Keikalla + "tarina"

Oltiin kahen siskon ja yhen kaverin kanssa perjantaina kuuntelemassa parii bändii. Se meni yllättävän hyvin.. Suoristin hiukset ja meinasin jopa meikata, mutta en uskaltanu. Pelotti et miehet luulee et mä oon meikannu siks et etin seuraa. Pelottaa yrittää näyttää viehättävältä. Tulee väärinkäsityksiä. En tosiaankaan etsi mitään raiskaajia.... en tosiaankaan.... Mul oli harhoja sielkin vaikka musiikki vei suuren osan mun ajatuksista mukanaan. Uskon et se oli harhaa. Yhtäkkii melkeen kaikki nauro mulle. En muista paljookaan siitä hetkestä..  mut muistan et mua pelotti ja hävetti.

Sit mun oli pakko mennä pois siitä yleisön joukosta ku mun ja Krissen väliin tuli joku mies. Sit mä en enää kestäny. Se oli liian pelottavaa ja... vaarallista. Ei sitä tiiä, et mitä ne miehet tekee. Mut muuten oli kivaa.. Kyl se oli stressaavaa ja mua harmittaa ihan sikana et en saanu nauttii täysillä siitä musiikista. Mä nyt vaan en ole mikään baari/keikka ihminen.... Liikaa tuntemattomia ihmisiä.. etenkin miehet kauhistuttaa.

Älä mene ulos yksin Sandra, se on vaarallista!

Ulkona on lämmin. Miksi siis istun tietokoneella, enkä mene lenkille koiran kanssa. Nousisin ylös, laittaisin kengät jalkaan ja hupparin päälle. Ehkä kaulahuivikin olisi vielä ajankohtainen. Ajatusmaailmassa astuin jo pihalle hihna toisessa kädessä ja puhelin toisessa. Aina kun menen ulos, pidän puhelinta esillä. Kahdesta syystä. Yksi syy on, että ajattelen että kukaan ei käy kimppuun, jos kännykkä on näkyvillä, sillä siitä voi nopeasti soittaa apua. Toinen syy on, että voi sitten soittaa apua, jos tarvitsee.
            Astun ulos pihan portista. Pari askelta eteen päin. Vielä pari. Sitten alkaa ahdistus. Rintaan sattuu. Kädet tärisevät. Lähes joka aamu minun on käveltävä noin sata metriä meidän pihasta olevalle bussi pysäkille, josta sitten nousen linja-auton kyytiin. Ja aina se matka pysäkille on yhtä vaikea. Nytkin pyrin kävelemään bussipysäkille saakka koiran kanssa. Koira vetää hihnaa kovin, mutta minun huomioni on nyt suunnattu jonnekkin muualle. Köhin kurkkuani auki varmuuden vuoksi, jos joku hyökkää, olen valmis huutamaan apua.
            Päästiin lopulta pysäkille. Hengitys tihenee. Mutta se ei johdu tällä kertaa huonosta kunnostani. Paniikki ottaa vallan, taas. Pakko kääntyä takaisin kotia kohti. Voi ei, tuolta tulee joku mies. Kännykkään on jo näppäilty numerot 112, varmuuden vuoksi. Se mies kääntyy minun suuntaani. Se on kalju. Ja iso kokoinen. Sen on oltava SE mies. Askeleeni muuttuvat nopeammiksi, melkein juoksuksi. Mies lähenee uhkaavasti. Minä lamaannuun. En kykene liikkumaan. Apua! APUA! En pysty puhumaan. Mies tulee lähemmäs ja lähemmäs. Yhtäkkiä se katoaa. Se taisi olla harhaa.
             Menee vielä tovi ennenkuin pystyn taas jatkamaan matkaa. Kyyneleet vyöryvät  silmistäni samalla kun astun pihan portista sisään koiran kanssa. "Miksi siis istun tietokoneella" No ehkä juuri siksi.