Oon oikeesti rikki

VITTU ETTÄ VITUTTAA!!!! VITTU VITTU VITTU!

Mä en vittu jaksa. Toiseen blogiin kirjoitan kuinka hyvin kaikki on. Ei ole! Ei vittu ole. 

Oon ihan paskana. Oon ihan rikki. Mä tiiän et se on tää aika vuodesta. Mut kun kukaan muu ei tiiä. Ja en halua sanoa, koska muuten ihmiset ajattelee että mä "juhlin" tätä "vuosipäivää". Mun keho reagoi vaikka mä en edes ajattelis sitä.

Monta asiaa. En voi kirjoittaa muuta kun että 

1. Mika Ruotsi juttu +

2. Menkat +

3. Hunosti nukuttu yö +

4. Vuosipäivä +

5. Tän päivän tapahtumat =

Oon sekoamassa.

Oon mustasukkainen ja epävarma. Ja keho kokemuksia. Ja kipuja. Ja taas menetetty toivo uudesta raskaudesta

Olenko taas

Olenko taas viillellyt? Kyllä.

Olenko taas lopettanut lääkkeitä? Kyllä.

Olenko taas vainoharhainen? Kyllä.

Kuulenko taas ääniä? Kyllä.

Olenko taas epätoivoinen? Kyllä.

Olenko taas suunnitellut itsemurhaa? Kyllä.

Luovutanko? EN!

 I hate only one person in this world and thats me

I cannot

Epäreilua. Mun elämä alkaa taas mennä alamäkeen. Pitää nopeesti pistää stoppi. En halua sairaalakuntoon. APUA! Tarviin apua. Tä on liian raskasta

 You know what... fuck you

All i want

Miksi mä en tuu raskaaksi. Mua rankaistaan.

 Vihaan olla minä.

Vitun minä

 Se varmaan vaan haluaa että mä näytän maailmalle vielä paskemalle. Enemmän ku mitä oon. Ja mä oon paljon.

Haluun tän ahdistuksen pois. En pysty enää. 

 Stop ignoring me

 Miksiköhän mä en ollut kiltti ja kultainen tyttö johon on kiva lähteä tutustumaan? 

Ihmeellinen muisto

 Mä muistan semmosen jutun... Olin koko lapsuuden ihannoinut yhtä biisiä. Sanoin sillon joskus 10 vanhana että vitsi ton mä haluun oppia laulamaan. Sanoin että se vois olla sopiva mun äänelle koska mulla on vahva ääni. Ja se että kehuin itseäni oli silloin jopa harvinaisempaa kuin nykyään.

Sitten koitti se päivä kun koin olevani valmis nauhoittamaan ton kyseisen kappaleen. Olin ehkä 20 vuotias. Äänitin sen ja musta se ei kuulostanut ihan hirveen kauheelta. Mut sit yks ihminen sanoi että se ei oikeen sovi mun äänelle. Muistan kun sillon tuntu et koko elämä romahti. Se mulle niin tärkeä biisi ei sopinutkaan mun äänelle. Olin niin odottanut päästä laulamaan sitä. Noh... voi että. Niin pieni asia. Silti niin iso. 

Oon aina tuntenut kovin vahvasti. Vaikka en aina tunteita näyttänytkään. Siihenkin vastasin ehkä että ok. Menin huoneeseeni itkemään. Niin pahalta se tuntui. Dramaattinenko?

Tää tuli siis mieleen kun kuulin sen bändin yhtä biisiä. Ja itseasiassa tällä hetkellä soi juuri se kyseinen kappale.

HILJAA!!

 Ihan kauhee olo ollu muutaman viikon. Ja siis ei koko ajan. Välillä. Ahdistaa niin helvetisti. Ja tuntuu et mikään ei auta. Ja ajatukset on voimakkaina. Pahat ajatukset. Vittu ku haluaisin hetken olla rauhassa. Ilman että jotain koko ajan päässä pyörimässä ja ahdistamassa oloa. Haluun ihan pikkuriikkisen hetken olla rauhassa. MUTTA EI! MIKÄÄN EI AUTA! Olen tuomittu kärsimään näistä ajatuksista joka vitun ilta ja välil päivälläkin. 

 As if he cares...

Opamoxia tarvittaviksi

Näin tänään lääkäriä. Nostettiin leponexia ja sen lisäksi aloitettiin tarvittaviin opamox. Toivottavasti nää nyt auttaa. Mulla on tosi outoja ajatuksia. Ja muutenki täällä tapahtuu outoja asioita. Telkkarissa ne vihjailee yhtä asiaa mulle. En halua avata että mitä. Mut ne puhuu mulle sieltä.

Miksi en voi olla onnellinen kun kaikki on niin hyvin? Vai onko sittenkään..? Mä en tiiä mitä ite haluun ku äänet puhuu niin kovaa mun pään sisällä. En enää erota mikä on mun oma ajatus ja mikä on sen miehen lähettämä viesti mun päähän.

Kun mulle tänään määrättiin opamoxia mä sanoin ihan suoraan että en voi sitä hakea itse koska pelottaa et otan yliannostuksen. Ni sit ne toi aspasta ne kotikäynnin yhteydessä. Otin yhden opamoxin. Kai se vähän auttoi. Kohta otan toisen. Määrättiin tarvittaessa 3x15mg. 

Ahdistaa

 Mä haluisin vaan että tä menis ohi. Tää kauhee ahdistus. En jaksa enää. Haluan kuolla. Mun pitää päästä eroon itsestäni. Ahdistaa liikaa. Nää ajatukset. Mitä mä teen?

Olenko oikeasti niin huono?

 Melkein kuvittelin osaavani jotain.. hetken. Mut sit sekin vietiin multa pois. Kiitos vaan

 Epäreilua

 I dont care about you. You are only using me

Mä olen Sandra

Oon ruma. Oon lihava. Oon kuvottava. Mut silti mun mies rakastaa mua. Kaikkea mussa. Myös mun vartaloa. Miten? En mä ansaitse tämmöstä rakkautta. Mut mäkin rakastan häntä. Enemmän ku ketään tai mitään. Oon niin onnellinen mun rakkaan kanssa. Vaikka mua ahdistaa. Vaikka mul olis harhoja. Vaikka mua on käytetty hyväksi. Vaikka mut on raiskattu. Mun rakkaus on suurempaa. Ne ei enää vaikuta.

Ja pakko viel lisätä että vielä vuosi sitten mä en oikeesti tiennyt että seksi voi tuntua hyvältä. Mut sekin on korjaantunut. Monet keneltä asiasta kysyin sanoi että pitää löytää sellainen ihminen johon luottaa ja jota rakastaa. Ne oli oikeassa. Mun elämä on niin paljon parempi laatuista ku vuosi sitten. Kaiken tän takia. Ja siis en tarkoita pelkkää seksiä. Vaan nimenomaan sitä, että on joku jota rakastaa ja joka rakastaa takas. Onhan mulla tosi vaikeita oloja. Ehkä tavallista keskiverto ihmistä enemmän. Mut mä elän.

On mulla pakko-oireita, pakkoajatuksia, harhoja, pelkoja, ahdistusta, paniikkikohtauksia... Mut ne ei enää määritä mua. Olen muutakin ku sairaus. Olen Sandra. En ole sairas ihminen jonka nimi on Sandra. Olen Sandra jolla on sairaus.

Tarvitsen tukea enemmän kuin jotkut. Tarviin aspaa ja polia. Tarviin intervallijaksoja ja lääkkeitä. Mutta mulla on elämässä muutakin nykyään. 

Olen onnellinen ❤

:(

 Oon lähes koko ajan stressaantunut ja ahdistunut. Haluun vaan pois tän tunteen