Helpottunut olo

 Nonni. Nyt on taas parempi olo. Sain juteltua yhden asian ulos systeemistä aspan hoitaja J:n kanssa. Ja siis oikeesti. Kivi vierähti sydämeltä kun sain uusia näkökulmia yhteen asiaan. Nukuin niiiin hyvin viime yönä, enkä ees ottanut stilnoctia. Ja tää päivä on ollu semi normaali. Oon taas jaksanu olla sosiaalinen ja naureskella. Eiköhän tää tästä. Vaikkakin on viel yks iso ahdistava asia, mun henkilökohtainen, joka painaa mieltä. Mut sen selvittelyyn tarviin aikaa ja traumaterapiaa. Ainakin mä toivon että terapia auttaa siihen.

Olin tänään polin hoitaja H:lla. Meil oli hauskaa kuten aina. H:kin on tosi ihana, niinku mun kaikki tän hetkiset työntekijät. Jutellaan me siis asiaakin, mutta kyl me aina nauretaankin. Mä alotan scitin jos siihen ryhmään saadaan tarpeeks osallistujia. Aluksi vähän epäröin, että haluunko, mutta siit ryhmäst ei kaiketi oo tulos kauheen iso ja on ainakin kivat vetäjät. Mut kyl mua ahdistaa se ajatus silti. Mut mä nyt sanoin, että osallistun. 

Ens viikon tiistaina on joku semmonen palaveri, johon tulee polin H, aspan J, sossu ja äiti. Ja tietty mä. Me ollaan mun luona. Pitäs jaksaa vähän siivota siel. Ja siis joo, puhutaan kaiketi tukihenkilöasiasta ja kuntoutussuunnitelmasta. Mun täytyis uskaltautua liikkumaan kodin ulkopuolellakin. Ilman äitiä meinaan. Tuntuu ahdistavalta, mut kai se on pakko. En mä ikuisesti voi äitissäkään roikkua. Oon mä siis käyny lähikaupas yksinki lähiaikoina ja K-siskon kanssa. Mut esim. uimaan en pysty menee ilman äitiä. Siihenkin on monta syytä. 

Sit se traumaterapia-asia. Mä oon siis kattonu niit terapeutteja mut en oo löytäny sopivaa.. Saas nähä kuin senkin asian kanssa käy. Se olis mulle ihan välttämätön. Että pystyis mennä työelämään. Mut mun eläkkeellä olo vaikuttaa asiaan silleen, että en voi hakea kuntoutuspsykoterapiaa vaan sitä vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta ja se sit taas rajaa pois monet monet terapeutit. Vissiin. Tai ainakin se lista kelan sivuil niist terapeuteista on lyhyempi. Siis siin on vaan joku 10 nimee kun kuntoutuspsykoterapeutti listassa oli useampi kymmenen.

Mut joo. Rupeen nyt tsiigailee ens viikon salkkareita cmorelta. Kiitos hei!

Kaikki on niin merkityksetöntä

 On siis niin ahdistava olo ollu koko päivän. Yritän puskee sen läpi. En halua tuntea tunnetta, jolla ei oo mitään syytä. Oon siis K-siskon kanssa maalla isovanhempien luona. Luulis että täällä saa vähän rauhoittua ja rentoutua. Mutta ei, ei koska kyse on minusta. Ärsyttää olla minä. Ahdistaa olla minä. Miksi olen minä? Miks en vois olla joku muu. En jaksa näitä mun tunteita, en sitten yhtään. 

Mul tuli haava sormeen ja sekös triggeröi. Kaiken tän lisäks. En siis kerta kaikkiaan halua olla minä. Haluan kuolla. Mä oikeesti mietin taas, että mikä vitun itu täs on?? Siis tässä elämässä. Miettikää nyt. Millään ei loppupeleissä oo mitään vitun merkitystä. Me tehään juttuja joista nautitaan, kuten laulaminen mun kohdalla. Mutta miks? Mihin se vaikuttaa pitkäl tähtäimel. Eli oonko valmis näkemään vaivaa, että voin tehdä juttuja hetken mielihyvän takia. Ja siis miks me edes halutaan tuntea sitä mielihyvää? Mitä se mihinkään vaikuttaa. Vaikka koko elämä olis täydellistä, ja aina olis hyvä olla. NI MITÄ VITUN SIT?! Mikä sen tarkoitus on? Ei mee mun jakeluun... 

Juu. Mut siis mul menee nyt ihan hyvin, mut silti en tiiä mikä tän kaiken tarkotus on. Äiti aina sanoo, että elämän tarkotus on valmistautua taivaalliseen elämään. Mut mitäs sitte.. Ku ollaan siel taivaassa. Mitä sitten? Mitä niin erityistä siellä tapahtuu et se olis jotenki merktisevää. En tiiä saako kukaan tästä kiinni mut musta tä vaan tuntuu niin turhalta................... Mut helvettiin en halua joutua. 

Mua jännittää tää kaikki. Psykologiset tutkimukset, uus diagnoosi, traumaterapia, tukihenkilö, syksy ja talven tulo. Mä siis vihaan talves eniten sitä et en uskalla ajaa autolla. Ja en voi siis niinku erakoituakaan. Pakko ainakin kaupas käydä. Jos se ällötys ei koko ajan tulis jostain esille, oikeesti tai harhana tai että luulin että se oli se, ni mä menisin kävellen. Ei mul ees oo pitkä matka minnekkään, mut kun ei.. Se ei vaan onnistu. Oon luuseri..

Oikeesti. Mä haluun vaan kuolla. Millään ei oo mitään välii.. Kui en vois vaan hävitä pois. Tuntuu oudolta ajatella näin, koska mulla menny nyt niin hyvin. Tunnistan tunteet ja tunnen niitä, hyvät ja toimivat ahdistuksenhallintakeinot, ei viiltelyy tai muutakaan itsenivahingoittamista pitkiin aikoihin, haaveita tulevasta, harhat vähentyny ja neutraalimpeja... jne. Mut jotenki tää vaan tuntuu niin turhalta. TURHALTA!!! Ei mitään merkitystä.

Tää on tätä. Ahdistaa.. On ahdistanu keskiviikosta asti. Mua pelottaa et oon unohtanut jotain. Haluan vaan pois tästä ahdistuksesta. Helpoin tapa olis vaan itsemurha. Mut en halua, vai haluanko? Haluan. 

Millon taraumaterapiaan?

 Intervallijaksolla taas. Tää päivä on menny levätessä. Näin toki lääkäri Y:tä. Lääkitystä kevennetään vielki. Ja puhuttiin traumaterapian alotuksesta. Ilmeisesti en saa kelalta tukea, koska oon pysyvällä eläkkellä, mut Y sano, että voi hakea terapiaa sairaanhoitopiiriltä. En tiiä, miten sen etenee, mut ilmeisesti kuitenki etenee.

Mul on tää mun uus kone mukana osastolla. Oon kirjotellu tekstejä. Nytkin yks teksti kesken. Kirjottaminen on ihanan terapeuttista. Tykkään tästä koneesta! Kiitos tukilinja!

Tääl osastol on yks vittumainen potilas. Onneks se lähtee pois huomenna. Sil on koko ajan jotain sanottavaa. Se ei siis oo ilkee niinku jotku on, mut se on vaan vittumainen ja ärsyttävä. Vähän rauhottuu täällä ilmapiiri ku se häipyy. Onnek se ei oo mun kaa samas huonees!

Syyskuu puolesvälis on verkostopalaveri. Siel jutellaan vissiin tukihenkilöstä ja kartotetaan kuntoutussuunnitelmaa. Sinne tulee mun lisäks äiti, sossu, aspan J, polin H ja ehkä mahdollisesti fyssari ku se oli se joka laitto asian vireille. En kyl tiiä tuleeko fyssari mut se olis ihanaa jos se tulis ku se on niin kiva. 

Pikkasen tekis mieli viitlää ku just tol ärsyttäväl potilaalla on kädes tuoreita viilto jälkiä. Se triggeröi. Mun piti aina pitää pitkähihasta ku mul oli tuoreita viiltojälkiä. Ja pidin kans. Oli sitten talvi tai kesä. Koska en halunnu et muil alkaa tekee mieli viiltää. Onneks mul on kumilanka. Sen napsuttelu ranteeseen auttaa hyvin. Se auttaa myös ahdistukseen.

Meil on porukoil järkyttävä riita pääl. Ja siis syy on ihan naurettava. En nyt jaksa avaa tähän sitä, mutta voin sanoa, että syyllinen on, kukapa muukaan kuin meidän ihana, rakastava, (lue: narsistinen) isä... Se vaan osaa olla niin naurettava. Toivottavasti tää tilanne menee pian ohi, niin ku yleensä aina on menny. 

Mut joo.. Jatkan ehkä tekstin kirjotteluu jos on inspiraatiota. Hyvää yötä!

En odota yötä

 Yöt ollu tosi raskaita taas. Heräilen 15 minuutin välein hikisenä ja ahdistuneena. Kauheita painajaisia. Nukuin yhteensä about 4 tuntia viime yönä. Mieluummin niin kuin että ei ollenkaan niinku su-ma yönä. Painajaiset on aikalailla samanlaisia ku aina. Ne on tosi ahdistavia. Mut päivällä on parempi olla. Tänäänki kotikäynnil pelattiin korttia aspan hoitaja J:n kanssa. Ja se oli kivaa.

Mun pitäis jossain kohtaa saada tukihenkilö. Pitäis uskaltaa sen kanssa tehä juttui kodin ulkopuolella. Mä haluaisin pystyä, mut se on vaikeeta. Pelottaa ja ahdistaa. Mut on mun pakko. Meninhän mä yksin bussil helsinkiin viime viikol. Eli mul on hyvät edellytykset. En oo menetetty tapaus.

Oon muuten huomannu että elämänlaatu on parantunut ku lopetin viiltelyn, vaikkakin mieliteot on yhä valtaisia. Nää triggeröi: veitset, sakset, lasinsirut, sheiverirt, terottimet.. jne. Ja eihän tommosia jokapäiväsiä asioita voi oikeen välttää. Ja siis pahin on ehdottomasti sheiverit. Mä en osta kotiin semmosia. Mul on semmonen ladyshave ni ei tarvi säilytellä sheivereitä kotona. Mut voin oikeesti paremmin ku pitkään aikaan. Jos nyt vaan pääsis sinne traumaterapiaan ni pääsis alottaa sen opiskelun. Haluun siis opiskella koulunkäyntiavustajaksi. Toivottavasti kykenen. 

Ens viikol on se intervallijakso. Ihana päästä fyssaril. Ne käynnit auttaa niin paljon! Ja fyssari on niin kiva. Ja mun mielestä vois taas vähentää lääkkeitä. Mul on yhä liikaa niitä. Mut jotenki kuitenki huolettaa se lääkkeiden vähentäminen. Varsinki nyt ku oon alottamassa sen traumaterapian. Nooh. Eiköhän kaikki mee kuitenkin lopulta hyvin.