Löysin terottimen. Irrotin terän siitä. Viiltelin. Flippasin ku niit haavoja yritettiin sitoa. Sain piikkin perseeseen ja päivystävä lääkäri tuli tsekkaa. Piti ommella. Sit lääkäri näki viikon vanhat haavat ja kauhisteli niitä kun niit ei oltu ommeltu.
Tsekkas ne ja käski laittaa rasvalapun. Niit ei löytyny tältä osastolta ni hoitaja kävi hakee akuutilt. Kun tuli takas niin sanoi: v oli siellä vuorossa ja käski sanoo terveisiä ja omistusasunto. Se sano et sandra ymmärtää mitä se tarkottaa. Mä hymyilin varovasti ja nyökkäsin. Ymmärrän. Ja tuntu todella hyvältä saada terveisiä v:ltä. Ainakaan se ei oo unohtanu mua ja meijän juttui.
Omistusasunnolla v tarkotti siis sitä kun kerran puhuttin et ei sais viillellä koska kroppa on kuin omistusasunto. Sun pitää vaalia sitä. Ethän sä sun kotiakaan tuhoa...
Mä haluan muistaa sen. Ihan tosi. Mut se on välillä hyvin hankalaa. Kun viiltely on ainoo keino vaimentaa ajatukset. Ne ajatukset joista haluisin jo päästä eroon.
En oo syöny mitään pariin päivään. En uskalla. En ees tiiä mitä pelkään mut tunnen sen sisällä että en voi syödä.
Mä oon muuten miettiny. On ehkä kuitenki parempi et mä oon tällä osastolla. Koska en ihan oikeesti haluu olla taakaks ja mä tiiän et v välittää liikaa ja sen on siks hankala olla. Olla ylipäätään ja olla ammattimainen. Ihmisiähän ne hoitajatkin vaan on. Ja nyt tää meni tälleen. Me oltiin liian läheisiä ja se rasitti v:tä liikaa. Ku se miettis mua myös vapaa ajalla. Kauheen narsistinen kirjotus mun osalta mut uskon että tä on totuus.
Btw mä oon päättäny etten tapa itteeeni. Haluan elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti