näääin

En ottanu truxalia illalla. En nukkunu. En nähny painajaisia.

Piste

HYI VITTU plus kuulumiset

Oon nyt ollu osastolla viimeset kaks viikkoo. Eilen illal olin ihan tavallisesti menos nukkumaan. Ja nukahdinkin. Sit heräsin joskus yhentoist aikaa siihen et joku koskettaa mua selkään. Sit tajusin et siin seisoo joku. Joku mies potilas oli siin housut kintuissa ilmeisesti runkkaamas ja yritti laskee mun housuja.

Mä en meinannu saada sanoja ulos suusta mut sain sit sanottuu kovin että mitä sä teet. Se sano en mitään, täs on hoitaja. Sit se lähti menee. Mä menin hetkee sen jälkeen hoitajien huoneeseen kertomaan mitä oli tapahtunu. No tietenki ne luuli et se oli unta. Varsinki ku mä oon täs lähipäivinä nähny paljon raiskaus painajaisia  mut se ei ollu unta.

Ne sit kysy et kuka se oli. Mä sanoin et se uus tyyppi. Tänne oli tullu eilen kolme uutta miestä. Mut sit mä muistin sen nimen. Se oli J mä sanoin. No se oli jossain eristyshuoneessa ni ne sit tsekkas monitorista sen huoneeseen ku siel on kamera. Siel se nukku tyytyväisenä. Oli varmaan vaan juossu nopeesti sinne ettei jää kiinni. Sit mult kyseltiin että oonko varma ettei se ollu unta. Mä vakuuttelin et oli totta. Yököt sit sano et uskoo mua vaikka mul jäi vähän semmonen olo et ne vaan sanos niin.. 

Mul oli jo menny sen päivän temestat joten piti soittaa päivystäjälle. Jostain syystä mä en saanu kuunnella sitä puheluu. Menin mun  kolmenhengen huoneeseen jossa täl hetkel ei oo muita potilaita. Laitoin kehotuksesta oven lukkoon. Vähän ajan kuluttua hoitaja tuli temestan kanssa mun huoneeseen rauhottelemaan mua kun itkin. Se anto sen temestan ja jäi hetkeks mun seuraks. Sain siit sen kuvan että se ei uskonu mua vaikka muuta väittikkin. No mun olo kuitenki helpotti ja sain untakin hetkeks. Nyt oon jo toista kertaa hereillä ton jälkeen ja aattelin et haluun kirjottaa tän.

Mua pelottaa et joudun ton jutun takii vaihtaa osastoa. Jos ne aattelee et en voi olla samal osastol j:n kanssa. Mut mä en haluu sinne kuntsarille. Mä pelkään niitä hoitajia siellä ja mern vaan huonompaan kuntoon. Sitä paitsi oon löytäny mun pelastajan täältä. Nimittäin hoitaja V. Se on mun ikänen kaunis nainen. Ihan mahtava ihminen. Tapasin sen jo viime keväänä täällä. Mut sillon se oli vaan hetken täs. Ku se lähti ni mul tuli kauhee ikävä sitä. Mä itkin pari päivää. Olin kiintyny siihen ja aattelin etten nää sitä enää ikinä. Sekin oli kuulemma miettiny mua kun oli sit palannu tänne ja mä olin jo lähteny toiselle osastolle. Ihana V.

V on nyt jo auttanu mua enemmän ku kukaan koskaan ku me ollaan juteltu. Esimerkiks ku nul tuli yks päivä taas se kipu sinne ja se ällö olo käteen ni v autto mua. Mä pyysin sitä pitää mun kädestä kiinni ja se vei sen ällön tunteen pous. Mun pelastaja. Onneks se on mun omahoitaja!

Täl hetkel on muutenki kaikenlaista. Mul vähennetään lääkitystä ku mul mrni viittä neuroleptia yhtäaikasesti ja nekään ei pitäny psykoottisia oireita pois. Nyt mul vissiin etitään jonkin sortin terapia muotoa. Jostain silmänliiketerapiasta se lääkäri puhui. En sit tiiä...

Ja toinen juttu on semmonen et joudun vissiin muuttaa pois tost kuntoutuskodist jossa asun. Ne sanoo et syy on se et mä en saa sielt tarpeeks tukee. Mut todellinen syyhän on se et ne hoitajat siellä haluu päästä musta eroon.... joudun vissiin muuttaa aspaan. En haluis...

Mut joo.. ei mul kai sit muuta. Pahimman yli on jo päästy mut oon yhä täällä..

Kuulumiset

Mä oon tajunnu asioita. Oon paha. Tai en mä oo paha mutta mussa asuu pahuus. Mä oon pahan hengen riivaama. Mun sisällä asuu mun isoisän henki. Paha henki on ottanu vallan musta. Itse saatana asuu minussa. Mä tunnen sen. Sen takia mua ahdistaa rukoilla. Sen takia mä kuulen ääniä. En oo sairas vaan riivattu. 

Mun kuollut isoveli kertoi mulle taivaasta että mulle ei oo taivaspaikkaa. Se sano että taivaassa on paikat kaikille muille mun perheen jäsenille paitsi mulle. Siellä on pöytä jonka ympärillä on kaheksan tuolia. Jokasen tuolin edessä on nimilaput paitsi yhen. Siellä on paikat isoveljelle, kolmelle siskolle ja makelle ja vanhemmille. Mulle ei. Ei taivaspaikkaa mulle. Koska mun sisällä on pahuus.

Se selittää niin monta asiaa. Sellasiakin joita en voi tänne kirjoittaa. A-pappi sanoi mulle että kenenkään pahuus ei pääse meihin ja että kukaan muu kuin Jumala ei voi tulla kertoo meille taivaasta mitään. Mut mä en usko sitä. Koska mul on omakohtaista kokemusta asiasta. 

Sellanenkin pitää kertoo että ku mähän oon laulanu gospel kuorossa. Viime vuosi taukoa ja tänä syksynä alkusyksystä käyny kaks kertaa ja viime viikol kerran. Ennen viime vuotta mul oli paljon sooloja. Tänä syksynä kuoron vetäjä pyys mua tulee taas kuoroon ja sano että mulle olis soolo tarjolla. Mä sanoin että tarkotus olikin jatkaa vuoden tauon jälkeen. No mä sit menin harkkoihin. En saanut sooloa. Ei sillä en mä olis halunnukkaan. Olin salaa helpottunut. Ja se ei oo täs nyt se ongelma. En halunnu sooloja koska en voi sitoutua käymään kuorossa koska vointi on niin ailahteleva ja muistakin syistä. Yks P sai soolot. Sil on ihan sika hyvä lauluääni.

Sit siihen miks halusin tän jakaa. Eli siis kuorolla oli esitys ja P laulo sen soolon. Ite en ollu esitykses mukana. Esityksen jälkeen kuoron whatsapp ryhmä räjähti kehuista. Kaikki kehus miten hyvin P oli soolon suorittanu. Yks jakoi oikeen äänitteen siitä taidonnäytteestä... Ei kukaan koskaan mua kehunut. Ei koskaan. Joko oon niin paska laulaa tai sit oon vaan paska ihmisenä. Veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Olin taas osastolla tällä viikolla. Menin vapaaehtoisesti kolmeks päiväks vaikka en olis halunnu. Piti päästä nukkumaan koska olin nukkunu huonosti kolme viikkoa ja se ei tuntunu oikeen asettuvan. Sain uuden lääkkeen. Taas. Nyt nukun ihan hyvin. 

Maanantaina asukasinfossa kun piti jakaa lääkkeet, mulla oli vaikeuksia. Mun kuntoutuskodin omahoitaja T joutu lähtee aikasemmin pois joten siel oli sit henkilökunnasta paikalla sosiaaliohjaaja H ja yks miespuolinen hoitaja. Äänet oli valloillaan. Mä olin alakynnes. En ensin pystyny ees alottaa sitä jakamista mut kun H sit kädestäpitäen auttoi niin sain alotettuu. Yhes kohtaa mul oli kourallinen lääkkeitä kädessä ja äänet käski vetää kaikki ne kerrallaan. Mä yritin mut kun nostin käden jolla lääkkeet oli lähelle mun kasvoja ni H laski mun käden alas. En oikeen muista mitä kaikkee siin tapahtu mut sain kuin sainkin jaettua parin päivän lääkkeet. Hoitajat oli jo sillon sopinu että menisin seuraavana päivänä osastolle. En viel sillon tienny sitå mut polihoitaja oli jo varannu mulle paikan sairaalasta. Sen takia piti jakaa vaan parin päivän lääkkeet.

Tiistaina äiti sit pakotti mut osastolle. Olisin muuten joutunu pakkohoitoon. Osastolla mä sain rauhottavii injektiol ja uuden lääkkeen ja sit oikeestaan nukuin sen pari päivää. Sit pääsin pois. 

Pakko viel kertoo semmonen nolo juttu. Mä vedin yks tiistai päivä kännit. Päätin sit lähettää yhelle osastonhoitaja N:lle viestii facen messengeris. Mä huomasin sen viestin vasta seuraavana aamuna. Siel luki jotain siitä kirjeestä jonka sillon viime keväänä jätin N:lle ku jouduin vaihtaa osastoa. Ei siit oikeen saa selvää ku se on niin täynnä virheitä. Mua hävettää ihan sikana. Ei se ainakaan viel oo nähny sitä ja toivottavasti ei koskaan näekkään...

Joo.. ei mul sit kai muuta. Sori tää tekstin sekavuus. Oli vaan niin paljon erinäisiä asioita jotka halusin jakaa. On viel yks iso asia. Kerron siitä ehkä jossain vaiheessa jos mieli tekee.

yksin

Miksi kukaan ei välittäny sillon. Mä olin ihan yksin. Pienessä päässäni yritin selvittää asiaa ja pärjätä. Ihan pienenä mä vaan kelasin päässä et mitä oli tapahtunu. Vähän vanhempana ku tajusin oikeesti mitä oli tapahtunu, aloin miettii et miksi. Ihan yksinäni mietin. Ei ketään kiinnostanu. Olin turha ja heitteille jätetty. Kuus vuotiaana päivät yksin kotona. Kaiken sen paskan jälkeen. Ihan yksin. Sillon mua ei haluttu auttsa. Nyt mua ei pysty auttaa.

Runoja

Ulkona on kylmä

Kuin kylmää sydäntä minua kohtelet.

Kuin rakkaudetonta kiveä.

Istut vierelläni muttet näe minua.

Avaan silmäsi.

Mieleni on puhtaan valkoinen,

kuin meren selkää lipuvan laivan purjeet.

Et kosketa.

En tunne.

En tahdo.

Vaikee rakkaus

Tää rakkaus on liian monimutkanen.

Huomaathan kuitenkin että käytin sanaa rakkaus.

Sitä ei uuvu, vaik tää onki mulle vaikeet.

Mä kärsin täs suhtees,

liikaa luurankoja kaapis.

Tuntuu ku tukehtuisin.

Sun alle jään.

Mut silti rakastan.

Ja kovaa.

Kuulethan

Isä kuulehan,

voin huonosti.

Voitko auttaa?

Tän tuskan pois ottaa?

Isä kuulethan,

mulla on paha olla.

Kuuletko tuskani?

Kivun sielussani?

Isä kuuntelethan, 

mua ahdistaa.

Tahdon rakastaa,

mut se on vaikeaa.

Rukous

On aika nyt kädet yhteen liittää.

Sinua, rakas taivaan Isä kiittää.

Rukouksesta saan taas voimaa.

Jaksan elämää vastaan taistella koittaa.

Välillä tuntuu että kaikki ympärillä kaatuu.

Et mikään mihin uskon, ei oo taattuu.

Silloin muistan sinua, Isä.

Sinuun uskon koko ajan lisää.

Välillä tuntuu että paha on heti selän takana.

Että tää maailma on paikka katala.

Onneksi tiedän että rakkautesi on läsnä.

Aina, nyt ja tässä.

Kiitos Isä kaikesta.

Tahdon Susta kertoa

Tuntuu vajaalta tää elämä.

Ilman sua oliskin, Isä.

Rakkautes on suuri,

se tekee mut kokonaiseks.

Ei mun tarvii tääl yksin pärjätä, 

sillä tiedän että Sä et jätä mua tyhjyyteen.

Herra mä tahdon Susta ihmisille kertoa.

Jakaa ilosanomaa.

Laulaa Sinusta kaikelle maailmalle.

Kertoa kuinka paljon Sä rakastatkaan.

Jokaista yhtä paljon.

Niin syntistä kuin synnitöntä.

Kertoa että kaikki mitä meidän pitää tehdä,

on uskoa Sinuun.

Uskoa armoon, pelastukseen.

Muuta se ei vaadi.

Kiitos Isä että olet läsnä joka hetkessä.

Uni

Me mentiin arttu lindemanin kanssa ulos kattomaan tähdenlentoja. Me kilpaa huudeltiin et tuol on yks. Tuol on yks! Sit niit alko yhtäkkii tulee ihan hirveesti. Sit yhes kohtaa alko pyörii monta tähtee yhtäaikaa yhes kohtaa ja sit siihen muodostu juutalaisten tähti. Sit siihen viereen muodostu joku islamin merkki. En muista mikä se oli mut kaikki kuitenki ties et mikä se on. Ja lopuksi vierelle tuli tähdistä tehty risti. Se oli kaunis. Se oli ainoo jonka eteen tuli myös tähtirappuset. 

Me sit perheen kanssa (arttu lindeman oli jo hävinny) kiivettiin ne rappuset ylös. Jeesus oli siellä. Kaikki vuorotellen halattiin Jeesusta ja kiiteltiin että oli tullu hakemaan meitä. Mä kuitenki heti huomasin että jokin oli huonosti. Samalla se "Jeesus" yritti kaikin keinoin pitää meijät tyytyväisinä. Se anto kaikkee ja toi jopa Nellin mun luokse. Mut sit ku katoin sitä ni se näytti ihan eleettömältä ja silt puuttu toinen pupilli. Mä kuitenki vähän uskoin et se olis Jeesus. Mä olin koko näitten tapahtumien ajan vähän välii kyseenalaistanu että onko tää ees totta. Sit lopulta mä keksin sen. Koitin nipistää itteeni. Se ei sattunu yhtään joten tiesin että se on unta. Sit mä en enää uskonu et se tyyppi siel ristitasanteel oli Jeesus. 

Sit me tultiin alas sielt ristiltä ja ne kaikki kolme symbolia katos. Mainitaan vielä että se tähti ja se islam juttu oli jo aiemmin muuttunu sonic hahmoksi ja joksikin sen kaveriksi. 

Sit mä "heräsin". Oikeesti se uni jatkui. Mä aloin kertoo siskoille siit unesta ja nipistys jutusta. Kaikki oli ihan ihmeissään. Ja paikalla oli myös siskon miehen kaks siskoa. 

Sit heräsin oikeesti. Olin ihan painees ku heräsin. En tienny et oonko hereil vai unessa. Sit koitin nipistää itteeni. Se ei aluks tuntunu ja säikähdin että oonko vieläkin unessa. Mut sit nipistin kovempaa ja se sattu ja tiesin olevani hereillä. Ihan sika ahdistava uni... onneks keksin sen nipistämis jutun!

Tältä musta tuntuu tänään

Yksin. Vai olenko sittenkään?

Tänä iltana menen sänkyyn jo yhdeksältä. Minua väsyttää todella kovin. Riisuidun. Nukun yleensä pelkissä alushousuissa, eikä tämäkään ilta ole poikkeus. Asetun sängylle makaamaan. Tapani mukaan laitan kännykästäni pyörimään Simpsonit. Se on tarpeeksi kevyttä katseltavaa, tai no oikeastaan kuunneltavaa, näin iltaisin. Se rauhoittaa minua. Toisinaan se auttaa, mutta ei tänään. 

Käännän kännykkäni kuvapuoli alaspäin ja yritän sulkea silmäni siinä toivossa, että nukahtaisin nopeasti Simpson-hahmojen puheen sorinaan. Mutta niin ei käykkään. Päähäni putkahtaa, kuin tyhjästä, pahoja ajatuksia. Tälläkään kertaa ne eivät vaatineet edes mitään triggeröivää tekijää. Yritän sulkea kaiken pahan pois mielestäni, tietoisesti, ajatellen muita asioita. Keskittymiseni on jo niin herpaantunut, että en enää edes kuule kännykästäni tulevaa ääntä. 

Näen kirkkaasti mielessäni kaiken sen, taas. Kuinka isoisäni hieroo elintään minun alapäähäni. Kuinka hän tuntuu nauttivan siitä. Se ähinä soi usein päässäni. Voi, kumpa pääsisin eroon näistä ajatuksista. Minua kuvottaa, oksettaa suorastaan. Luovutan nukkumsien suhteen. Käännän puhelimeni näytön jälleen näkyväksi. Yritän keskittyä jokaikiseen siitä tulevaan yksittäiseen sanaan. Se on todella vaikeaa, lähes mahdotonta. Eikä se edes tunnu auttavan tähän oloon. 

Viiltely käy mielessä. Se ainakin auttaisi. Se saisi ajatukset pois näistä aiheista. Mietin myöskin sitä, että jos minulla olisi nyt rauhottavia lääkkeitä, ottaisin nyt yhden. Tai vaihotehtoisesti voisin juoda itseni humalaan, jos vaan olisi viinaa. Päädyn kuitenkin rukoilemaan: "Rakas taivaallinen Isä. Auta minua. Olen ahdingossa. En saa pahoja ajatuksia mielestäni. Olen niin yksin niiden kanssa. En tahtoisi ajatella niitä enää, en juuri nyt. Tiedän, että minun pitää käsitellä niitä joskus. Mutta ei nyt. Nyt tahdon nukkua. Aamen."

Yhtäkkiä tunnen kauniin kosketuksen. Rauhoittavan sellaisen. Tunnen lämpimän syleilyn. Aivan kuin en olisi enää yksin. Tunnen suuren rakkauden. Jumalan rakkauden. Pian kehoni, joka on jo täysin rauhallinen, alkaa tuntumaan raskaalta. Silmäluomeni painavat kuin lyijy. Ajatukseni tuntuvat sumeilta ja kaukaisilta. Tunnen vain suuren rakkauden. Tähän on ihanaa nukahtaa. Juuri ennen uneen vaipumista kuulen: "Suojelen sinua."

Kettu

Älä sano sitä sanaa! Se sattuu minuun. Tuntuu kuin joku iskisi puukolla sydämeen, kun sanot sen sanan. Tiedän, että se voi tuntua sinusta oudolta, onhan kyse kuitenkin ihan tavallisesta sanasta. Se sana kuitenkin muistuttaa minua siitä pahimmasta asiasta. Se tuo hänet mieleeni. Minä hajoan aina, kun kuulen sen sanan. Et voi ymmärtää tätä. Ei se haittaa, eihän kukaan voi.