Oliko se täällä?

 Soitin eilen yöllä osastolle. Siel vastas semmonen nais hoitaja A. Mä kerroin että musta tuntuu että se mies oli tääl. A vakuutti et ei ole ketään tääl ja rauhotteli. Se sano et: koita vaikka laulaa hiljaa ku siitä sä tykkäät ja sä oot hyvä siinä, tai mee kastaa kasvot kylmällä vedellä. Mä sanoin etten uskalla mennä kylppäriin ku pelottaa se mies. Sit A sano että: et sä voi omassa kodissa pelätä. Et kyl pitää uskaltaa mennä vessaan. Ja et ei siel ketään ole. 

Lopuksi se sano että koita noita juttuja ja jos ei auta ni soita uudelleen. 

No mä voitin pelkoni ja menin kylppäriin. Kastelin kasvot ja menin takas sänkyyn. Olo helpotti mut en saanu nukuttua. Valvoin kuuteen ja nousin sängystä klo 9.30. Eli kyl mä muutaman tunnin nukuin. Onneks. Huomenna ei tarvi herätä aikasin ku ei oo aamusta mitään menoo. 

Huomen en nää ketään hoitajaa mut to pitäis tulla aspan hoitaja M. Se on niin ihana ja sille on helppo puhuu. Toivottavasti se tulee eikä R. Vaikka on R:kin ihan kiva.

Aattelin hakee koneen tänne porukoille. Ollaan siis K-siskon kanssa talo ja kissa vahteina ku vanhemmat on asuntoauton kanssa reissussa. Nii. Ni aattelin hakee sen koneen ni voisin pelaa simssii. 

Mut joo. Toivottavasti saan ens yönä unta paremmin.

Paha olo.

 Se mies on täällä. Porukoitten kotona. Se haluaa tappaa mut. Viedä loppuun sen mitä se oli aloittanut yli kymmenen vuotta sitten. En oikeestaan tiiä pitäiskö mun uskoa siihen. Vai onko se harhaa. Ei se voi olla täällä. Ei millään. En kuullu oven käyvän. Eli onko tää harhaa?  Hitto ku ei voi luottaa omiin aisteihin. Pitäskö soittaa osastolle? Ehkä se vähän helpottais oloa. 

What to do? Tekis mieli viiltää. Kivun kautta pääsen takas todellisuuteen. En voi... En vaan voi. Soitan sairaalaan.

Onko tää umpikuja?

Mitä mun pitäs tehä? Jos se on totta.. Jos ei oo. En voi puhuu tästä kellekkään. En enää. En vielä. Kumpa mun elämä muuttuisi edes vähän normaalimmaksi. Sillon täkin olis hyvä juttu. 

Itsemurha unet on kauheita. Mutta raiskaus unet on vielä kauheempia. En koskaan pääse pakoon. Ne aina saa mut kiinni. Se mies ja mun isoisä. Ne satuttaa mua mun unissa. Mutta pahempi on se että ne satuttaa mua myös hereillä. Tai siis en tiiä tekeekö mun isoisä sitä kun se on jo kuollu. Mut se mies tekee sitä mulle. Sitä kipua. Sattuu. Tuntuu ku raiskattais. Se tekee sen jotenkin telepaattisesti. 

Voi kuulostaa oudolta. Mutta mä tiiän että se on niin. Se sanoo niin. Ja siitä ei saa puhuu ku muuten se satuttaa mua viel kovemmin. 

Maanantaina tai tiistaina, en muista kumpi päivä se oli, niinni aamusta heti ahdisti ja tuntuu sitä kipuu. Se vaan paheni koko ajan. Sit aspan hoitaja M tuli kotikäynnille. En muista mitä me tehtiin mut sain sanottiin että ahdistaa ja sattuu. Sanoin että en voi sanoo että mihin mua sattuu. M arvuutteli ja osui lopulta oikeeseen. Juteltiin jonki aikaa siitä. Vaik en olis saanu. Sitte se sano että sen tekis mieli halata mua. Sanoin että kyllä mua saa halata. Sit se tuli mun viereen istuu ja halas mua. Se tuntu hyvältä. Ja lievitti ahdistusta. En kauheasti muista mitä kaikkea siinä sit tapahtu. Mut M on ihana.

Emmä sit oikeen tiiä et mikä on.. Mut nii. Meen nyt nukkuu. Öitä. Kai.

Kuolema

 Se mies on täällä taas. Tällä kertaa mä näin sen. 

Ja mua ei päästetä ulos. Haluun sinne koska haluun kuolla. Kai mä nyt saan ite päättää millon kuolen. Sen yhden asian haluaisin päättää jos en mitään muuta.

Kuvahaaste pv 13

pelkään miehiä. Etenkin tän nääkösii

Päivä 13: kuva jostain mitä pelkäät

Päivä 14: kuva joka kiihottaa sinua

Päivä 15: kuva sinusta ja ystävästäsi (ystävistäsi)

Päivä 16: kuva kännykästäsi

Päivä 17: kuva huoneestasi

Päivä 18: kuva jotain haluaisi tehdä ennen kuolemaasi

Päivä 19: kuva suosikki soittimestasi

Päivä 20: kuva jostain mitä teet joka päivä

Päivä 21: Kuva, joka kuvaa elämääsi

Päivä 22: kuva henkilöstä jonka haluaisit tavata

Päivä 23: kuva sinusta enemmän kuin 10 vuotta sitten

Päivä 24: kuva henkilöstä jota ihailet

Päivä 25: kuva joka saa sinut hymyilemään

Päivä 26: kuva, joka tekee sinut vihaiseksi

Päivä 27: kuva, joka tekee sinut surulliseksi

Päivä 28: kuva parhaasta puolestasi/osastasi

Päivä 29: kuva tuskallisesta muistosta

Päivä 30: kuva onnellisesta muistosta

Te jätitte muhun jäljen

Mut tapettiin ku olin viis.

Murhattiin kylmäverisesti veitsellä siis.

Syytin itteeni yli 20 vuotta. 

Häpesin itteeni syyttä suotta. 

Enhän mä mitään siitä ymmärtänyt. 

Harmitti vaan ku sen henkilön piti lähtee meiltä pois heti nyt. 

Sen miehen vihainen katse joka ei häivy mun mielestä koskaan.

Katso peiliin, syyllinen seisoo siellä vaan.

Miks kukaan ei kertonut mulle etten oo syypää.

Kai ne aatteli et tää asia vaan tähän jää.

Kun mä vihdoin olin päässyt siitä pahasta melkein yli, tulit sinä.

Teit mulle pahaa jota en voi unohtaa ikinä.

Veit mun ihmisarvon, ihmisyyden ja koskemattomuuden. 

Olinko tosiaan tosiaan vain 11euron arvoinen.

Älä itke Sandra. Tätä ei tapahtunut.

Älä itke Sandra. Mitään ei tapahtunut.

Miks mulla ei ollu oikeutta päättää mun kehosta. 

Mielessäni teille kostan. 

Parempi kai yrittää antaa anteeksi.

Vaikka te teette sen aivan vitun vaikeeksi. 

Mun on ollu pakko ottaa oma keho haltuun, siksi viiltelin.

Mut se on nyt loppu, päätin niin.

Pakko oppia hallitsemaan kehoa jollain toisella tapaa.

Yks asia on varma, itteeni en tapa.

Älä itke Sandra. Mitään ei tapahtunut. 

Kyllä tapahtui. Ja se tapahtui mulle. Kahdesti. Ja oikeus ei tapahtunut. Kumpaakaan ei tuomittu.

Se mies käy täällä

Nyt on taas semmonen olo et tekis mieli kuolla. Äänetkin huutaa. Pitäis päästä ulos. Täällä sairaalassa se ei onnistu. 

Se mies käy täällä välillä yöllä. Se raiskaa mua. Se sattuu ihan vitusti. Ja parina yönä on tullu vertakin virtsan mukana. Ja sille ei oo mitään muuta selitystä ku se et se mies käy tääl. Sitä voi olla vaikee ymmärtää jos ei koe tätä samaa.  Voi kuulostaa oudolta et mä kuulen, tunnen ja haistan sen miehen mutten nää sitä. Se tekee sitä telepaattisesti. Se ei varsinaisesti oo tääl vaikka sit onkin. Kukaan ei usko. Tai sit kaikki on mua vastaan ja on mukana täs kipu hommassa. Et niil on joku laite jonka kautta se telepaattinen yhteys on mahdollista.

Ja sit toinen juttu. Yks hoitaja E yrittää mut saada mut muuttaa johonki tuettuun palveluasumiseen. Kato ku muutan. E:n mielestä käyn liian usein osastolla. Että en pysty asumaan yksin. Mut se on onneksi vaan sen yhen hoitajan mielipide.  Lääkärikään ei varmaan oo sitä mieltä..

Omapahan oli vikani

Paha olo. Tekis mieli viiltää. Se olis ihanaa. Ah sitä hallinnan tunnetta. Mä päätän millon sattuu ja missä kohtaa kehoa. Ne ei päätä sitä vaan minä. Get out of my head. Näin sitä miestä taas eilen. Se tuntuu vaan aina yhtä pahalta. Vaikka vaan ajoin sen ohi autolla. Kelatkaa jos olisin vähän painanu kaasua. Ja kaartanu vasemmalle. Ajanu sen yli. Se sais mun puolesta vaikka kuolla. Sekin tappoi mut. Mikä oikeus sillä oli vahingoittaa mua jos mä en saa satuttaa sitä. Mietin vaan sitä makaamas kuolleena tien vieres. Se tuntuu niin oikeelta.

Tietenkään en koskaan pysty tekemään niin. Sitä paitsi omapa on vikani ku en ilmottanu siitä sillon poliisille. Turha sitä on jälki käteen parkua. Ja muutenki. Mähän annoin sen tapahtua. Mä lähdin sen miehen mukaan. Elämäni suurin virhe arvio. Ja mä oon muka järkevä ihminen. 

Ahdistaa niin vitusti. Pää täynnä ajatuksii joista en saa kiinni. Paitsi viiltely-ajatukset. Ne on kirkkaana mielessä. Mut kun en voi. 

11 euron arvoinen

11e. Sen arvonen mä oon. Ainakin sen miehen mielestä. Se siis tuhos mut 11 euron viina pulloo vastaan. "Kato nyt, Sandra. Tätä sä joit" 

Tekis hirveesti mieli juua viinaa. Ja viiltää. 

Mun on pakko selvitä ens vuoteen. Sillon pitäis alkaa traumaterapia. Nojaudun nyt siihen. Se on mun kiintopiste. Joku jota odotan.

En saa tappaa itteeni ennen ku oon kääntäny kaikki kortit ja se terapia on mun viimeinen kortti.

Jumala auta mua. Anna mulle voimaa jaksaa siihen saakka. 

Se on täällä taas

Oon yhä osastolla. Piti vaihtaa akuuttipsykoosiosastolta kuntoutuspsykoosiosastolle. Oon niin usein tääl ja nyt ku tää osasto jakso on viel ollu niin pitkä. Verrattuna aiempiin jaksoihin ku oon saattanu olla vaan 3-5päivää. En taju et kui nyt tää paha olo vaan jatkuu.

Mä jollain osin tajuun et kui mun piti vaihtaa osastoo mut osa musta sanoo et ne vaan halus päästä musta eroon ja eivät jaksaneet hoitaa mua... Mua delegoidaan jatkuvasti eteen päin. Kukaan ei halu auttaa mua.. ehkä mua ei voi auttaa.

En olis halunnu vaihtaa osastoa. Pitää kaikki taas kertoo alusta ja kukaan ei ymmärrä mun vaivoja. En jaksais kertoo taas niitä vaikeita juttuja. Akuuttiosastolla muutama ihminen tiesi musta tosi paljon. Etenkin tulee ikävä N:ää. Sille pysty puhuu ja se yritti ymmärtää. Nyt ei oo ketään jolle pystyis puhuu. Kaikki on ihan vieraita. Ja en ees oikeen viel tiiä osaston tapoja.

Mut niin.. on ollu jotenki vaikeempi kausi. Ahdistaa ja kuuluu paljon ääniä.. ja nyt ne äänet on semmosii et jos en tottele ni ne tekee mul sitä kipuu sinne. Raiskaaja on ollu taas läsnä enemmän. Ja en tiiä onko se oikeesti täällä. Mut toi kipu mitä mul tulee tottelemattomuudesta ni sillon se mies ei ees oo tääl välttämättä. Äänet kans sanoo että jos syön tai otan lääkkeitä ni mun perheelle tapahtuu jotain pahaa. Lääkäri sano että se on hölmö ajatus... mut kun se ei oo ajatus. Se on täyttä totta. Mä oon kuitenki syöny ja mul on myöskin eilen ja edellispäivänä annettu injektiol lääkettä. Sen takii mul nyt sattuu sinne. Ja se on kova kipu. Ja tuo kaiken niin elävänä mieleen.

Oon viillelly taas. Useeseen kertaan. Se auttaa hetkeks ahdistukseen ja hiljentää ääniä.

Tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

Tänään meni ihan päin persettä. Mä heräsin huonolla tuulella painajaisten jälkeen. Kunotutuskodin hoitaja T soitti ja kerto et oli ollu koko eilisen päivän jossain seminaarissa, mut mun pitäis käydä jakamas maanantain lääkkeet ennen viikonloppua koska maanantaina on vappu ja sillon ei siis tietenkään oo ketään hoitajaa paikalla. Sanoin että menen huomenna ku tuun poli hoitajan luota,. Mut niin... mul oli päivän ohjelmassa sosiaalisten taitojen ryhmä ja A-papin tapaaminen. Meinasin soittaa ryhmään ja ilmottaa etten oo tulos. A:ta halusin kuitenki mennä tapaamaan, koska hyödyn siitä, paljon.

Lähdin sit kuitenki bussilla kohti polia, jossa ryhmä pidetään. Ahdisti tosi kovin mut halusin yrittää. Ei olis kannattanu. Kaikki meni päin helvettiä. Meil ei ollukkaan ihan normaali ryhmäkerta. Yleensä me kokoonnutaan polin ryhmätilaan ja tehään siel tehtäviä ja jutellaan. Tänään, siis just tänään, me mentiinki läheiseen taidemuseoon kävellen. Mul oli kauheen paha olo, mut lähdin mukaan toimintaterapeutti J:n kannustuksella. Se museo sijaitsee rautatien lähellä. Ja se ei ollu hyvä juttu. Junat ja rautatiet saa mun olon ahdistuneemmaks, koska oon niin monta kertaa harkinnu junan alle hyppäämistä. Pysähdyin kattomaan kiskoja ja haaveilin siellä makaamisesta. Ajatuksiin tunki koko ajan raiskauksen lisäks et: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". Se vaan pyöri mun päässä koko ajan.

J tuli sit mun vierel ja melkeen talutti mut sisään sinne taidemuseoon. Mä yritin siel museos pysyy koko ajan J;n kannoilla. Siel oli ihan super ahdistavaa. Siel kuulu kaijuttimist jotain ahdistavaa äännähtelyä. Tunsin miten paniikki alko. Mua pelotti tosi kovin. Sit aloin kuulla: "kill them, before they kill you. kill them before they kill you. kill them before they kill you....." Mä aloin toistaa sitä hiljaa kuiskaten. Pikkuhiljaa kuiskaus alko muuttua ääneen puhumiseksi. Ei kukaan kyl kuullu sitä. Se tauta äännähtely oli niin kovalla. Mä aloin miettii et millä mä voisin tappaa ne. "Take the knife from your bag and kill them" ääni sano. Sit sanoin kyyneleet silmissä melkeen ääneen, että: "Mut ku ei mulla ole laukussa mitään veistä. Mitä mä nyt teen? Miten mä tapan ne?"

Olin siinä sitten kadottanu J:n ja muut ryhmäläiset. Menin istumaan yhel penkil ja katosin totaallisesti. Kuulin jos minkälaista ääntä ja tunsin kaikenlaisia tuntemuksia. Raiskaajakin oli enemmän läsnä ku sillon ku viimeks näin sen. Vaikka se ei ollu siellä fyysisesti. Kuulin ääniä päällekkäin, mut taustalla koko ajan, tällä kertaa suomeksi: "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne........". Juttelin äänten kanssa. "Joo joo, mut millä mä tapana ne? Ei mulla oo mitään millä mä voisin ne tappaa. Joo joo, kyl mä tapan ne, mut miten...." ja se vaan jatkui "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne..." kuulin myös että: "they left you all alone, sä oot ihan yksin, the left you, ne jätti sut yksin..."

Sit yhtäkkii J oli siinä ja kosketti mua varovasti olalle. Lähetään Sandra, se sano pehmeesti. Hyvin hitaasti sain itteni ylös siitä penkiltä ja kävelin museon ulko-ovelle J:n perässä. J kysyi multa et haluunko lähteä kotiin vai mennä vielä toiseen paikkaan ryhmän kanssa. Mä en pystyny vastaamaan. En tienny mitä halusin. J sano: "Nyt sun pitää päättää, tai mä päätän sen sun puolesta. Sul on nyt kaks vaihtoehtoa, joko sä meet kotiin nyt bussilla tai sit tuut meidän kanssa tonne. Mä oon menossa muun ryhmän mukaan" Mä sanoin että en haluis olla yksin. Sit me lähettiin kävelee muiden perään.

Mä en kuitenkaan pystyny mennä mukaan. Jäin muista jälkeen ja katoin taas junaradalle, Sama kysymys alko soimaan mun päässä ku mennessä: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". J jäi jälkeen muusta ryhmästä mun seuraan ja sano: "Pitäisköhän sun mennä polille, jos (polin omahoitaja) T olis siellä?" Mä sanoin etten usko että T on siellä. Miettisin et miks sil olis aikaa mulle, jos sil on muitankin potilaita. J sano, että: "Kävele sinne polille, ni mä soitan sinne. Kyllä T varmaan on siellä".

Mä sit menin sinne. Ei ollu pitkä matka, mutta erittäin pelottava. Ku mä pääsin sinne ni T oli siel odottaamassa mua. Juteltiin hetki siinä aulassa, mut T:n piti lähtee jonku muun luokse kotikäynnille. T kysy, että onko mul taas äänet lisääntyny. Ku vastasin että joo ni se kysy että oonko nukkunu. Vastasin että olen. "Okei, no puhtutaan siitä huomenna ku meillä on aika", se sano. Sit se kysy että menenkö kotiin. Kello oli jotain puol kaks ja meil oli puol kolme A-papin kans se aika, jonne todellakin halusin. Mä sanoin että en ehi menee siinä välissä kotiin. Sit siihen tuli yks toinen hoitaja, M, jota oon nähny aina injektio ryhmässä. Se on tosi kiva. M kysy, että haluunko mä olla sen kanssa tasaan asti ku sil oli peruutus aika. Mä sanoin joo.

Sit me mentiin sen huoneeseen. Mul oli tosi paha olo ja en oikeen enää pysyny läsnä hetkessä vaan katoilin harhamaailmaan. En muista mitä kaikkee siinä tapahtu mut muistan että havahduin siihen. että M kosketti mua olalle ja sano, että nyt mä vähän kosketan suu, että saan suhun kontaktia, Käänsin katseen M:ään ja yritin orientoitua hetkeen. Sanoin että mua sattuu. "Osaatko sä Sandra sanoa, mihin sua sattuu?" Oli hetken hiljasta. Sit sain sanottua: "Tuntuu ku joku raiskais". "Okei, ne on niitä dissosiatiivisia harha-aistimuksia", M sano ja jatkoi: "Mitä jos me mentäis vähän kävelemään ni pääsisit irti noista ajatuksista." "Joo", mä sain sanottu ja nousin tuolilta. Mentiin kattoo akvaario kaloja ja hakee mulle mehua. Juteltiin, tai no, M jutteli siinä koko ajan sit jotai kevyttä.

Sit mentiin aulaan istumaan ja tt J ja toinen vetäjä V tuli sinne sisään. Ryhmä oli loppunu. J tuli juttelemaan mulle ja M:lle. M kerto, että kaikki oli ihan hyvin ja että mä menisin pian tapaamaan pappia. J oli tyytyväinen. Sit mä sanoin: "Taas mä epäonnistuin" J sano; "Et sä epäonnistunu. Sulla vaan oli nyt niin huono vointi, ettet pystyny olee ryhmässä" Mä sanoin: "Sä olit ihan oikeessa. Mun ei olis pitäny alottaa koko ryhmää, ku en mä pysty." "Ekaksi, en mä oo missään vaiheessa sanonu, että sun ei kannattais alottaa ryhmää ja sitä paitsi, tää kerta meni nyt näin mut se johtu siitä, että sul oli huono vointi. On sul menny ihan hyvinkin ryhmä. Vai mitä?" "Joo", mä sanoin. Mut J ei tajuu sitä, että se huono vointi on nimenomaan sitä epäonnistumista.

Lähin siitä sit kävlee seurikselle, mis me tavataan aina A:n kanssa. Se matka oli tuskallinen. Vastaan käveli yks kalju mies. Mä pysähdyin, menin paniikkiin ja aloin miettii, et mitä mä teen. Se ei kuitenkaan ollu se mies, mut menin silti varmuuden vuoksi toiselle puolelle tietä. Oli äärimmäisen ahdstavaa, mutta mä selvisin seurikselle asti.

Siel me sit juteltiin ihanan A:n kanssa, Kerroin taas vähän raiskaus illasta ja siitä miehestä. Sanoin, että mä ansaitsin sen, koska oon paha. Kerroin että mulla on lapsesta saakka ollu semmonen olo että oon saatanasta. Joskus ykstoista vuotiaanahan mä oikeesti kuvittelin olevani saatanan lapsi. Mul lukee siitä päiväkirjassakin. A sano jotain, että Jumala on luonu meijät kaikki oman rakkautensa kohteeksi ja saatana yrittää tulla siihen väliin sanomaan muuta. Sitä ei kannata uskoa.. Ja niinhän se varmaan onkin. A sano, että ei usko, että yksikään ihminen on pelkästään paha tai hyvä, vaan meissä on kumpaakin. Ehkä mäkään en sit oo paha. En tiiä.... mulla on kuitenki sellanen olo. Ja ei siks et olisin tehny jotain pahaa vaan niinku A kysy ni mul on semmonen olo, et mussa on saatanan leima. Se vaan on, ilman mitään erityistä syytä. Mä sanoin, että "pahoille ihmisille tapahtuu pahoja asioita". A oli eri mieltä.

Juteltiin myös mun isoisästä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kerroin, että syytän mun isää siitä ja en oo voinu antaa sitä mun isälle anteeksi. Sen olis pitäny suojella mua. Mun isä tiesi, että hänen isällään oli semmosta taipumusta, mut se ei suojellu mua siltä. Mä olin pieni tyttö. Olin isin tyttö. Miks se ei suojellu mua? Oliko oma ylpeys oikeesti arvokkaampi ku oman pikku tytön hyvinvointi? En ymmärrä... A kehotti mua puhuu mun isän kanssa asiasta, Mä mietin sitä vielä.... Tuntuu hankalalta. Sit aika loppu ja lopuks viel rukoiltiin yhdessä. Se on ihana hetki. Ku joku rukoilee mun puolesta. Sitä mä kaipaan.

Menin sitte takas porukoille ja äitihän ei siis oo kotona. K-sisko oli tehny ruoan, joka ei kelvannu mun isälle. Se söi jotain muuta, kun valittamiseltaan kerkes. Oli niin sairas, väsynyt ja nälkäinen. Me hengailtiin kolmestaan olkkarissa, mä K-sisko ja isä. Katottiin uutisia ja siel sanottiin, että miespuolisia ministereitä on nyt paljon enemmän ku naisiapuolisia. Sit isä sano: "Ei naisten kuulu olla ministereitä. Naisilla kuuluu olla pitkät hiukset ja isot tissit ja niitten kuuluu olla kotona siivoomassa ja laittamassa ruokaa, että ihmisille riittää töitä." Mä suutuin sisältä, pahasti. Sanoin melko rauhallisella äänellä että; "kyl naisetki on ihmisiä" Mun sisällä kiehu. Jumalauta mun sisällä kiehu ja kiehuu edelleen. Sit isä viel käski mun ja K-siskon tyhjentää astianpesukoneeen. Suututti vielä enemmän. Ihan oikeestikko se näkee naiset vaan miesten orjina. Mun oli päästävä pois sieltä. Keksin verukkeen ja soitin omassa huoneessaan olleelle Makelle, et josko se vois mautolla heittää mut himaan, ja heittihän se. Nyt oon tääl yksin kauheen vihan, surun, ahdistuksen, järkytyksen ja pelon keskellä. VITTU MÄ VIHAAN TÄTÄ KAIKKEA! HALUUN VAAN POIS!!

Isä, ota mut jo kotiin,
en jaksa enää lähtä uusiin sotiin.
Mun aika on jo koittanu,
en mä täs elämäs voittanu.
Tahdon vapaaks elämän kahleista,
pois tästä pahasta ja valheista.
Mä en oikeesti enää jaksa,
jyrkät seinät tulee vatsaan.
Liian yksin tän paskan kanssa,
aina astun uuteen ansaan.
Jonka joku mun eteen on laittannu,
harmi etten oo vielkään niskoi taittanu.
Kuolema korjaa mut jo pos täältä,
en mitään ees oota enää elämältä.
Isä mä haluun jo sun luokse,
rahat tai henki, ota ja juokse.
Miks mun pitää tääl viel kärsii,
näit ajatuksii pahoi järsii.
Jos et ota mua pois, mä lähen ite,
taivaasen tahon mut helvettiin kai joudun sitte.
Vihaa vaan toisillemme täällä jaamme,
tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

Mitäs luotit. -Sinä

Itketkö sinä? Taasko? Eikö sinua hävetä? Olet aikuinen ja kyynelehdit kuin pikkulapsi. Sulje silmäsi tiukasti yhteen, pidätä hengitystäsi ja laske kymmeneen. Et saa itkeä. Et ainakaan tämän syyn takia. Se oli sinun syytäsi. Omaa syytäsi. Tunnetko tuon kivun? Se on oikein sinulle. Sinä lähdit sen miehen matkaan, joten saat nyt kärsiä seuraamukset. Ei riitä että se mies vei sinulta neitsyytesi, kaiken mihin uskoit, ihmisyytesi. Se ei riitä. Ansaitset tämän kaiken pahan mistä kärsit nyt jälkeenpäinkin. Mitäs luotit...

Et saa koskaan elämääsi takaisin. Tiedät sen itsekin. Loppuaikasi tällä planeetalla tulee olemaan kärsimystä. Kuulet, näet, tunnet, haistat sen miehen koko ajan lähelläsi. Kipu siellä tulee seuraamaan mukanasi ikuisesti. Et pääse eroon takaumista ja painajaisista. Se on sinulle oikein. Mitäs luotit.

Sinua delegoidaan jatkuvasti toisen ihmisen vastuulle. Kukaan ei halua auttaa sinua, sillä kaikki tietävät, että sinua ei voi auttaa. Tunnetko olevasi umpikujassa? Hah! Se on sinulle ihan oikein! Mitäs luotit!

Pyyhi siis kyyneleesi ja ryhdistäydy. Et saa surra tätä asiaa. Se on väärin sitä miestä ja läheisiäsi kohtaan. Älä itke enää. Et saa! Lopeta! 

-Sinä

Se yksi hetki

Seison linja-auto pysäkillä. Ahdistaa... Onneksi bussi saapuu pian hakemaan minut turvaan täältä. Täällä on vaarallista. Olen kaikkien armoilla. Kuka vain voi tehdä minulle mitä vain. Laitan kännykästä soimaan rauhallista musiikkia ja nappikuulokkeet korville. Kumpa tämä auttaisi ahdistukseen. Musiikki on kuitenkin tarpeeksi hiljaisella että kuulen ympärilläni tapahtuvat asiat. Vielä viisi minuittia ennenkuin bussi saapuisi. Selviänköhän?

Katselen ympärilleni nopein pään liikkein, kuten pikkulinnut, joiden koko elämä perustuu reaktionopeuteen. Olipa kyse sitten ravinnon saannista tai vihollisilta pakenemisesta. Minusta tuntuu vähän samalta. Kurautan kurkkuani auki varmuuden vuoksi. Jos vaikka täytyy huutaa apua. Puhelin on myös varmuudeksi esillä.

Tarkkailen yhä ympäristöä. Vielä neljä minuuttia.. selviänköhän? Ohitseni kulkee välillä ihmisiä. Arvioin vaaratilannetta ja jokaisen miehen kohdalla syke nousee ja ahdistus kasvaa. Sietämöttömämmäksi. Kolme minuuttia vielä. Hengitys on jo tiheää. En ehkä selviä.

Kaukaisuudesta kävelee kalju mies. Pidän katseeni tiiviisti hänessä. Ei se voi olla hän. En usko sitä. Ei minulla nyt näin huono tuuri ole. Mies lähestyy ja lähestyy, uhkaavasti. Minulla on huono näkö. Minun kuuluisi oikeasti käyttää silmälaseja mutta en halua. Miehen kasvot ovat siis vielä hämärän peitossa, mutta jo ulkomuodosta ja kiiltävästä kaljusta voi päätellä, että kyllä se hän on.

Pakoon.. Pakoon! Mutta minne? Bussi tulisi kahden minuutin kuluttua. Olen sidottu tähän paikkaan sillä en halua missata linja-autoa, joka veisi minut kotiin turvaan.

Jämähdän paikoilleni. En kykene liikkumaan enkä enää edes ajattelemaan järkevästi. Paniikki ottaa vallan. Mies tulee kohdalleni. ''Terve!'', mies sanoo hymyillen. Kumpa saisin hänet lakkaamaan tervehtimästä kohdatassemme. Voisin sanoa asiasta, mutta kun en voi. Minua pelottaa. Kovasti. Olen aina alakynnessä näissä tilanteissa. Mies on päättänyt tervehtiä minua ja minulla ei ole siihen sananvaltaa. Aivan kuten raiskaus hetkessä. Ei sananvaltaa. Täysin vallan vietävissä.

En vastaa mitään. Yritän nyt olla edes katsomatta hänen suuntaansa. Syke huitelee ties missä lukemissa. Yritän kasata itseäni ja samalla toivon että mies ei pysähdy luokseni ja vaadi jonkinlaista keskusteluhetkeä. Kun en nyt pääse pakoonkaan. Onneksi mies kävelee vain ohitseni. Vaikkakaan olo ei parane kyllä yhtään. Ahdistus on mennyt jo yli käsittelykykyni ja hallitsemattomat kyyneleet alkavat vierä poskia pitkin. Itken... keskellä kaupunkia... yksin... peloissani....

Tuskallinen viisi minuuttia on nyt takana ja bussi jonka kyytiin minun on tarkoitus nousta meinaa ajaa ohitseni, sillä olen kokonaan omissa maailmoissani ja umnohdan vinkata kuskille. Harhat ovat vallanneet pääni.

"Oot huono, oot paha, tapa ittes".... Kuin ihmeen kaupalla pääsen sisään linja-autoon, saan matkan maksettua matkakortilla ja menen istumaan vakiopaikalleni. "Tapa ittes, oot ansainnut sen, se oli sun syytä vitun huora" Matka kotiin on todella lyhyt ja ulkona olisi ihana sää. Kävellenkö? Ei onnistu. Totesin taas että siellä on liian vaarallista ja pelottavaa.

Harhat vain pahenevat ja jään elämään äskeistä tilannetta joka mielessäni etenee pidemmälle. Alan tuntea kovaa repivää kipua alapäässä. Haistan miehen deodorantin ja hien sekoituksen ja elelen omassa harhamaailmassani. Onneksi kuitenkin tajuan nousta pysäkilläni pois bussista. Enää pikku kävelymatka kotiin. Kävely pahentaa alapääkipua. Kipua, jota ei pitäisi edes olla enää olemmassa.

Vihdoin pääsen kotiin. Olen ehkä hädintuskin elossa, mutta selviämiseksi tätä ei voi kutsua, sillä mukaan jäi kamala kipu, flasbackit ja sen miehen äänl. Kuolemakin olisi ollut enemmän selviäminen. Eipähän tarvitsisi kärsiä enää...

"Et oo valmis siihen!"

Ei tuu mitään. Mä yritin kysyy kuntoutuskodin hoitaja T:ltä et millon olis hoitoneuvottelu, koska mun pitää päästä puhuu lääkärille. T oli sitä mieltä että ei oo tarvetta. Sanoin että en voi jatkaa enää elämää tälleen. Siitä T oli samaa mieltä, mut sen mielestä lääkäri ei voi auttaa nyt. En oo valmis minkäänlaiseen traumaterapiaan. "Sä et oo mikään tyhmä Sandra. Tajuut kyllä itekkin että et pysty semmoseen nyt. Reagoit liian vahvasti sellaseen". Puhuttiin siitä että tulee takapakkia. Mä sanoin että oon lukeanu siitä ja takapakkia tulee väistämättä. "En mä oo lukenu semmosta", T sano. Mä sanoin että alkuun tulee takapakkia joka tapauksessa ku niitä asioita alkaa avaamaan. "Niin alkuun. Niin tuleekin alkuun, mut sä voisit mennä tosi huonoon kuntoon jos nyt alkaisit niitä läpikäymään"..... I disagree!

Mä nimittäin näin A-pappia tänään. Me puhuttiin kaikkee mukavaa ja ei niin mukavaa. Ekan kerran raiskauksen jälkeen sain puhuttuu siitä...siis kerrottuu et mitä tapahtu. sanoin. Oonhan mä kirjottanu siitä, mut en KOSKAAN puhunu ääneen niitä juttuja. Tuntui kummalliselta kuulla ne. Mä niinku kerroin samalla itelleni, mitä oli tapahtunu, oikeesti. Se on tapahtunu mulle. Vaikka se mies sano, että sitä ei tapahtunu. Se tapahtu... ja se ei ollu mun syytä. Miks mun on niin vaikee ymmärtää sitä...

Ja siis oon sen takia eri mieltä T:n ja lääkärin kanssa siitä että en oo valmis traumaterapiean, koska se oikeesti autto ku sain sen yhenki jutun puettuu sanoiks ekaa kertaa. Mul tuntuu taas fyysisesti nyt kun kirjotan tätä. Semmonen outo tunne. Kädessä....

Sori taas tekstin sekavuus. Nukuin (taas) huonosti viime yönä, koska kokeilin olla ottamat stilnoctia. Mä siis oon ollu osastollakin tässä välissä... Ihan pari yötä. Ja vapaaehtosesti. Siel tehtiin vähän lääkemuutoksia. Stilnoct ja cisordinol tarvittaviin ja temesta listalle kolmesti päivässä. Mul on nyt siis lääkkeinä: Xeplion(injektio), Abilify Maintena(injektio), temesta, brintellix, levozin ja tarvittavina stilnoct ja cisordinol. Inhottavaa ku on niin paljon lääkkeitä, mut en pysy kasas ilman niitä. Mut niinku A-pappi sano, ni ei ne lääkkeet auta siihen syyhyn vaan pelkästään oireisiin. Pitäis päästä juttelee jollekki, mut kukaan (muu ku A) ei haluu auttaa mua....

Cisordinol on siis harhoihin. Se on ollu kans tosi hyvä lääke ja oikeesti vähentää ääniä. Mut kosketusharhoihin se ei auta. Niihin ei auta mikään. Puhuttii A-papin kanssa et mun kannattais käydä  gynekologilla niitten alapääkipujen takia. Mä ite sanoin sitä. Jos se onki joku fyysinen juttu. Tosin outoohan se olis että tulee ja menee aina olon mukaan, mutta mitään en sulje pois jos pääsen eroon siitäkin. En kyl tiiä pystynkö menee gynelle. Se on ihan kauheeta.. Ja ku viimeks ku olin siel ni se oli viel mies joka tunkeutu mun sisään. Inhottavaa :(

Mut joo.. ei mul muuta tänään.

Voin huonosti... huonommin....

Paskaa.... Menee ihan vitun perseelleen nyt..En ees tajuu miten  oon taas vajonnu tänne. Yks pikku juttu ja alko alamäki...outoo tästä tekee se, että se pikku juttu on tapahtunu monesti aiemminki, mut nyt se jotenki kolahti pahemmin. Ja varotan jo nyt et voi olla sekava teksti vähien unien takia....

Eli siis oon nyt käyny sosiaalistentaitojtenryhmässä  maanataisin ja torstaisin. Siel on menny tosi vaihtelevasti. Voin joskus tehä postauksen siit mut nyt en puhu siitä. Mä olin ihan normisti maananataina ryhmässä ja meni ihan ok. Ku tulin pois sieltä ni näin sen miehen taas. Siitä se alko.. Menin taas ihan paniikkiin ja pahinta siin oli se et olin just venaamassa bussii ja olin siis sidottu siihen paikkaan. En voinu mennä pakoon. Näin ku se läheni. Ahditus oli katossa. En tiennny mitä tehdä. Sit se tuli kohalle ja moikkas, niinku mitään pahaa ei olis koskaan tapahtunu. Mul pimeni hetkeks, ahdisti. En olis pystyny yhtään puolustautuu jos se olis hyökänny kimppuun.. Pelotti vitusti ja aloin taas kuulla ääniä. Aluksi sellasia jotka varotti: "Se haluu satuttaa sua" "Se on vaarallinen" "Mee pakoon, juoksejuoksejuokse..." jne.. Sit nousin bussiin. Olo vaan paheni. Ajattelin et mitä jos se olis mun perässä noussukki bussiin. Olisin ollu vankina siellä.

Sit nousin kotini kohdalla bussista pois. Menin sovitusti kuntoutuskodin yhteisiintiloihin asukasinfoon, vähän myöhässä sosiaalistentaitojenryhmän takia. Menin aluksi istumaan siihen pöydän ääreen missä kaikki oli. Ainoa vapaa paikka oli kahen miehen välissä. Ne on mulle kaikki tuttuja ku ne on mun naapureita, mut en pystyny olemaan siinä. Menin sit sohvalle istuu erilleen muista. Siinä meni taas kuulumiskierros. Kuulin yhä ääniä. Sit jostain syystä vajosin harhamaailmaan. Katosin kokonaan tilanteesta ja aloin myös tuntemaan juttuja. Flashbackit alkoi. Tunsin, kuulin ja jopa haistoin sen miehen ja sen tilanteen. Mua alko sattuu alapäähän. Tuntu ku olis ollu siin raiskaustilanteessa. Sit havahduin ku mua kutsuttiin. Oli mun vuoro kertoo viikonlopusta. En saanu sanottuu mitään. Oli liian paha olo. Kohautin vaan harteita ja sit siirryttiin seuraavaan ihmiseen. En oikeen muista mitä siinä ympärillä tapahtui, mut mun flashbackit oli voimakkaina. Kuulin kaikkee mitä se mies sano sillon. "Sandra älä häpee ittees, tätä ei tapahtunu. Mitään ei tapahtunu".... kuulin kaikkee muutaki. "Se oli sulle ihan oikein, tapa ittes vitun huora....."......

Olin käpertyny kasaan. Pitelin jalkoja tiukasti yhdessä. Olin siellä sen miehen luona, vaikka istuin siinä kuntoutukodin sohvalla. Yritin estää sitä raiskaamata mua, mutta vaikka kuinka puristin reisiä yhteen, se kipu ei loppunu. Sit kaikki muut oli lähteny ja kuntoutuskodin omahoitaja T tuli kysymään multa, että mikä mulla on. Kerroin että näin miehen. "Onko sulla ääniharhoja nyt?" nyökkäsin. Sanoin että myös tuntuu ku raiskattais. "Niin ne on niitä kosketussharhoja", T sanoi. En muista mitä kaikkea siinä tapahtui, mut myöhemmin T tuli taas mun viereen ja sanoi, että saattaa mut kotiini ja avattais yhdessä TV, että saisin muuta ajateltavaa. Sen työaika oli jo lopussa. Me sit yhdessä käveltiin mun kotiin, melkeen viereiseen asuntoon. (tää on rivitalo siis). En muista mitä kaikkea siinä sit juteltiin. Olin vaan puoliks läsnä. Jotain T sanoi, että mun pitää päästä yli niistä harhoista. Sanoin että mua pelottaa. T sano: "Mut se tilanne on nyt ohi ja sä selvisit siitä" Mä sanoin että se tilanne ei oo ohi. "On se. Me ollaan täällä sun asunnolla ja täällä ei oo muita ku me kaksi. Päästät vaan irti niistä harhoista" Mä sanoi siihen: "Mut se on tosi hankalaa ku oikeesti sattuu fyysisesti" T sano ymmärtävänsä, mut kehotti suuntaamaan ajatukset muihin asioihin.

Sain sen tv:n päälle ja otin T:n kehotuksesta tarvittavan. Olin yhen jo ottanu aikasemmin. Sovittiin että meen aamulla käymään yhteisistilois. Sit T:n piti lähtee ja mä jäin "kattomaan" TV:tä. Todellisuudessa vajosin taas harhamaailmaan. Jonkin aikaa meni ja sit vähitellen aloin nousta pois sieltä. Sit se olo meni joksikin kolmeks tunniks ohi ja mä yritin tietoiseti tehä jotain etten vajois sinne uudestaan. Mut sit piti mennä nukkumaan..... siit se alko taas. Yritin T:n ohjeiden mukaan suunnata ajatuksia muualle. Mä koitin kattoo ohjelmii, kuunnella musaa, piirtää, kirjottaa ja jopa laskee matikkaa, mut mikään ei auttanu. Mä vaan kärsin koko yön. En nukkunu silmäystäkään . Sit kello tuli jotain yheksän ja mä menin yhteisiintiloihin kuten oltin sovittu. T jutteli jonku toisen asukkaan kanssa ja mä parkkeerasin taas siihen sohvalle odottamaan. Harhat oli yhä päällä. Sit se toinen lähti ja T tuli siihen mun luo. "Älä vaan sano, että sä et oo nukkunu" Mä kerroin illasta ja yöstä. "Onko nyt harhoja?" "On", mä vastasin. "Sun pitäis nyt ehdottomasti saada nukuttuu. Soita sun äidille, että se tulee hakee sua heidän luo ja koita nukkuu vähän" No mä sit tein niin ja äiti haki mut. En saanu nukuttuu porukoillakaan, mut olo kyl parani huomattavasti.

Sit illalla palasin kotiini. Hetken oli hyvä olo ja sain siivottuu ja tiskattuu. Olin koko ajan siinä pelossa, että paha olo palaa taas ja niinhän se palas taas kun menin sänkyyn. Edellis yö toistui ja mulla oli aivan kauhee olo. Harhat ja flashbackit. Välil mä vaan pyörin sängys tuskissani. Vikan kerran katoin kelloo vähän ennen viittä. Sit olin nukahtanu ja heräsin kasin aikoihin. Eli joku kolme tuntii sain nukuttuu... Kuntoutuskodis on täl hetkel opiskelija ja se tuli sovitusti käymään puol 11. Meijän piti tehä ruokaa mut hellaa ei saanu käyttää, koska huoltomies oli just liimannu jonku listan siit virestä. Mä olin tyytyväinen koska en olis jaksanu. Opiskelija lähti sit menee ja muistutti mua peliryhmästä joka oli klo 12.30-14. Sanoin että meen sinne, mut en sit pystynykkään kun sen aika koitti. Oli taas niin paha olo. Opiskelija kävi hakemassakin mua, mut mä en lähteny sen mukaan. Se sano, että lähettää T:n käymään mun luona. Ei T sit tullukkaan. Laitto vaan tekstiviestin että peliryhmä alkanu ja mä laitoin sille että en pysty tulemaan.

Sit joskus varttii vaille neljä T tuli mun luokse käymään. Kerroin etten oo nukkunu ku kolme tuntii viime yönä ja että en ollu myöskään eilen päivällä saanu nukuttua. T sano että pitää soittaa  mun poli hoitajalle. Se kävi soittamas ja tuli hetken päästä takasin. Sovittiin sitten että saan ottaa yhen tarvittavan vielä iltalääkkeiden kanssa jos se vaikka auttais. Toivotaan... Sit puhuttiin yhestä vertaistukiryhmästä joka on netis. Oon lukenu siit jonku artikkelin joskus ku polihoitaja oli antanu mul luettavaks. Voi olla että huominen sos.tait.ryhmä perutaan koska toinen vetäjä oli ainakin tänään kipeenä kuulemma. Mut mul on tapaaminen A-papin kanssa klo 14:30. Sanoin siitä T:lle ja sanoin että en ehkä uskalla mennä sinne. T sano että mä en saa pysäyttää koko elämääni nyt. Ja että se voi vaikka saattaa mut bussi pysäkille. En sit tiiä.... Sit kello tuli jo puol viis ja T sano et sen pitää mennä jo hakee sen lasta päiväkodista. "Pärjääthän sä? Kutsu vaikka K-sisko käymään.Ja tee jotain ruokaa" En ollu siis syöny mitään koko päivänä, ku kokkaus oli jääny väliin. Mä sanoin vaan et joo. "Pärjääthän sä?" T sano viel ovelta. "Joo", mä sanoin. "Hyvä, kyllä sä pärjäät. Huomiseen!" Sit se lähti ja paha olo paheni.

Kutsuin sit K-siskon kylään ja tein ruokaa. Kun K tuli, ni olo parani taas huomattavasti. Meil oli ihan kivaa. Se lähti joskus kasilta ja sit taas oikeen ryöpsähti semmonen järkyttävä ahdistus. Oon nyt yrittäny pitää ajatukset kasassa. Siihen on auttanu tää kirjottaminen. Pelottaa ku koht pitää taas mennä nukkuu. Palaako taas kaikki paska mieleen. Tä on nyt jotenki ollu voimakkaampaa ku aiemmin...

Nyt meen koittaa nukkumista. Hyvää yötä ja sori ku taas näin pitkä postaus.

Ulos täältä!

No joo.. Keskiviikkona oli paljon harhoja. Kuulin, tunsin ja haistoin raiskaajan mun kotona. Voin pahoin. Kuntoutuskodin hoitaja T tuli kotikäynnille. Kerroin että mies on mun kotona. Sanoin etten nää sitä, mut kuulen, haistan ja tunnen sen läsnäolon. T sano ettei mun kotona ole ketään mun lisäksi. Se sano ettei kuule mitään. "Ne on Sandra taas niitä sun harhoja. Ei täällä ole ketään" Mun oli vaikee uskoo sitä, ku mies puhu mulle koko ajan. "Pitäiskö sun mennä nyt jo sun vanhempien luokse?" Meen porkoille yleensä torstaina ja oon viikonlopun siellä. "Joo kai..." "No soita nyt sun äitille silleen että mä olen tässä vieressä. En voi jättää sua yksin tässä tilassa ja multa loppuu kohta työaika", T sano. No mä soitin sit äitille ja T jäi siihen odottaa et äiti tulee. Sit äiti tuli ja mä lähdin porukoille. T lupas soittaa torstaina.

Menin sitte illemmalla isovanempien luokse. Olin kertonu äitille harhoista ni äiti vähän mietti et kannattaako mun mennä sinne, ku mummakin on niin vanha jo. Isovanhemmat asuu toisella paikkakunnalla. Mä sanoin äitille et must on ihana päästä kauas siitä miehestä. Äiti sit vei mut sinne ja meil oli tosi hauskaa mumman kanssa.

T soitti sit torstaina. Mul tehään maanantaina kuntoutussuunnitelma. Mua vähän pelottaa et mut potkitaan ulos täältä kuntoutuskodista... Et tä ei oo niitten mielestä riittävä mulle ku tääl on hoitajat vaan ma-pe 8-16. (jos ees sillonkaan). Sit T sano, että pitää pitää verkostopalaveri psyk polin työntekijä T:n kanssa. Kuntoutuskodin hoitaja T sano ettei oikeen osaa auttaa mua kun mul tulee niitä oloja. Ja polin työntekijä T:n kanssa voitais tehä toimintasuunnitelmia..

Tulin tänään omaan kotiin ja nyt ahdistaa niin vitusti mutta en aio viillellä koska en halua sairaalaan.. Toivottavasti oon tarpeeks vahva.

Moikka

Taasko? + salases uutta

Joo... näin taas sen miehen... Oltiin äitin kans kaupas ja se oli siel. Olin just menos hakee mehuu ja äiti meni toiseen suuntaan hakee eläimille ruokaa. Onneks..... en haluu, et äiti tietää kuka se on. No mä olin sit yksin siinä kun näin sen. Se katto mua pitkään. Oli aika lähellä.. Ei moikannu ja hyvä niin. Se meni sit toiseen suuntaan ja mä jäin sinne mehuhyllyille. Hengitys alko tiheentyä. Mua pelotti ihan vitusti. Lähin melkeen juoksee kaupan toiseen päähän ja rukoilin, et se menis vaan pois. Näin sieltä kaukaa, et se oli kassa jonossa. Mä jäin venaa sinne hyllyjen väliin. 

Olin aika pitkään kadoksissa, ku en uskaltanu liikkuu. Sit äiti soitti mulle. "Missä sä oikeen olet?" Mä sain sanottuu suht normaalilla äänellä, et menin hakee suklaata ku teki mieli. Vitut.. olin piilossa. "No missä sä nyt olet?" En ollu lähelläkään karkkihyllyjä. Ne on niin lähel kassaa ja mä en halunnu enää nähä sitä miestä. "No mä oon tääl.... tota tääl ööö... jätskien luona ku meinasin ensin et haluun jätskii mut haluun sittenki suklaata." Valepukki. No me mentiin sit sinne karkkihyllyil yhessä. Mä halusin ostaa aikaa, et se mies olis varmasti hävinny jo pois, parkkipaikaltakin.

Mä sit menin valitsee suklaata. Viivyttelin. "Mitäs mä ostaisin....? hmmm.. enpäs tiedä hmmm" No lopulta päädyin sit äitin hoputtamana ottamaan hopea toffeeta. Sit me mentiin kassalle. Se ei ollu enää siinä. Olin niin helpottunu, mut samalla todella todella ahdistunu, ku olin ylipäänsä nähny sen miehen.

Mentiin sit autoon. Mä varmistin et sitä miestä ei enää näy. Kerroin sit myöhemmin kotoon äitille, et näin sen miehen. Äiti sano, et miks en kertonu äitille kuka se oli. Mä sanoin, että en halunnu, ja että haluun vaan unohtaa koko tapahtuman ja ihmisen. Ku äiti viel kyseli, et kui en kertonu, ni mä sanoin, että en haluu, et äiti joutuu vaikeuksiin.... En tiiä mitä äiti tekis sille, jos näyttäisin äitil kuka se on.

Mut joo.. ei mul kai muuta tänne.. salasessa tosiaan uutta ja silleen

Alamäki vai hetkellinen notkahdus?

Pari päivää menny huonommin. Ei vaan jaksa. Alamäki on taas alkanu. En oo varma johtuuko siitä, että näin sen miehen maanantaina torilla. Ajo vaan ohi, ei ees nähny mua.

Mul on tänään ollu todella voimakkaita ääniharhoja. Käskeny viiltää. oli ryhmä tääl tukiasunnos. Alkuosa ryhmää, eli leipominen, meni jotenkuten, mut loppu osa, jos piti käsitellä saksia, voi luoja ne äänet pääs vauhtiin. "Cut cut cut cut....." Otin sakset käteen ja aloin hivelee terää. Teki niin mieli painaa terä ihoo vasten. Siinä. Heti. Sitte tukiasunnon toimintaterapeutti M otti ne sakset pois mun kädestä. Osaksi olin helpottunu, mut osaksi tunsin jostain syystä loukkaantuneeni.

Tukiasunnon omahoitaja J sano, että tulee noin puolen tunnin kuluttua kotikäynnille. Lähdin kotiin ja pitkästä aikaa ihan oikeesti pelkäsin, että nyt heiluu terä. Se houkutti niiin paljon. Mä aloin itkee. Olin niin yksin. Liian yksin sen olon kanssa. "Cut cut cut, viiillä nyt, viillä, viillä...." Ovi kello soi, ja mä harkitsin pitkään, että meenkö avaamaan, sillä mua hävetti, että itkin. Avasin oven ja J:hän se siellä. Ei aluksi huomannu, että mä itken. Alko kyselee jotain, sit huomas ja oli tosi huolestunu.

J sano, että oli musta huolestunu jo eilisen pieleen mennen ryhmän takii. Kerroin, että vointi alko laskee ku näin toril sen miehen. Sit J sano sattumalta, että mitä mä haluisin sanoo, sille miehelle, jos pstyisin. Jännää siin mieles, et olin just eilen kirjottanu ton biisin. Kerroin et olin kirjottanu sen ja J halus tietty nähä. Annoin J:n lukee sen. J sano, että mun kannattaa nimen omaan keskittyy siihen viimeseen osioon. Ja muutenki ilmeisesti tykkäs siitä. Sano, että mitä jos laittaisin ton biisin vaikka sen postilaatikkoon. En halua....

Katastrofin ainekset + Sandra 22v

Oltiin eilen baarissa A:n ja parin muun kaverin kanssa. Pelotti lähtee etenkin ku se oli sama baari (eri nimi tosiaan nykyään), ku se mis tapasin sen sian.. raiskaajan... Mietin syvään ja hartaasti, et haluunko/pystynkö lähtee, mut M-siskon  kannustuksesta lähdin kuitenkin. Pelotti laittaa tukka ja meikata, ku pelkäsin et miehet luulee, et oon jotenki niitä varten laittautunu. Sanoinki äitille ja M-siskolle siitä, ja ne sano, et meikkaa vaan, ni meikkasin. Sanoivat että näytän kauniilta. Sekin pelotti...

Sanoin A:lle et mua pelottaa lähtee, ku pelkään humalaisii miehii. (A tietää raiskauksesta) A lupas et ollaan yhes koko ilta, ni mul tuli luottavaisempi olo. Aloteltiin A:n luona ja mentiin sit siit sinne baariin. Eka meni tosi hyvin(tosi hyvin tarkottaa sitä, et ahdisti vaan vähän), ku oltiin siel alakerras. Mä lauloin karaokee ja sain kehuja. Se oli kivaa :) Mut sitte.. me mentiin sinne yläkertaan, jos tapasin sen miehen sillon 2011. Ahdistus humpsahti päälle. Se oli jotain järkyttävää. Yritin olla sosiaalinen, mut se ei oikeen onnistunu.

Sitte noi muut päätti lähtee tanssimaan. Se on mulle ehdoton EI! En enää ikinä tanssi baarissa! EN IKINÄ! Plus, et se mihin noi meni tanssii, ni se on se tasan sama tanssilattia, jossa tanssin sen miehen kanssa. HYI! Jäin sit yksin. Olin ihan paniikissa, siis ihan paniikissa ku jäin yksin. Aloin itkee ja hyperventiloin.. sain pienen paniikkikohtauksen, mut se meni ohi viidessä minuutissa ja sit muistin et mul on tarvittavii mukana. Tarkotushan oli, et oon selvinpäin koko illan ja niin mä periaatteessa olinkin. Mut onneks mul ei ollu ku yks tenox mukana.. Vedin sit sen ja kähvelsin hörpyn A:n pullosta. Koko illan aikana en juonu ku kaks alkoholillista drinkkii ja nekin siks et vähän voisin olla avautuneempi...

Myöhemmin ku noi halus taas mennä tanssii, ni mä menin niitten mukana sinne tanssilattian luokse ja olin siinä hetken. Sit mä lähin melkeen juoksee pois ku alko taas ahdistaa niin etten saanu henkee. Hetkeks kadotin muun porukan ja kiersin ympäriinsä ettimässä niitä. Lopulta löysin ne ja sit mul oli jo vähän (huom vähän!) parempi olo. En ollu kovin myöhään baarissa ja kaveritki lähti siitä samalla joskus kahen aikoihin.

En voi sanoo, että olis kauheen kivaa ollu, mut se ei johtunu seurasta, seura oli oikein mukavaa. Mut mun pahat kokemukset vaikuttaa niin voimakkaasti, etten enää mistään pysty nauttimaan. Harmittaa.. Mut toisaalta mä ylitin itteni monta kertaa eilen. Ja otin ison askeleen eteenpäin..

Näin...Anteeks kilometripostauksesta!  mul on muuten tänään synttärit! Jee!! Sain perheeltä lahjoja ja ihan sikahyvän mangojuustokakun <3 br="" hyv="" oli="">

Freedom , for a while for sure

Aaaaaaah ihanaa! Pääsin taas avautuu psykoterapeutti A:lle! Asiat oli niin kasautunu ja nyt sain puhuttuu. A sano et se ei oo mitenkään poikkeavaa, että mä haluun tappaa SEN miehen. Tosin, se ei tiiä millasii suunnitelmia mulla on.. Ja mä haluun EROOOOON näistä ajatuksista VITTU!

Mut tänään on menny toosi hyvin. Oon ollu vähän paremmalla tuulella. Tosin tää helle painaa sohvaan kiinni. Kohta uimaan ----->