Ilta hämärtyy ja on aika käydä levolle. Pimeys valtaa
huoneen yllättäen. Pienen huoneen, johon on ahdattu kolme sänkyä ja säilytystilaa
kolmelle ihmiselle. Olen huomioinut, että huone on pimeällä pimeämpi kuin
pimeys muualla. Olen yksin pimeydessä. Tai niin ainakin oletin. Makaan sängyllä
selälläni kauhusta jäykistyneenä, kun yhtäkkiä tunnen kosketuksen kaulalla. Pimeys
alkoi muuttua silmissäni hämäryydeksi. En nähnyt ketään missään, mutta ehkä en
vain erottanut hahmoa hämäryyden takia. ”Kuka
siellä”, kysyin kuiskaten. Tunsin kuinka joku yritti vetää peitettä päätäni.
Pidin siitä tiukasti kiinni. ”Lopeta!”
sanoin täydellä äänellä. ”Ei, sinä olet
ansainnut tämän”, ääni sanoi.
”Kuka siellä on?”, kysyin uudelleen. Ei vastausta, pelkkää
epämääräistä miehen muminaa. Peiton vetäminen loppui lopulta ja minä olin
voittanut; peite pysyi päälläni. Mies oli kuitenkin sinnikäs, sillä seuraavassa
vaiheessa tunsin jonkun kehon makaavan omani päällä. En saanut henkeä. Tunne
oli sama kuin silloin aikoinaan kun jouduin tuntemattoman miehen raiskaamaksi. ”Mene pois”, yritin, mutta turhaan. Mies
oli jo edennyt aikeissaan ja yritti avata reiteni. En nähnyt ketään, mutta nyt
olin varma että joku siinä oli. Nousin pikaisesti ylös sängystä ja menin ulos
huoneesta. Kukaan ei seurannut minua, eikä huoneesta kuulunut jälkeeni
pihahdustakaan.
Menin hoitajien kansliaan kertomaat äskeiset tapahtumat. ”Sinulla on taas ollut harhoja”, hoitajat
sanoivat. ”Ota lääkettä ja mene takaisin
nukkumaan”
Mutta miten se voi olla niin varmaa. Mitä jos joku olikin
käynyt minun huoneessa ja ehtinyt pois ennen kuin ehdin nousta ylös. Mutta kuka
yrittäisi raiskata minut? Yököt?
Heidän on sitten niin helppo sanoa, että se oli harhaa. Miksi minä? Olenhan rumin ja iljettävin kaikista naispotilaista.
Ehkä minä olen helppo kohde, sillä kukaan ei kuitenkaan uskoisi minua, koska
minulla on ollut muitakin harhoja, kuten kuulo- ja näköharhoja. Mitä jos tämä
kaikki onkin vain yhtä suurta huijausta. Minut yritetään tehdä hulluksi. Kaikki
harhat ovatkin vain suurta kulissia ja minä olen päätähti tässä teatterissa.
Ehkä koko maailma on teatteria. Jotkut vetelevät meidän naruista niin kuin olisimme
marionetteja.
Mietin maailman menoa ja tätä koko systeemiä samalla kun
makoilen petillä vaaleissa lakanoissa. Pelko ei ole vieläkään haihtunut pois,
mutta kaikki alkaa näyttää sumealta. Liikkeet tuntuvat raskailta ja
hallitsemattomilta. Ajatusten luominen tuntuu jo lähes mahdottomalta. Vaivun
uneen. Ehkä ikiuneen…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti