Yliannostusdraamaa

Semmonen eilinen...

Heti aamusta pää oli täynnä paskaa. En löytäny ulospääsyä. Niinpä vedin levozin 50mg:tä joku 10kpl ja päälle liköörii ja siiderii mitä kaapista löyty. Oli pakko vähän tyhjentää päätä. Mul oli kesältä jääny levozonki ku olin lopettanu itte omia aikojani lääkkeitten syönnin.

No olin sit vähän humalas ja muutenki sekava lääkkeitten takii. Menin silti kuntoutuskodin asukasinfoon jonka jälkeen on dosettien jako. Asukasinfossa kerrotaan viime viikon kuulumiset ja tulevan viikon suunnitelmat. Kuntoutuskodin hoitaja T katto alusta asti mua kummallisesti. Sain jakaa lääkkeet siinä asukasinfon alussa ja ku T kysy multa jotain ni mun vastaukses huomas et oon humalas ku puhe sammalsi.

Siin vaihees T ei viel sanonu mitään mut sit ku tuli mun vuoro kertoo kuulumisii ni T sano vaan et: "Sandra, ooksä vetäny jotain?" Kysyin et kuinnii. "No ku sä vaikutat vähän sekavalta." Mä en vastannu mitään. Sit T sano: "Nonni jätetään Sandra välistä ja mennään seuraavan vuoroon.

Kun asukasinfo loppus, T käski mua jäämään siihen. "Tiesiksä että täällä on kielletty olla päihtyneenä yhteisissä tiloissa?", T sano. "En mä oo mitään ottanu", koitin sanoo. "Kyl sä nyt selvästi jotain oot ottanu. Sandra ootko sä humalassa?" Nousin ylös tuolista ja kompuroin. "Eli oot", T sano. Sit se sano et soittaa mun äitille. Luuli siin vaihees et olin vaan humalas. Mä kielsin soittamasta äitille koska tiiän että se ei jaksa enää näitä ylimääräsiä juttuja ku niitä muitakin on jo tarpeeks. "Kyl mun nyt on soitettava sun äidille", T sano. "Sul on vaitiolovelvollosuus ja mä oon täysi-ikänen. En halu et soitat äitille!" "No sit mä soitan ambulanssin. Mitä sä oot vetäny?" Kerroin mitä olin ottanu ja T huolestu ku kuuli lääkkeistä.

En oo ihan varma mitä siin tapahtu sitte koska meinasin sammua sinne sohvalle. Vähän ajan päästä tuli ambulanssi. Kello oli jo kymment yli neljä ja T:llä loppu työaika neljältä. Siin sit otettiin verenpaine, sokeri, kuume, puhallutettiin ja katottiin pupillit valolla. Ne anto mul lääkehiiltä ja hyi vittu se oli pahaa. Niit oli kolme ensihoitajaa joista kaks kuulemma muisti mut aikasemmilta kerroilta. Toinen niistä oli mies joka oli just pari viikkoo sitte viemäs mua osastolle....

Sain onneks hakee kotoota laukun.. mut en saanu mennä sinne yksin vaan amppari kuski tuli mun kans. Ne luuli et olin yrittäny vahingoittaa itteeni vaikka todellisuudessa halusin vaan pään sekasin. Sit lanssiin ja ensiapuun. Pääsin sängyl makaa onneks koska väsytti. Semmonen määrä levozinii... väsyttää. Sit muhun laitettiin jotain sydänkäyrä seuraus juttuja ja sormeen se syke/happisaturaatio mittari.

Mut vastaanottanu hoitaja oli yks vitun ärsyttävä venäläinen nainen. Se rupes raivoo mulle ku kysyin et kuin pitkäks aikaa mun pitää jäädä sinne. "Ainakin huomiseen asti tarkkailuun!", se huusi. "Ja tää on semmonen juttu että jos lähdet menemään ni poliisit tuo sut takasin. Joten kannattaa suostua yhteistyöhön", se mesos vaikka en ollu sanonu sanaakaan. "Koska nään lääkärii?", mä kysyin. "Se ei yhtään nopeuta sum pois pääsyä. Oot tarkkailussa ainakin huomiseen saakka. Kannattaa vähän miettiä ennenku rupee pelleilemään lääkkeitten kanssa. Ymmärräksä että sä olit ottanu lääkettä liikaa?! Sillon joutuu tarkkailuun." Mua vitutti nut purin vaan huulta koska en halunnu tehä mitään kohtausta.

Parin tunnin päästä tuli lääkäri. Nuorehko mies. Tosi mukava. Se kysy että oliko tarkotus vahingoittaa itteeni. Kerroin miten asiat oli. Lääkäri sano sitten että syke on liian korkee. Leposyke oli joku 150. Eivät voineet senkään takia päästää mua vielä. Lääkäri sano et soittaa myrkytyskeskukseen ja kysyy et kauan pitää olla tarkkailussa. Se tuli vähän ajan päästä takasi. Kello oli silllon kuusi illalla. Lääkäri sano että pitää olla tarkkailussa 10-15tuntia. Mä sanoin että en voi jäädä yöksi. "No mä tuun vähän vastaan. Pääset lähtee puolen yön aikaan jos syke on laskenu." Vitutti mut oli pakko jäädä. Lääkäri kerto että olin ottanu neljäs osan siitä määrästä et joutus teholle. Sit lääkäri lähti.

Mul mitattiin taas verensokeri. Se oli 3.9. En ollu syöny mitään koko päivänä. Pyysin syötävää ja sain leivän ja jugurtin. Jäi nälkä mut oli pakko kestää. Nukuin sit hetken ja sit en valitettavasti saanu enää unta. Oli ihan vitun tylsää vaan maata sängyl. Laskin tuntei et koska pääsen pois. En alkuun uskaltanu käyttää kännykkää ku mua pelotti et akku loppuu. Sit oli enää kolme tuntii jäljellä ja akkuu 49 prossaa ni aattelin et what the heck. Mä katoin elisa viihteeltä simpsoneit ja muuta paskaa ja aika meni sit paljon nopeemmin.

Siin sit viel mitattiin verenpaine ja sokrut ja sit puol tuntii piti viel venaa. Sit pääsin kotiin. Menin taksil ja mua pelotti ihan vitusti. Se matka meni kuitenki ihan hyvin.

Yöllä en nukkunut juurikaan koska en saanu dosettii eli en saanu iltalääkkeitä.

Tänään aamulla T tuli mun oven taakse ja pyys mut juttelee yhteisiintiloihin. Menin. Mua pelotti ihan sikana et se haluu heittää mut pihalle ja kyl sitäkin aihetta sivuutettiin. "Onkohan tää paikka tarpeeks tuettu sulle?" T oli soittanu mun poli omahoitajalle ja ne oli sopinu kaikenlaista mun pään menoksi. En saa enää dosettia itelleni vaan mun pitää hakee kerta-annokset päivittäin yhteisistä tiloista. Paitsi viikonloppuna ku meen porukoille. Sillon saan dosetin. Sit me juteltiin T:n kanssa pitkään. Se oli sitä mieltä et mun skitsofrenian negatiivisena oireena masennus on nostanu päätään ja et sitä pitäis ehkä lääkitä. Kerroin että en halu mennä kuoromatkalle Unkariin kesällä. Sanoin että en oo nukkunu koko yönä. Juteltiin myös sosiaalistentaitojen ryhmästä johon mun piti osallistuu. Mun polihoitaja oli sanonu et se oltiin peruttu koko ryhmä koska ei ollu tarpeeks osallustujii. Se oli valehdellu mulle koska täält kuntoutuskodistakin on joku siin ryhmäs ja se on alkamas. Mua ei kai vaan haluttu siihen. En tiiä.

Mut joo... sori tekstin sekavuudesta. Oon tosi väsyny ja silleen. Pitäis tänää siivoo mut en jaksa. Koutan nyt nukkuu vähän.

Rahaa ei tule mut sitä menee

Vituttaa maksaa 25e ambulanssi kyydistä ku siihen pakotettiin poliisin voimin. Vituttaa oikeesti ihan käsittämättömän paljon. Maksoin sen....

Sairaalalasku tulossa. Joku 200-300e. Vituttaa sekin. Miten ne voi pyytää rahaa jostain mihin on pakotettu. Epäreilua mut sekin on pakko maksaa.... must on niinku outoi juttui Suomen lais, mut tää on ehkä oudoin ja epäoikeuden mukaisin... En mä olis halunnu ambulanssiin... enkä varsinkaan sairaalaan!

Mul ei sitäpaitsi oo tulos MITÄÄN rahaa MISTÄÄN. Mun asumistuki jäi katkol joulukuussa koska vuokrasoppari päätty. Kirjotettiin uus mut nyt ei tuu sit rahaa vielä. Yks kuu jäi jo väliin. Ja kuntoutustuki plus muut tuet on katkolla myös koska mul kirjotetaan kuntoutustukee eli määräaikasta eläkettä yleensä kaks vuotta kerrallaan. Katko sattus tulee nyt tähän kohtaan. Hakemukset kaikki (asumistuki, kuntoutustuki, hoitotuki ja takuueläke) on jo joulukuun alussa kelaan saapunu mut kaikki on viel käsittelyssä siel. Ahdistaa ku kelan henkilösivuil ei lue mitään enää 'seuraavat maksut' osiossa. Soitin kelaan torstaina. Mukava virkailija-nainen lupas laittaa mun asian kiireelliseks mut sano et jos ens alkuviikost ei olla viel käsitelty ni kannattaa hakee toimeentulotukee. VITTU! Se on yhtä säätämistä. Mut vuokra ja puhelin/netti laskut pitää saada maksettuu. Voin olla ilman ruokaa mut laskut on maksettava...

Tulin tänää omaan kotiin. Ahdistaa tuhat kertaa enemmän ku porukoil vaik ei sielkää ollu hyvä olo. Äänet käskee viiltää ja mieli tekis. Ansaitsen pahaa koska oon ihan vitun paska ihminen. Ansaitsen kuolla. :( vituttaaaaa. Mut en voi tappaa itteeni.. äitin takii. Mut mä haluun. Tosi vitun kovin. Oon paha.

A-pappia ikävä

Oon viime syksystä tavannu yhtä pappia parin viikon välein. Se oli mun rippipappi A. A on ihana ja mahtava nainen. Se on auttanu mua paljon. Mä ensin puhuin A:n kans silloin tällöin facen privassa. Sillon ku tarvitsin apua. Pyysin häntä rukoilee mulle jne.

Sitte yhen kuoroesityksen päätteeks halusin antaa hänelle mun tekemän cd levyn, joka siis sisältää mun laulamia ja M-siskon kitaralla säestämiä nuorten veisuja punasesta veisukirjasta. Kirjotin mukaan pienen kirjeen jossa kiittelin A:ta saamastani avusta.

Siinä samassa A anto työpuhelimensa numeron ja sovittiin et aletaan tapailee säännöllisesti. Sovittiin sit eka aika ja vähän jännitti kyl mut sit tajusin et turha jännittää. A on tosi hyvä kuuntelee, puhuu ja auttaa. Se aina tapaamisis rukoilee mulle. A tietää mun kipeimmät jutut koska rippiaikoina piti kertoo elämästä ja mähän kirjotin... (ja tää on siis niiltä ajoilta ku olin 21-vuotias ja olin kihloissa. Nimet muutettu):

Minun elämäni
Nimeni on Sandra. Olen 21-vuotias.  Minulla on suuri perhe, johon kuuluu lisäkseni kolme isosiskoa: M-sisko(-89), Krisse(-88) ja K-sisko(-86), yksi pikkuveli, Make (-00) ja vanhemmat. Minulla on myös isoveli, M(-85), mutta hän kuoli n. vuoden ikäisenä. En ole koskaan siis nähnyt häntä, mutta taivaassa me tavataan. Tärkeänä osana perhettä ovat myös lemmikit, Nelli-koira ja Maxi-kissa.
Minä harrastan tällä hetkellä ainoastaan kanttori K:n vetämää gospel-kuoroa. Se on erittäin mukava harrastus. Rakastan laulamista koko sydämestäni. Ja parasta kuorossa on se, että saa laulaa Herralle ja voin laulaen viedä ilosanomaa.
Luonteeltani olen ujo ja hiljainen, erittäin epäsosiaalinen ja suorastaan vetäytyvä. Ennen näin ei ollut. Mutta elämän minuun jättämät kolhut ovat muokanneet minun olemusta, valitettavasti. Olin ennen sosiaalinen ja ehkä vähän liiankin näkyvä persoona, mutta sitten 18-vuotiaana jouduin raiskauksen uhriksi ja muutuin täysin erilaiseksi. Tähtään siis elämässäni siihen, että olisin joskus samankaltainen kuin ennen. Ja siihen, että uskaltaisin taas liikkua ulkona yksinkin. Ja pyrin myös sellaiseen elämään, jossa minun ei tarvitse satuttaa itseäni. Aloitin itseni satuttamisen 11-vuotiaana ja nyt olen noin vuoden ollut tekemättä sitä, Jumalan avulla. Olen myös joutunut 5-vuotiaana seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi isoisäni toimesta. Lisäksi pyrin elämään Jumalan lain mukaan, vaikka se onkin mahdotonta. Kukaan ei kykene elää lain mukaan, mutta onneksi meillä on armon lahja.
Elämässä arvostan uskoa Jeesukseen Kristukseen ja vapautta, pahoista asioista pois pääsyä. Arvostan myös perhettäni sekä minua psyykellisessä elämässä eteenpäin vieviä henkilöitä.  Juuri nyt tärkeää minulle on musiikki, koirani ja kihlattuni M. Nämä ovat asioita, perheeni lisäksi, joista en luopuisi Myös psyykkinen hyvinvointi ja tervehtyminen masennuksesta ovat hyvin keskeisiä asioita. Iloa tunnen aina, kun laulan. Iloa saan myös rukouksesta ja Jumalan kanssa ”juttelemisesta”. Usein perhe ja koirakin saavat minut hyvälle tuulelle.
Minä olen tällä hetkellä työkyvyttömyys eläkkeellä, sillä koulun käynti ja työn teko ovat olleet ylitsepääsemättömän vaikeita. Nyt keväällä minulla on kuitenkin aikomus jatkaa aikuislukiota. Jos en kykene olemaan koulussa, suoritan jonkun kurssin itsenäisesti. Minulla on ollut kontakteja psykiatriseen hoitoon jo 10 vuotta. Tällä hetkellä käynnissä on psykoterapia ja sosiaalisten taitojen ryhmä, joka voi auttaa minua ihmis- (lähinnä mies-) pelossa. Elämäni on ollut vaikeaa, mutta usko vie minua eteenpäin. Jumalan voima on suuri!

Tämmösen kirjotin siihen. A kiitti mua avoimuudesta ja vakuutteli että hänellä on salassapitovelvollisuus kun sitä kysyin.

A siis tietää musta paljon ja nyt tietty vielä enemmän ku ollaan alettu tapailee. Mua harmittaa hirveesti ku meijän piti tammikuussakin tavata mut mä jouduin osastolle. A sano whatsappissa et rukoilee mulle ja et tavataan kun pääsen pois. Se ei uskonu että mua vakoillaan. Meijän keskustelu meni näin: 

-Hei Sandra! Mitä sulle kuuluu?

-Ei kovin hyvää... pelottaa koko ajan et ne jotka vainoo mua, tulee hakee mut ja tekee mulle jotain pahaa. Ne puhuu mulle. Mun pään sisään. Sanovat et jos poistun mun huoneesta ni ne tulee hakemaan mua. Ja kukaan ei usko...

-Voi Sandra, rukoilen sulle rauhaa! Ja sitä, että äänet vaikenevat. 

-Kiitos. Mutta uskotko sä mua?

-Mä uskon, että sulla on tosi pahaolo ja, että kuulet ääniä mielessäsi. Toivon kovasti, että paranet!

-Mut et usko että mua vainotaan?

-Mä uskon, että sä voit huonosti ja rukoilen,että lääkärit osais auttaa ja Jumala parantas sut.

Jne.

Nyt kun jälkeen päin aattelen ni laitoin A:n aika paskaan tilanteeseen enkä ihmettelis yhtään jos se ei haluis enää tavata mua. Se on nyt vissiin helmikuun loppuun saikulla. Mikäköhän sillä on.... en kehdannu kysyy...

Mä kerroin A:lle et jouduin vähän valehtelee et pääsin pois sairaalasta. 

-Kannattaa olla rehellinen, siellä kuitenkin halutaan auttaa sua ja mä uskon,että Jumala.auttaa meitä mm.lääkärienkin ja hoitajien kautta.

Näin A vastas. Mut mun oli pakko valehdella koska vihaan sairaalaa! 

A on ihana, suvaitseva ja ymmärtäväinen. Se osaa aina valita oikeet sanat ja on aina mun puolella kun kerron juttuja. Mul on jo kova ikävä sitä! Tiiän kuitenki että A rukoilee mulle aina välillä. Se on ihanaa. Sitä kaipaankin.

Tämmönen kilometri postaus A-papista. 

M1, poliisit, vakoilijat!

Juu.. olin taas osastolla pari viikkoo. Pääsin tiistaina pois. Onneks.... siel on ihan paskaa!

En pitkään aikaan oo uskaltanu kirjottaa tänne koska oon pelänny...oon pelänny kaikkee. Kerron nyt koko tarinan...

Mul alko joulun ja uudenvuoden aikoihin tulee outoja ajatuksia. Että mua seurataan ja vainotaan. Olin kotonani vankilassa koska aattelin että oon vaarassa jos astun ulos. Mut kotonakin oli turvaton olo. Kuvittelin että mun kotona oli kameroita ja salakuuntelulaitteita. En tiiä pitääkö mun nyt kirjottaa imperfektissä vai preesenssissä koska en oo varma enää mihin uskon. Siitä lisää myöhemmin.

Sitte kuntoutuskodin T alko huolestua musta ku olin kotonani vaan pimees tekemät mitään. En tännekkään uskaltanu kirjottaa ku pelkäsin et ne lukee tätäkin ne vakoojat. Sitte alko huolestuu polin työntekijä ja äitiki. Pää oli täynnä ääniä ja ahdisti ja oli muutenki paska olo.

Sit yks päivä mun oveen koputettiin. "Avaa ovi Sandra. Täällä on ambulanssi" En avannu ovea. Olin ihan hämmästyny. Kukaan ei ollu varottanu. T:llä on avaimet meijän kaikkien koteihin joten hetken päästä ne oliki jo mun eteises ne ambulanssi hoitajat. "Tuuksä Sandra meidän mukaan. Sun pitäis tavata lääkäriä että vois tehä arvion että tarviitko osasto hoitoa." Mua vitutti ihan sikana. Olin ihan sairaudentunnoton ja suorastaan ihmettelin että lääkärit puuttuu mun eloon ku en ollu edes mitenkään sairas. "Juu kiitos mutta en tarvii ambulanssi kyytiä mihinkään. Voitte lähteä" "Selvä! Katotaan sit mil kyydil sä lähet", se vastas. Kuulin vielä ku kuntoutuskodin omahoitaja T sano lanssi kuskeille: "No tää oli varmaan ihan odotettavissa" ja sit ne lähti.

Mä aattelin et ne oli jättäny mut rauhaan mut sit joku parin tunnin päästä ku katoin oven ikkunasta ulos ni se vitun lanssi oli siel yhä. Kohta kuulu kova koputus. "Poliisista! Avaa ovi!" En avanu vaan asetuin vaan sohval istumaan. Sit ne tuli taas T:n avaimil sisään. Poliisit oli tosi vittumaisia. Mä luulin että ne kuuluu niihin vakoojiin. Sanoin:"Te ootte kaikki mukana tässä!" Se ei vissiin käsittäny mitä tarkotin koska se vastas: "No niin ollaan kuule" Se luuli et mä tarkotin et ne on mukana viemäs mua ossalle.

Sit pollarit ja lanssi kuskit venaili mua ja T:kin oli siel mun luona. "Mitä vittuu T! Mitä tää oikeen meinaa?!", mä huusin T:lle. Poliisi sano: "Nyt puet noi kengät jalkaan!" "En pue", mä huusin. "Mä en oo menos mihinkään!! En tarvii sairaala hoitoo!" Sit poliisi otti mun kengät ja sano: "Mä en jaksa pukee sua kun mul on ihan tarpeeks puettavaa kotonaki ku on lapsia." Siinä sitte jonki aikaa kamppailtiin ja sit kuitenki puin kengät jalkaan. Poliisit nosti mut väkisin ylös sohvalta ja alkoivat raahata mua ulos. "Irti musta!", mä huusin. "Mehän pidetään susta kiinni jos meijän täytyy" Se tuntu pahalta. Tuli pakokauhu suorastaan. Kehon kontrollin menettäminen. Sit kävelin lanssi hoitajien ja poliisien saattelemana ulos mun asunnolta. Huusin T:lle: "Mä vihaan sua!" "Jaaha", T vastas. Mua jälkeen päin harmittaa et sanoin niin koska ei T:llä oikeen ollu vaihtoehtoja.

Ajettiin sit päivystykseen. Poliisi oli kyydis ambulanssis. Sit mut saatettiin odottaa käytävälle ja mun viereen tuli sairaalan vartija. Se seiso joku kolme tuntii mun vieres ku odotin et pääsen lääkärin juttusille. Kerran mä vaan lähin menee ja se tuli estämään mua. "Mennääs takasin tonne istumaan, vai?" Mä vaan kävelin sen ohi ja se tuli taas estämään mua. "Mennäänkö nyt takas tonne, vai?" Se sano joka lauseen jälkeen "vai". Teki mieli vastaa sille että "EI!" Siin sit hetki intettiin ja sit se ei oikeen antanu mul muita vaihtoehtoja ku palaa takas käytäväl odottamaan. Venailtiin ja venailtiin. Sitte vihdoin pääsin lääkärille. Olin ihan varma että pääsisin kotiin ilman sairaalajaksoa koska olin niin sairaudentunnoton. En voinu käsittää et miten mun oli pitäny tulla ees päivystykseen. Ku kaikki mitä kerroin oli totta. Mua vainotaan ja seuraillaan satelliiteilla ja kameroilla ja salakuuntelulaitteil. Äänet kertos siitä ja äänet käski myös satuttaa itteeni. Mä kerroin lapsuusajasta tutulle päivystävälle lääkärille kaiken ja se soitti viel äitillekkin ja äiti puolsi sairaalaa. Sit se soitti osastolle ja koht mul tultiin ilmottaa et meen akuutti psykoosi osastolle arvioitavaksi. Sanoin etten halua, en tarvi enkä aio mennä sinne. Sitte päivystävä lääkäri sano että mä meen sinne joka tapauksessa. Että jos en mee itte lanssin kyytiin ni ne laittaa taas virka-apu pyynnön ja poliisit tulis taas. No mä sit suostuin ja matka kohti osastos alkoi.... taas...

Tapasin osastolla päivystävän lääkärin jonka satuin tuntemaan sähköhoidoista. En muista siitä palaverista muuta ku et jouduin jäämään tarkkailujaksolle. Olin tosi pysähtyny ja se juttutuokio jäi lyhyeen. Asetuin sinne sitte. Menin vissiin suoraan nukkumaan.

En viikkoon uskaltanu tulla pois huoneesta muutaku vessaan ja hakee lääkkeet. Joskus harvoin kävin syömäs ja lääkärii tapaamassa. Äänet sano et ne tulee hakee mua jos poistun huoneesta. Tarkkailujakson aikana lääkäriä pitää nähä päivittäin. Tapaamisilla mä vaan ihmettelin et miten mä ees olin siel ku mun pelot ei liittyny mun sairauteen vaan kaikki se oli täyttä totta. Kaikki ne kamerat sun muut. Kerroin että musta tuntuu että en ole ihminen ja siks ne on mun perässä. Ja kerroin että ne uhkas tulla hakee mua jos poistun huoneesta. "Ketkä 'ne'?", lääkäri kysy. Kerroin että sitä ei saa sanoa. Se laukasee jonku hälyttimen jos sen sanoo ja mä en halunnu ottaa mitään riskejä.

No neljän päivän jälkeen mul ilmotettiin et joudun jäämään pakkohoitoon. Koko ajan olo vaan paheni. Sit äänet alko sanoo et mun pitää tappaa itteni tai ne satuttaa mun perhettä. Se alko tiistaina ja ne anto mul perjantaihin asti aikaa. No mä sit koitin tukehduttaa itteeni muovipussilla. Opiskelija keskeytti mut ja meni hakee hoitajat paikalle. Ne sano että nyt pitää ottaa lääkettä tai ne pistää väkisin injektiol pakaraan. Se on ihan vitun tuttuu. Mut mä en mielestäni tarvinnu lääkettä joten taistelin vastaan. En ottanu suun kautta ja pyristelin vastaan ku ne laitto injektioo. Sit ne lähti pois. Mä otin mun hupparin ja sidoin hihan kaulan ympärille. Halusin kuolla koska kuvittelin sen pelastavan mun perheen. Kiristin sitä ja hengittäminen alko vaikeutuu. Taas mut keskeytettiin ja sain lisää pakkolääkettä. En muisya muuta siitä illasta.

Seuraava päivä oli vähintään yhtä paha. Menin vessaan ja yritin kuristautua suihkuletkuun. Hoitaja löysi mut sieltä ja pyys apua paikalle. Mut raahattiin pois vessasta ja vessan ovet lukkoon. Sit menin mun huoneeseen ja otin jonku puseron taas ja yritin kuristautua siihen. Taas joku änki paikalle. Ja uhattiin taas injektiol jos en lopeta. Ne vei kaikki mun tavarat pois. Kaikki vaatteet ja kaikki. No mä sit otin tyynyn pois tyynyliinan sisältä ja sidoin sen tiukalle kaulan ympärille. Vähän ajan päästä joku hoitaja tuli kattoo mun vointii ja näki tyynyliinan mun kaulan ympäril. Ekaa kertaa mä pyristelin vastaan ku T hoitaja yritti ottaa sitä pois. "E! Tuu auttaa! Sandra ei anna mun ottaa tätä pois" No se sit sai otettuu sen pois ja sit tuli injektio. Taistelin taas vastaan mutta turhaan. Sitte ne vei pois kaikki lakanat ja puhuivat keskenään että pitäiskö mut laittaa "koppiin". Sitte mä juttelin hetken T hoitajan kanssa. Sain kerrottuu sille että mun perhe kuolee hos en tapa itteeni. Se yritti selittää et se on harhaa mut mä en uskonu. No se sit lähti pois mun huoneesta ja mä menin hakee roskiksesta pussin ja yritin tukehduttaa itteni sillä. Taaas hoitaja pamahti paikalle ja sit tuli siirto kevyteristykseen. Siel on valvontakamera joten ei voinu oikeen tehä mitään....

Seuraavana aamuna epätoivoksissani kuitenki repisin aluslakanan irti sängystä ja aloin sitoo sitä kaulan ympärille. Heti tuli joku paikalle. Kai olivat nähneet monitorista mitä sielä tapahtu. E tuli vaan jotain avautuu mul ja lähti. Sit mä koitin uudestaan ja sit hoitajat tuli ottaa taas kaikki lakanat pois.

Noooh.... sitte tuli hone ja siel lääkäri taas kysy et keitä on 'ne'. Mä sanoin taas että sitä ei voi kertoo.

Pikkuhiljaa alko kuitenki vointi paranee ja uskalsin olla pois huoneesta ja en enää yrittäny tappaa itteeni. Pääsin päivälomille viikonloppuna ja kaikki meni tosi hyvin. Sit maanantaina sanoin et voisin jo mennä kokonaan kotiin. Hone sovittiin tiistaiks ja mä olin jo päättäny et aion päästä pois. Hoitajat vihjaili et todennäkösesti pääsenki pois. Ilmotin sit jo perheelle et pääsen huomen pois. Sit koitti se kauan odotettu hone ja siel sovittiin kuin sovittiinkin että pääsen pois. Mut mä valehtelin. Sanoin että äänet on vähentyny ja että en enää usko että mua seurataan. "No sittenhän sä voit kertoa että keitä 'ne' on?" Mietin hiljaa hetken. Ahdisti. En tienny mitä tulis tapahtumaan jos sanon sen mut samal mun oli pakko päästä pois sairaalasta. "Juu", mä sanoin, nielasin ja melkeen kuiskasin: "CIA" Mitään ei tapahtunu... ainakaan vielä... "Joo, ei sua kukaan seuraa. Se oli vaan harhaa", lääkäri sanoi.

Sit se alko kyselee mun koirasta. Et kui Nelli ei asu enää mun luona. Mä kerroin ihan rehellisesti että se johtuu siitä että en pysty lenkittää sitä ku en uskalla liikkuu mun asunnon alueella koska oon nähny raiskaajaa useesti sielä päin. Hoitaja ja lääkäri ihmetteli että en päivälläkään uskalla liikkuu ulkona yksin. En viittiny kertoo että avopuolella mul oltiin sanottu syksyn honessa et mul on todennäkösesti PTSD. Hyvä etteivät ruvenneet syyllistämään mua siitä. Että oon joku pelkuri paska. Ihan sama....

Pääsin kuitenki pois ja nyt oon porukoilla ja sunnuntaina omaan kotiin.... vähän jännittää et alkaako nää pelot taas kasvaa. En halu sairaalaan. Mä yhä uskon et mua seurataan mut en anna sen niin paljoo vaikuttaa mun elämään. Äänetki on melkeen jatkuvia. Vituttaa.

Ja sit on yks tositosi raskas asia joka painaa mieltä mut siitä ei saa puhuu. Siihen ei liity muita ku mä. Mut en voi ees tänne kirjottaa siitä. Kukaan ei tiiä siitä. Tåä on ihan vitun uuvuttavaa.

Sori kilometripostaus. Mut halusin jakaa tän.