Onko tää umpikuja?

Mitä mun pitäs tehä? Jos se on totta.. Jos ei oo. En voi puhuu tästä kellekkään. En enää. En vielä. Kumpa mun elämä muuttuisi edes vähän normaalimmaksi. Sillon täkin olis hyvä juttu. 

Itsemurha unet on kauheita. Mutta raiskaus unet on vielä kauheempia. En koskaan pääse pakoon. Ne aina saa mut kiinni. Se mies ja mun isoisä. Ne satuttaa mua mun unissa. Mutta pahempi on se että ne satuttaa mua myös hereillä. Tai siis en tiiä tekeekö mun isoisä sitä kun se on jo kuollu. Mut se mies tekee sitä mulle. Sitä kipua. Sattuu. Tuntuu ku raiskattais. Se tekee sen jotenkin telepaattisesti. 

Voi kuulostaa oudolta. Mutta mä tiiän että se on niin. Se sanoo niin. Ja siitä ei saa puhuu ku muuten se satuttaa mua viel kovemmin. 

Maanantaina tai tiistaina, en muista kumpi päivä se oli, niinni aamusta heti ahdisti ja tuntuu sitä kipuu. Se vaan paheni koko ajan. Sit aspan hoitaja M tuli kotikäynnille. En muista mitä me tehtiin mut sain sanottiin että ahdistaa ja sattuu. Sanoin että en voi sanoo että mihin mua sattuu. M arvuutteli ja osui lopulta oikeeseen. Juteltiin jonki aikaa siitä. Vaik en olis saanu. Sitte se sano että sen tekis mieli halata mua. Sanoin että kyllä mua saa halata. Sit se tuli mun viereen istuu ja halas mua. Se tuntu hyvältä. Ja lievitti ahdistusta. En kauheasti muista mitä kaikkea siinä sit tapahtu. Mut M on ihana.

Emmä sit oikeen tiiä et mikä on.. Mut nii. Meen nyt nukkuu. Öitä. Kai.

Say it

Say it

Siis kuuluuko sen oikeesti tuntuu hyvältä?

 Oonko jotenki epänormaali.... tai siis oon epänormaali. Ku oon kolme kertaa elämässäni harrastanu seksiä joista yksi oli kun olin 5, yksi oli raiskaus ja kolmas kerta oli jotain seksin ja raiskauksen sekoitusta.. 

Se vika tapaus oli siis kesän alussa. Kaverin kaveri. Se halus harrastaa seksiä mun kanssa. Mä en olis halunnu koska se pelotti mua. Mut suostuin silti. Sit kesken yhdynnän halusin lopettaa koska se sattu niin paljon. Sanoin etten haluu. Mut se jatko loppuun asti. 

Juttelin asiasta fyssarin kanssa. Mä siis ihan reilusti kysyin et kuuluuko seksin tuntuu hyvältä. Se sano että kuuluu. Mut kumppanin pitää olla luotettava. Ja pitää edetä rauhallisesti. Mun on vaikee uskoo et se tuntuu hyvältä. 

Sit palasin osastolle ja sit mul tuli kauhee ahdistus. Mä vaan itkin joku tunnin. Sit M-hoitaja tuli juttelee. Se helpotti oloo. Kerroin myös M-hoitajalle viime kesästä. Sit tuli päivällisaika. En syöny sitä niinku en syöny lounastakaan. Ei vaan maistunut. No kuitenki.. siin meni sit jonki aikaa. Tunti pari. Sit alko se järkyttävä kipu alapäässä. Mä ehkä yhdistän sen siihen ku toi avattiin toi keskustelu siit kesäsestä. 

Menin hakee M-hoitajaa. Se sano et syö ja tulee sit juttelee mun kanssa. Olin ihan varma et se ei tuu. Tääl se on melkeen poikkeuksetta niin et hoitaja sanoo että tulee pian mut ei sit tiukkaan. Mut se tuli. Kerroin kivusta ja kerroin et mä epäilen et mul on vaginismi. M ei tienny mikä se on. Mut se on siis semmonen jotkut lihakset tuol alhaalla jännittyy ja sit jos sinne tunkee jotain niin se alkaa sattuu. Sen miehen tos kesällä oli vaikeuksia saada sitä sisään. Ja se sattu ihan vitusti. Ja sit luin just tost vaginismiasta et esim tamppooninkin laitto voi sattuu. Ja mul se sattuu.

Mä tiiän et oon epänormaali ku en oo koskaan nauttinut seksistä. Musta se on vaan paha juttu. Kaikki mun seksiin liittyvät kokemukset on ollu jotenki pahoja. 

Te jätitte muhun jäljen

Mut tapettiin ku olin viis.

Murhattiin kylmäverisesti veitsellä siis.

Syytin itteeni yli 20 vuotta. 

Häpesin itteeni syyttä suotta. 

Enhän mä mitään siitä ymmärtänyt. 

Harmitti vaan ku sen henkilön piti lähtee meiltä pois heti nyt. 

Sen miehen vihainen katse joka ei häivy mun mielestä koskaan.

Katso peiliin, syyllinen seisoo siellä vaan.

Miks kukaan ei kertonut mulle etten oo syypää.

Kai ne aatteli et tää asia vaan tähän jää.

Kun mä vihdoin olin päässyt siitä pahasta melkein yli, tulit sinä.

Teit mulle pahaa jota en voi unohtaa ikinä.

Veit mun ihmisarvon, ihmisyyden ja koskemattomuuden. 

Olinko tosiaan tosiaan vain 11euron arvoinen.

Älä itke Sandra. Tätä ei tapahtunut.

Älä itke Sandra. Mitään ei tapahtunut.

Miks mulla ei ollu oikeutta päättää mun kehosta. 

Mielessäni teille kostan. 

Parempi kai yrittää antaa anteeksi.

Vaikka te teette sen aivan vitun vaikeeksi. 

Mun on ollu pakko ottaa oma keho haltuun, siksi viiltelin.

Mut se on nyt loppu, päätin niin.

Pakko oppia hallitsemaan kehoa jollain toisella tapaa.

Yks asia on varma, itteeni en tapa.

Älä itke Sandra. Mitään ei tapahtunut. 

Kyllä tapahtui. Ja se tapahtui mulle. Kahdesti. Ja oikeus ei tapahtunut. Kumpaakaan ei tuomittu.

Se mies käy täällä

Nyt on taas semmonen olo et tekis mieli kuolla. Äänetkin huutaa. Pitäis päästä ulos. Täällä sairaalassa se ei onnistu. 

Se mies käy täällä välillä yöllä. Se raiskaa mua. Se sattuu ihan vitusti. Ja parina yönä on tullu vertakin virtsan mukana. Ja sille ei oo mitään muuta selitystä ku se et se mies käy tääl. Sitä voi olla vaikee ymmärtää jos ei koe tätä samaa.  Voi kuulostaa oudolta et mä kuulen, tunnen ja haistan sen miehen mutten nää sitä. Se tekee sitä telepaattisesti. Se ei varsinaisesti oo tääl vaikka sit onkin. Kukaan ei usko. Tai sit kaikki on mua vastaan ja on mukana täs kipu hommassa. Et niil on joku laite jonka kautta se telepaattinen yhteys on mahdollista.

Ja sit toinen juttu. Yks hoitaja E yrittää mut saada mut muuttaa johonki tuettuun palveluasumiseen. Kato ku muutan. E:n mielestä käyn liian usein osastolla. Että en pysty asumaan yksin. Mut se on onneksi vaan sen yhen hoitajan mielipide.  Lääkärikään ei varmaan oo sitä mieltä..

Omapahan oli vikani

Paha olo. Tekis mieli viiltää. Se olis ihanaa. Ah sitä hallinnan tunnetta. Mä päätän millon sattuu ja missä kohtaa kehoa. Ne ei päätä sitä vaan minä. Get out of my head. Näin sitä miestä taas eilen. Se tuntuu vaan aina yhtä pahalta. Vaikka vaan ajoin sen ohi autolla. Kelatkaa jos olisin vähän painanu kaasua. Ja kaartanu vasemmalle. Ajanu sen yli. Se sais mun puolesta vaikka kuolla. Sekin tappoi mut. Mikä oikeus sillä oli vahingoittaa mua jos mä en saa satuttaa sitä. Mietin vaan sitä makaamas kuolleena tien vieres. Se tuntuu niin oikeelta.

Tietenkään en koskaan pysty tekemään niin. Sitä paitsi omapa on vikani ku en ilmottanu siitä sillon poliisille. Turha sitä on jälki käteen parkua. Ja muutenki. Mähän annoin sen tapahtua. Mä lähdin sen miehen mukaan. Elämäni suurin virhe arvio. Ja mä oon muka järkevä ihminen. 

Ahdistaa niin vitusti. Pää täynnä ajatuksii joista en saa kiinni. Paitsi viiltely-ajatukset. Ne on kirkkaana mielessä. Mut kun en voi. 

11 euron arvoinen

11e. Sen arvonen mä oon. Ainakin sen miehen mielestä. Se siis tuhos mut 11 euron viina pulloo vastaan. "Kato nyt, Sandra. Tätä sä joit" 

Tekis hirveesti mieli juua viinaa. Ja viiltää. 

Mun on pakko selvitä ens vuoteen. Sillon pitäis alkaa traumaterapia. Nojaudun nyt siihen. Se on mun kiintopiste. Joku jota odotan.

En saa tappaa itteeni ennen ku oon kääntäny kaikki kortit ja se terapia on mun viimeinen kortti.

Jumala auta mua. Anna mulle voimaa jaksaa siihen saakka. 

Tää pyörii taas mieles

Tää on siis mun tekemä biisi jossa myöskin itse esiinnyn. Tein uuden youtube kanavan ja tä on sen ensimmäinen video. En usko että teen mitään videoita kasvoillani mutta ääni voi kuulua tai sitten vaan kirjotan. En tiiä vielä

auttakaa!

En tiiä mitä mulle tapahtuu. Oon jumissa näissä ajatuksissa.

Auttakaa mua. Mä tarviin apua. Auttakaa! Joku! Viekää tää paha olo pois. Mä pyydän. Ahdistaa liikaa.

Älä koske muhun. Oot liian lähellä. Anna mun olla. Älä tunge sitä mun sisään. Mä pyydän. Se sattuu. Sä satutat mua ja siks mäkin satutan mua

Apua! Miks kukaan ei tuu auttamaan? Miks oon yksin? 

Se on täällä taas

Oon yhä osastolla. Piti vaihtaa akuuttipsykoosiosastolta kuntoutuspsykoosiosastolle. Oon niin usein tääl ja nyt ku tää osasto jakso on viel ollu niin pitkä. Verrattuna aiempiin jaksoihin ku oon saattanu olla vaan 3-5päivää. En taju et kui nyt tää paha olo vaan jatkuu.

Mä jollain osin tajuun et kui mun piti vaihtaa osastoo mut osa musta sanoo et ne vaan halus päästä musta eroon ja eivät jaksaneet hoitaa mua... Mua delegoidaan jatkuvasti eteen päin. Kukaan ei halu auttaa mua.. ehkä mua ei voi auttaa.

En olis halunnu vaihtaa osastoa. Pitää kaikki taas kertoo alusta ja kukaan ei ymmärrä mun vaivoja. En jaksais kertoo taas niitä vaikeita juttuja. Akuuttiosastolla muutama ihminen tiesi musta tosi paljon. Etenkin tulee ikävä N:ää. Sille pysty puhuu ja se yritti ymmärtää. Nyt ei oo ketään jolle pystyis puhuu. Kaikki on ihan vieraita. Ja en ees oikeen viel tiiä osaston tapoja.

Mut niin.. on ollu jotenki vaikeempi kausi. Ahdistaa ja kuuluu paljon ääniä.. ja nyt ne äänet on semmosii et jos en tottele ni ne tekee mul sitä kipuu sinne. Raiskaaja on ollu taas läsnä enemmän. Ja en tiiä onko se oikeesti täällä. Mut toi kipu mitä mul tulee tottelemattomuudesta ni sillon se mies ei ees oo tääl välttämättä. Äänet kans sanoo että jos syön tai otan lääkkeitä ni mun perheelle tapahtuu jotain pahaa. Lääkäri sano että se on hölmö ajatus... mut kun se ei oo ajatus. Se on täyttä totta. Mä oon kuitenki syöny ja mul on myöskin eilen ja edellispäivänä annettu injektiol lääkettä. Sen takii mul nyt sattuu sinne. Ja se on kova kipu. Ja tuo kaiken niin elävänä mieleen.

Oon viillelly taas. Useeseen kertaan. Se auttaa hetkeks ahdistukseen ja hiljentää ääniä.

Painajaiset

Tajusin tässä yks päivä kuin sinisilmänen oon. Siis mä uskon kaiken mitä mulle sanotaan. Jälkeen päin aina sit tajuun et taas mua on kusetettu.

Mut niin... nyt on ollu parempi kausi jo pidempään. Ääniä ei ihan joka ilta niinku ei painajaisiikaan ihan joka yö. Vaikka melkein. Päivisin on suht rauhallinen olo. Välil vähän ahdistaa mut ei äänii melkeen ollenkaan. Välil jotain viiltelemään kehottavia mut tosi harvoin.

Iltaiset äänet liittyy usein raiskaukseen. Tai sit ne on haukkuvia ääniä tai itsetuhoisuuteen kehottavia. En ois viel vuosi sitten uskonut tätä sanovani mut must tuntui et alan tottuu ääniin. Ne ei ihan yhtä voimakkaasti ahdista ku ennen, paitsi ne raiskaukseen liittyvät. Painajaisiin ei varmaan totu koskaan. Ne liittyy lähes poikkeuksetta traumoihin. Sekä lapsuudessa koettuihin että aikuisuudessa.

Painajaisissa usein sekottuu seksuaalinen hyväksikäyttö lapsuudesta sekä se raiskaus. Ne menee päällekkäin ja tekijä saattaa muuttua kesken unen. Usein mä juoksen alastomana pakoon jompaa kumpaa ja sit se joka saa mut kiinni (niinku aina unes saakin) saattaakin vaihtua toiseen henkilöön. Oon myös nähny unia jossa ne miehet on yhdessä mun kimpussa. Ja joskus ne viiltelee mun ranteita ja kaikkee... ne on välil tosi sekavii ne unet.

Mä yleensä herään niihin uniin ja sit oon ihan paniikis hetken ja saatan rukoilla tai muilla keinoilla rauhoittaa itteni ja sit yleensä nukahdan uudestaan. Loppuyöstä voi olla ihan normaaleja unia tai sit painajaiset jatkuu.. joskus jos oon tosi väsyny, en nää unia ollenkaan. Se on ihanaa. Mut se on suhteellisen harvinaista.

Mitähän unta nään ens yönä...

unettomuutta ja pelkoja

Pelottaa.... Torstaina ollaan menos J:n ja A:n kans laivalle. Ei se muuta vaadikkaan... Pelko siis. Oikeestaan se ei vaadi koko laivalle menookaan. En uskalla edes päiväsaikaan liikkua yksin tietyissä paikoissa. Elämä on pelottavaa. Miehet on pelottavia. Elämä on epäreilua. Miehet on epäreiluja.

On taas ollu unettomuutta. Jonkun aikaa jo. Nään kauheita painajaisia liittyen raiskaukseen tai lapsuuden tapahtumiin. Nyt ne painajaiset taas valvottaa ja häirtsee oikeestaan hereilläkin. Meinaan flashbackeinä ja kosketusharhoina. Äänet on lisääntyny. Ne oli pitkään, melkeen koko kesän, tosi vähäisinä, mut nyt ne on taas joka päiväsiä ja häiritseviä. Selvähän se on et tää johtuu unettomuudesta. Mul ehdittiin jo ehdottaa sairaalaa TAAS! VITUN ÄRSYTTÄVÄÄ!!! En oo menossa!

Oon taas miettiny itsemurhaa. Mitä järkee taistella? Olis niin paljon helpompaa vaan kuolla pois. Mitä hemmetin järkee täs on?

I put my trust in you

I tried so hard

I kept everything inside

Things aren't the way they used to be

 But in the end it doesn't even matter

In the end - Linkin Park

Onneks näen huomenna A-pappia

Tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

Tänään meni ihan päin persettä. Mä heräsin huonolla tuulella painajaisten jälkeen. Kunotutuskodin hoitaja T soitti ja kerto et oli ollu koko eilisen päivän jossain seminaarissa, mut mun pitäis käydä jakamas maanantain lääkkeet ennen viikonloppua koska maanantaina on vappu ja sillon ei siis tietenkään oo ketään hoitajaa paikalla. Sanoin että menen huomenna ku tuun poli hoitajan luota,. Mut niin... mul oli päivän ohjelmassa sosiaalisten taitojen ryhmä ja A-papin tapaaminen. Meinasin soittaa ryhmään ja ilmottaa etten oo tulos. A:ta halusin kuitenki mennä tapaamaan, koska hyödyn siitä, paljon.

Lähdin sit kuitenki bussilla kohti polia, jossa ryhmä pidetään. Ahdisti tosi kovin mut halusin yrittää. Ei olis kannattanu. Kaikki meni päin helvettiä. Meil ei ollukkaan ihan normaali ryhmäkerta. Yleensä me kokoonnutaan polin ryhmätilaan ja tehään siel tehtäviä ja jutellaan. Tänään, siis just tänään, me mentiinki läheiseen taidemuseoon kävellen. Mul oli kauheen paha olo, mut lähdin mukaan toimintaterapeutti J:n kannustuksella. Se museo sijaitsee rautatien lähellä. Ja se ei ollu hyvä juttu. Junat ja rautatiet saa mun olon ahdistuneemmaks, koska oon niin monta kertaa harkinnu junan alle hyppäämistä. Pysähdyin kattomaan kiskoja ja haaveilin siellä makaamisesta. Ajatuksiin tunki koko ajan raiskauksen lisäks et: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". Se vaan pyöri mun päässä koko ajan.

J tuli sit mun vierel ja melkeen talutti mut sisään sinne taidemuseoon. Mä yritin siel museos pysyy koko ajan J;n kannoilla. Siel oli ihan super ahdistavaa. Siel kuulu kaijuttimist jotain ahdistavaa äännähtelyä. Tunsin miten paniikki alko. Mua pelotti tosi kovin. Sit aloin kuulla: "kill them, before they kill you. kill them before they kill you. kill them before they kill you....." Mä aloin toistaa sitä hiljaa kuiskaten. Pikkuhiljaa kuiskaus alko muuttua ääneen puhumiseksi. Ei kukaan kyl kuullu sitä. Se tauta äännähtely oli niin kovalla. Mä aloin miettii et millä mä voisin tappaa ne. "Take the knife from your bag and kill them" ääni sano. Sit sanoin kyyneleet silmissä melkeen ääneen, että: "Mut ku ei mulla ole laukussa mitään veistä. Mitä mä nyt teen? Miten mä tapan ne?"

Olin siinä sitten kadottanu J:n ja muut ryhmäläiset. Menin istumaan yhel penkil ja katosin totaallisesti. Kuulin jos minkälaista ääntä ja tunsin kaikenlaisia tuntemuksia. Raiskaajakin oli enemmän läsnä ku sillon ku viimeks näin sen. Vaikka se ei ollu siellä fyysisesti. Kuulin ääniä päällekkäin, mut taustalla koko ajan, tällä kertaa suomeksi: "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne........". Juttelin äänten kanssa. "Joo joo, mut millä mä tapana ne? Ei mulla oo mitään millä mä voisin ne tappaa. Joo joo, kyl mä tapan ne, mut miten...." ja se vaan jatkui "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne..." kuulin myös että: "they left you all alone, sä oot ihan yksin, the left you, ne jätti sut yksin..."

Sit yhtäkkii J oli siinä ja kosketti mua varovasti olalle. Lähetään Sandra, se sano pehmeesti. Hyvin hitaasti sain itteni ylös siitä penkiltä ja kävelin museon ulko-ovelle J:n perässä. J kysyi multa et haluunko lähteä kotiin vai mennä vielä toiseen paikkaan ryhmän kanssa. Mä en pystyny vastaamaan. En tienny mitä halusin. J sano: "Nyt sun pitää päättää, tai mä päätän sen sun puolesta. Sul on nyt kaks vaihtoehtoa, joko sä meet kotiin nyt bussilla tai sit tuut meidän kanssa tonne. Mä oon menossa muun ryhmän mukaan" Mä sanoin että en haluis olla yksin. Sit me lähettiin kävelee muiden perään.

Mä en kuitenkaan pystyny mennä mukaan. Jäin muista jälkeen ja katoin taas junaradalle, Sama kysymys alko soimaan mun päässä ku mennessä: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". J jäi jälkeen muusta ryhmästä mun seuraan ja sano: "Pitäisköhän sun mennä polille, jos (polin omahoitaja) T olis siellä?" Mä sanoin etten usko että T on siellä. Miettisin et miks sil olis aikaa mulle, jos sil on muitankin potilaita. J sano, että: "Kävele sinne polille, ni mä soitan sinne. Kyllä T varmaan on siellä".

Mä sit menin sinne. Ei ollu pitkä matka, mutta erittäin pelottava. Ku mä pääsin sinne ni T oli siel odottaamassa mua. Juteltiin hetki siinä aulassa, mut T:n piti lähtee jonku muun luokse kotikäynnille. T kysy, että onko mul taas äänet lisääntyny. Ku vastasin että joo ni se kysy että oonko nukkunu. Vastasin että olen. "Okei, no puhtutaan siitä huomenna ku meillä on aika", se sano. Sit se kysy että menenkö kotiin. Kello oli jotain puol kaks ja meil oli puol kolme A-papin kans se aika, jonne todellakin halusin. Mä sanoin että en ehi menee siinä välissä kotiin. Sit siihen tuli yks toinen hoitaja, M, jota oon nähny aina injektio ryhmässä. Se on tosi kiva. M kysy, että haluunko mä olla sen kanssa tasaan asti ku sil oli peruutus aika. Mä sanoin joo.

Sit me mentiin sen huoneeseen. Mul oli tosi paha olo ja en oikeen enää pysyny läsnä hetkessä vaan katoilin harhamaailmaan. En muista mitä kaikkee siinä tapahtu mut muistan että havahduin siihen. että M kosketti mua olalle ja sano, että nyt mä vähän kosketan suu, että saan suhun kontaktia, Käänsin katseen M:ään ja yritin orientoitua hetkeen. Sanoin että mua sattuu. "Osaatko sä Sandra sanoa, mihin sua sattuu?" Oli hetken hiljasta. Sit sain sanottua: "Tuntuu ku joku raiskais". "Okei, ne on niitä dissosiatiivisia harha-aistimuksia", M sano ja jatkoi: "Mitä jos me mentäis vähän kävelemään ni pääsisit irti noista ajatuksista." "Joo", mä sain sanottu ja nousin tuolilta. Mentiin kattoo akvaario kaloja ja hakee mulle mehua. Juteltiin, tai no, M jutteli siinä koko ajan sit jotai kevyttä.

Sit mentiin aulaan istumaan ja tt J ja toinen vetäjä V tuli sinne sisään. Ryhmä oli loppunu. J tuli juttelemaan mulle ja M:lle. M kerto, että kaikki oli ihan hyvin ja että mä menisin pian tapaamaan pappia. J oli tyytyväinen. Sit mä sanoin: "Taas mä epäonnistuin" J sano; "Et sä epäonnistunu. Sulla vaan oli nyt niin huono vointi, ettet pystyny olee ryhmässä" Mä sanoin: "Sä olit ihan oikeessa. Mun ei olis pitäny alottaa koko ryhmää, ku en mä pysty." "Ekaksi, en mä oo missään vaiheessa sanonu, että sun ei kannattais alottaa ryhmää ja sitä paitsi, tää kerta meni nyt näin mut se johtu siitä, että sul oli huono vointi. On sul menny ihan hyvinkin ryhmä. Vai mitä?" "Joo", mä sanoin. Mut J ei tajuu sitä, että se huono vointi on nimenomaan sitä epäonnistumista.

Lähin siitä sit kävlee seurikselle, mis me tavataan aina A:n kanssa. Se matka oli tuskallinen. Vastaan käveli yks kalju mies. Mä pysähdyin, menin paniikkiin ja aloin miettii, et mitä mä teen. Se ei kuitenkaan ollu se mies, mut menin silti varmuuden vuoksi toiselle puolelle tietä. Oli äärimmäisen ahdstavaa, mutta mä selvisin seurikselle asti.

Siel me sit juteltiin ihanan A:n kanssa, Kerroin taas vähän raiskaus illasta ja siitä miehestä. Sanoin, että mä ansaitsin sen, koska oon paha. Kerroin että mulla on lapsesta saakka ollu semmonen olo että oon saatanasta. Joskus ykstoista vuotiaanahan mä oikeesti kuvittelin olevani saatanan lapsi. Mul lukee siitä päiväkirjassakin. A sano jotain, että Jumala on luonu meijät kaikki oman rakkautensa kohteeksi ja saatana yrittää tulla siihen väliin sanomaan muuta. Sitä ei kannata uskoa.. Ja niinhän se varmaan onkin. A sano, että ei usko, että yksikään ihminen on pelkästään paha tai hyvä, vaan meissä on kumpaakin. Ehkä mäkään en sit oo paha. En tiiä.... mulla on kuitenki sellanen olo. Ja ei siks et olisin tehny jotain pahaa vaan niinku A kysy ni mul on semmonen olo, et mussa on saatanan leima. Se vaan on, ilman mitään erityistä syytä. Mä sanoin, että "pahoille ihmisille tapahtuu pahoja asioita". A oli eri mieltä.

Juteltiin myös mun isoisästä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kerroin, että syytän mun isää siitä ja en oo voinu antaa sitä mun isälle anteeksi. Sen olis pitäny suojella mua. Mun isä tiesi, että hänen isällään oli semmosta taipumusta, mut se ei suojellu mua siltä. Mä olin pieni tyttö. Olin isin tyttö. Miks se ei suojellu mua? Oliko oma ylpeys oikeesti arvokkaampi ku oman pikku tytön hyvinvointi? En ymmärrä... A kehotti mua puhuu mun isän kanssa asiasta, Mä mietin sitä vielä.... Tuntuu hankalalta. Sit aika loppu ja lopuks viel rukoiltiin yhdessä. Se on ihana hetki. Ku joku rukoilee mun puolesta. Sitä mä kaipaan.

Menin sitte takas porukoille ja äitihän ei siis oo kotona. K-sisko oli tehny ruoan, joka ei kelvannu mun isälle. Se söi jotain muuta, kun valittamiseltaan kerkes. Oli niin sairas, väsynyt ja nälkäinen. Me hengailtiin kolmestaan olkkarissa, mä K-sisko ja isä. Katottiin uutisia ja siel sanottiin, että miespuolisia ministereitä on nyt paljon enemmän ku naisiapuolisia. Sit isä sano: "Ei naisten kuulu olla ministereitä. Naisilla kuuluu olla pitkät hiukset ja isot tissit ja niitten kuuluu olla kotona siivoomassa ja laittamassa ruokaa, että ihmisille riittää töitä." Mä suutuin sisältä, pahasti. Sanoin melko rauhallisella äänellä että; "kyl naisetki on ihmisiä" Mun sisällä kiehu. Jumalauta mun sisällä kiehu ja kiehuu edelleen. Sit isä viel käski mun ja K-siskon tyhjentää astianpesukoneeen. Suututti vielä enemmän. Ihan oikeestikko se näkee naiset vaan miesten orjina. Mun oli päästävä pois sieltä. Keksin verukkeen ja soitin omassa huoneessaan olleelle Makelle, et josko se vois mautolla heittää mut himaan, ja heittihän se. Nyt oon tääl yksin kauheen vihan, surun, ahdistuksen, järkytyksen ja pelon keskellä. VITTU MÄ VIHAAN TÄTÄ KAIKKEA! HALUUN VAAN POIS!!

Isä, ota mut jo kotiin,
en jaksa enää lähtä uusiin sotiin.
Mun aika on jo koittanu,
en mä täs elämäs voittanu.
Tahdon vapaaks elämän kahleista,
pois tästä pahasta ja valheista.
Mä en oikeesti enää jaksa,
jyrkät seinät tulee vatsaan.
Liian yksin tän paskan kanssa,
aina astun uuteen ansaan.
Jonka joku mun eteen on laittannu,
harmi etten oo vielkään niskoi taittanu.
Kuolema korjaa mut jo pos täältä,
en mitään ees oota enää elämältä.
Isä mä haluun jo sun luokse,
rahat tai henki, ota ja juokse.
Miks mun pitää tääl viel kärsii,
näit ajatuksii pahoi järsii.
Jos et ota mua pois, mä lähen ite,
taivaasen tahon mut helvettiin kai joudun sitte.
Vihaa vaan toisillemme täällä jaamme,
tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

Mitäs luotit. -Sinä

Itketkö sinä? Taasko? Eikö sinua hävetä? Olet aikuinen ja kyynelehdit kuin pikkulapsi. Sulje silmäsi tiukasti yhteen, pidätä hengitystäsi ja laske kymmeneen. Et saa itkeä. Et ainakaan tämän syyn takia. Se oli sinun syytäsi. Omaa syytäsi. Tunnetko tuon kivun? Se on oikein sinulle. Sinä lähdit sen miehen matkaan, joten saat nyt kärsiä seuraamukset. Ei riitä että se mies vei sinulta neitsyytesi, kaiken mihin uskoit, ihmisyytesi. Se ei riitä. Ansaitset tämän kaiken pahan mistä kärsit nyt jälkeenpäinkin. Mitäs luotit...

Et saa koskaan elämääsi takaisin. Tiedät sen itsekin. Loppuaikasi tällä planeetalla tulee olemaan kärsimystä. Kuulet, näet, tunnet, haistat sen miehen koko ajan lähelläsi. Kipu siellä tulee seuraamaan mukanasi ikuisesti. Et pääse eroon takaumista ja painajaisista. Se on sinulle oikein. Mitäs luotit.

Sinua delegoidaan jatkuvasti toisen ihmisen vastuulle. Kukaan ei halua auttaa sinua, sillä kaikki tietävät, että sinua ei voi auttaa. Tunnetko olevasi umpikujassa? Hah! Se on sinulle ihan oikein! Mitäs luotit!

Pyyhi siis kyyneleesi ja ryhdistäydy. Et saa surra tätä asiaa. Se on väärin sitä miestä ja läheisiäsi kohtaan. Älä itke enää. Et saa! Lopeta! 

-Sinä

Se yksi hetki

Seison linja-auto pysäkillä. Ahdistaa... Onneksi bussi saapuu pian hakemaan minut turvaan täältä. Täällä on vaarallista. Olen kaikkien armoilla. Kuka vain voi tehdä minulle mitä vain. Laitan kännykästä soimaan rauhallista musiikkia ja nappikuulokkeet korville. Kumpa tämä auttaisi ahdistukseen. Musiikki on kuitenkin tarpeeksi hiljaisella että kuulen ympärilläni tapahtuvat asiat. Vielä viisi minuittia ennenkuin bussi saapuisi. Selviänköhän?

Katselen ympärilleni nopein pään liikkein, kuten pikkulinnut, joiden koko elämä perustuu reaktionopeuteen. Olipa kyse sitten ravinnon saannista tai vihollisilta pakenemisesta. Minusta tuntuu vähän samalta. Kurautan kurkkuani auki varmuuden vuoksi. Jos vaikka täytyy huutaa apua. Puhelin on myös varmuudeksi esillä.

Tarkkailen yhä ympäristöä. Vielä neljä minuuttia.. selviänköhän? Ohitseni kulkee välillä ihmisiä. Arvioin vaaratilannetta ja jokaisen miehen kohdalla syke nousee ja ahdistus kasvaa. Sietämöttömämmäksi. Kolme minuuttia vielä. Hengitys on jo tiheää. En ehkä selviä.

Kaukaisuudesta kävelee kalju mies. Pidän katseeni tiiviisti hänessä. Ei se voi olla hän. En usko sitä. Ei minulla nyt näin huono tuuri ole. Mies lähestyy ja lähestyy, uhkaavasti. Minulla on huono näkö. Minun kuuluisi oikeasti käyttää silmälaseja mutta en halua. Miehen kasvot ovat siis vielä hämärän peitossa, mutta jo ulkomuodosta ja kiiltävästä kaljusta voi päätellä, että kyllä se hän on.

Pakoon.. Pakoon! Mutta minne? Bussi tulisi kahden minuutin kuluttua. Olen sidottu tähän paikkaan sillä en halua missata linja-autoa, joka veisi minut kotiin turvaan.

Jämähdän paikoilleni. En kykene liikkumaan enkä enää edes ajattelemaan järkevästi. Paniikki ottaa vallan. Mies tulee kohdalleni. ''Terve!'', mies sanoo hymyillen. Kumpa saisin hänet lakkaamaan tervehtimästä kohdatassemme. Voisin sanoa asiasta, mutta kun en voi. Minua pelottaa. Kovasti. Olen aina alakynnessä näissä tilanteissa. Mies on päättänyt tervehtiä minua ja minulla ei ole siihen sananvaltaa. Aivan kuten raiskaus hetkessä. Ei sananvaltaa. Täysin vallan vietävissä.

En vastaa mitään. Yritän nyt olla edes katsomatta hänen suuntaansa. Syke huitelee ties missä lukemissa. Yritän kasata itseäni ja samalla toivon että mies ei pysähdy luokseni ja vaadi jonkinlaista keskusteluhetkeä. Kun en nyt pääse pakoonkaan. Onneksi mies kävelee vain ohitseni. Vaikkakaan olo ei parane kyllä yhtään. Ahdistus on mennyt jo yli käsittelykykyni ja hallitsemattomat kyyneleet alkavat vierä poskia pitkin. Itken... keskellä kaupunkia... yksin... peloissani....

Tuskallinen viisi minuuttia on nyt takana ja bussi jonka kyytiin minun on tarkoitus nousta meinaa ajaa ohitseni, sillä olen kokonaan omissa maailmoissani ja umnohdan vinkata kuskille. Harhat ovat vallanneet pääni.

"Oot huono, oot paha, tapa ittes".... Kuin ihmeen kaupalla pääsen sisään linja-autoon, saan matkan maksettua matkakortilla ja menen istumaan vakiopaikalleni. "Tapa ittes, oot ansainnut sen, se oli sun syytä vitun huora" Matka kotiin on todella lyhyt ja ulkona olisi ihana sää. Kävellenkö? Ei onnistu. Totesin taas että siellä on liian vaarallista ja pelottavaa.

Harhat vain pahenevat ja jään elämään äskeistä tilannetta joka mielessäni etenee pidemmälle. Alan tuntea kovaa repivää kipua alapäässä. Haistan miehen deodorantin ja hien sekoituksen ja elelen omassa harhamaailmassani. Onneksi kuitenkin tajuan nousta pysäkilläni pois bussista. Enää pikku kävelymatka kotiin. Kävely pahentaa alapääkipua. Kipua, jota ei pitäisi edes olla enää olemmassa.

Vihdoin pääsen kotiin. Olen ehkä hädintuskin elossa, mutta selviämiseksi tätä ei voi kutsua, sillä mukaan jäi kamala kipu, flasbackit ja sen miehen äänl. Kuolemakin olisi ollut enemmän selviäminen. Eipähän tarvitsisi kärsiä enää...

Kuula kalloon?

My fault my fault my fault my fault my fault my fault my fault!!

IT'S ALL MY FAULT!!

"Et oo valmis siihen!"

Ei tuu mitään. Mä yritin kysyy kuntoutuskodin hoitaja T:ltä et millon olis hoitoneuvottelu, koska mun pitää päästä puhuu lääkärille. T oli sitä mieltä että ei oo tarvetta. Sanoin että en voi jatkaa enää elämää tälleen. Siitä T oli samaa mieltä, mut sen mielestä lääkäri ei voi auttaa nyt. En oo valmis minkäänlaiseen traumaterapiaan. "Sä et oo mikään tyhmä Sandra. Tajuut kyllä itekkin että et pysty semmoseen nyt. Reagoit liian vahvasti sellaseen". Puhuttiin siitä että tulee takapakkia. Mä sanoin että oon lukeanu siitä ja takapakkia tulee väistämättä. "En mä oo lukenu semmosta", T sano. Mä sanoin että alkuun tulee takapakkia joka tapauksessa ku niitä asioita alkaa avaamaan. "Niin alkuun. Niin tuleekin alkuun, mut sä voisit mennä tosi huonoon kuntoon jos nyt alkaisit niitä läpikäymään"..... I disagree!

Mä nimittäin näin A-pappia tänään. Me puhuttiin kaikkee mukavaa ja ei niin mukavaa. Ekan kerran raiskauksen jälkeen sain puhuttuu siitä...siis kerrottuu et mitä tapahtu. sanoin. Oonhan mä kirjottanu siitä, mut en KOSKAAN puhunu ääneen niitä juttuja. Tuntui kummalliselta kuulla ne. Mä niinku kerroin samalla itelleni, mitä oli tapahtunu, oikeesti. Se on tapahtunu mulle. Vaikka se mies sano, että sitä ei tapahtunu. Se tapahtu... ja se ei ollu mun syytä. Miks mun on niin vaikee ymmärtää sitä...

Ja siis oon sen takia eri mieltä T:n ja lääkärin kanssa siitä että en oo valmis traumaterapiean, koska se oikeesti autto ku sain sen yhenki jutun puettuu sanoiks ekaa kertaa. Mul tuntuu taas fyysisesti nyt kun kirjotan tätä. Semmonen outo tunne. Kädessä....

Sori taas tekstin sekavuus. Nukuin (taas) huonosti viime yönä, koska kokeilin olla ottamat stilnoctia. Mä siis oon ollu osastollakin tässä välissä... Ihan pari yötä. Ja vapaaehtosesti. Siel tehtiin vähän lääkemuutoksia. Stilnoct ja cisordinol tarvittaviin ja temesta listalle kolmesti päivässä. Mul on nyt siis lääkkeinä: Xeplion(injektio), Abilify Maintena(injektio), temesta, brintellix, levozin ja tarvittavina stilnoct ja cisordinol. Inhottavaa ku on niin paljon lääkkeitä, mut en pysy kasas ilman niitä. Mut niinku A-pappi sano, ni ei ne lääkkeet auta siihen syyhyn vaan pelkästään oireisiin. Pitäis päästä juttelee jollekki, mut kukaan (muu ku A) ei haluu auttaa mua....

Cisordinol on siis harhoihin. Se on ollu kans tosi hyvä lääke ja oikeesti vähentää ääniä. Mut kosketusharhoihin se ei auta. Niihin ei auta mikään. Puhuttii A-papin kanssa et mun kannattais käydä  gynekologilla niitten alapääkipujen takia. Mä ite sanoin sitä. Jos se onki joku fyysinen juttu. Tosin outoohan se olis että tulee ja menee aina olon mukaan, mutta mitään en sulje pois jos pääsen eroon siitäkin. En kyl tiiä pystynkö menee gynelle. Se on ihan kauheeta.. Ja ku viimeks ku olin siel ni se oli viel mies joka tunkeutu mun sisään. Inhottavaa :(

Mut joo.. ei mul muuta tänään.

Voin huonosti... huonommin....

Paskaa.... Menee ihan vitun perseelleen nyt..En ees tajuu miten  oon taas vajonnu tänne. Yks pikku juttu ja alko alamäki...outoo tästä tekee se, että se pikku juttu on tapahtunu monesti aiemminki, mut nyt se jotenki kolahti pahemmin. Ja varotan jo nyt et voi olla sekava teksti vähien unien takia....

Eli siis oon nyt käyny sosiaalistentaitojtenryhmässä  maanataisin ja torstaisin. Siel on menny tosi vaihtelevasti. Voin joskus tehä postauksen siit mut nyt en puhu siitä. Mä olin ihan normisti maananataina ryhmässä ja meni ihan ok. Ku tulin pois sieltä ni näin sen miehen taas. Siitä se alko.. Menin taas ihan paniikkiin ja pahinta siin oli se et olin just venaamassa bussii ja olin siis sidottu siihen paikkaan. En voinu mennä pakoon. Näin ku se läheni. Ahditus oli katossa. En tiennny mitä tehdä. Sit se tuli kohalle ja moikkas, niinku mitään pahaa ei olis koskaan tapahtunu. Mul pimeni hetkeks, ahdisti. En olis pystyny yhtään puolustautuu jos se olis hyökänny kimppuun.. Pelotti vitusti ja aloin taas kuulla ääniä. Aluksi sellasia jotka varotti: "Se haluu satuttaa sua" "Se on vaarallinen" "Mee pakoon, juoksejuoksejuokse..." jne.. Sit nousin bussiin. Olo vaan paheni. Ajattelin et mitä jos se olis mun perässä noussukki bussiin. Olisin ollu vankina siellä.

Sit nousin kotini kohdalla bussista pois. Menin sovitusti kuntoutuskodin yhteisiintiloihin asukasinfoon, vähän myöhässä sosiaalistentaitojenryhmän takia. Menin aluksi istumaan siihen pöydän ääreen missä kaikki oli. Ainoa vapaa paikka oli kahen miehen välissä. Ne on mulle kaikki tuttuja ku ne on mun naapureita, mut en pystyny olemaan siinä. Menin sit sohvalle istuu erilleen muista. Siinä meni taas kuulumiskierros. Kuulin yhä ääniä. Sit jostain syystä vajosin harhamaailmaan. Katosin kokonaan tilanteesta ja aloin myös tuntemaan juttuja. Flashbackit alkoi. Tunsin, kuulin ja jopa haistoin sen miehen ja sen tilanteen. Mua alko sattuu alapäähän. Tuntu ku olis ollu siin raiskaustilanteessa. Sit havahduin ku mua kutsuttiin. Oli mun vuoro kertoo viikonlopusta. En saanu sanottuu mitään. Oli liian paha olo. Kohautin vaan harteita ja sit siirryttiin seuraavaan ihmiseen. En oikeen muista mitä siinä ympärillä tapahtui, mut mun flashbackit oli voimakkaina. Kuulin kaikkee mitä se mies sano sillon. "Sandra älä häpee ittees, tätä ei tapahtunu. Mitään ei tapahtunu".... kuulin kaikkee muutaki. "Se oli sulle ihan oikein, tapa ittes vitun huora....."......

Olin käpertyny kasaan. Pitelin jalkoja tiukasti yhdessä. Olin siellä sen miehen luona, vaikka istuin siinä kuntoutukodin sohvalla. Yritin estää sitä raiskaamata mua, mutta vaikka kuinka puristin reisiä yhteen, se kipu ei loppunu. Sit kaikki muut oli lähteny ja kuntoutuskodin omahoitaja T tuli kysymään multa, että mikä mulla on. Kerroin että näin miehen. "Onko sulla ääniharhoja nyt?" nyökkäsin. Sanoin että myös tuntuu ku raiskattais. "Niin ne on niitä kosketussharhoja", T sanoi. En muista mitä kaikkea siinä tapahtui, mut myöhemmin T tuli taas mun viereen ja sanoi, että saattaa mut kotiini ja avattais yhdessä TV, että saisin muuta ajateltavaa. Sen työaika oli jo lopussa. Me sit yhdessä käveltiin mun kotiin, melkeen viereiseen asuntoon. (tää on rivitalo siis). En muista mitä kaikkea siinä sit juteltiin. Olin vaan puoliks läsnä. Jotain T sanoi, että mun pitää päästä yli niistä harhoista. Sanoin että mua pelottaa. T sano: "Mut se tilanne on nyt ohi ja sä selvisit siitä" Mä sanoin että se tilanne ei oo ohi. "On se. Me ollaan täällä sun asunnolla ja täällä ei oo muita ku me kaksi. Päästät vaan irti niistä harhoista" Mä sanoi siihen: "Mut se on tosi hankalaa ku oikeesti sattuu fyysisesti" T sano ymmärtävänsä, mut kehotti suuntaamaan ajatukset muihin asioihin.

Sain sen tv:n päälle ja otin T:n kehotuksesta tarvittavan. Olin yhen jo ottanu aikasemmin. Sovittiin että meen aamulla käymään yhteisistilois. Sit T:n piti lähtee ja mä jäin "kattomaan" TV:tä. Todellisuudessa vajosin taas harhamaailmaan. Jonkin aikaa meni ja sit vähitellen aloin nousta pois sieltä. Sit se olo meni joksikin kolmeks tunniks ohi ja mä yritin tietoiseti tehä jotain etten vajois sinne uudestaan. Mut sit piti mennä nukkumaan..... siit se alko taas. Yritin T:n ohjeiden mukaan suunnata ajatuksia muualle. Mä koitin kattoo ohjelmii, kuunnella musaa, piirtää, kirjottaa ja jopa laskee matikkaa, mut mikään ei auttanu. Mä vaan kärsin koko yön. En nukkunu silmäystäkään . Sit kello tuli jotain yheksän ja mä menin yhteisiintiloihin kuten oltin sovittu. T jutteli jonku toisen asukkaan kanssa ja mä parkkeerasin taas siihen sohvalle odottamaan. Harhat oli yhä päällä. Sit se toinen lähti ja T tuli siihen mun luo. "Älä vaan sano, että sä et oo nukkunu" Mä kerroin illasta ja yöstä. "Onko nyt harhoja?" "On", mä vastasin. "Sun pitäis nyt ehdottomasti saada nukuttuu. Soita sun äidille, että se tulee hakee sua heidän luo ja koita nukkuu vähän" No mä sit tein niin ja äiti haki mut. En saanu nukuttuu porukoillakaan, mut olo kyl parani huomattavasti.

Sit illalla palasin kotiini. Hetken oli hyvä olo ja sain siivottuu ja tiskattuu. Olin koko ajan siinä pelossa, että paha olo palaa taas ja niinhän se palas taas kun menin sänkyyn. Edellis yö toistui ja mulla oli aivan kauhee olo. Harhat ja flashbackit. Välil mä vaan pyörin sängys tuskissani. Vikan kerran katoin kelloo vähän ennen viittä. Sit olin nukahtanu ja heräsin kasin aikoihin. Eli joku kolme tuntii sain nukuttuu... Kuntoutuskodis on täl hetkel opiskelija ja se tuli sovitusti käymään puol 11. Meijän piti tehä ruokaa mut hellaa ei saanu käyttää, koska huoltomies oli just liimannu jonku listan siit virestä. Mä olin tyytyväinen koska en olis jaksanu. Opiskelija lähti sit menee ja muistutti mua peliryhmästä joka oli klo 12.30-14. Sanoin että meen sinne, mut en sit pystynykkään kun sen aika koitti. Oli taas niin paha olo. Opiskelija kävi hakemassakin mua, mut mä en lähteny sen mukaan. Se sano, että lähettää T:n käymään mun luona. Ei T sit tullukkaan. Laitto vaan tekstiviestin että peliryhmä alkanu ja mä laitoin sille että en pysty tulemaan.

Sit joskus varttii vaille neljä T tuli mun luokse käymään. Kerroin etten oo nukkunu ku kolme tuntii viime yönä ja että en ollu myöskään eilen päivällä saanu nukuttua. T sano että pitää soittaa  mun poli hoitajalle. Se kävi soittamas ja tuli hetken päästä takasin. Sovittiin sitten että saan ottaa yhen tarvittavan vielä iltalääkkeiden kanssa jos se vaikka auttais. Toivotaan... Sit puhuttiin yhestä vertaistukiryhmästä joka on netis. Oon lukenu siit jonku artikkelin joskus ku polihoitaja oli antanu mul luettavaks. Voi olla että huominen sos.tait.ryhmä perutaan koska toinen vetäjä oli ainakin tänään kipeenä kuulemma. Mut mul on tapaaminen A-papin kanssa klo 14:30. Sanoin siitä T:lle ja sanoin että en ehkä uskalla mennä sinne. T sano että mä en saa pysäyttää koko elämääni nyt. Ja että se voi vaikka saattaa mut bussi pysäkille. En sit tiiä.... Sit kello tuli jo puol viis ja T sano et sen pitää mennä jo hakee sen lasta päiväkodista. "Pärjääthän sä? Kutsu vaikka K-sisko käymään.Ja tee jotain ruokaa" En ollu siis syöny mitään koko päivänä, ku kokkaus oli jääny väliin. Mä sanoin vaan et joo. "Pärjääthän sä?" T sano viel ovelta. "Joo", mä sanoin. "Hyvä, kyllä sä pärjäät. Huomiseen!" Sit se lähti ja paha olo paheni.

Kutsuin sit K-siskon kylään ja tein ruokaa. Kun K tuli, ni olo parani taas huomattavasti. Meil oli ihan kivaa. Se lähti joskus kasilta ja sit taas oikeen ryöpsähti semmonen järkyttävä ahdistus. Oon nyt yrittäny pitää ajatukset kasassa. Siihen on auttanu tää kirjottaminen. Pelottaa ku koht pitää taas mennä nukkuu. Palaako taas kaikki paska mieleen. Tä on nyt jotenki ollu voimakkaampaa ku aiemmin...

Nyt meen koittaa nukkumista. Hyvää yötä ja sori ku taas näin pitkä postaus.

Oon vahva tänään

Oon nykyään aina väsyny. Onkohan hemoglobiini matalla. Mul on pahimmillaan ollu joku vähän päälle 80. Sain sillon eka rautaa suoraan suoneen ja ku se ei auttanu ni muhun laitettiin verta. En tiiä, miten se oli päässy niin matalaks.. onkohan nyt sama juttu? Voisin nukkuu koko päivän, vaikka olisin nukkunu suhteellisen hyvin yöllä..

Mul on tääl lääkkeitä.. oikeesti ei sais olla, mut me käytiin äitin kans viikonloppuna apteekis ja tarviin niit lääkkeit huomen lääkkeiden jaossa. Joten mulla on siis melkeen täydet pakkaukset leponexii ja loratsepamia. Vähän houkuttelee, mutta oon vahvana. EN OTA NIITÄ!

Mua vituttaa tosi kovin. Joku ryösti mut viime torstaina... Mun tililtä oli kadonnu 211e ja soitin pankkiin. Siel mukava täti kerto sitte että mun kortil ollaan maksettu isoja summia jossain päin kanadaa johonki apteekkiin ja huoltsikalle..... Kävin tekee rikosilmotuksen, mut poliisit sano, etteivät voi oikeen tehä mitään asialle, koska rikos on tapahtunu suomen ulkopuolella. Huomen pankkiin sopimaan asioista ja saas nähä saanko mitään takas.. 200e on kuitenki tosi iso summa. Varsinki ku mul jäi mukavat 15e tilille... Oon köyhä ja laskuja pitäis maksaa.

VITTU!

BTW näin raiskaajan taas kaupassa viikonloppuna. Se kehtas vittu saatana taas moikata. Onneks äiti ei nähny sitä. EN HALUA olla enempää sen kanssa tekemisis ku on pakko. En halua nostaa syytettä. En kestäis sitä. En pysty käsittelee sitä aisaa kymmenten ihmisten kanssa. Se olis liikaa. Ja jos äiti sais tietää kuka se raiskaaja oli, ni ties mitä se sil tekis. Kerroin kotona äitille et näin sen miehen taas. Oli pakko koska tarvitsin tarvittavia lääkkeitä ja ne on lukkojen takana. Tänään olis pitäny mennä yksin kauppaan. Autossa oltiin mä, äiti ja K-sisko. Mä sanoin et en todellakaan oo menossa yksin sinne. Äiti tajus heti et mist on kyse (ainakin uskon niin), joten se lähetti K-siskon kauppaan. Onneks.. Ja sisko luuli, että mä oon laiska. En viittiny kertoo mistä oikeesti on kyse.

"En haluu, et se mies tunkeutuu mun reviirille" + salaises uutta

Kesä tuli ja meni. En oo kirjotellu pitkiin aikoihin. En oo jaksanu ja ei oo vaan kiinnostanut. Nyt aattelin kertoo taas vähän kuulumisii...

Kesän vietin porukoiden luona. En mitään erityistä tehny. Siivottiin muutava huone äitin loman aikana. Oli suhteellisen iso urakka. Ehdin käymään myös kesäteatterissa ja isovanhempien luona kahden kaverin kanssa. Meil oli tosi kivaa. Pelattiin lautapelei ja kaikkee. Paras peli oli ehdottomasti Harry Potter peli. Olin siinä tosi huono, koska oon nähny ne leffat ehkä kerran. Mut kaverit on nähny ja lukenukki ne useemman kertaa.

Nyt oon taas tääl omas kotona(eli tukiasunnolla). Lähes koko kesä ilman äänii, mut nyt ne on taas alkanu. Kuulen joka ilta "cut,cut,cut..." Ja eilen illalla äänet käski työntää veitsen leivänpaahtimeen. Vittu. Oon onneks kuitenki pystyny selättää äänet ja halut viiltää tai tehä muutakaan itsetuhoista.

Yks asia vaivaa... Ku mun psykoosityöryhmän omahoitaja T(jota nään viikottain) alkaa työskentelee jonku opiskelijan kanssa. Mul ei oo tavallisesti mitään opiskelijoita vastaan, mut tää on mies puolinen, Enhän mä pysty mitään puhuu ku se on paikalla. Ja sitte ku T on raahaamassa sitä jäbää mun kotiin. EN HALUA!

Juttelin psykoterapeutti A:n kanssa asiasta. Sanoin, että en haluu, et se mies tunkeutuu mun reviirille. A nappas tietty heti kiinni noista mun sana valinnoista. "Tiiätkö sä, mistä tä sun tunne johtuu?" Kyl mäkin heti tajusin, et mitä olin sanonu, mut kohautin vaan harteita. "Tä johtuu siitä, et suhun on tunkeuduttu ilman sun lupaa. Sun pitää kuitenki pitää nää kaks asiaa erillään. Ei tää miesopiskelija tunkeudu suhun vaan se tulee käymään sun kotona." jne jne... No joo.. kai ne vähän sekottuu keskenään. En tiiä....

Tänään sain kerrottuu tukiasunnon sijaistyöntekijälle N:lle, et äänet käskee viiltämään. Kerroin, et saan jonkunverran kontroloitua ääniä. Kerroin, et oon ehkä vähän yksinäinen. Vitsi N oli ihana <3 ahdistaa.="" alko="" aloin="" aluksi.="" autto="" en="" et="" hemmin.="" hengitt="" hengityst="" hoitajien="" ihan="" itteeni="" ja="" kaks="" kanssa="" kehotti="" kertaa="" kontrolliin="" lopulta="" m="" me="" menin="" menn="" minenki="" mua="" mut="" my="" n="" nii="" no="" onnistu.="" p="" pelaa="" pelattiin="" rauhallisesti.="" rauhottaa="" saanu="" sano="" se="" siel="" sikana="" sit="" tietoisesti="" tiloihin="" vaik="" voisin="" voitin="" yhteisiin="">
Mut joooo.. sori kilometripostauksesta, mut nyt meen nukkuu. Öitä !