maanantai 26. heinäkuuta 2021

Se ihana yksi.

 Kun katson sua, näen sen.
Ihanan, kauniin ihmisen.
Kaunis ulkoa, kaunis sisältä.
Aina valmis auttamaan mieltä kipeetä. 
Onneks sain sut mun elämään.
En olis voinu pyytää enempää. 
Oot nyt jo antanut mulle niin paljon. 
Susta välitän, se totuus on.  
Sinä annat minulle voimaa. 
Silloinkin kun mieli mua soimaa. 
Sun halaus tuntui hyvältä. 
Vaik harvoin annan kenenkään koskea. 
Täytyy jaksaa huomiseen. 
Sen sun kannustamana teen. 
Kiitos kun oot siinä. 
Autat hetkinä vaikeina. 


Tämmönen vanha runo löytyi

Yksin laiturilla kesäyönä,
muistot sekoittavat pääni.
Miten pääsisin eroon,
näistä ajatuksista,
näistä valtavista tunteista,
ahdistuksesta.
Yksin laiturilla kesäyönä,
kyyneleet vierivät alas poskea.
Yksi keino auttaa aina,
kyyneleet muuttuvat vereksi.


Selviinkö huomiseen?

 Soitin osastolle. Juttelin hetken hoitajan kanssa. Se auttoi hetkeksi. Nyt taas ihan hirvee olo. Tekis mieli viiltää. Mut en aio. Miks tän pitää olla tällaista taistelua. Joka ilta sama juttu. Ahdistaa niin että henki salpaantuu. En pysty olee.

Oltiin k-siskon kanssa isovanhemmil pe-su. Mua ahdisti siel koko ajan mut yritin esittää et kaikki on hyvin. Varsinkin illat hankalia. Mä vaan paruin illat ku ahdisti. Tarviin traumaterapiaa. Pian. 

Nyt oon yksin porukoil ku ne on reissussa. Tää ahdistus on ihan sietämätöntä. Vittu.

Onneks aspan hoitaja M tulee taas huomenna.

Pakko yrittää selvitä elos huomiseen. Tekis mieli vittu vetää kourllinen lääkkeitä. Nukahtaa ja ehkä ei koskaan herätä. Kunpa mulla olis voimii tappaa itteni. En vaan pysty siihen. Oon liian heikko. Ehkä huomenna. Ei mul oo enää mitään annettavana tälle maailmalle. Oon jo ylittäny parasta ennen merkinnän. On siis mun aika häipyä.

Vittu kun ahdistaa. Ne huutaa. Ne ei jätä mua koskaan rauhaan. Ne huutaa ja kun on pakko totella. Mun pään sisällä on kauhee taistelu. Oon paha ihminen. Tää tekstiki on aivan vitun sekava. En tiiä mitä tehdä. Olisko terän aika? Alhaalla on yks sheiveri. Se vaan paskaks ja ranteet auki.

Ei, ei ja ei. Mä taistelen. Onneks M tulee huomen. Sen täytyy auttaa mua! Se osaa! 

sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Love those

Oli miten oli, mä rakastan mun siskoja yli kaiken! 

lauantai 24. heinäkuuta 2021

Auttakaa mua

 Ahdistaa, itkettää. Vaikee olla. En pysty tähän. Tarviin terapiaa. Äkkii. Ennen ku mul ei oo enää muuta vaihtoehtoa ku kuolema. Tai siis itsemurha. On vaan niin paha olla. Alkaa olla taputellut nä mun elinpäivät. Jos tä ei etene pian ni tapan itteni. Ennen ku on liian myöhäistä. Mä tiiän mitä mä tarkotan mut kukaan, siis kukaan, muu ei tiedä.

Kunpa saisin pian apua. 

torstai 22. heinäkuuta 2021

Trauma ja ne ärsyttävät

 Mä muistan ku olin pieni, joku 6v. Se paha juttu oli just tapahtunut. Sitä tapahtui siis sillon ku olin 5v. Niinni mul oli sillon semmonen etuoikeus että mä en saanu turpaan tai raivoja kuhan puhun totta. En oikeestaan tiiä miks. Oliko se niinku semmonen juttu että en salaile asioita. Ku mähän salasin sen isoisä jutun kun se oli käskenyt. Toinen vaihtoehto on että mul oli ehkä tapana valehdella. En siis yhtään tiiä. Sit se alko menee semmoseks että mä otin syyt niskoilleni vaikka en olis ollu syyllinen. Koska mä olin sillon turvassa. 

Tuli semmonenki juttu mieleen ku olin just sen jonku 5 vuoden ikäinen ni mul oli tapana leikellä housuihin haaroihin saksilla semmosia pieniä lovia. Omiin ja siskojen housuihin. Muistan ku tein sitä. En tiiä miks tein mut mul oli vaan semmonen pakko. Ja sit ihmettelin et miks äiti ei raivonnut mulle siitä. Se oli varmaan jotain oireilua. En tiiä. 

Palataan tähän päivään. Todella mukavaa ku sain kuulla tänään että siskoil on joku kolminkeskeinen whatsapp ryhmä. Muka joku elämäntapamuutosryhmä. Tai no voi ollakki mut siel ihan vitun varmasti puhutaan paskaa musta. Mä kysyin k-siskolta et puhukste musta pahaa siel. Se meni vittu ihan vaikeeks. Se on paska valehtelee. Ja siis kysymys kuuluu: miksi mua ei kutsuttu mukaan siihen ryhmään? Eli toisin sanoen miks ne ei voinu jutella niistä asioista meijän neljän yhteisessä ryhmässä? Vittu et osaa ottaa päähän.  Ja se viel varmisti asian ku krisse tuli sit meijän koko perheen keskeiseen ryhmään selittelee jotain bullshittiä. Mä en oo mikään tyhmä. Ja sit k-sisko viel poisti koko ryhmän. Tietty sen takia että ei oo todistusaineistoa. Vittu mua ottaa päähän että mua pidetään tyhmänä. Ja siis jos k-sisko ja krisse ei ois menny semmosiks vakuutteleviks ni oisin ehkä uskonut että siel ei puhuta musta. Sit k-sisko kehtaa viel vedota mun skitsofreniaan. Että se on joku mun harha-ajatus. Ihan sama vaikka puhuvatkin musta paskaa. Mähän oon paska.

Mut joo. Onneks aspan tyypit on kivoja. On ees joitain ihmisiä mun elämäs jotka eivät vihaa mua äitin lisäksi. 









Olis voinu mennä paremminkin

 Mä muistan ku olin 8vuotias. Olin siis tokal luokal. Mul oli semmonen keltainen rannekello jossa oli jotain nallen kuvia. Se oli jo pitkään ollu kadoksissa. Sitte näin koulun löytötavarakaapissa sen mun kellon. Olin iloinen. Se oli musta on tosi kiva kello.

Tulin koulusta kotiin ja juoksin kertomaan että vihdoinkin kello löytyi, se olikin koulun löytötavarakaapissa . Sit mun isä sano että: ei toi oo sun kello. Mä ajattelin että miten niin ei ole. Mulla oli semmoinen kello, joka oli hävinny ni miks se ei vois olla mun. En kyllä muistanut että olisin käyttäny sitä koulussa mut oli sen pakko olla mun. Ku mul oli samanlainen.

Isä huusi että: "Toi ei oo sun kello! Sä varastit sen!" Mä sanoin: "En varastanut" Sitte isä sano: "Myönnä että varastit sen! Se ei oo sun". Sit se otti kengän ja sanoi: "Myönnä" Mä en myöntänyt koska en ollu mielestäni varastanut. Sit mun isä löi mua sillä kengällä. Se sattui. Mä en sanonut mitään. Mun isä jatko lyömistä ja sano että lyö niin kauan kunnes myönnän että oon varastanut. "On väärin varastaa!" se huusi. (koska lasten hakkaaminenhan on oikein) 

Sit isä sanoi siskoille: "Tietääkö kukaan missä Sandran kello oikeesti on?" Sit k-sisko sano iloisesti joo ja lähti yläkertaan. Ajattelin vaan että se näköjään nauttii kattoo ku mua hakataan. Se tuli takas hetken kuluttua. Sillä oli kädessä mun kello. Se oli kyllä samanlainen mutta ihan kulunut. En mä muistanu että se näytti siltä. Mä vaan katoin sitä kelloa ja isä vaan jatko hakkaamista. Se sano: "Sä varastit" ja löi ja löi ja huusi.

Lopulta en tienny mitä muutakaan tehdä kuin myöntää että varastin sen. Isä löi vielä muutaman kerran ja sanoi: "Viet sen huomenna kouluun ja pyydät anteeksi että varastit." Joo, mä vastasin.

Seuraavana päivänä ku menin kouluun, piti piilottaa mustelmat. Mä menin sanoo opettajalle että se ei ollukkaan mun kello. Että mun kello löytyikin kotoa. "Hyvä kun toit kellon takaisin" opettaja sanoi.

Sen jälkeen heitin sen kellon roskiin. 

Siskot kiusas mua ku olin pieni. Kai se on ihan perus. Olin pitkään nuorin lapsi. Kerron pari juttuu joista jäi paha mieli. 

Olin sillon 6v. Mä ajoin pyörällä eskarista kaverin luokse kaveri C:n kanssa. Siin matkalla on siis yksi suojatie. Mä ajoin pyöräl siihen suojatiel ja auto törmäsi muhun. Mä lensin kaaressa asvaltille. Kypärä halkesi. Onneks oli kypärä. C juoksi kotiin ja sen äiti soitti mun äitille ja sit se riensi mun luo. Äiti tuli töistä kesken päivän ja ajo autolla siihen kolari paikalle. Se oli siis about 500m päässä meijän kotoot. Me mentiin sairaalaan. Mul oli hiusmurtuma jalas. Kotoon siskot vaan rages mulle. Se oli perseestä. Ne syytteli mua siitä. Siit tuli paha mieli.

Sit oli kerran semmonen juttu että mumma oli ostanu mulle ihanan vaaleenpunasen mekon ja helminauhan ja valkoset hansikkaat. Puin ne päälle ja ihastelin itteeni. Olin kuin prinsessa. Sit siskot alko haukkuu mua. Et se on ruma ja kaikkee. Se oli ikävää. En koskaan enää käyttäny sitä mekkoo.

Ja joo. Meijän kotis leikit. M-sisko ja krisse oli äitejä ja k-sisko oli isä. Mä koitin olla äiti. Olin huono. Joten mul annettiin vähän vaatimattomampi rooli. Olin naulakko. Mä siis seisoin paikallani kädet ojossa ja muhun ripustettiin vaatteita. Ei se haitannut. Olin vaan iloinen että saan olla mukana siskojen leikeissä. Mut tää seuraava rooli mua vähän harmitti. Se meni silleen et siin leikis ne päätti mennä museoon. Voitte varmaan arvata kuka oli ne patsaat. Eikä sekään haitannut niin kauan kunnes ne alko haukkuu että onpas ruma patsas. Mä yritin poseerata nätisti. Vaihdoin asentoa ja olin muka aina eri patsas. Yritin näyttää hyvältä mut ne vaan haukku mua. Mul oli itku kurkussa mut yritin ajatella että saanpahan olla mukana leikissä. Lopuks mut ylennettiin piiaks. Sain elävän roolin.

Sit muistan kans ku olin 9v ja mul alkoi menkat. En osannu laittaa sidettä. Kysyin äitiltä et miten päin se tulee. Siskot keräänty ympärille nauramaan. Eksä osaa muka laittaa terveyssidettä. Mua hävetti.

Kerran, joskus ku olin 6v, hyppelin karkki sussa. Sit se karkki juuttu mun kurkkuun ja aloin yskiä. Äiti säikähti ja juoksi soittamaan ambulanssin. Sit menin sairaalaan. Siel otettiin röntgen kuvat. Todettiin et ei mitään hätää. Et karkki on mun ruokatorvessa mut se sulaa sieltä itsestään ajan kanssa. No kotoon taas mukava vastaanotto. "sun takii äiti olis voinu kaatua. Kamerakin meinas tippua pöydältä ku äiti juoksi niin kovaa ja se olis ollu sun vika" Vittu että osas ottaa päähän. Ei kukaan kysyny et miten mä voin..

Mä sain mun ekan kännykän 8-vuotiaana. Voitin sillon jonku piirustuskilpailun. Sain 300markkaa. Ostin puhelimen. Olin tyytyväinen itseeni. Olin piirtänyt hienon kuvan ja juuri se kuva valittiin voittajaksi. Tuntui hyvältä. Kunnes. Siskot alko urputtaa mulle. "Luuleksä että sä olit hyvä. Ne voittajat arvottiin. Ei sun piirustus ollu hienoin. Se vaan sattu tulemaan sieltä arvonnasta ensimmäisenä esille." Mua harmitti. En ollukkaan hyvä. Äiti sano että ne oli valinnu hienoimman piirustuksen eikä arponu. Mä en uskoni äitii. Olin huono.

Näitähän riittää. Mut joo. Täs nyt osa. Kiitos jos jaksoit lukee näin pitkän tekstin.

Koitan alkaa nukkuu. 

keskiviikko 14. heinäkuuta 2021

Karaokea

 Oltiin tänään aspan hoitaja J:n ja parin muun tyypin kans laulamas karaokee. Oli kyl kivaa. Sain aploodeja.

Mutta jottei liian hyvin olis menny ni näin yhen miehen kädessä haavan josta oli tullu verta ja sekös triggeröi mua. En hetkeen nähnyt tai kuullut mitään. Sillon autto kumilenkki joka oli mulla ranteessa. Naputtelin sitä hetken aikaa ja paha olo meni ohi.

Mua ei jotenkaan ollenkaan jännittänyt se laulaminen ja se menikin hyvin. Tai no... Ihan ok. Siel ei ollut kauheasti mulle tuttuja biisejä mut lauloin niit mitä osasin. Lauloin joku alle 10 biisiä. Siel ei onneks ollu montaa laulajaa ni sai laulaa paljon.

Nyt nukkumaan! Öitä

tiistai 13. heinäkuuta 2021

Biisi pikkuveljelle

Olit silloin pikku käärö 
kun näin sut ekan kerran. 
Katoin sua suoraan silmiin.
Sä katoit takas.
Se oli rakkautta ensi silmäyksellä.
En parempaa olis voinu kuvitellakaan. 
Pieni ja viaton. Niin suloinen. 
Muistan kun ihmettelin sun pienen pieniä varpaita. 
En ollut koskaan nähnyt mitään niin ihmeellistä ja täydellistä. 
 
Olin sun luona kun satutit ittes. 
Itkun keskellä lohdutin sua.
Kun unta et saanu, lauloin sulle. 
Pian suru kaikkosi ja nauru alkoi raikaa.
Sun nauru oli mun lempi ääni.

Nyt sul on vaikeeta. 
Jos olis jotain jota voisin tehdä, 
olisin jo tehny sen. 
Haluisin antaa sulle puolet mun vähistä voimista. 
Jotta sul tulis parempi olo. 
Sit elettäis yhdessä puolella liekillä. 
Mut ainakin olis se pieni liekki kummallakin. 

Tahtoisin taas olla sun luona kun sua sattuu. 
Lohduttaa kun sua itkettää. 
Laulaa sut taas uneen kun et saa nukuttua. 
Mulla on ikävä sun naurua.

Me leikittiin ja laulettiin. 
Meillä oli aina niin kivaa. 
Telttailtiin ja skootteril ajeltiin. 
Istuit etupenkil ja mä takaan. 
Sä olit mun silmä terä. 
Pitkään ainoo syy miksi elin. 
Oot antanut mulle niin paljon rakkautta. 
Välittänyt musta ehdoitta. 
Pian olitkin jo iso poika. 
Vaikka nähdään vähemmän, 
oot aina mun pikkuveli. 
Aina syy jatkaa elämää. 
Aina se tärkein asia mun elämässä. 
Aina se josta kannan huolta. 
Ja aina sua rakastan. 

Olin sun luona kun satutit ittes. 
Itkun keskellä lohdutin sua.
Kun unta et saanu, lauloin sulle. 
Pian suru kaikkosi ja nauru alkoi raikaa.
Sun nauru on mun lempi ääni.

Olen sun luona kun sua sattuu. 
Vaikken fyysisesti läsnä ni hengessä ainakin. 
Mietin sua joka päivä. 
Rukouksissa iltaisin. 
Ehkä huomenna aurinko syttyy taas paistamaan. 



maanantai 12. heinäkuuta 2021

Yölliset avautumiset

Ahdistaa taas niin pirusti.

Mä ja mun siskot jouduttiin aina lapsena tekee töitä että saatiin rahaa. Musta se on siis vaan hyvä asia. Meil oli siis ihan niit perus roskien vientii ja astianpesukoneen täyttöä yms. Mut sit me tehtiin myös semmosia töitä joita äiti toi sen töistä. Piikityksiä. Laitettiin semmosia ihme piikkejä joihinkin kelarunkoihin. 

Ja me ei siis saatu esim. vaatteita eikä mitään jos ei ite ostettu tienaamillamme rahoilla. Sain mä siis siskojen vanhoja vaatteita. Mut ei mitään uusia. Ja lelujakin vaan synttäreil tai jouluna ellei ite ostanu. Ja mä olin silloin siis 6v ku aloitin töiden tekemisen. Mut ymmärtäähän sen. Iso perhe.

Asiasta kukkaruukkuun.. Mua vähän harmittaa se ku olin seurakunnan lapsi- ja nuorisokuoroissa laulamassa ni mun vanhemmat ei koskaan tullu kuuntelemaan meijän keikkoi. Vaikka mul oli sooloja. Kyl ne sit alkoi käymään keikoil ku siirryin aikuisten kuoroon. En siis aina saanu ees kyytiä niihin vaan jouduin pyytää kuoronvetäjää kuskaamaan mua. Miks ketään ei kiinnostanut?

En lapsena koskaan tuntenut oloani hyväksi. Se varmaan johtu siitä että meil kotoon keskityttiin aina niihin epäonnistumisiin ja huonoihin asioihin. Harvoin kuuli kehuja ku vei kympin matikan kokeen vanhemmille. Mut ootas vaan jos oli seiska. Hyvä ettei turpaan saanu. Ja siis mul ei koskaan oikeestaan ollu sitä ongelmaa ku mun huonoimmat numerot alko kasilla. Ja niitäkin oli hyvin harvoin. Kyl ne arvosanat semmosta ysii kymppii oli. Tuli narsistinen olo ku kirjoitin ton.

Mut niin. En kelvannut semmosena ku olin. Miettikää mitä semmonen rääkki dieetti aiheuttaa pienelle 8-vuotiaalle. Tietenki rupesin vihaamaan itteeni viel kovemmin. Ja ku mähän siis lihosin ku olin päivät yksin kotona ku olin 6v. Vaikee kuvitella et siskon poika joka on nyt 6, et hän olis yksin kotona päivät pitkät. No kuitenki. Sillon mä lihosin ihan silmissä. Söin suruun ja yksinäisyyteen. Mä siis saatoin laittaa mikroon pelkkää juustoa ja sit ketsuppia siihen päälle. Ja mun isä syyttää mummaa mun ylipainosta. Koska hänellähän "ei" ole mitään tekemistä asian kanssa. Ainakin aika onnistuneesti sai mut vihaamaan itteeni.

Mä muistan ku olin 9v ja yritin puhuu enkkuu ääneen ensimmäisiä kertoja. Olin siis vasta alkanut opiskelee enkkua ja pärjäsin siinä tosi hyvin ikäisekseni. Ni muistan ku sanoin jotain jossa oli sana "red" ni mun isä alkoi nauraa ja matkimaan mua. Sanoin sen kai jotenki väärin. Jäi kyllä traumat. Meni monta vuotta ennen ku uskalsin taas puhuu enkkuu ääneen. Miten tämmönenki on jäänyt mieleen. Nykyään mä voin nauraa kun isälle ku se puhuu enkkuu ihan päin persettä. Sillon lapsena kuvittelin et se on hyvä puhuu enkkuu. 

Mua kutsuttiin pienenä aina porsaaksi. Joskus se ärsytti. Olin varmaan 6v ku kerran mua taas sanottiin porsaaksi. Sanoin että jos kerran oon porsas ni tappakaa ja paistakaa mut sit uunissa. Ja muistan elävästi että olisin sillon halunnut kuolla. 

Ku me oltiin siskojen kanssa kouluikäsii ni meil oli tosi epänormaalit päivällispöytäkeskustelut. Tiiättehän... Ku perhe kokoontuu yhteen syömään kerran päivässä ni normaaleissa perheissä lapset, ja miksei aikuisetkin, kertovat päivän tapahtumista. Että miten on koulussa menny and so on. Mut ei meijän pöydässä, ei. Me puhuttiin siitä mitä kukin on sinä päivänä puhunu meijän isästä. Ei jumalauta oikeesti. Kuinka täynnä itteään voi olla.... Ei se sillon tuntunut oudolta. Mut nyt ku sitä miettii ni eihän toi nyt kerta kaikkiaan voi olla normaalia. 

Ja siis näitä mun isän sekoiluja on paaaaljon lisää. Esimerkiksi ku mun siskoil ei vissii matikka sujunu. Mä olin sillon varmaan 6v eli en viel koulussa ku mun isä piti mun siskoille matikan tukiopetusta. Eihän se vittu pää osannut opettaa. Etenkin mun vanhimmalla siskolla oli vaikeuksia matikassa. K-sisko kävi siis erityiskoulun. Ni sit ku K ei oppinu niitä asioita ni mun isä rupes raivoomaan K:lle että: kyl sun nyt pitäis osata nämä laskut ku sun 6vuotias siskokin osaa. Sekös teki hyvää meidän suhteelle.

Ja kerran ku oltiin syömäs ja joku halus ketsuppia. Puristi pullosta ketsuppia ja siitä tuli semmonen jännä ääni ja sit joku meistä alko nauraa ja sano että ketsuppi pieras. Siitäkös meijän isä suuttui. Alkoi raivomaan ja huutamaan että se on Jumalan pilkkaa. Se huusi että pitää pyytää anteeksi Jumalalta. Normaalia.. Aina sai olla varpaisillaan.

Nyt taas vaihtuu puheenaihe. Mut siis mä olin lapsena aivan vitun surkee leikkimään. Muistan ku me pienenä leikittiin "leikeillä". Me siis kutsuttiin pikkuleluilla (siis semmoisilla kindermunasta tulleilla leluilla) leikkimistä että "leikitään leikeillä". Meil oli iso laatikollinen niitä ja me aina yksitellen valittiin sieltä yksi lelu niin kauan kunnes ne oli loppu ja sit leikittiin niil omil valitsemil leluil. Nii kummiski ku me leikittiin ni oikeestaan vaan M-sisko ja K-sisko leikki. Mä ja Krisse lähinnä katottiin. Mut mul oli oikeesti samalla omat salaiset äänettömät leikit niillä mun valitsemilla leluilla. Ne oli semmosia... Erikoisia. No sanotaan vaikka että isoisän tekoset oli niis mun leikeis suures roolis. Hävettää kirjoittaa tätä tänne. Ku jo sen ajattelu hävettää mua. Mut joo.. Semmosta. Ei kukaan ees huomannu niit mun leikkei. Tarvitsisin psykoterapiaa että pääsis avaa näit juttui. Näit ja viel sairaampia juttuja oli paljon mun lapsuuden leikeis ja muis toiminnois. Mut pidin ne hyvin salassa.

Pikku avautumiset taas. Kiitos. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti. Huomenna pitäis aspan hoitaja M:n tulla. Toivottavasti tuleekin tällä kertaa. Se on paras! 

tiistai 6. heinäkuuta 2021

Oliko se täällä?

 Soitin eilen yöllä osastolle. Siel vastas semmonen nais hoitaja A. Mä kerroin että musta tuntuu että se mies oli tääl. A vakuutti et ei ole ketään tääl ja rauhotteli. Se sano et: koita vaikka laulaa hiljaa ku siitä sä tykkäät ja sä oot hyvä siinä, tai mee kastaa kasvot kylmällä vedellä. Mä sanoin etten uskalla mennä kylppäriin ku pelottaa se mies. Sit A sano että: et sä voi omassa kodissa pelätä. Et kyl pitää uskaltaa mennä vessaan. Ja et ei siel ketään ole. 

Lopuksi se sano että koita noita juttuja ja jos ei auta ni soita uudelleen. 

No mä voitin pelkoni ja menin kylppäriin. Kastelin kasvot ja menin takas sänkyyn. Olo helpotti mut en saanu nukuttua. Valvoin kuuteen ja nousin sängystä klo 9.30. Eli kyl mä muutaman tunnin nukuin. Onneks. Huomenna ei tarvi herätä aikasin ku ei oo aamusta mitään menoo. 

Huomen en nää ketään hoitajaa mut to pitäis tulla aspan hoitaja M. Se on niin ihana ja sille on helppo puhuu. Toivottavasti se tulee eikä R. Vaikka on R:kin ihan kiva.

Aattelin hakee koneen tänne porukoille. Ollaan siis K-siskon kanssa talo ja kissa vahteina ku vanhemmat on asuntoauton kanssa reissussa. Nii. Ni aattelin hakee sen koneen ni voisin pelaa simssii. 

Mut joo. Toivottavasti saan ens yönä unta paremmin.

Helvetti

 Mitä vittuu. Mikä oikeus ihmisillä on levitellä mun henkilökohtaisia asioita. Pistää vihaksi. Helvetti. Sit mä joudun kestää niitä halventavia katseita. Vittu oon likanen. Mutta tää lika ei vaan hävii vaikka kuinka jynssää. 

Kulkeeko junii yöllä? 

Paha olo.

 Se mies on täällä. Porukoitten kotona. Se haluaa tappaa mut. Viedä loppuun sen mitä se oli aloittanut yli kymmenen vuotta sitten. En oikeestaan tiiä pitäiskö mun uskoa siihen. Vai onko se harhaa. Ei se voi olla täällä. Ei millään. En kuullu oven käyvän. Eli onko tää harhaa?  Hitto ku ei voi luottaa omiin aisteihin. Pitäskö soittaa osastolle? Ehkä se vähän helpottais oloa. 

What to do? Tekis mieli viiltää. Kivun kautta pääsen takas todellisuuteen. En voi... En vaan voi. Soitan sairaalaan.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Runo vuodelta 2018

 Kaikenlaista oon saanut kokea,
mutta sitä katsetta en unohda.
Sä syytit mua, vaikka syyllinen seisoi sun peilissä.
Mä syytin mua, vaikka syyllinen seisoi sun peilissä.
Mä olin lapsi, en voinut tietää,
en osannu silloin sua kieltää.
Sun olis pitäny tietää,
vaikken sillon osannu sua kieltää. 
Ei kenenkään tarvis sellasta sietää,
järkytit pienen lapsen mieltä. 
Mut sitä katsetta en koskaan unohda. 
Jonka sain, kun sä viimein häivyit meidän ovesta.

Runo vuodelta 2014

 Tahdonko mä olla tässä,
tyhjässä, turhassa elämässä.
Pääsenkö vielä eteenpäin? 
Vai päättyykö elämäni tosiaan näin?
Veitsi käteen ja ranteet auki.
Voisin tehä jotain parempaakin.
Rukous tuo rauhaa eloon,
voimaa antaa koko kehoon.
Suhun nyt mä luotan vain.
Oot mulle tärkein ja rakkain.

lauantai 3. heinäkuuta 2021

Rakas pikkuveli

Sä oot joutunut näkee likaa

Kokee liika.

Lapsena kattonu ku veisten kans tapeltiin. 

Liikaa paskaa yhdelle pienelle lapselle.

Kannat niitä muistoja mukana vaikka et sitä tiiä.

En halu et sua sattuu enää.

Sit joku tuli sun elämään. 

Joku jonka luulit rakastavan sua.

Kai se niin tekiki.

Mut sit se satutti sua pahimmalla mahdollisella tavalla. 

On ihan ymmärrettävää jos tunnet vihaa. 

Mut ehkä olis helpompi vaan päästää irti.

Se ei oo sun tunteiden arvoinen.

Jos vaan olis jotain mitä voisin tehdä, olisin jo tehny sen.

Haluisin mun vähistä voimista antaa sulle puolet. 

Sit me elettäisiin yhdessä puolella liekillä.

Mut olis kuitenki edes se pieni liekki. 

Mä haluisin vaan auttaa sua.

Mut en pysty ja se hajottaa mut.

Voin vaan rukoilla sulle pikkuveli.

Maskit pois?

 Vittu että osaa ahdistaa. 

On muuten jännä juttu se et ku on tää korona setti ni näkee hoitajia pelkästään maskit naamalla. Tajusin eilen et en oo nähny aspan hoitaja M:aa koskaan ilman maskia. Ennen ku eilen. M oli ihan eri näkönen ku olin kuvitellut. Mut nätti tyttöhän se on. Maskin kanssa tai ilman.

Tekee mieli tehä tyhmiä asioita. Viinaa tai viiltelyä. Mut en aio. Mä oon vahvempi. 

Mä oon menossa kaverin häihin ja polttareihin täs kuussa. Sekin jännittää. Pakko pystyä. En tiiä kyl. 

Vittu. En saa unta. Pakko yrittää nukkuu.