Mä en jaksa enää uskoa. En edes toivoa enää. En usko et tää muuttuu tästä. Pääsen kotiin mut pian oon täällä taas. Mikä vitun järki täs on?
Revin ruven tosta minkä olin jossain vaihees raapinu auki. Mä luulen että ihmisten on vaikee ymmärtää sitä mutta kipu tuo hallinnan tunteen mun kehoon. Mä päätän milloin se tapahtuu. Mä päätän mun kehosta. Ei kukaan muu.. ja se myös samalla vie henkisen kivun pois. Ja sillon ku mul sattuu sinne ni se auttaa kun saa kivun jonnekki muualle.
Mun mielestä yks mies hoitaja kuvas hyvin sen mitä siin muun muas tapahtuu. Kun se selitti et ku sil oli paha palovamma kädessä ni se hakkas jalkaa vasaralla. Se palovammakipu oli vittumaisempaa kipua ku se vasara kipu. Vaikka se vasara kipu oli kovempaa. Sama juttu mulla. Henkinen kipu on vittumaisempaa ku se kipu jota aiheutan itelleni.
Mä löysin vessasta kynsileikkurin. Yritin rikkoo sen ku sil vois viiltää. Se on varmaan ihanan terävä. En saanu sitä rikki. Mut sil voi tehä pienii kirveleviä pintanaarmuja. Otin sen itelleni.
Tekis niin kovin mieli viiltää. Syvälle. Ah sitä hallinnan tunnetta.
Ajatukset on taas pahoissa asioissa. En halua ajatella niitä. Niitä miehiä. Kumpa mä vaan kuolisin pois. Kaikil olis parempi.
Mua pelottaa et joudun kuntsarille. En haluu sinne. Siel on pelottavaa. Haluun jo kotiin. Mut kun ei mul oo enää kotia. Mua vaan halutaan jatkuvasti siirtää jonku toisen vastuulle. Voi ku mä kuolisin.
Mä oon mädäntyny sisältä. Se mätääntyminen alko jo lapsena. Mul on enää ulkokuori jäljellä.
Kaikki täällä osastollaki vihaa mua. Paitsi v. Ainakin mä luulen et se ei vihaa mua. Mut varsinki t joka on ennen ollu tosi ihana mua kohtaan, on alkanu vihaamaan mua.
Vittu. En haluis ajatella niitä hetkiä. Ne menee päällekkäin. Välil uneskin ne on kummatkin raiskaamas mua. Vaikka ne jutut on ihan eri tapahtumii. Ne menee päällekkäin. Vittu. Nyt tekis mieli viiltää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti