maanantai 13. syyskuuta 2010

I keep my trust on You

Nupossa meni ihan päin vittua. Siellä oli siis mä, lääkäri ja mun nupo hoitaja. Ekana juteltiin siinä kaikkea ihan tavallista ja se kyseli kaikkea ja mä vastailin silleen lyhyesti yhel tai kahella sanalla, ku en yllättäen saanu sanoja suusta ulos. Asiaa olis kyllä ollut. Sit se kysyi kavereista. Mä sanoin ihan rehellisesti niinku se on: mulla ei ole kavereita. Oon koulussa päivät yksin ja vapaa-ajalla myös. Ei sillä, että mua jotenki erityisemmin kiinnostaisi olla ihmisten kanssa. Senkin sanoin nupossa. Lääkäri sano: "joo, se on ihan normaalia, että ei aina jaksa olla kavereitten kanssa. Ja sit, kun sä oot omanikäisten kanssa, ni varmaan osallistut tosi hyvin keskusteluihin" En ole kyllä samaa mieltä. Oikeastaan tänään, kun mä näin mun yhden ennen tosi läheisen kaverin ihan ohimennen(ollaan tunnettu siis joku 12vuotta), ni itekkin oikeesti säikähdin, ku mulla ei ollu mitään sanottavaa. Se tilanne oli aika epämukava, koska se puhu ja kerto tulevista kirjotuksista, mutta mä en vaan pystyny suutani avaamaan. Eli lääkäri oli ihan väärässä ton suhteen, mutta en viittiny sanoo siihen mitään. Parempi näinpäin ku et se kuvittelee, et oon pahemmassa jamassa ku oon (jos se nyt on mahdollista)

Sitten puhuttiin koulusta. Mä sanoin että en ole jaksanu tehä mitään koulun eteen. Se sano: "No se on hyvä, että sä oot jaksanu käydä koulussa. Ei se haittaa, vaikka et ole lukenut läksyjä illalla kotona, koska sä luet kokeisiin" En tiedä, mistä se tonkin oli keksiny, mutta se on kyllä totta. Tai ainakin mä yritän lukea. Tiedä sitten kuinka hyvin se onnistuu. Sit se kans puhus siitä, että hyvä kun jaksan käydä kuorossa. No siinä oli kyllä oikeassa. Siellä mä käyn. Vaikka harkat onkin vaan kerran viikossa. Mutta siellä oli oikeesti viime torstaina kivaa ja nauroin pitkästäaikaa oikeesti.

Puhuttiin siel kans mun kurssien vähäisyydestä. Sit se oli silleen et jos et jaksa niin ota vähemmän kursseja. No mulla on kaks.. Pitäiskö sitten ottaa yksi?? Se lääkäri oli oikeesti tosi outo. Mut yks asia siin oli hyvää, nimittäin se, et se sanoi koko ajan, että ei ole kiire sen lukion kanssa. Mulle tulee paljon hyväksytympi olo, ku joku sanoo, että se on ihan okei, että lukion käynti kestää pidempään. Koska täähän kestää.

No anyway, sitten ne kysyi, että millon seuraava aika laitetaan. Mä sanoin, että en halua enää jatkaa niitä käyntejä. Sit ne sano, että no jos sä haluat aikoja vähän havemmaksi, vaikka kerran kahdessa viikossa. Mä sanoin, että haluun lopettaa käynnit kokonaan. Lääkäri sano, että jos on lääkkeitä, ni on pakko olla jonkilainen hoitokontakti. Mä sanoin, että voin lopettaa lääkkeetki. No sit se alko jotain selittää, että noita lääkkeitä ei saa lopettaa yhtäkkii jne..... Sit ne sekotti taas äitin näihin asioihin. Yritin selittää, että mä oon aikuinen ja en halua enää äitiä joka paikkaan. No siitähän meinas tulla oikeen tappelu. Mä en saa päättää ite mun hoitoihin liittyviä asioita. Ne keskenään kuulemma sitten päättää millä tavalla jatkan. Sitten tultiin semmoseen lopputulokseen, että mul on toinen hone syyslomalla. Mä sanoin, että tulen todennäkösesti perumaan sen ajan, koska en olis sitä edes halunnu. Ne sit jotain selitti et "Me toivotaan, että tulet...."

En siis saa päättää, selvä. No kotona sitten äiti alko kysellä kauheesti. Sanoin vaan, että seuraava aika on syyskuussa. En kertonu mitään muuta tosta käynnistä. Sit äiti pyys juttelee. Se tuntee mut liian hyvin. Oikeen ärsyttää, että se näkee mun feikki kuoren alle, missä mä pidän mun oikeet tunteet ja ajatukset. No me juteltiin äitin kanssa aika kauan. Kerroin äitille, että mua masentaa koko ajan ja että ei ole kavereita ja koulu ei suju. Sanoin, että voin huonommin ku miltä näytän, koska piilotan mun tunteet ja se sano, että se tietää. Sit mä selitin, että opiskelua vaikeuttaa, se, että kun ne ajatukset on siellä jossain lukittuna, ni en pysty opiskelemaankaan, koska myös ne opiskeluun liittyvät asiat on siellä, ja en uskalla yrittää poimia niitä sieltä, koska pelkään, että sitten ne asiat tulee vyörynä ulos ja menetän kontrollin pahemmin. Äiti ymmärsi mua ja mulle tuli heti parempi olo. Ainakin joku ymmärtää...

Puhuttiin kans tosta lauantai illasta. Sisko oli ilmeisesti sanonu äitille, että olin menossa rautatieasemalle. Sanoin äitille, että olin menossa kaverin luokse, joka asuu keskustassa. Se kai usko sen,ja hyvä niin.

Nyt illalla olin Nellin kanssa lenkillä ja löysin maasta lasinsirpaleita. No tiettyhän ne lähti mukaan. On turvallinen olo,kun tietää, mistä saa nopeasti jotain, jolla viillellä. Vähän narmuttelin kevyesti rannetta, mutta laitoin sitten sirpaleet talteen ja tuolla ne vielä on...

Ei tää elämä ole mua varten. Mä haluan vähän helpomman. Sanotaan, että Jumala antaa jokaiselle vaan sen minkä kukin jaksaa kantaa, mutta mun kohdalla on kyllä laskettu väärin

Ei kommentteja: