Uni

Me mentiin arttu lindemanin kanssa ulos kattomaan tähdenlentoja. Me kilpaa huudeltiin et tuol on yks. Tuol on yks! Sit niit alko yhtäkkii tulee ihan hirveesti. Sit yhes kohtaa alko pyörii monta tähtee yhtäaikaa yhes kohtaa ja sit siihen muodostu juutalaisten tähti. Sit siihen viereen muodostu joku islamin merkki. En muista mikä se oli mut kaikki kuitenki ties et mikä se on. Ja lopuksi vierelle tuli tähdistä tehty risti. Se oli kaunis. Se oli ainoo jonka eteen tuli myös tähtirappuset. 

Me sit perheen kanssa (arttu lindeman oli jo hävinny) kiivettiin ne rappuset ylös. Jeesus oli siellä. Kaikki vuorotellen halattiin Jeesusta ja kiiteltiin että oli tullu hakemaan meitä. Mä kuitenki heti huomasin että jokin oli huonosti. Samalla se "Jeesus" yritti kaikin keinoin pitää meijät tyytyväisinä. Se anto kaikkee ja toi jopa Nellin mun luokse. Mut sit ku katoin sitä ni se näytti ihan eleettömältä ja silt puuttu toinen pupilli. Mä kuitenki vähän uskoin et se olis Jeesus. Mä olin koko näitten tapahtumien ajan vähän välii kyseenalaistanu että onko tää ees totta. Sit lopulta mä keksin sen. Koitin nipistää itteeni. Se ei sattunu yhtään joten tiesin että se on unta. Sit mä en enää uskonu et se tyyppi siel ristitasanteel oli Jeesus. 

Sit me tultiin alas sielt ristiltä ja ne kaikki kolme symbolia katos. Mainitaan vielä että se tähti ja se islam juttu oli jo aiemmin muuttunu sonic hahmoksi ja joksikin sen kaveriksi. 

Sit mä "heräsin". Oikeesti se uni jatkui. Mä aloin kertoo siskoille siit unesta ja nipistys jutusta. Kaikki oli ihan ihmeissään. Ja paikalla oli myös siskon miehen kaks siskoa. 

Sit heräsin oikeesti. Olin ihan painees ku heräsin. En tienny et oonko hereil vai unessa. Sit koitin nipistää itteeni. Se ei aluks tuntunu ja säikähdin että oonko vieläkin unessa. Mut sit nipistin kovempaa ja se sattu ja tiesin olevani hereillä. Ihan sika ahdistava uni... onneks keksin sen nipistämis jutun!

Tältä musta tuntuu tänään

Yksin. Vai olenko sittenkään?

Tänä iltana menen sänkyyn jo yhdeksältä. Minua väsyttää todella kovin. Riisuidun. Nukun yleensä pelkissä alushousuissa, eikä tämäkään ilta ole poikkeus. Asetun sängylle makaamaan. Tapani mukaan laitan kännykästäni pyörimään Simpsonit. Se on tarpeeksi kevyttä katseltavaa, tai no oikeastaan kuunneltavaa, näin iltaisin. Se rauhoittaa minua. Toisinaan se auttaa, mutta ei tänään. 

Käännän kännykkäni kuvapuoli alaspäin ja yritän sulkea silmäni siinä toivossa, että nukahtaisin nopeasti Simpson-hahmojen puheen sorinaan. Mutta niin ei käykkään. Päähäni putkahtaa, kuin tyhjästä, pahoja ajatuksia. Tälläkään kertaa ne eivät vaatineet edes mitään triggeröivää tekijää. Yritän sulkea kaiken pahan pois mielestäni, tietoisesti, ajatellen muita asioita. Keskittymiseni on jo niin herpaantunut, että en enää edes kuule kännykästäni tulevaa ääntä. 

Näen kirkkaasti mielessäni kaiken sen, taas. Kuinka isoisäni hieroo elintään minun alapäähäni. Kuinka hän tuntuu nauttivan siitä. Se ähinä soi usein päässäni. Voi, kumpa pääsisin eroon näistä ajatuksista. Minua kuvottaa, oksettaa suorastaan. Luovutan nukkumsien suhteen. Käännän puhelimeni näytön jälleen näkyväksi. Yritän keskittyä jokaikiseen siitä tulevaan yksittäiseen sanaan. Se on todella vaikeaa, lähes mahdotonta. Eikä se edes tunnu auttavan tähän oloon. 

Viiltely käy mielessä. Se ainakin auttaisi. Se saisi ajatukset pois näistä aiheista. Mietin myöskin sitä, että jos minulla olisi nyt rauhottavia lääkkeitä, ottaisin nyt yhden. Tai vaihotehtoisesti voisin juoda itseni humalaan, jos vaan olisi viinaa. Päädyn kuitenkin rukoilemaan: "Rakas taivaallinen Isä. Auta minua. Olen ahdingossa. En saa pahoja ajatuksia mielestäni. Olen niin yksin niiden kanssa. En tahtoisi ajatella niitä enää, en juuri nyt. Tiedän, että minun pitää käsitellä niitä joskus. Mutta ei nyt. Nyt tahdon nukkua. Aamen."

Yhtäkkiä tunnen kauniin kosketuksen. Rauhoittavan sellaisen. Tunnen lämpimän syleilyn. Aivan kuin en olisi enää yksin. Tunnen suuren rakkauden. Jumalan rakkauden. Pian kehoni, joka on jo täysin rauhallinen, alkaa tuntumaan raskaalta. Silmäluomeni painavat kuin lyijy. Ajatukseni tuntuvat sumeilta ja kaukaisilta. Tunnen vain suuren rakkauden. Tähän on ihanaa nukahtaa. Juuri ennen uneen vaipumista kuulen: "Suojelen sinua."

Kettu

Älä sano sitä sanaa! Se sattuu minuun. Tuntuu kuin joku iskisi puukolla sydämeen, kun sanot sen sanan. Tiedän, että se voi tuntua sinusta oudolta, onhan kyse kuitenkin ihan tavallisesta sanasta. Se sana kuitenkin muistuttaa minua siitä pahimmasta asiasta. Se tuo hänet mieleeni. Minä hajoan aina, kun kuulen sen sanan. Et voi ymmärtää tätä. Ei se haittaa, eihän kukaan voi. 

Psykofyysinen fysioterapia

Oon tääl osastolla käyny psykofyysisessä fysioterapiassa. Se terapeutti on tosi ihana nuori nainen! Ja oon oppinu tosi paljon siel terapiassa.

Me ollaan tehty jännitys-rentoutusharjotuksia. Niitten tarkotus on siis niinku rentouttaa jännityksen kautta. Ne on semmosii et ensin jännitetään jotain ruumiin osaa ja sit rentoutetaan. Esimerkiks työnnetään hetki käsiä yhteen tai jalkoi lattiaan ja sit rentoutetaan. Se oikeest auttaa rentoutumaan!

Sit ollaan kans tehty semmosta et piirretään kehon rajat jollain esineellä. Esim. nystyräpallolla tai telalla. Käydään  ensin toinen puoli kehosta läpi ja hierotaan sil esineellä joka kohtaa. Varpaat, jalkaterä, sääri, pohje, polvi, etureisi, sivureisi, kyljen kautta rintalihakseen, olkapää, hartia, olkavarsi jokapuolelta, kyynärpää, kyynärvarsi, kämmenselkä ja lopuks sormet. Sit sama juttu toisel puolel. Sen tarkotus on niinku tuua ittelle selväks kehon rajat ja se luo turvallisuuden tunnetta. Mä tunnen vielki sen kosketuksen vaikka siitä on joku puol tuntii aikaa. Se tuntuu hyvältä. Niin ku mä sanoin sille fyssarille ni musta kosketus tuntuu pahalta. Mä en tykkää ees itteeni koskettaa koska se tuntuu ahdistavalta ku mul on huonoi kokemuksii kosketuksesta. Mut sanoin myös et se telalla kehon läpi käyminen tuntuu hyvältä ja rauhottavalta. Fyssari sano et se on koettu hyvänä ja et siihen voi vaikuttaa se et se kosketus ei niinku tuu suoraan siihen ihoon vaan siin on välissä se esine.

Joka fysioterapiatapaamisen alussa fyssari kysyy mun oloa ja keskustellaan hetki siitä. Ja sit se kysyy et mitä viime kerral tehtiin ja yhes muistutellaan mieleen viime kertaa. Ekoil kerroilla mä väritin semmosta kehokarttaa niist kohista mis mul on ollu joku tuntemus. Yleensä rintakehä ja ylävatsanalue. Ja sit mul on joskus ahdistaessa semmonen ihmeellinen tunne ranteissa. Sit mä aina kerroin mun kivusta mut en pystyny kertoo mis se on. Se tuntu liian ahdistavalta. Mut tänään sain kerrottuu et se kipu on siellä. Se tulee kun mua ahdistaa ja pelottaa. Jotkut hoitajat kutsuu sitä dissosiaatio kivuksi. Sit me katotaan aina välillä semmost kuvaa mis on eri tunnetiloja ja sit siin on vartalonkuvat ja jokases väritetty niit kohtii joissa tuntuu tai on tunnoton ku on se tunne. Esim. ahdistaessa tuntuu rinnassa ja vatsassa ja vähän kasvoissa ja silleen, ja sit taas masentaessa raajat on tunnottomia jne.

Tänään fyssari kerto semmosesta ku autonominen hermosto. Ja sietoikkuna ja yli- ja alivireystila. Sietoikkuna on ideaali vireystila. Ylivireystila tarkottaa sitä että on levoton ja esim. puhuu paljon ja ajatus harhailee. Se on semmonen alkukantanen tila et pakoon tai taistele. Alivireystila tarkottaa et on niinku lamaantunu. Se on vielä alkukantasempi tila. Ne on joskus ollu toimivia ratkaisuja mut nykytilanteis joissa mäkin käytän niitä, ne ei toimi. Joskus autonominen hermosto aktivoituu ja reagoi nopeesti, vaistonvarasesti ja ei-tietosesti ja sillon voi mennä ali- tai ylivireystilaan. Meil oli semmonen lista jossa luki niit eri juttui jotka kuuluu niihin vireystiloihin. Alivireystilassa luki mm. dissosiaatio. Mä sanoin et mul tulee välil niitä. Fyssari sano et mulle on tullu meijänki tapaamisilla semmosia ja kysy et muistanko. Mä sanoin et muistan et se on joskus seuraavalla kerralla kertonu et mul oli tullu sellanen. En mä muista sitä hetkeä. Mut sen mä tiiän ja kerroinki fyssarille et kun mul tulee niit poissaolokohtauksii ni ne on täynnä harhoja ja sitä kipua. Sen keskustelun yhteydessä sain rohkeutta kertoo et mul tulee niit kiputiloja ja et se johtuu traumoista. Fyssari sano et traumaattiset kokemukset voi olla yks syy siihen et menee helposti ylä- tai alivireystilaan mut et se on täysin normaalia kaikille.

Kerran me testattiin semmosii painopusseja jotka laitetaan kehon päälle. Mä en muista mikä sen tarkotus oli. Oliskohan ollu kehonrajojen tunteminen, mut anyway, se oli tosi ahdistavaa ja mä sanoin etten haluu tehä sitä. Fyssari ymmärsi ja sano heti ettei tarvi tehä mitään semmosta mikä tuntuu pahalta. Se tuntu ku joku olis maannu päällä. Ja muutenki mua ahdistaa maata muiden seurassa. Tai siis semmosis tietyis tilanteissa. Esimerkiks ku on muutaman kerran ollu tikattavii haavoi jaloissa ni en oo halunnu maata niitä tikatessa. Kysyn aina et saanko istua ja aina oon saanu... outoja vaivoja mulla...

Mut joo.. semmosta kaikkea. Se fysioterapeutti on siis oikeesti tosi kiva. Sille on jotenki helppo puhuu ja mul on semmonen olo et se ymmärtää. Ja se on tosi fiksu ja asiantuntija lajissaan! Kerroin sille et tykkään laulaa ni sit se pyys mua laulamaan. Mä lauloin, se meni ihan pieleen mut se kehu silti. Ja mä en siis yleensä laula ihan noin vaan vieraille just siks ku voi mennä pieleen. Mut sille oli jotenki luonteva laulaa.

Semmosta täällä päin! Kiitos kun luit. Toivottavasti pääsisin pian pois täältä sairaalasta. Oon ollu tääl jo kaks ja puol kuukautta.. :(

Nellin muistolle

En oo muuten tääl viel kertonu et mun Nelli koira jouduttiin lopettaa. Siit on nyt joku kuukausi. Olin sillon osastolla ja en päässy ees hyvästelee mun vauvaa. En lo varma et oliko hyvä vai huono juttu et olin osastolla sillon. Toisaalta olisin halunnu hyvästellä Nellin mut toisaalta taas ehkä ihan hyvä että jäi mieleen se ilonen ja hyvinvoiva Nelli. En nähny sitä ku sil oli paha olla. Nelli oli melkein 12 vuotias. Mä toivoin et olis ollu viel pari yhteistä vuotta mut ei...

Nelli oli tosi sairas. Sil oli syöpä levinny joka paikkaan ja nestet keuhkoissa ja sydämen sivuääni. Me ei ees tiedetty et Nelli oli niin kipee. Se vietiin eläinlääkärille koska sil katkes tassu. Sielläkin oli etäpesäkkeitä. Oli haurastuttanu luun niin et se meni ihan kokonaan poikki. Se röntgenkuva oli ihan kauheeta katseltavaa. Siin näkys se tassu ja se syöpä joka paikas.

Mul on kauhee ikävä Nelliä. Koko ajan kaikki muistuttaa siit. Porukoilla ku oon käyny lomil ni on Nelli lähes koko ajan mieles. Ovi pitää avata varovasti ettei koira karkaa. Ku mä syön jotain ni oon tottunu vikan palan kohdal kutsuu Nellin hakee jämät. Jos on ees tarvinnu kutsuu ku se oli kyl aina kytiksellä et jos jotain tippuis. Oon myös tottunu nukkuu porukoil silleen et Nelli nukkuu mun jalkojen pääl tai vieres. On ollu tosi tyhjää nukkuu yksin. Mä haluun Nennun takasi. Kova kova ikävä.

Nelli oli semmonen et sil kävi vaan se yks kaulapanta. Se oli niin vahva et kaikki kaulapannat meni rikki ku se veti. Ja viimeseen päivään asti kuulemma haukku muita koirii. Vaikkei pystyny kävelee sen tassun takii ni sit ku se oltiin kannettu ulos pissalle ni oli haukkunu ohi kulkevaa koiraa. Loppu ajoil sen haukku ei ollu enää semmonen kiljuhaukku. Sil oli aina semmonen kirkas se haukkuääni. Lopulta se oli ihan kähee.

Olihan sil jo pitkään ollu yskää. Me viime kesänä käytettiin Nennuu eläinlääkäril ku sil oli menny jalat alta. Joka sit nyt tol vikal eläinlääkäri reissul todettiin johtuneen myös syövästä. Jotain etäpesäkkeit selkärangas. Mut siis me kysyttiin sillon myös siit yskästä mut ei ne ottanu siihen oikeen kantaa. Sitä ei sillon kuvattu. Näin saatiin puol vuotta lisä aikaa. Ku ei Nelli kärsiny ennen tota tassu hommaa. Joku sano et ku koira kärsii ni sil menee yleensä ruokahalu. Nennu söi hyvin viel pari päivää ennen ku se jouduttiin viemään lääkärille.

Nelli aina lohdutti mua kun mä itkin. Se tuli ihmeissään kattoo et mikä mulla on. Sit se tuli syliin tai viereen. Vikan kerran näin kävi viikko ennen ku jouduin osastolle. Tulin porukoille ku ne oli pois. Oltiin Nennun kans kahestaan. Mä itkin. Nelli tuli ihanasti lohduttaa. Se helpotti oloo. Nyt sitäkään lohdutusta ei oo enää. Ei mul oo oikeen mitään syytä mennä kotiin. Ennen aina ku mä olin osastolla ni sanoin lääkärille et haluun jo kotiin ja lomil ku on ikävä koiraa. Haluun päästä kotiin kattoo koiraa. Enää ei oo sitäkään. Mun elämäl ei oo enää mitään merkitystä. Ei mua kukaan enää odota osaston ulkopuolella.

Nellihän ei oo siis pitkään aikaan asunu mun kanssa. Ku se vitun kusipää paska mies asuu siin lähel mua ja oon nähny sitä siel ni en pysty kävelee yksin ulkona koska pelkään. Ni en oo sit pystyny ulkoiluttaa Nellii. Ja porukoillaki jos mä pystyin yhtään menee ulos Nennun kans ni äitin oli mukana. Se mies meinaan asuu ihan mun porukoitten vieres.

Oli siin mun luona asumises muitakin vaikeuksii. Tai no lähinnä se haukkuminen. Eihän se iso pihasessa isossa omakotitalossa haittaa vaikka haukkuu keskellä yötä. Mut mä asun rivitalossa. Mä muistan ku Nelli asu viel mun kans ni yhtenä yönä Nelli rupes kauheesti haukkuu. Mä menin kattoo et mikä sil on mut en mä kuullu tai nähny mitään erikoista. Sit aattelin viel et näytän sitä etupihaa Nellil et siel ei oo mitään ihmeellistä. Ja mä viel ihmettelin ku sil oli se kiljuhaukku mitä se yleensä teki ku se näki siilen. No mä avasin sit oven ja siilihän se siinä mun portaitten juurella. Nelli vihas siiliä. Oli pienenä käyny siilin kimppuun ja sai pahasti turpaansa. Sil oli suun ympärys ihan veressä. Sen jälkeen on aina ollu ns. siilihaukku ku on nähny siilin. Mut miten ihmeessä Nelli tiesi et siel oli siili siel mun pihalla?

Mä muistan myös semmosen ku meil oli semmonen kori. Siis semmonen olkikori vai mikä se nyt on. Siel oli ompelutarvikkeita. Lankoja ja neuloja yms. Sit yks päivä se kori löyty tuhottuna keittiön lattialta. Se oli vissiin käyny Nellin kimppuun ja ne neulat oli osunu Nennun naamaan ja sit Nelli oli päättäny kostaa korille. Good old times.

Sit semmonenki juttu. Ku Nellil oli tapana karkailla. Sitä sai aina olla ettimäs ympäri naapurustoa. Muutaman kerran me haettiin se semmosest kennelist vai mikä se oli. Mut kerran Nelli oli pidempään kateissa. Mä muistan ku mä itkin sen koko viikonlopun ku ei tiietty et mis Nennu oli. Se katos perjantai aamuna ja löyty vasta seuraavana maanantaina. Make oli laittanu Nellin koirapuistoon ku se oli karannu kotoot ku Make meni kouluun. Ei keksiny muutakaan paikkaa ku oli kiire skoleen tosiaan ja se koirapuisto oli siin matkal. Mun oli tarkotus hakee Nelli sieltä. Lähin koululta ajelee skootteril kohti kotia mut kun sit saavuin koirapuistolle ni se oli tyhjä. Me luultiin et se olis kaivautunu ulos sielt. Ei se siel pitkään ollu. Mut joku oli sielt käyny sen hakee. Nelli vietti sit viikonlopun koirahotellissa. Ja kaamee lasku ku haettiin maanantaina. Mut sil ei ollu mitään välii. Kuhan saatiin Nelli takasi. Muistan ku me mentiin sinne ni Nennu oli semmoses aitaukses ja se sekos ihan totaallisesti ku näki meijät. Se vinku ja hyppi ihan innoissaan ja alko ihan hilseilee ku oli niin ilonen. Se oli kauhee viikonloppu mut sai ilosen lopun. Nyt ei auta vaikka mitä maksais. Nelli ei oo enää tulossa takasi...

Nelli oli vauvana oikee tuholainen. Se repi tapetit ku porukoil on semmoset kangas tapetit. Olkkarissa ja yläkerras yhä kauheet kolot seinissä. Nelli söi kans ainakin yhet M-siskon kengät ellei useemmatkin. Mut enemmän Nellist oli iloo ku haittaa. Mä opetin Nellil tärkeimmät taidot. Se osas istuu, mennä maahan ja aina sillon tällön se totteli kutsusta. Mut tärkein taito jonka opetin oli se et se osas antaa pusun käskystä. Ja se ei ollu siis semmonen nuolemispusu vaan semmonen et se tökkäs kuonolla naamaan. Just silleen miten ihmisetki pussaa. Sain onneks viel viimesen pusun Nellilt ku olin lomilla n. viikko ennen Nennun kuolemaa. Ilman sitä pusua en olis selvinny tästä.

Nelli oli paras juttu mun elämässä. Miettikää mitä viidelkymmenel eurol voi saada. Pelkkää rakkautta 25kg edestä. Nellihän oli siis sekarotunen. Siin oli tiedettävästi lapinkoiraa. Isästä ei ollu tietoo mut monet sano et selkeesti snautserii partakarvojen takii. Nelli ei ulkonäöllisesti juurikaan muistuttanu lapinkoiraa.

Tässä viel muutama Nellin lempinimi: Nennu, Nerse, Nersus, Nellu, Nellukka, Nero, Nennukka, Neppu, Nepukka, Nepsu, kerä-Nelli, pitkula-Nelli... ja Make kutsu sitä Lärkeliksi jostain tuntemattomasta syystä.

Kova ikävä Nelliä

Se on täällä taas

Oon yhä osastolla. Piti vaihtaa akuuttipsykoosiosastolta kuntoutuspsykoosiosastolle. Oon niin usein tääl ja nyt ku tää osasto jakso on viel ollu niin pitkä. Verrattuna aiempiin jaksoihin ku oon saattanu olla vaan 3-5päivää. En taju et kui nyt tää paha olo vaan jatkuu.

Mä jollain osin tajuun et kui mun piti vaihtaa osastoo mut osa musta sanoo et ne vaan halus päästä musta eroon ja eivät jaksaneet hoitaa mua... Mua delegoidaan jatkuvasti eteen päin. Kukaan ei halu auttaa mua.. ehkä mua ei voi auttaa.

En olis halunnu vaihtaa osastoa. Pitää kaikki taas kertoo alusta ja kukaan ei ymmärrä mun vaivoja. En jaksais kertoo taas niitä vaikeita juttuja. Akuuttiosastolla muutama ihminen tiesi musta tosi paljon. Etenkin tulee ikävä N:ää. Sille pysty puhuu ja se yritti ymmärtää. Nyt ei oo ketään jolle pystyis puhuu. Kaikki on ihan vieraita. Ja en ees oikeen viel tiiä osaston tapoja.

Mut niin.. on ollu jotenki vaikeempi kausi. Ahdistaa ja kuuluu paljon ääniä.. ja nyt ne äänet on semmosii et jos en tottele ni ne tekee mul sitä kipuu sinne. Raiskaaja on ollu taas läsnä enemmän. Ja en tiiä onko se oikeesti täällä. Mut toi kipu mitä mul tulee tottelemattomuudesta ni sillon se mies ei ees oo tääl välttämättä. Äänet kans sanoo että jos syön tai otan lääkkeitä ni mun perheelle tapahtuu jotain pahaa. Lääkäri sano että se on hölmö ajatus... mut kun se ei oo ajatus. Se on täyttä totta. Mä oon kuitenki syöny ja mul on myöskin eilen ja edellispäivänä annettu injektiol lääkettä. Sen takii mul nyt sattuu sinne. Ja se on kova kipu. Ja tuo kaiken niin elävänä mieleen.

Oon viillelly taas. Useeseen kertaan. Se auttaa hetkeks ahdistukseen ja hiljentää ääniä.

Mitä paskaa taas?

Oon osastolla. Ollu viimeset kolme viikkoo ja ei oo tietookaan et pääsisin kotiin. Äänet häiritsee koko ajan ja on vaikee olla. Pari kertaa viillelly tääl olon aikana. Ekal kerral nilkkaan aika pahasti. Yhest tuli ihan sikana verta ja se piti tikata. Mul oli vaan se yks terä mukana.

Eilen hajotin osaston terottimen ku äänet käski tappaa muita ihmisiä osastolla. Mun piti hiljentää äänet ja siihen auttaa viiltely. Viilsin ja jäin kiinni. Mut ne oli vaan ihan pinta naarmuja.

Vähän sekoilee ajatukset. Sori siitä. Äänet häirii...

Ikävä normaaliuteen

Onpas taas ollu... Voin todellakin huonosti. Tekis niin pirusti mieli viiltää. Mul on kolme aika pahaa haavaa tältä ja viime viikolta. Menin sit kertomaan kuntoutuskodin omahoitajalle viiltelystä. T käski mua maanantaina asukasinfos näyttää haavat. Mä kieltäydyin koska tiesin et se olis pakottanu mut terveyskeskseen näyttää haavoi ja sitä en todellakaan aio tehdä... Siel varmaan olis passitettu osastolle ja en halu sinne. Ja vaikka ei olis passitettu ni en olis ees päässy menee sinne. Jonkin aikaa tässä en oo oikein minnekkään päässy menee. Tuntuu liian hankalalta. En oo kuorossakaan käyny. En vaan pysty. En ees tiiä et mistä se johtuu.. Mul on vaan ollu aloitekyvyttömyyttä. Oon kai vähän masentunu taas. Ei jaksa oikeen mitään ja tuntuu et ei oo tulevaisuutta. Koko ajan mielessä itsemurha ja viiltely.

Ja siis niin. Ne olis varmaan tikannu sen yhden haavan vaikka on kuuden tunnin sääntö. Mul on aikasemminki tommosii isompii haavoi tikattu kahenki päivän päästä. Ne vaan vähän avaa niit reunoi ja sit tikkaa. Mut ku ei...

Mä tiiän et osa syy tähän pahaan oloon on oikeesti vaan tää syksy. Ku on niin pimee ja kaikkee... Ainakin uskoisin niin.

Alotin syksyn alus SCIT ryhmän... kävin siellä kaksi kertaa. Sit se jäi. En pystyny en jaksanu en uskaltanu en halunnu jatkaa. En ees olis hyötyny siitä mitenkään ku ahdisti siel niin paljon että en pystyny keskittymään. Kuulin vaan häiritseviä harhaääniä ja ahdisti muutenki. Ei must oo tommoseen. Ei enää.. Ei oo pitkään aikaan ollu. Viimeks ehkä yläasteiäs pystyin olee ryhmässä ahdistumatta. Ja sekin oli vaan meijän luokan kanssa, joka oli siis ollu sama kolmosesta asti. Ja mä olin siis yläasteella tosi äänekäs ja näkyvä persoona mut sit ku piti luokan edessä puhua ni ahdisti ihan sikana ja en pystynykkään...

Laulaminen on aina ollu eri asia ja on yhä edelleen. Tääl kuntoutuskodissakin ku lauletaan karaokee ni mä oon koko ajan äänes. Mut jostain syystä en pysty laulaa ilman säestystä. Mut esim just karaoke on semmonen mitä rakastan. Tai ainakin rakastin. En oo sitäkään saanu tehtyy lähiaikoina. Ei vaan jaksa kiinnostaa.

Oon viimeaikoina nukkunu jotain 14-15h vuorokaudessa ja sen hereillä olo ajanki oon vaan maannu sohvalla ja yrittäny ees kattoo telkkuu et olis ees jotain sisältöö elämäs... Nyt jaksan sen verran et kirjotan tätä. Oon jonossa sekasin chattiin, Mul on niin paha olo. Kuntoutuskodin hoitaja T kehotti mua soittamaa näis tilanteis kriisipuhelimeen ku en halu häiritä mun perhettä, mut en mä halu jutella  jonku tuntemattoman ihmisen kanssa puhelimessa. Kirjottaminen on helpompaa. Siispä päätin mennä jonottaa sekasin chattiin. Viel 17 ennen mua. Mut koitan nyt odottaa ilman että alan viiltämään. Vaikka mieli tekis. Se on niin rauhottava tunne. Ja kun mulle sanotaan että se auttaa vaan hetkeksi ni joo se on totta, mut se hetki riittää... Sitä paitsi kun viiltää illalla ni se auttaa seuraavaan aamuun saakka, koska yleensä sit alkaa väsyttää jostain syystä ja sit vaan nukun. Et emmä tiiä auttaaks se puhuminen yhtään sen pidempään. Siin on tietty erona se et jos juttelee ni ei oo niit tulehdusriskejä ja muita jälkiseuraamuksia... Ja ehkä puhumalla voi avata jotain solmuja, en tiiä...

En muista millon viimeksi olin aidosti onnellinen.. joskus lapsena ehkä. En oo koskaan ollu täysin terve, ainakaan niin pitkään ku mä muistan. En ees tiiä mikä on normaali mut ikävöin sitä silti..