Niinpä hän ylimielisesti kuvitteli tietävänsä, mistä on kyse. Silmiään aukaisematta. Täysin kuurona. Mikä on totuus? Iskeekö se vasten kasvoja, jos odotan hetken? Vapaudenriistoa, sanon minä. Sitä se vain on. Elämä on kuin peli. Ainoa ero on, että kaikki häviävät siinä lopuksi.
Aapinen oli ensimmäinen kirja, jonka luin. Luin sen kannesta kanteen yhdeltä istumalta monesti ollessani 6-vuotias. Ja kuten tiedetään, aapinen on täynnä äänteitä: a aa a aa. Luin joka ikisen kirjaimen, vaikka se oli täysin turhaa, eihän niistä yksittäisistä kirjaimista tule kokonaisia sanoja, saati sitten tarinoita. Kun olin päättänyt lukea taas aapisen, äännähdysten lukeminen oli kuin pakkomielle. Yhtäkään kirjainta ei saanut jättää väliin. Se tuntui silloin samalta kuin nykyään se, kun luen kirjaa ja jokin ikään kuin pakottaa minua lukemaan sivun viimeisten sanojen kirjaimet yksitellen. Se tuntuu samalla ahdistavalta ja turhauttavalta, mutta pakolta..
Oleellista on kuitenkin se, että mikään ei jatka menoaan niin kuin elämä. Joskus odottaminen on ainoa vaihtoehto, vaikka se tuntuukin välillä hankalalta. Ja vaikka pitäisi eteenpäin porskuttaa, on välillä myös hyvä pysähtyä ja katsoa ympärilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti