Unkarin matka

Noniiiiin. Elikkäs niiin. Oltiin kuoron kanssa Unkarissa. Lähdettiin 7.6 keskiviikkona ja palattiin 12.6 maanantaina. Tai no, oltiin tiistaina yhen aikaan yöl mun kotikaupungis. Niinku kirjotin ni hauskaa oli, mut oli paljon huonojaki hetkiä. Ja kirjotan nyt pääasiassa niistä, koska en oo päässy niit oikeen avaamaan kellekkään ku en oo kehannu kertoo et oon tämmönen luuseri.

Ensin vähän taustatietoo: Meit lähti reissuun yhteensä joku 25. Melkeen koko kuoro plus soittajat ja yks solisti joka ei kuulu oikeesti meijän kuoroon. Mä oon meistä kaikkist nuorin. Must seuraava on vissiin 32v ja siit seuraava kai 38v. Ja mä oon siis 24v. Loput onki aika vanhoi ja vanhin on yli 70v. Me oleiltiin kolmes kaupungis. Ensin kaks yötä hotellis yhes kaupungis ja sit yks yö hostellis semmoses pikku kyläs ja vikana kaks yötä Budapestissa. Me oltiin nois kahes ekas majotukses kolmenhengen huoneis mä, P ja M. Ja sit Budapestis oltiin kahestaan P:n kanssa. Tutustuin lähemmin moneen henkilöön, mut P oli ihanin. Ilman sitä en olis selvinny koko matkasta! Se oli mun vara-äiti. Musta pidettiin hyvää huolta koko matkan ajan. Kaikki aina kysy et: "Eihän Sandra oo jääny yksin mihinkään" ja semmosta. Se tuntu hyvältä, ku tiesin et ne välittää. Myös mun alkoholin käyttöö valvottiin mut siitä myöhemmin lisää. Nyt asiaaan ---->

Vaikka musta pidettiin hyvää huolta, ni sattu heti alkuun pikku äksidentti. Nimittäin ku lentokonees me oltiin ihan hajapaikoil ni mä olin yksin siel aika peräl. Ku lentokone laskeutu Budapestiin ni se mun vieres ollut tyttönen jäi viel oottaa et melkeen koko kone oli tyhjä ennen ku se lähti menee ja mä en päässy siis pois siit ennen sitä ku olin ikkunapaikal. Sit ku pääsin pois koneesta ni kaikki oli hävinny johonki. Mä olin kauheen ihmispaljouden keksel ihan keskenäni. Siin kelle tahansa iskee paniikki, ni voi vaan kuvitella millanen olo mul oli ku oon muutenki niin herkkä. Mä vaan paruin siel. Sit kokosin itteni ja onneks löysin englanninkieliset opasteet laukkujen palautukseen. Tulin semmoseen isoon huoneeseen mis ei ollu melkeen ketään ja siin oli ovet toiseen huoneeseen. Mä näin niist ovista, et jos niist kerran astuu sisään ni ei pääse takas enää sinne puolelle. Mietin et onkohan muu porukka siel. Kävelin edes takas sitä huonetta ja sit näin ovesta yhen kuorolaisen joka viitto mut sisään. Mä selvisin! Se oli kyl ihan kauhee kokemus. Sit piti viel esittää muille että en ollu kauheen pahasti säikähtäny. Kysyivätkin multa että hätäännyinkö. Vastasin kyllä että joo, mut yritin pidättää itkua..

Sit tuli joku kolmen tunnin bussi matka toiseen kaupunkiin. Se oli kyl kiva matka. Laulettin ja juteltiin ja naurettiin.

Ekana iltana, ku me mentiin pienel porukal vähän iltaa istumaan, mä tutustuin punaviiniin. En oo siis aikasemmin oikeen tykänny siit, mut ku tilattiin porukalla muutama pullo ni join sit sitä ja tykästyin. Join vähän liikaa. Me käppäiltiin sit aika myöhään hotellil. Mä kävelin vähän siksakkii ja puhuin paljon.... liikaakin.... Nimittäin ku P sano ihan läpäl jotain et: "Mä katoin et tuol oli (en nyt muista että mitä, mut sovitaan vaikka että ihminen), mut se oliki vaan harhaa" ja naureskeli. Ni sit mä sanoin sille että: "No sullakin on näköjään skitsofrenia niinku mullakin. Mulla on paranoidinen skitsofrenia". P oli vähän hämillään. Ei varmaan ollu varma et heitänkö huulta vai oonko tosissani. Sit vähän matkan päästä mä sanoin sille: "Kiva ku se pappi kysy multa että missä mä oon töissä vai opiskelenko ni mun oli pakko valehdella sille et etsin töitä, koska en viittiny kertoo sille totuutta. Oikeesti mä oon eläkkeellä koska mul on skitsofrenia," (Taustatietona sen verran et oltiin paikallisen seurakunnan järkkäämäl illallisel oltu aiemmin ja pappi istu meijän pöydäs ja kyseli kaikkee meiltä). Sit P vastas siihen et: "No se oli ihan hyvä vastaus jos ei halua kertoa tollasesta asiasta." Mä sanoin: "Nii.. emmä kyl tiiä et kui mä sullekkaan kerroin, sori." Sit P vastas: "Eiku ihan hyvä että kerroit, ni tiedän sit jos tulee jotain."

Ja tuli kans. Nimittäin ku päästiin hotellil ni johan alko äänet kiusaamaan. "Tapa ittes tapa ittes tapa ittes...." "Miks et ottanu niitä teriä mukaan, sun pitää viiltää. Oot ihan tyhmä ja huono.........." jne jne. En nyt tarkkoja sanoja muista mut tota luokkaa kuitenki. Mä pysähdyin totaallisesti. P kysy et mikä mul on. Sain vastattuu et kuulen ääniä. "Onko ne hyviä vai pahoja ääniä?" "Pahoja" "Mitä ne sanoo?" "Ne käskee vahingoittaa itteeni", mä vastasin poissaolevana. "Nyt et kuuntele niitä! Ei sun pidä vahingoittaa ittees! Sä oot niin ihana ihminen. Ja sul on niin kaunis lauluäänikin." Sit P alko laulaa mul yhtä lauluu jossa lauloin joskus sooloa. Sit sitäkin alko itkettää ku sil tuli ikävä sen kahta pientä poikaa, joille se kuulemma laulaa tuutulauluks just sitä kyseistä biisiä.

Mä yritin siin sit vähän ajan pääst jakaa lääkkeit dosettiin, mut ei se meinannu onnistua. Ku olin sit saanu jaettuu lääkkeet kauheista vaikeuksista ja äänistä huolimatta (jotka on muuten alkanu tekee joka lääke jaon yhteydes, riippumatta olosta, sitä et ku yritän laskee ni ne sanoo numeroita ihan sekavas järjestykses), ni menin mun pedille istumaan. Olin siis yhä humalassa. Sit aloin selittää P:lle ja M:lle mun sairaudesta ja sen puhkeamisesta: "Mun sairaus diagnosoitiin ku olin joku 22v, mut mä luulen et mul on ollu se jo 18 vuotiaasta saakka. Mä aloin meinaan oireilla aika pian sen jälkeen ku yks mies raiskas mut ku  mä olin 18 vuotias. Ja sit mul on myös seksuaalista hyväkskäyttöö lapsuudes joka altisti sairauden puhkeemiselle." Sit P tuli halaa mua ja alko taas itkee. "Ei tommosta sais tehdä kellekkään. Mä en siis voi ymmärtää sitä et tehdään pahaa toisille" se sano ja jatko: "Kauheita asioita sä oot joutunu kokemaan. Toi on siis kauheinta mitä toiselle voi tehdä. Sehän vie sulta itsemääräämis oikeuden ja ihmisyyden. Tää on niin väärin" Se sit istu mun vieressä ja halas mua ja sit M tuli halaa toiselt puolelta. Sit me mentiin nukkuu. Seuraavana aamuna kauhee krapula ja morkkis. Pyysin avautumistani anteeksi mut sain vastaukseks että: "Ei sun tommosta tarvii pyytää anteeks. Kiitos luottamuksesta kun kerroit. Ei varmaan oo helppo puhuu tommosista asioista. Oot tosi rohkee" ja semmosta....

Siel juotiin joka ilta, mut ton ekan illan jälkeen P alko vähän vahtii mun juomisii ku huomas et mul ei tuu itelläni rajaa vastaan ja ku on viel noi lääkkeetkin ja sit se vahtiminen levis ympäri kuoroo ja koht kaikki laski mun viini laseja. Sit mä otin seuraavana iltana vahingossa epähuomiossa lääkkeet viinilasillisen kanssa ja sit kyl lensi laatta, vaikken kovin paljoo juonu.

Sit vaihettiin kaupunkia. Mentiin semmoseen pikku kylään. Siel päästiin laulaa linnaan. Se oli siistii. Sit sen linna esiintymisen jälkeen oli viini illallinen. Käveltiin semmost ihme metsäpolkua joku  kaks kilsaa johonki viini mestaan jossa oli viini kellari. Siel oli ulkona vastassa talonväki joka tarjos jotain väkevää juomaa alkuun. Mä ehtisin haistelemaan sitä, mut sit kuoronjohtaja K tuli sanoo mulle: "Sandra, älä juo sitä. Se on liian väkevää" Ja mä tottelin.

Siel kellaris maisteltiin puna-, valko- ja roseviinejä. P sano ihanasti mulle et: "Maistiainen on sit tän verran" ja näytti n. kahen sentin välii sormilla. Se oli aika söpöö. Ja mä tottelin. Maistiaisten jälkeen mentiin syömään ja tarjolla oli viiniä niin paljon ku vaan jakso juua. Mä olin sit jo pari lasillista juonu ja sit P tuli sielt jostain toisest päästä isoo pöytää kuiskaamaan mulle "Ja toi on sit Sandra ihan viimenen lasillinen" Mä yritin väitellä itelleni viel yhtä lasillista, mut P vastas vaan: "Sandra ei! Ja tätä väittelyä mä en häviä!" No emmä sit ottanu enempää. Vaikka olisin halunnu. Kännissä on niin paljon kevyempi ja sosiaalisempi olo.. Ainakin nousuhumalassa...

Siel oli aika paljon porukkaa ja mul oli koko ajan oikeestaan ollu vähän semmonen ahdistava olo. Mä yritin olla. Sain syötyy alku-, pää- ja jälkiruoat, mut sit alko ahdistaa tosi kovin ja aloin kuulla ääniä. "Ne haluu tappaa sut.." ja sitä rataa. Mun oli päästävä pois sieltä. Lähin ulos yksin. Siel oli tosi pimeetä. Kelloki oli jo paljon. En tiiä kauanko istun siel ulkona yksin äänien keskellä ku P tuli sit sinne ja sano: "Ethän sä loukkaantunu?" Mä sanoin että kuulen taas ääniä. "Mitä ne nyt sanoo?" "Ne sanoo, että kaikki haluu tappaa mut." "Sandra ei täällä kukaan halua tappaa sua. Sä oot ihan turvassa meidän kanssa." En muista oikeen et mitä mä selitin siinä, mut jotain mä sanoin, että mun pitää tappaa itteni ja P sit tietty kielsi. Sit P sano, et mennään takas sisään. Mä sanoin että en voi tulla sinne enää. Porukkaa alko muutenki olee loppusanoja vaille valmiita lähtemään hostellille ja P otti mua kädestä kiinni ja talutti mut sinne ovensuulle. Se kuiskas mulle "Mä suojelen sua". Me sit kuunneltiin siin oven suussa ne loppukiitokset ja sit lähettiin käppäilee porukalla. Mä en aluks pystyny melkeen lähtee. Oli pilkko pimeetä ja täysin tuntemattomat kolme kilsaa edessä. P sano mulle: "Nyt ei voida Sandra jäädä tänne, ku me eksytään muuten muusta porukasta." Sit P otti mua taas kädestä kiinni ja me käveltiin koko matka käsikkäin. Ja mä selvisin taas. En kuollukkaan vaikka olin ihan varma et joku aikoo tappaa mut. Mettisin jo sitä et en nää äitii enää koskaan.

Noi oli ne pahimmat sattumukset. Kyl muutenki kuulin ääniä tosi usein, mut ne ei silleen vieny voittoa aina...

Oli tos reissus sekin viel et ku mä oon tämmönen läski luuseri paska ni mä en jaksanu lähtee joka paikkaan ees mukaan ollenkaan. Mul on niin huono kunto ja nukuinkin niin huonosti etten jaksanu lähtee heti aamusta mihinkään. Laulamassa tietty kävin aina kun konsertti oli. Vaikka oli sit pitkä kävely matka esiintymispaikalle. Mut muuten en jaksanu muun porukan mukana oikeen kulkee. Paitsi illalla. Joinain iltoina mentiin pienemmän porukan kanssa laulaa jonnekki keskelle kaupunkia esim. finlandia hymniä neli äänisesti. Se oli kivaa.

Käytiin myös syömäs tosi hienossa ravintolassa. En oo ennen ollu semmoses. Mä katoin mallii koko ajan muilta ei mitä pitää milloinkin tehä :D ja oli hyvää ruokaa ja elävää musiikkia. Viulisti tuli soittamaan mun korvanjuurelle silleen hienosti :)

Sit tultiin kotio ja lennot meni kumpaankin suuntaan hyvin. Halasin P:tä ja kiitin kaikesta ja sit mun oli viel pakko laittaa viesti P:lle seuraavana päivänä. Se meni näin:

"Kiitos matkaseurasta ja huolenpidosta. En olis pärjännyt ilman sua! Oot niin herttainen ja äidillinen ihminen. Teit mun matkasta paaaaaljon paremman. Ja anteeks jos olin taakaks. En kyllä unohda sitä että kävelit mun kanssa käsikkäin sen kolme kilometriä vaikka melkeen muuta en siitä hetkestä muistakkaan...."

Ja vastauksena sain:

"Kiitos itsellesi, olipa hienoa tutustua sinuun! Mun mielestä pärjäsit upeasti, vaikka matka varmasti olikin sulle tosi rankka. Ihanaa, että annoit mun auttaa, ja että niin rohkeasti kerroit taustastasi ja sairaudestasi, se vaati todellista rohkeutta. Et selvästikään kaikesta huolimatta ole menettänyt uskoa ihmisiin, sen ansiosta sä kyllä selviät mistä vaan! Anna vaan sen sun kauniin hymyn tulla useammin, sitä on niin kiva kattella :)"

P on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin ihana ihminen!

Mut siis täs nyt oli negatiivisia asiaoita. Siel tapahtu paljon hyvää ja ihanaakin mut mun oli päästävä purkamaan joitain asioita ulos systeemistä.... Kiitos!

You can't do this. I can't do this

Mut heitettiin sit ulos ryhmästä tänään koska en pystyny osallistumaan. Kaikki vihaa mua, enkä ihmettele yhtään. Mä oon luuseri jota kuuluuki vihata.

Vittu ku tekis mieli viiltää... syvälle... vuotaa verta. Paljon. Ja nukahtaa siihen enkä ikinä enää heräis. Kumpa se olis vaihtoehto. Tai no onhan se. Mut kumpa se ei satuttais äitii ja muita.

Miks elämän pitää olla niin vaikeeta?

All you see is all you get

Eilinen päivä oli ihan kauhee. Mä vaan itkin koko päivän yksin kotonani. Teki niin kovin mieli viiltää mut en tehny sitä. En enää. Vaikka mulla olis mahdollisuus. En mä viittiny tai edes pystyny mennä yhteisiintiloihinkaan. En halunnu häiritä kuntoutuskodin omahoitaja T:tä. Sitäpaitsi kun mul on paha olla ja meen sinne ni mut vaan passitetaan pois. Kerran T sano seuraavana päivänä: "Mä en ees ymmärrä et kui sä tulit tänne eilen ku et sit ees puhunu mitään". Ei se ollu ees kusyny multa mitään ja muutenki... joskus pelkkä toisen ihmisen läsnäolo helpottaa oloa. En viittiny sanoa että jos en olis sillon tullu yhteisiin tiloihin ni olisin viiltäny, koska se vihaa sitä. Siitä ei saa puhua sanaakaan.

Kerran ku olin jakamas dosettii joku vuos sitten, ja T meni siit mun luota hetkeks pois ni mä olin ottanu keittiöveitsen laatikosta ja pitelin sitä ranteella. Voin sillon tosi huonosti. T palas mun luo ja näki veitsen. Se oli ihan kylmän viilee ja sano et laita se veitsi pois ja jatka lääkkeiden jakoa. Mä en totellu vaan liikuttelun veistä kevyesti ranteen suonien päällä. Sit äänet käski tappaa T:n. Mä nousin hitaasti tuolilta veitsi kädessä. Lähestyin T:tä mut en sanonu mitään. Pysähdyin, koska en halunnu satuttaa sitä, vaikka äänet sano muuta. "Jos sä tuut vielä lähemmäs ni mun pitää soittaa ambulanssi", T sano. Peräännyin. En halunnu sairaalaan. Laskin veitsen pois, jaoin lääkkeet ja lähdin asunnolleni. Siitä ei seurannu mitään.

Kerran yritin puhua T:n kanssa viiltelemisestä, mut se kielsi. Se ei vaan voi sietää koko puheen aihetta ja pitää koko touhua vastenmielisenä ja mua varmaan myös. Oon usein kysyny T:ltä et viihaako se mua. Tai oikeestaan että miksi se vihaa mua. Se ei oo koskaan sanonu et se ei vihaa mua... vaan, että tää on hänen työ ja hänen tehtävä on auttaa. Onhan T tosi kiva, varsinki sillon ku ite voi hyvin, mut onkohan se sit viel niin kokematon tai jotaìn, nuori kun on. Sitäpaitsi sil on selvästi suosikki asukkaat ja sit ne keitä se vihaa ja mä kuulun niihin.... selvästi..... enkä ihmettele

Niin palataan siihen eiliseen. Olin siis koko päivän yksin ja ahdisti tosi kovin. En tehny oikeen muuta ku olin koneel. Ajauduin taas kattomaan viiltely ja itsemurhakuvia. Litistyneitä, puolikkaita ihmisiä jotka jääny junan alle. Mäkin haluaisin. Sit oli semmosii mis oli naama ihan muussina ku oli ampunu itteään. Sairasta laittaa tommosia kuvia nettiin mut vielä sairaampaa kattoa niitä kuvia.

Sit mä vaan itkin ja itkin. Äiti on helsingis sairaalas tutkimuksis tän viikon. Jos se olis ollu kotona ni olisin soittanu sil et tulee hakee mua mut ei voinu sitäkään tehä. Meinasin myös olla yhteyded A-pappiin mut en halunnu häiritä. Sitäpaitsi mä selvisin. Oon yhä täällä ja en edes viiltäny.

Tänään aamu jatku sit samanlaisena. Laitoin T:lle viestii et onko kotikäyntii ku yleensä on keskiviikkoisin. Se ei vastannu ja ku katoin ikkunasta parkkipaikalle ni sen autoo ei ollu siel. T oli siis taas pois ja jäi tän viikon kotikäynti kokonaan välistä koska: mua siis ahdisti koko päivän taas joten päätin kysyy isältä että josko saisin tulla porukoille. En tietenkään kertonu että ahdistaa ja tarkotus oli palata illalla kotiin. No mä jäinki sit yöks joten en oo sit kuntoutuskodis huomen ku vois olla kotikäynti.

Meil oli tosi kivaa isän, K-siskon ja Maken kanssa. Naurettiin ihan sikana ja kaikkee. Sit jäätiin Maken kans kahestaan olkkariin ja meil oli oikein henkevät keskustelut. Ahdistus kalvas koko ajan sisällä vaikka naureskelin ja keskustelin. Se ei vaan katoo mihinkään koskaan. Lievittyy kyl ku on perheen kanssa ja ottaa lääkettä mut ei nee pois.

Huomenna, tai no oikeestaan tänään, mul on sosiaalisten taitojen ryhmä ja sen jälkeen nään A-pappia. Ryhmästä sen verran että ku meil on tapana jakaa kaikil ryhmäläisil, mukaanlukien vetäjät, palaute sellasil papereil jois lukee kunkin nimi. Nii ni maanantain ryhmäs kaikkien piti rikkoo rutiinei sen verran et jotenki eri taval antaa palaute. Jotku piirsi, mä en pystyny. Jotku anto suullisen palautteen, mä en pystyny. Mul ehotettiin myös että voisin kirjottaa kääntöpuolel mut en halunnu koska sit kaikki tietää et se on just multa. No loppujen lopuks päätettiin et voin antaa leimat kaikkien papereille. Mut siis niin. Sit toimintaterapeutti J anto palautteen silleen et se kiitoksena anto kaikil jonku pikku jutun ja samal kerto et kui anto. Kaikki muut sai kehuja mut mä sain kannustuksia. VITTU MÄ OON LUUSERI. Yhel sanottiim et se osaa hienosti ottaa asioita huumoril. Yhel sanottiin et se on rohkee ja kova jätkä. Yhel sanottiin et sil on hienoja mielipiteitä ja kommenttei...... Mul sanottiin et mun pitäs uskaltaa olla omaitteni. Mut kun mun omaitteni on just näin paska. En mö oo muuta ku mitä musta ulos näkyy. All you see is all you get. Mun kohdalla.

Nooooh... ihan sama. Meen varmaan tästä nukkumaan. Kattomaan taas raiskaus kuvia unten muodossa. Kiitos hei.

Miks oon tämmönen....

Oon huono ja paha. Sisko pyysi hoitaa poikaansa mutta mä en pysty. Kaikki vihaa mua. Enhän mä voinu kertoo kellekkään etten voi hoitaa puoltoista vuotiasta ku en pysty ittestänikään huolehtimaan.

Oon niin vitun huono ihminen

Vihaan itseäni

Ahdistaa taas niin pirusti. Ei oo ääniä tai mitään, mutta ahdistaa ja tekee mieli viiltää. Joutaisin roskakoriin.

Tänään oli kuntoutuskodissa ryhmä jossa puhuttiin itseluottamuksesta. Mä sanoin puheenvuorollani, että mulla on huono itseluottamus.. niinku onkin. Sitte kaikille jaettiin laput. Toiselle puolelle kirjotettiin oma nimi ja sit laitettiin lappu kiertämään. Kaikki kirjotti siihen jonkun positiivisen asian lapun omistajasta.

Mun lappu oli tämmänen

Ihan kiva oli kuulla et joku ajattelee musta hyvää. Lopuksi olis pitäny kirjottaa itte joku sana ittestäään. Mul tuli vaan huonoja sanoja(luuseri, ruma, inhottava, lapsellinen.....) mieleen ni jätin kirjottamatta.

Sit oli rentoutusharjotus. Mä en pystyny yhtään keskittymään. Ahdisti kovasti ja se vaan kasvoi.. Katoin kuntoutuskodinhoitajan T:n ranteen verisuonia. Näytti niin viillettäviltä. Miks mun ranteen suonet ei oo niin koholla. Haluisin viiltää, syvälle. Ehkä jopa kuolla verenhukkaan.

Viime yöt on menny huonosti. Kauhee oravanpyörä. Ku en saa yö  nukuttuu ni nukuttaa päivällä, ja  kun mä nukun päivällä, ni en saa yöllä unta.

Mun pelko maailmaa ja miehiä kohtaan on taas noussut. Pelkään koko ajan et joku tekee mulle jotain pahaa.

Onneks tänään on keidasilta, Pääsee vähän laulaa Herralle.

PS Kuoron Viron reissu lähestyy. Jännittää!!!

Ahdistaa niin paljon, mut terään en tartu + salaises uutta

Mun ihan oma syy. Turhan takia mä tääl parun ja ahdistelen.. Se oli mun syytä. :(

Mutta TE voisitte jättää mut rauhaan. Ne pistää ääniä mun päähän... Te voisitte jättää mut rauhaan ihan kokonaan. En ansaitse tätä paskaa. Vai ansaitsenko sittenkin. Jos mä ansaitsen tän paskan. Ääniä päähän... salaliitto....

Raiskaus oli mun ihan oma syy. Mä ansaitsin sen. Oon ansainnu tän kaiken paskan. Oon paha. Oon niin vitun turha. Oon LUUSERI, se mä oon.

VITTU!

Is it really only in my head?

Eilen oli A:n läksiäis bailut. Siel oli joku 6 iihmistä mun lisäks, ni ei silleen ollu liikaa porukkaa. Muut meni baariin myöhemmin, mut mä en uskaltanu ku pelkäsin et tulis joku paniikkikohtaus taas. Mul oli alku illasta tosi hauskaa, vaikken kaikkeen pystyny osallistumaan. Olin kuitenki läsnä ja nauroin muiden mukana..kunnes..äänet hyökkäs mun kimppuun. Kaikki muu ympärillä katos, tuntu et tuun hulluks..(tai no tuun ja tuun, mähän oon hullu) Äänet oli tavallista voimakkaampia. Cut cut cut cut cut......oot huono, oot ruma, ne nauraa sulle, tapa ittes, oot huono, ansaitset kuolla, oot luuseri, viillä, viillä, tapa ittes....jne jne.....

Mä yritin pitää itteni kasassa. Sit muut alko pelaa juomapelii ja mä havahduin siihen. "Mä tuun mukaan!" Aattelin et alkoholi auttais. Ja auttohan se. Mul oli tosi kivaa sen viimesen puolen tunnin aikana, mut sit noi lähti sinne baariin ja mä lähin kotiin. Olin kotoon joskus yhentoista aikaan. Kaikki oli hyvin ja juttelin äitin kans ihan normaalista, en ollu ees kännisssä (en juonu niin paljon koko iltana). Mut sit ku menin nukkuu omaan huoneeseen(jossa m-sisko oli jo nukkumassa mun sohvalla väliaikasesti), alko taas kuuluu äänii. Ne käski taas viiltelee. Mä halusin päästä eroon niistä äänistä, mut mikään ei auttanu. Otin sitte seinältä nastan. Painoin sen ihoo vasten.. tässäkö tää melkeen kaks vuotta kestäny viiltely tauko oli.. tässä hetkessä, äänien takia. En mä ole näin heikko. En ehtiny rikkoo ihoo sillä, ku joku pakotti mut lopettamaan. EN VIILTÄNYT! Oon taas voittaja!

Ei tän pitäis olla näin vaikeeta. Musta tää on ihan epäreiluu :( Vituttaa. Ku en pärjää. Ansaitsen parempaa. EN TOSIAANKAAN ANSAITSE! Ansaitsen kaiken sen paskan mitä saan. Oon niin vitun huono ihminen.

Kerroin muuten A:lle tänään, että musta tuntuu et joku ihminen laittaa ääniä mun päähän. Se sano, et se on täysin yliluonnollista ja et hän ei usko siihen. Sano, et varmaan liittyy mun sairauteen et luulen niin. Mutta ku musta se on niin..... En mä oo hullu. Mun mielestä, joku yrittää tehä musta hullun.. ääää!! Auttakaa!

The battle continues

Tänään oli psykoterapia aika.. Oli aika rankka aihe ja olinki sit ihan uupunu ja muutenki huonolla tuulella. En voinu kertoo, et oli huono olo, koska en haluu ainakaan K-siskoo rasittaa, ku se ottaa kaiken niin dramaattisesti. Ja se sattus olemaan mukana hakemas mua psykoterapeutti A:lla.

A sano, että kukaan ei voi pakottaa, mut se suosittelee, että tekisin rikosilmotuksen siitä raiskauksesta. En aio. Se olis liian rankkaa. Ja A sanoo, et se ymmärtää hyvin, että en pysty, ainakaan nyt, tekee sitä.. Oon luuseri....

Viime yönä tuli taas kauheet viiltelyyn kehottavat äänet.. mut mä taistelin (taas jälleen kerran) vastaan ja voitin. Tekee nytki mieli viiltää. Ahh sitä tunnetta. kaipaan sitä, niin paljon. Tekis mieli antaa jo periksi. Hankkii terii ja viiltää syvemmälle ku koskaan. Huomenna tulis rahaa.. vois käydä ostaa terii.... EI! EI ENÄÄ SITÄ PASKAA!! Mä voitan! MÄ voitan. Tänäänkin!