ulkona, ettei joku hyökkää mun kimppuun, ku meen rappusia pitkin, etten tipu, ku syön, etten tukehu, ku meen nukkumaan etten kuole yöllä, aina autossa, yleensä koko ajon ajan. Pelkään että kaadun ja lyön pään, tai saan yhtäkkii sydänkohtauksen. Pelottaa et taivaalta tippuu jotain mun päälle, pelkään autokolareita ja tulipaloja. Pelkään ötököitä, jos ne on vaikka vaarallisia, pelkään sairauksia kuten syöpiä ja verisairauksia. Kokeilen vähintään kerran päivässä rinnat rintasyövän varalta. Pelkään matkustaa junalla ja lentokoneella. Pelkään jopa sitä että Nelli koira sekoo ja puree mua johonki kaulaan tai johonki ja vuodan kuiviin. Tää maailma on liian pelottava. EN HALUA KUOLLA VIELÄ!!!

Näin yks yö semmosta unta, jossa vuosin verta alapäästä niin paljon et menetin tajuni ja heräsin sairaalassa. Olin menettäny paljon verta. Se kohta ku mä menetin tajuni, tuntu ihan siltä miltä uskon kuoleman tuntuvan. Mä sanoin siin tilanteessa "Ota mut kotiin Isä", koska luulin kuolevani. Se oli aika pelottavaa.

On hyviikin asioita tapahtunu. Krisse oli eilen meil kylässä koiransa kanssa :) Me käytiin saunomassa (mukana oli myös toinen sisko, K) isovanhempien luona. Se oli ihanaa ja saatiin jutskata ihan rauhassa. Sit kotoon syötiin jätskii (ben and jerry's strawberry cheesecake), pelattiin trivial pursuittii ja laulettiin karaokee yö myöhään(siis ihan kotona). Se hyvä puoli on omakotitalos, et aika koval sais musiikki olla et naapurit häiriintyy. Mut siis joo :) Ehdottomasti oli viikon koho kohta toi Krissen vierailu <3 br="" kiitos="" krisse="">

Like father like son

Todellakin. Ajattelin päivällä, että voin vihdoinkin kirjoittaa tänne jotain positiivistä... Nauran mielessäni itselleni. Kuinka tyhmä voi ihminen olla. Oli ihan täydellinen päivä aamusta alkaen. Vittu. Sitten tuli baaba ja pilasi kaiken. Se sai jonkun ihmeen harhaluulo kohtauksen. Kun me oltiin olkkarissa katsomassa telkkuu, siis me kaikki (äiti, baaba, mä ja Make), ni äiti ja baaba jutteli jotain keskenään. Sitten mä matkisin Makee, kun se laulaa yhden kohdan aina väärin yhden piirretyn themesongissa, ni sit Make mulkasi mua vihaisesti ja mä vastasin siihen katseeseen semmoselle "ei voi olla totta, et suutut leikistä" katseella ja sitten Make käänsi pään pois vihaisesti. Sitten baaba kesken niitten keskustelua: "Noni, okei. Mä tiedän mitä täällä tapahtuu! Teillä on jotain sala signaaleja ilmeillä mua vastaan! Mä näin ku Make teki näin ja sit Sandra blaablaablaaa" MITÄ VITTUA!? Siis mä luulin, että mun siskolla on skitsofrenia, mutta ehkä se on vaan perinyt sen tapasta käyttäytymistä isältään. Ei toi kyllä normaalia voi olla. Sala signaaleja!?! Tosin tässä tulee taas ilmi se fakta, että baaba on narsistinen. Aina kaikki, mistä puhutaan liittyy jotenkin siihen. Siis oikeesti! Esim: "Hei jee mä sain kympin matikan kokeesta" "Noni minun lapsi sai kympin matikan kokeesta, se on perinyt sen minulta" tai kun se kysyy joka koulupäivän jälkeen "mitä te puhuitte minusta tänään?" NO EI VITTU SANAAKAAN! Hävettää kun on tommonen isä, ni en kehtaa puhuu siitä! Ja paljonpaljonpaljon muita juttuja. Jos alkaisin kirjoittaa kaikkia, ni menisi ehkä pari vuotta.

No kuitenkin, ni sitten mä sanoin, tosi vihaisena tietenkin, niinku se oikeasti meni. Ni sitten sitä nolotti tosi pahasti ni sit se päättikin kääntää koko jutun mun syyksi. Kun äiti sanoi: "Noni, ei jatketa enää,ei jatketa enää" Sit baaba: "You think she is going to lopettaa? Jatka jatka jatka" Mua vitutti niin sanoin kuvaamattoman paljon! Siis oikeesti mä olisin voinut ampua sen ihmisen. Olisin varmasti ampunut jos mulla olisi ollut ase! Sitten se teki semmosta ällöttävää käden liikettä, silleen ku tehdään kun kehotetaan jatkaa puhumista. "Jatka jatka" Mä sanoin: "Totta, mä voisin jatkaa vaikka loputtomiin" Sitten äiti sanoi, että mennään sinne lenkille Nellin kanssa, niinku oltiin sovittu just ennen tappelua. Me mentiin eteiseen, sitten Make sano, et sekin tulee, koska se oli vihainen baaballe. Sit baaba huusi olohuoneesta: "Sandra ja Markus tänne heti" JOO VARMAAN!! Ei menty, ni sitten se tuli sinne eteiseen: "Markus, jos sinä veikkaat ja valitset tämän hevosen(osotti mua), ni sä häviät. Parin vuoden päästä se ei ole täällä enää ja minulta sä et sitten saa rakkautta" Sit se meni pois semmonen ylimielinen katse naamallaan, ajatteli varmaan: "No nyt kyllä hyvän heitin, voi että mikä neronleimaus(ja siis en oikeesti yhtään liiottele, kun kirjoitan tälleen, siis oikeesti se ajattelee just noin)" Sitten mä sanoin Makelle kuuluvalla äänellä: "Kuule Markus, jos sä veikkaat mulla, ni sä et tule koskaan häviämään. Vaikka mä muutan pois, ni se ei tarkota, että mä en rakasta sua."

No sitten me mentiin ulos ja baaba tuli siihen pihalle vielä jotain sössimään. En edes muista mitä se sanoi(ONNEKSI!). Jotain mäkin sit siinä viel huutelin ja silleen. Sit juteltiin äitin kanssa tosta asiasta ja mua vitutti niiiiiiiiiiiiiiiin paljon. Siis oikeesti mua vituttu. Sitten oltiin tulossa kotiin päin ja mä sanoin , että en voi tulla, koska mua pelottaa fyysisesti. Mä sanoin, että on se mua ennenkin lyönyt ja potkinut. Äiti ei vaan käsittänyt. Se sanoi, että mun ei tarvitse pelätä. No menin sitten kotiin. Odotin ekana eteisessä ulkovaatteet päällä, kun äiti meni juttelee baaballe. No se oli jo rauhoittunut, ni jäin kotiin. Mä en ollut tulossa kotiin, mutta kun äiti ei päästänyt Makea mukaan(oltais menty jonkun siskon luokse) ni en mä voinut sitä yksin jättää. Se olisi ollut tosi itsekeskeistä. Nyt ei olla sen vittunaaman kanssa puheväleissä ONNEKSI! En halukkaan olla. Parempi mulle niin, ni ei tarvitse esittää, että mä halun puhua sille ja nauraa sen tyhmille kuluneille vitseille. Freedom!!!

Tätä oli tosi vaikea kirjoittaa, koska mua vituttaa palata näihin vittumaisiin ajatuksiin uudestaan. Nyt jälkeenpäin mä ajattelen, että tämä on joku sukupolvelta toiselle periytyvä yritys tappaa mut, vai pitäisikö sanoa tapattaa, eli saada mut tekemään itsarin.

Me mentiin Maken kanssa katsomaan sit leffaa ylös, Make tuli mun huoneeseen yökylään. Make nukahti aika nopeasti. Mua vaan itketti koko ajan. Sitten mä yritin alkaa nukkua. Katokkusiit tulee jotain. Joskus 12 laitoin telkun kiinni ja jostain syystä mä olen vieläkin hereillä. Kävin tsekkaa lääkekaapin avaimen. Siellä se on. Wait for it...

Oon joo tosi väsyny tähän
toivon, että joku ajattelis vähän.
En tääl kai kovin kauaa jaksa olla
Ranteet auki olis pitäny vetää jo viimeviikolla.
Turha elätellä toivoo tässä,
en tuu mitään enää saavuttaa elämässä.
Tyhjii sanoi, tyhjii tekoi,
veitsen kans vaan syvempii vetoi.
Oman käden kautta,
mä häivyn jumalauta.
Jos en tänään, ni huomen viimeistään,
jossain muualla jatkan elämää.

Mä en tajua itseäni enää. Siis mä haluun kuolla, haluun tappaa itseni. Kuitenkin mä pelkään kuolemaa. Mulla on nykyisin tosi usein mielessä kuolema ja se, että mitä jos tosiaan kuolen ennen kuin saan lapsia ja hyvän työn ja oman talon. Se olisi kauheeta. Se on hirveen ahdistava ajatus ja mua tavallaan pelottaa. Mä käyn läpi niitä tunteita, jotka tuntisin kuolleena. Outoa, että pelkään niin paljon, kun kerran haluan kuolla. Ehkä mä en sitten oikeasti haluakaan kuolla. Luulen vaan. Sitten mua pelottaa, että joskus kun on siinä tilassa, missä en pysty oikeen ajattelee ja toimii oikein, et mä tapan itseni. Vaikka en edes sitä halua..?

Oli yksi hyväkin juttu. Nimittäin viime öinen uni<3 Se oli niin ihana, että en viitti ees kirjottaa sitä tänne :) Oikeastaa on toinenkin ihan hyvä juttu tässä lähiaikoina. Nimittäin se, että kuorossa sain pari soolo osuutta, tosin yhden toisen tytön kanssa, mutta kuitenkin. En kyllä viitsi kertoa noille, kun ne rupee vaan valittaa, et miksi en laula ihan yksin vaan sen toisen kanssa. Se on ärsyttävää. Mikään ei riitä... Aina pitäisi olla pikkasen enemmän kuin mitä oon....

Lamb of God

Osa elämää,
tätä pientä hetkeä.
Aaltoilevat tunteet,
ajatukset piiloon sulkee.
Suurinta voimaa ei ole.
Kosketus ei ole tunne,
huokaisu on.
Kylmätväreet,
tiheä hengitys,
kipu, ahdistus,
viha, onnettumuus.
Olen vain yksi miljoonasta,
miljoonista,
Yksi,
joka kuvittelee olevansa ainoa laatuaan.
Olen vain massatuote,
häviän massaan.
Kuolen tuntemattomana.
Yksi tuntee minut,
tietää minun jokaisen kosketuksen,
kuulee minun jokaisen huokauksen,
näkee minun jokaisen kyyneleen,
ei jätä yksin,
rakastaa, välittää, huolehtii.
Olen sinun lapsesi Isä.
Minä olen karitsa
ja sinä olet minun paimen.

Gone Reality

Tänään oli ihan hirvee päivä! Ensin isä kanssa oli riitaa ja nyt illalla piti mennä Krisse siskon luokse yöksi pikkuveljen kanssa, mutta tuli riita ja tultiin pois sieltä. Kaikki luulee, että mä oon ilkee tahallaan, mutta tä päivä oli mulle tosi suuri haaste henkisesti. Ei sitä ymmärrä, jos ei joudu asuu mun ajatusten kanssa. Oon nimittäin koko päivän monessa eri tilanteessa joutunut kuulemaan juttuja yhdestä inhottavasta henkilöstä, joka satutti mua joskus todella pahasti. Jotenki se viha sitä henkilöä kohtaan alkaa kertyä ku sitä ajattelee. Nyt oon aika hyvin saanu sen pysymään pois mun milestä just niinku viiltelemällä ja juomisella ja nyt lähiaikoina se ei vaan oo noussu mieleen(onneksi). Mutta jos joku on koko ajan puhumassa siitä, ni all those painfull memorys are flashing through my eyes. Eikä kukaan oikeen näytä ymmärtävän sitä..

No sit tosiaan, kun lähin vihasena kävelemään pois Krissen luota yksin, en todellakaan ollu menossa kotiin, vaan rautatieasemalle. Jotenki siellä tulee semmonen voimakas olo. Mun elämä on vihdoinkin mun omissa käsissä. Ja sit jos oikeen hyvä tuuri käy, voimistun niin paljon, että löydän itseni pian raiteilta istumasta. No sisko lähti autolla perään. En olisi noussut kyytiin, jos Markus ei olisi tullut mua kädestäpitäen taluttamaan autoon. En tiiä ymmärsikö se mihin olin menossa, mutta ainaki sillä oli itkukurkussa.

Tulin Krisse kyydillä kotiin. Meni hetki, ennenkuin pääsin pois siitä inhottavasta tunteesta, missä ajatukset ei kulje ja hengitys tiheentyy. Markus kysyi multa, että mihin olin menossa ja sillä oli taas itkukurkussa. Sanoin, että olin menossa kaverin luokse ja Make suodatti sen aika hyvin. Sitten se sano jotain et: Aattele,sä olisit vielä kävelemässä tuolla ulkona. Ja se tarkotti että vakava tilanne oli jo ohi. Hyvä niin. Nyt se odottaa mua nukkumaan. Ei halunnut että nukun olo huoneessa yksin. Menen sinne nyt..

Jos Makea ei olis, ei olis enää muakaan ollut pitkään aikaan.

Mä oon muuten päättänyt nyt sata prosenttisesti, että hoitoneuvottelussa mä aijon sanoa, että katkasen yhteydet sinne ja lopetan lääkkeet. Nupo on turha. Lääkkeet on turhia.. Oon sen näitten kuuden tuskaisen vuoden jälkeen ymmärtänyt. Mua ei voi auttaa. Jään tällaseksi tai sit tapan itteni.

Oma koti kullan kallis

Kirjotin eilen, että perhe on mulle tärkeä. Ja en nytkään väitä muuta, mutta perhe on myös kaikkein kauhein asia mun elämässä. Varmaan yks suurimmista syistä mun ongelmiin. Sillon joskus ihan kakarana mä olin jatkuvasti yksin. Olen kolme vuotta nuorempi ku mun nuorin sisko, joten en päässyt kovin usein mukaan leikkeihin. Viihdyin mä kyllä hyvin yksinkin, mutta olisin halunnut olla ”isojen tyttöjen” kanssa. Ja sillon joskus harvoin, kun mä pääsin mukaan leikkimään ”kotista”, mun rooli ei ollut kummoinen. Ja kun mä sanon näin, ni mä myös tarkotan sitä. Mun rooli oli parhaimmillaan piika. Joskus olin naulakko ja joskus patsas :D Sillon pienenä se oli vaan hieno juttu, kun pääsin mukaan ja nyt ”aikuisena” se vaan naurattaa. Mutta kuitenkin välillä tulee sellanen olo, että mua ei huolittu mukaan… Että mä olin jotenki turha ja viallinen. Vaikka kyllä mä tiedän, että mun siskot ei ajatellu sillon niin. Nykyäänkään mä en pääse siskojen mukaan kovin usein, ne ei varmaan kauheesti tykkää musta ku oon niin… tällanen.. Mut onneksi mulla on Markus. Vaikka meillä sitä ikäeroa vasta onki. 8 vuotta.. Mutta mä oonki (kuulemma) paljon ikäistäni lapsellisempi. Tätä sain aika paljon osastolla kuulla. Psykologilta ja lääkäriltä ja hoitajilta.. Se sit vissiin johtuu siitä, että ku mä olen opiskellut ja menestynytkin ihan hyvin ja samalla yrittäny olla ajattelematta tunteita ja vaikeita ajatuksia ja yrittäny sivuuttaa ahdistuksen, ni se on vieny niin paljon mun energiaa, että en ole ehtinyt kasvamaan henkisesti oman tasoni mukana. Mutta olen kuulemma tavallista älykkäämpi (ristiriitaista, jos multa kysytään)

No anyway. Nyt mul on semmonen tilanne, että olen siis toistaiseksi vielä alaikänen ja äiti ei anna mun muuttaa pois kotoa, mutta mä en voi asua enää kotona. Äiti sanoo, että niin kauan ku mulla on ongelmia, ni en saa asua yksin. Äiti on sitä mieltä, että mä en saa edes täysi-ikäsenä muuttaa pois kotoa, ennen ku olen ”terve”. No sitten kun mä olen 18-vuotias, mä saan päättää siitä itse, mutta nyt, kun mä olen vielä alaikänen, mun on pakko asua kotona, mutta mä en voi! Eilen nimittäin mun isä uhkaili mua väkivallalla. Mä en todellakaan pelkää sitä. On se mua monesti lyönytkin, sillon ku olin pieni, mut tää on nyt eri juttu. Ja niinku sanoin, ei ole kyse pelosta. Senkus vetää mua turpaan, en mä niin paljon pelkää fyysistä kipua. Kyse on alemmuuden tuntemisesta. MÄ VIHAAN KU MUA ALISTETAAN! Ja nyt mun on ihan pakko päästä pois täältä. Ajattelin silleen, että nyt ens viikon asun vielä täällä ja sit muutan kuukaudeksi isovanhempien luokse ja sit omaan asuntoon… Mä kyllä tiedän, että en pysty asumaan yksin. Mut en keksi muutakaan vaihtoehtoa.

RAIVOSTUTTAAA!!! Ihan niinku mulla ei olis tarpeeksi muutenkin! Vituttaa.. Mä meinasin eilen viillellä. Ahdisti niin paljon. Mut sitten mä miettisin, että en anna toisille sitä tyydytystä. En alistu jonkun takia viiltelemään. Mun ei pitäisi alistua edes tuntemaan ahdistusta tai raivoa, mutta mäkin olen vain ihminen.

Yksin laiturilla kesäyönä,
muistot sekoittavat pääni.
Miten pääsisin eroon,
näistä ajatuksista,
näistä valtavista tunteista,
ahdistuksesta.
Yksin laiturilla kesäyönä,
kyyneleet vierivät alas poskea.
Yksi keino auttaa aina,
kyyneleet muuttuvat vereksi.