Ärsyttää. Ei oo yhtään rahaa. Mut kyl mä selviin. Ens viikol tulee eläke ja asumistuki. Kyl mä ehkä selviin. Ahdistaa ja stressaa vaan aivan vitusti. Mut kyl mä pärjään. Pakko pärjätä.
Oon taas yksinäinen. Tää yksin olo ei vaan sovi mulle. Äänet valtaa mun pään. Mut mä oon niitten yläpuolella.
Sit on viel se yks asia joka rassaa. Eikä selvyyttä löydy. No.. Ei voi nyt mitään.
Mä vihaan olla yksin. Tulin kämpille porukoilta tänään joskus kahden aikoihin ja kello tulee vasta kuusi ja oon jo ihan vitun ahdistunut. Mä vihaan tätä..
Mul on iso perhe. Meitä on lapsia viis plus porukat. Eli seitsemän yhteensä. Oon tottunut siihen että aina joku on lähellä. Vaikka oonkin jo joku seitsemän vuotta asunut omillani ni tuntuu silti hankalalta. En mä osaa olla yksin. Kaikki paska tuntuu pahemmalta ku ei oo ketään jolle puhua ja vaihtaa ajatusta. Tietenkin mun täytyy oppia olemaan yksin ja kohtaamaan ne ajatukset ja todeta ne itelle ja päästä niistä yli. Päästää ikään kuin irti niistä.
Ahdistaa ihan sairaasti. Äänetkin koittaa tunkee päähän. Mut mä voitan ne. En viillä.
Vappuna me hengaillaan mun A-serkun kanssa. Ei juua alkoholii. Tehdään jotain kivaa. Ja meen yöks A:n luokse.
Okei nyt taas vitun vaikee keskittyy joten moikka. VITTU.
Mä oon aina ollu oman tien kulkija. Ei mua oo koskaan kiinnostanut et mitä muut musta ajattelee. Oon tehny semmosia asioita joita haluun, sillä tavalla ku haluun.
Mä rakastin koulua. Läksyt, uuden oppiminen, kaverit. Mä pärjäsin koulussa hyvin. Matikka, enkku ja musa oli kymppejä. Ja ruotsiki jossain kohtaa. Oikeestaan ala-asteella aineet oli liian helppoja. Olin välillä turhautunut kun osasin jo opiskeltavat asiat. Mä sanoin kerran ekaluokkalaisena: "nä on vammasten tehteviä" ku oli liian helppoja. Mä laskinkin ekaluokalla nelosten tehtäviä matikassa. Ja ku olin nelosella, tein M-siskon matikan läksyt. M oli sillon seiskalla. Eli potenssilaskuja. Että mä rakastin läksyjä. Muistan ku mulla oli tapana tehä tehtäväkirjoja eteenpäin. Semmosia joita ei oltu vielä opetettu. Kerran ku meijän piti tokaluokalla lukee kirja ni opettaja sano: "Sä et saa Sandra ottaa kirjaa kotiin ollenkaan ku sä kuitenki luet pidemmälle ku mitä te saatte läksyksi."
Mulle pitikin aina hommailla lisätehtäviä. Olin aina tehnyt tehtävät ennen muita. Muistan ku aina ku meil oli yläasteella ruotsin koe ni sain tehtyy ajoissa kokeen ni kirjoitin kokeen kääntöpuolelle aina "boring". Sit kerran opettaja tuli kysyy multa että onko mulla tylsää, ja että onko tehtävät liian helppoja. Sanoin että juu ja sainkin sitten vaativampia tehtäviä.
Yläasteella kerran enkusta tuli läksyksi kirjoittaa semmonen ennustajan ennustus teksti. Mä ja yks A ei oltu sil seuraavalla tunnilla jossa opettaja ilmeisesti luki kaikkien vastaukset. Sit siit seuraavana tuntina opettaja halus lukea mun ja A:n tekstit. Se aloitti mun tekstillä. Luki sen ja oli otettu. En ees tiiä miks. Sit se silmäili A:n tekstiä ja sano ettei aio lukee A:n tekstiä ääneen. Mä sanoin että se on epäreilua et mun teksti luettiin koko luokan edessä ja A:n tekstiä ei. Sit opettaja sanoi että: "Mun mielestä on epäreilua että jotkut osaa kirjoittaa tekstei ja toiset ei." Se olo aika noloa.
Itseasiassa kun mä olin kasiluokalla, mut siirrettiin toiseen luokkaan opiskelee enkkua sen takia ku häiriköin. Se alko silleen että opettaja joutui joka tunti käskemään mua olemaan hiljaa ja rauhottua ku olin niin äänekäs. Sit mut siirrettiin toiseen paikkaan istumaan että en oo kavereitten vieressä. Sit siin alko käydä vähän silleen että opettaja joutui usein laittamaan mut käytävälle opiskelemaan. Kerran enkun tunti oli alkamassa ja astuin luokkaan sisään. Opettaja sanoi: "Sandra, mä en jaksa kattoa sua tänään. Mee käytävälle". Ja siis mä en todellakaan syytä sitä opettajaa. Olin aivan vitun rasittava. Sit siin kävikin niin että mut siirrettiin pysyvästi yhteen ysiluokkaan opiskelemaan.
Ja siis mul on semmonenki muisto yläasteelta ku olin osastolla sen pari kuukautta. Kävin sairaalakoulua. Ne opettajat oli ihan surkeita. Tein yhen matikan kokeen siel josta sain kympin. Ja siis laskin ylioppilaskokeen tehtäviä ja ihan sikana ekstra tehtäviä. Sit kun palasin omaan kouluun ni sain matikasta todistukseen ysin. Mä menin sit kysyy opettajalta et miksi en saanu kymppiä. Se sano että: "Ei ollu tuntinäyttöä" just joo. Hankala antaa tuntinäyttöö ku en oo paikalla..
Muistan ku olin joku neljännel tai viidennel ni hengailin yhen M:n kanssa. Mun porukat oli oikeesti kieltänyt mua olemasta sen kanssa mut mua ei juurikaan kiinnostanut niitten kiellot. Me oltiin kyl välil huonoo seuraa toisillemme. Mut M oli vaan niin ihana. M:llä meni koulu heikosti. Etenkin englanti. Kerran me mentiin sit tekee enkunkoe auditorioon. M istu mun vieressä. Mä tein eka sivun ja käänsin sen siihen tyhjäl pöydäl joka oli mun ja M:n välissä. M kopio mun vastaukset. Siis mä annoin sen kopsata. Siitä kokeesta M sai jonku yksin. Se oli niin ihanan ylpee itsestään. Sen jälkeen M alko lukemaan enkun kokeisiin. Ja sai seuraavasta kokeesta jonku kasin. Oli ilo olla buustaamassa opiskeluintoa.
No mut joo. Vähän koulumuistoja. Nä on hyviä asioita joita mun elämässä on ollut. Ei oo enää.
Tää on paha, paha homma. Voi vittu. Miten täs kävi näin.. hemmetti. Toivon että tä ei oo sitä miltä se vaikuttaa. Vittu..
Mä juttelin tänään tästä opiskelijan kanssa. Oon siis osastol intervalli jaksol. Ihan vapaaehtosesti. Mä juttelin opiskelijan kanssa ja sen piti kertoo yhel hoitajal. Mut mä sanoin etten haluu jutella sen hoitajan kanssa tästä asiasta. Ni se ei tullu sit mul puhuu siit. Onneks.
Kerroin myös fyssari S:lle. Ja sain taas apua oloihin S:ltä. Hän on kyl niin ihana ihminen.
Mut joo. Muuten menee ihan hyvin. Itseasiassa tosi hyvin. Oon energinen päiväl ja yöllä väsyttää. Ilman unilääkkeitä ja ennen kaikkea ilman bentsoi. Ja deprakine on nyt kokonaan poistettu. Pikkuhiljaa alkaa vähenee lääkkeet ja niiden haittavaikutukset. Ja en ees tarvii niit.
Juteltiin just lääkärin kanssa että mä oon menny niin paljon eteenpäin. Siis monessa asiassa. Esim. puheesta saa selvää, käsiala on palautunut samannäköseks ku oli ennen, pystyn ajaa autoo... jne jne... Lääkäri sano että muistaa viime keväältä että mun puhe oli ihan sammaltavaa ja se sano että: se oli varmasti tosi ahdistavaa ku ei saanu itseään kuulluksi ku puhuminen oli niin vaikeeta. Ja se oli todellakin. Ahdistavaa siis. Onneks oon jo niin paljon päässy eteenpäin. Ja siis psyykkisestikin. En kauheen usein enää vajoo omiin maailmoihin. Harhamaailmoihin. Kyl ne välil vähän häiritsee. Mut nekin on jo hallinnassa joten kuten.
Mut joo. Toivotaan että se ei oo totta.
