Oon viime syksystä tavannu yhtä pappia parin viikon välein. Se oli mun rippipappi A. A on ihana ja mahtava nainen. Se on auttanu mua paljon. Mä ensin puhuin A:n kans silloin tällöin facen privassa. Sillon ku tarvitsin apua. Pyysin häntä rukoilee mulle jne.
Sitte yhen kuoroesityksen päätteeks halusin antaa hänelle mun tekemän cd levyn, joka siis sisältää mun laulamia ja M-siskon kitaralla säestämiä nuorten veisuja punasesta veisukirjasta. Kirjotin mukaan pienen kirjeen jossa kiittelin A:ta saamastani avusta.
Siinä samassa A anto työpuhelimensa numeron ja sovittiin et aletaan tapailee säännöllisesti. Sovittiin sit eka aika ja vähän jännitti kyl mut sit tajusin et turha jännittää. A on tosi hyvä kuuntelee, puhuu ja auttaa. Se aina tapaamisis rukoilee mulle. A tietää mun kipeimmät jutut koska rippiaikoina piti kertoo elämästä ja mähän kirjotin... (ja tää on siis niiltä ajoilta ku olin 21-vuotias ja olin kihloissa. Nimet muutettu):
Minun elämäni
Nimeni on Sandra. Olen 21-vuotias. Minulla on suuri perhe, johon kuuluu lisäkseni kolme isosiskoa: M-sisko(-89), Krisse(-88) ja K-sisko(-86), yksi pikkuveli, Make (-00) ja vanhemmat. Minulla on myös isoveli, M(-85), mutta hän kuoli n. vuoden ikäisenä. En ole koskaan siis nähnyt häntä, mutta taivaassa me tavataan. Tärkeänä osana perhettä ovat myös lemmikit, Nelli-koira ja Maxi-kissa.
Minä harrastan tällä hetkellä ainoastaan kanttori K:n vetämää gospel-kuoroa. Se on erittäin mukava harrastus. Rakastan laulamista koko sydämestäni. Ja parasta kuorossa on se, että saa laulaa Herralle ja voin laulaen viedä ilosanomaa.
Luonteeltani olen ujo ja hiljainen, erittäin epäsosiaalinen ja suorastaan vetäytyvä. Ennen näin ei ollut. Mutta elämän minuun jättämät kolhut ovat muokanneet minun olemusta, valitettavasti. Olin ennen sosiaalinen ja ehkä vähän liiankin näkyvä persoona, mutta sitten 18-vuotiaana jouduin raiskauksen uhriksi ja muutuin täysin erilaiseksi. Tähtään siis elämässäni siihen, että olisin joskus samankaltainen kuin ennen. Ja siihen, että uskaltaisin taas liikkua ulkona yksinkin. Ja pyrin myös sellaiseen elämään, jossa minun ei tarvitse satuttaa itseäni. Aloitin itseni satuttamisen 11-vuotiaana ja nyt olen noin vuoden ollut tekemättä sitä, Jumalan avulla. Olen myös joutunut 5-vuotiaana seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi isoisäni toimesta. Lisäksi pyrin elämään Jumalan lain mukaan, vaikka se onkin mahdotonta. Kukaan ei kykene elää lain mukaan, mutta onneksi meillä on armon lahja.
Elämässä arvostan uskoa Jeesukseen Kristukseen ja vapautta, pahoista asioista pois pääsyä. Arvostan myös perhettäni sekä minua psyykellisessä elämässä eteenpäin vieviä henkilöitä. Juuri nyt tärkeää minulle on musiikki, koirani ja kihlattuni M. Nämä ovat asioita, perheeni lisäksi, joista en luopuisi Myös psyykkinen hyvinvointi ja tervehtyminen masennuksesta ovat hyvin keskeisiä asioita. Iloa tunnen aina, kun laulan. Iloa saan myös rukouksesta ja Jumalan kanssa ”juttelemisesta”. Usein perhe ja koirakin saavat minut hyvälle tuulelle.
Minä olen tällä hetkellä työkyvyttömyys eläkkeellä, sillä koulun käynti ja työn teko ovat olleet ylitsepääsemättömän vaikeita. Nyt keväällä minulla on kuitenkin aikomus jatkaa aikuislukiota. Jos en kykene olemaan koulussa, suoritan jonkun kurssin itsenäisesti. Minulla on ollut kontakteja psykiatriseen hoitoon jo 10 vuotta. Tällä hetkellä käynnissä on psykoterapia ja sosiaalisten taitojen ryhmä, joka voi auttaa minua ihmis- (lähinnä mies-) pelossa. Elämäni on ollut vaikeaa, mutta usko vie minua eteenpäin. Jumalan voima on suuri!
Tämmösen kirjotin siihen. A kiitti mua avoimuudesta ja vakuutteli että hänellä on salassapitovelvollisuus kun sitä kysyin.
A siis tietää musta paljon ja nyt tietty vielä enemmän ku ollaan alettu tapailee. Mua harmittaa hirveesti ku meijän piti tammikuussakin tavata mut mä jouduin osastolle. A sano whatsappissa et rukoilee mulle ja et tavataan kun pääsen pois. Se ei uskonu että mua vakoillaan. Meijän keskustelu meni näin:
-Hei Sandra! Mitä sulle kuuluu?
-Ei kovin hyvää... pelottaa koko ajan et ne jotka vainoo mua, tulee hakee mut ja tekee mulle jotain pahaa. Ne puhuu mulle. Mun pään sisään. Sanovat et jos poistun mun huoneesta ni ne tulee hakemaan mua. Ja kukaan ei usko...
-Voi Sandra, rukoilen sulle rauhaa! Ja sitä, että äänet vaikenevat.
-Kiitos. Mutta uskotko sä mua?
-Mä uskon, että sulla on tosi pahaolo ja, että kuulet ääniä mielessäsi. Toivon kovasti, että paranet!
-Mut et usko että mua vainotaan?
-Mä uskon, että sä voit huonosti ja rukoilen,että lääkärit osais auttaa ja Jumala parantas sut.
Jne.
Nyt kun jälkeen päin aattelen ni laitoin A:n aika paskaan tilanteeseen enkä ihmettelis yhtään jos se ei haluis enää tavata mua. Se on nyt vissiin helmikuun loppuun saikulla. Mikäköhän sillä on.... en kehdannu kysyy...
Mä kerroin A:lle et jouduin vähän valehtelee et pääsin pois sairaalasta.
-Kannattaa olla rehellinen, siellä kuitenkin halutaan auttaa sua ja mä uskon,että Jumala.auttaa meitä mm.lääkärienkin ja hoitajien kautta.
Näin A vastas. Mut mun oli pakko valehdella koska vihaan sairaalaa!
A on ihana, suvaitseva ja ymmärtäväinen. Se osaa aina valita oikeet sanat ja on aina mun puolella kun kerron juttuja. Mul on jo kova ikävä sitä! Tiiän kuitenki että A rukoilee mulle aina välillä. Se on ihanaa. Sitä kaipaankin.
Tämmönen kilometri postaus A-papista.
