Intervallijaksolla. Kauhu-uni

Oon intervallijaksolla. Tuli hirveen paha olo. Johtuen ei viime vaan siitä edeltävän yön unesta. En haluu ajatella sitä. En haluu muistaa sitä enää. Haluun unohtaa sen! Ihan vitun sairas uni. Haluun sen pois mun aivoista. Ne flashbackit siitä uneszta on järkyttäviä. Miks en voi vaan unohtaa sitä. 

Mul tuli tosi voimakas ahdistus. Menin pyytää apua. Sain kylmäpakkauksen. Mut se ei auttanut. Itkin hysteerisesti ja sit ne kysy et haluunko lääkettä. En muista mitä siin tapahtu mut en sit jostain syystä saanukkaan tarvittavaa lääkettä. Sit istuin päiväsalis. Sanoin että tarvii viiltää. Mul oli semmonen tunne et suonissa virtas pahaa verta. Sanoin senkin ja sit yks nuori hoitaja sano että ei virtaa.. Ja juteltiin siin jotain, en oikeen muista mitä. Sit yks toinen, vanhempi hoitaja tuli siihen ja sano että mennään hakee tarvittavaa lääkettä. No mentiin ja sain serenasea ja truxalia. Sit olin menos omaan huoneeseen mut tää vanhempi hoitaja seuras mua ja sano että nyt pitää olla yhteisistilois. Olo siin sit helpotti ja meni ohi lopulta.

Mut oli kyl tosi järkky olo ja ajatukset. Onneks se meni ohi. 

Muuten menny tosi hyvin tääl. Kaikki on tyytyväisiä mun edistykseen :) Se on kiva kun ne sanoo, että vaikutan paljon paremmalta. Sen takii enemmän harmittaa noi huonot hetket ku en haluu et ne pettyy. Mut en mä semmosta voi miettii... 

Kiva ku kysyin tänäsistä verikokeista et onko ne tulokset tullu. Ni sit hoitaja luki et joo et leukkarit vähän korkeemmat ja sitä ja tätä ja niin. Sit kysyin paljonko hemoglobiini on ku mul on ollu vähän vaikee pitää sitä viitearvoissa. Ni sit se oli vaan et se on 155. Mä olin ihan et mitä hemmettiin. Kuukaus sitte oli 118. Et miten se on oikeen noin paljon noussu. Sanoin et voin varmaan lopettaa raudan syönnin. Sit se oli silleen et hups, luin vääriä tuloksia. Mä sanoin et: joo mä aattelinki et ei kuulosta mun tuloksilta. Se sano: olisit sanonu aikasemmin. :D No sit luki mun tulokset. Hemis sen 115. Et laskee vaan. Kohta taas satasen pintaan. Vaikka syön rautaa kolme tabletttia päivässä... Ihme juttu..

No joo. Tääl on ihan kivoi ihmsii. Sekä potilaina että hoitajina. Ja tietty paras lääkäri! 

Mut huomen taas fyssari ja sit kotiin. Saan kans injektion huomen tääl. Ja nään lääkärii-

Mul tehtiin lähete pään magneettikuvaan. Koska mul on ollu päänsärkyy, huimausta ja näköhäiriöitä. Pelottaa et mul on joku aivokasvain. :( Lääkäri, hoitajat ja äiti sano et tuskin on. Mut mua silti pelottaa se. 

Vois kattoo youtubee nyt. Mmmo!

Give me the reason why

Muistaks sä sen kivun lapsuudesta. Ku tuntu et koko maailma kaatuu päälle. Mikään ei auttanut. Oli vaan paha olla.

Oma syy.. Oon liian heikko. Nyt harjoittelen uudelleen elämisen taitoa. Pitää rikkoa kaikki ja aloittaa alusta. Koota uudelleen palat paikoilleen. Mutta tällä kertaa oikein. Ja pysyvästi.

Haluaisin uskoa että kaikki muuttuu vielä. En vaan ole varma uskonko..

Oon intervallijaksolla märys.

Vaikee päivä. Vaikea viikko takana. Toivon että saan avun täältä. Ainakin fyssari auttoi ku ahdisti.

Pitäisi mennä muistuttaa hoitajii et pitäs tänää saada injektio. Mut ku.... Emmä tiiä mikä on. Noni, ihan sama. En halu et ne koskettaa mua.

Sekavaa . Ajatukset käy kääntymässä päässä ja lähtevät pois. En saa niistä kiinni.

Pahoja juttuja. Todella. Ne ei välitä musta. Ihan niinku lapsena. Mut ei voi mitään. Elämä on. 

Kuulumisia

 Hellou. Vähäsillä yöunilla mennään.. olisko kolmatta vai neljättä viikkoa. En pysy enää laskuissa. Pää on ihan hämärä. En saa ajatksista kiinni. Maanantain ja sunnuntain välisenä yönä en nukkunu minuuttiikaan. Maanantai on osittain kadoksissa. Muistan että olis pitäny mennä hakee injektio polilta mutta en uskaltanu auton rattiin koska en ollu nukkunu. No aspan hoitaja J tuli antaa sen mulle. Hyvä niin. Sit J tuli ja anto injektion. Sen jälkeen nauha katkes ja muistan seuraavaks että J sano että äiti tulee hakee mua. Ilmeisesti oli soittanu äitille.

No äiti sit haki mut ja en oikeen muista siit illasta mitään. Vaan että oli pää täynnä ääniä. Olin porukoil pari yötä. Molempina öinä nukuin sen 4 tuntii. Nyt on vähän semmonen hazy olo. En oikeen saa ajatuksista kiinni. Äänet ehkä vähän hiljasempii ku maanantaina. En muuten pystyis kirjottaa tämmöstä suht selvää tekstiä. 

Tänään olis pitäny tulla H polilta mut se on nyt ollu pari viikkoo pois. Onkohan sillä korona...?? Noh, onneks sain kotikäynnin aspasta. R tuli käymään. Juteltiin semmosta kevyttä, vissiin. En oikeestaan ees muista mistä me puhuttiin, mut mul on tärkeetä että täällä käydään. Että tulee ihmiskontaktia.

Mul on muuten semmonen ihmeellinen juttu et mul on hirveen huono lähimuisti. En esim. muista mitään viime viikonlopusta... Vaan että mä olin porukoil. Ei mitään muistikuvaa mitä tein ja kenen kanssa. Pelottavaa ja häiritsevää. Mut  R sano et se voi johtua väsymyksestä... Hope so...

Mul on kova ikävä aspan N:aa.. Miks sen piti jättää mut. Se oli kyllä ihmeellinen ihminen. Luotettava.. ja mä en todellakaan monesta ihmisestä sano niin. Ymmärtävä, sen kanssa pysty puhuu mistä vaan ja se ymmärsi. Sen kanssa uskalsin olla oma itteni. Ja enemmänkin. Mä hyppäsin välil mun epämukavuus alueelle ja sekin muuttui mukavaksi siinä seurassa. Pakko yrittää unohtaa.

Asiasta sadanteen: Mä oon ollu tekemisis mun exän kanssa. Siis sen jonka kanssa olin kihloissaki melkeen kymmenen vuotta sitte. Mul on noussu taas tunteita sitä kohtaan. Tai ne ei oikeestaan koskaan kuollu. Sen takia se sattukin niin kovaa. Mut on ihanaa olla taas tekemisis sen kanssa. Me tehään biisiä. Tai no mä vaan feattaan siinä. Me tehtiin sillon vuosii sitte yks biisi. Siinä M räppäs ja mä lauloin kertsit. Samalla tavalla tehään nytki. Ja se on kivaa.

parempi päivä ja hyvin nukuttu yö

Pakko tsempata. En haluu kuntsarille. Mua pelottaa siellä. Ja tiiän et mun motivaatio laskee jos joudun sinne. Tiiän sen jo nyt. Sain viikon aikaa. Mun on ihan pakkopakkopakko kuntoutua edes sen verran et pääsen pois täältä. Siihen mennessä. Eli ens tiistaihin.

Mä nukuin hyvin viime yönä. Ilman painajaisia. Vihdoinkin. 

Mä revin eilen tikit pois. Mul oli sellanen tunne että mä en hallitse mun kehoa. Vähän sama juttu laastareiden kanssa. Siks mun on välil pakko repii ne pois. Mut tikkien kanssa tuntu vielä pahemmalta. Ku en olis halunnu niitä ollenkaan. Ne laitettiin ilman mun suostumusta. Mä haluun ite päättää mun kehosta.

Sain eilen taas kaks piikkiä perseeseen. Mua raivostutti koko päivän. Oli lähel etten hyökänny jonku kimppuun. Mun pää oli täynnä pahoja ajatuksia. Ne ei hävinny sieltä vaikka tein mitä. Purin vihaa muiden sijasta itseeni ja huonekaluihin. En oikeen muista sitä tilannetta mutta jossain kohtaa hoitaja v kysyi että haluunko mä satuttaa häntä. Mä vähän säikähdin. En todellakaan iki maailmassa halua satuttaa sitä... se on ihan viimenen asia mitä haluan...

Mun pitää muuttaa pois kuntoutuskodista. Se on nyt varmaa. Muutan aspa säätiön asuntoon. Vähän pelottaa se et jos ne lääkkeet jää mun kotiin kun nyt ne on yhteisistilois lukkojen takana. En tiiä että aionko sanoo etten haluu niitä. Salaa houkuttelee ottaa niit viinan kanssa. Ja kenties jos jossain vaihees voisin lopettaa tän kaiken... siin olis riittävästi sitä varten... mitä teen?

Se on täällä taas

Oon yhä osastolla. Piti vaihtaa akuuttipsykoosiosastolta kuntoutuspsykoosiosastolle. Oon niin usein tääl ja nyt ku tää osasto jakso on viel ollu niin pitkä. Verrattuna aiempiin jaksoihin ku oon saattanu olla vaan 3-5päivää. En taju et kui nyt tää paha olo vaan jatkuu.

Mä jollain osin tajuun et kui mun piti vaihtaa osastoo mut osa musta sanoo et ne vaan halus päästä musta eroon ja eivät jaksaneet hoitaa mua... Mua delegoidaan jatkuvasti eteen päin. Kukaan ei halu auttaa mua.. ehkä mua ei voi auttaa.

En olis halunnu vaihtaa osastoa. Pitää kaikki taas kertoo alusta ja kukaan ei ymmärrä mun vaivoja. En jaksais kertoo taas niitä vaikeita juttuja. Akuuttiosastolla muutama ihminen tiesi musta tosi paljon. Etenkin tulee ikävä N:ää. Sille pysty puhuu ja se yritti ymmärtää. Nyt ei oo ketään jolle pystyis puhuu. Kaikki on ihan vieraita. Ja en ees oikeen viel tiiä osaston tapoja.

Mut niin.. on ollu jotenki vaikeempi kausi. Ahdistaa ja kuuluu paljon ääniä.. ja nyt ne äänet on semmosii et jos en tottele ni ne tekee mul sitä kipuu sinne. Raiskaaja on ollu taas läsnä enemmän. Ja en tiiä onko se oikeesti täällä. Mut toi kipu mitä mul tulee tottelemattomuudesta ni sillon se mies ei ees oo tääl välttämättä. Äänet kans sanoo että jos syön tai otan lääkkeitä ni mun perheelle tapahtuu jotain pahaa. Lääkäri sano että se on hölmö ajatus... mut kun se ei oo ajatus. Se on täyttä totta. Mä oon kuitenki syöny ja mul on myöskin eilen ja edellispäivänä annettu injektiol lääkettä. Sen takii mul nyt sattuu sinne. Ja se on kova kipu. Ja tuo kaiken niin elävänä mieleen.

Oon viillelly taas. Useeseen kertaan. Se auttaa hetkeks ahdistukseen ja hiljentää ääniä.

Osastolla TAAS.

Tulin perjantaina kotiin osastolta. En ollu ku kolme yötä... nukkumattomuuden takia taas. Tä on jo kolmas kerta tänä vuonna. Osastolle lähtö oli aika dramaattinen. Poliisien saattelemana ambulanssilla taas. Olin tiistaina ihan sekasin ku menin tapaamaan toimintaterapeutti J:tä. En ollu nukkunu johonki kolmeen viikkoon ku korkeintaan kolme tuntii, paitsi yhtenä yönä viis. Koko unkarin matkakin oli menny näis merkeissä. Vointi oli siis tosi huono. Oikeestaan jo maanantaina asukasinfos/dosettien jaos mua oltiin uhkailtu sairaalalla. En pystyny ees ite jakaa dosettia äänten takia ni kuntoutuskodin hoitaja T teki sen mun puolesta. Sit se uhkas soittaa ambulanssin mut soittiki tt J:lle ja me sovittiin toi ylimääränen tiistain aika.

Menin sit sinne tiistaina äänien kera. Kerroin jossain kohtaa J:lle äänistä. Kerroin et ne käskee tappaa itteni ja J:n. En kauheesti muista siitä hetkestä, mitä nyt omakannasta luin. Sit olin jotenki päätyny odotustilaan "odottamaan et lääkäri vapautuu" näin mul sanottiin mut todellisuudes odotin ambulanssii vaik en sitä ees ite tienny. Jossain kohtaa olin kaivanu terän esiin. Lääkäri kerto osastolla jossain palaveris et olin "uhkaillu" sillä tappavani itteni ja J:n. En usko... kauheeta liiottelua.

Istuin siinä odotustilassa tovin terä kädessä. Välillä terä hiveli ranteen suonia. Sen muistan. Ja myös sen et siihen tuli toinenki hoitaja istuu mun kanssa ja se käski antaa terän pois. Ku se näki et terä lähesty rannetta ni se sano vähän vakavammalla äänellä: "Sandra täällä ei sit missään tapauksessa viillellä". Kaikki muut polille tulijat ohjattiin toiseen odotustilaan odottamaan. Kai mut koettiin jotenki uhkana.

Sit tuli poliisit ja ampparit. Mä sanoin J:lle: "Sä valehtelit mulle. Mä en voi uskoo er sä valehtelit mulle!" J yritti selittää jotain mut todellisuudes se oli valehdellu... Poliisi kysy J:ltä: "Eihän sil ole mitään teräaseita". "On sillä terä kädessä", J vastas. Poliisi käski laittaa terän pois ja aika pian se olikin jo tarrautunu mun käteen ja pakotti tiputtamaan terän. "Mikä tääl on niinku tilanne?" poliisi kysyi. J selitti jotain en nyt muista et mitä. Muistan vaan et sano lopuks et: "...ja on nyt ihan M1 kuntonen" Sit ne kaikki käski mua nousee ylös ja lähtee niitten matkaan. Mä kieltäydyin ja J sano ettei usko et mä oon mihinkään siitä vapaaehtosesti nousemas. Sit poliisit nosti mut väkisin ylös siitä penkiltä ja raahas mut ulos polilta ambulanssiin.

Ajettiin ensin pääterveysasemalle päivystykseen. Siellä poliisi kaivo mun laukun ja löys loputkin mun terät. Mä en kovin kauaa odottanu lääkäriä mut siinäkin välis yritin jo lähtee ja poliisit ja vartija otti musta kiinni. Siin tulee niin avuton olo ku ei siit vaan pääse mihinkään. Sit lääkäri tuli siihen mun luo käytäväl. En muista mitä se kyseli ja mun oli vaikee muutenki äänien takii keskittyy. Se ei kovin kauaa siin viipyny ku se sano et: "joo selvä tapaus. Meen kirjottaa M1 lähetteen." Ja siitä sit poliisi kulkueel osastolle.

En muista paljoo siit saapumis hetkestä. Näin lääkärii joka määräs kaks injektioo samantien saatavaks. Yks ihana N hoitaja saatto mut mun huoneeseen. Mä sain onneks yksityishuoneen et saisin nukuttuu kunnol. Ensin mut laitettiin semmoseen sairaalabakteeri huoneeseen ku ei ollu muit yhenhengenhuoneita. Se on ainut huone jossa on suihku ja vessa yhteydes. Mut olin siel vaan yhen yön koska se piti olla vapaana jos sitä tarvittais oikeesti. Se N tuli tarkistaa mun vaatteet. Mun piti riisuutua et se sai kunnol tarkistaa ne ku mult oli löytyny niit terii. Ja kosks äänet käski vahingoittaa muita ihmisiä. Sit ku se oli tarkastanu ne mun vaatteet ni se laitto ne piikit pakaralihakseen. Se toinen sattu ihan sikana. N on kyl tosi kiva! Sit se lähti pois ja mä jäin sängyl makaamaan.

Koht mun huoneeseen tuli joku mieshoitaja. Se meni sinne huoneen vessaan ja mä kysyin silt et mitä se oikeen tekee siel. Se ei vastannu mut koht se lähti mun huoneest pois suihkuletku kädessä. Sit se palas ja meni takas sinne vessaan. Mä nousin kattomaan et mitä se oikeen tekee. Se yritti irrottaa sitä käsisuihkuaki mut ei vissiin saanu sitä irti. Ne yritti ennalta ehkäistä niitä tilanteita et yrittäisin kuristaa itteni. En saanu ees kännykän laturia pitää itelläni. Ku kysyin yhelt hoitajalt että miksi ni se vastas: "ettei meijän sit tarvii repii sitä irti sun kaulasta".

Olo alko pian injektioiden jälkeen helpottaa ja sain nukuttuu tosi hyvin. Kokonaisvointi alko paranee. Ekana iltana piti hoitajan melkeen syöttää mul iltalääkkeet ku olin niin unes jo siin vaihees.

En muista paljookaan osastoajasta joka johtunee osittain noista injektioista. Tutustuin pariin nuoreen tyttöön. Lääkärin tapaamisil puhuttiin mun voinnista ja lääkäri siis kerto mulle et mitä tiistaina polil oli tapahtunu. Se luki sitä mun kannasta. Ja mun mielestä vääristeli joitain juttui. Ainaki ku ite luin sitä jälkeen päin ni se ei ollu ihan semmotti ku se lääkäri oli väittäny. Mut onneks pääsin perjantaina pois. Osastol on ihan perseestä. Ja sain kuitenki helpotusta oloon. Ja nyt yöt on menny tosi hyvin.

Ei mul sit muuta.. kiitos kun luit!

M1, poliisit, vakoilijat!

Juu.. olin taas osastolla pari viikkoo. Pääsin tiistaina pois. Onneks.... siel on ihan paskaa!

En pitkään aikaan oo uskaltanu kirjottaa tänne koska oon pelänny...oon pelänny kaikkee. Kerron nyt koko tarinan...

Mul alko joulun ja uudenvuoden aikoihin tulee outoja ajatuksia. Että mua seurataan ja vainotaan. Olin kotonani vankilassa koska aattelin että oon vaarassa jos astun ulos. Mut kotonakin oli turvaton olo. Kuvittelin että mun kotona oli kameroita ja salakuuntelulaitteita. En tiiä pitääkö mun nyt kirjottaa imperfektissä vai preesenssissä koska en oo varma enää mihin uskon. Siitä lisää myöhemmin.

Sitte kuntoutuskodin T alko huolestua musta ku olin kotonani vaan pimees tekemät mitään. En tännekkään uskaltanu kirjottaa ku pelkäsin et ne lukee tätäkin ne vakoojat. Sitte alko huolestuu polin työntekijä ja äitiki. Pää oli täynnä ääniä ja ahdisti ja oli muutenki paska olo.

Sit yks päivä mun oveen koputettiin. "Avaa ovi Sandra. Täällä on ambulanssi" En avannu ovea. Olin ihan hämmästyny. Kukaan ei ollu varottanu. T:llä on avaimet meijän kaikkien koteihin joten hetken päästä ne oliki jo mun eteises ne ambulanssi hoitajat. "Tuuksä Sandra meidän mukaan. Sun pitäis tavata lääkäriä että vois tehä arvion että tarviitko osasto hoitoa." Mua vitutti ihan sikana. Olin ihan sairaudentunnoton ja suorastaan ihmettelin että lääkärit puuttuu mun eloon ku en ollu edes mitenkään sairas. "Juu kiitos mutta en tarvii ambulanssi kyytiä mihinkään. Voitte lähteä" "Selvä! Katotaan sit mil kyydil sä lähet", se vastas. Kuulin vielä ku kuntoutuskodin omahoitaja T sano lanssi kuskeille: "No tää oli varmaan ihan odotettavissa" ja sit ne lähti.

Mä aattelin et ne oli jättäny mut rauhaan mut sit joku parin tunnin päästä ku katoin oven ikkunasta ulos ni se vitun lanssi oli siel yhä. Kohta kuulu kova koputus. "Poliisista! Avaa ovi!" En avanu vaan asetuin vaan sohval istumaan. Sit ne tuli taas T:n avaimil sisään. Poliisit oli tosi vittumaisia. Mä luulin että ne kuuluu niihin vakoojiin. Sanoin:"Te ootte kaikki mukana tässä!" Se ei vissiin käsittäny mitä tarkotin koska se vastas: "No niin ollaan kuule" Se luuli et mä tarkotin et ne on mukana viemäs mua ossalle.

Sit pollarit ja lanssi kuskit venaili mua ja T:kin oli siel mun luona. "Mitä vittuu T! Mitä tää oikeen meinaa?!", mä huusin T:lle. Poliisi sano: "Nyt puet noi kengät jalkaan!" "En pue", mä huusin. "Mä en oo menos mihinkään!! En tarvii sairaala hoitoo!" Sit poliisi otti mun kengät ja sano: "Mä en jaksa pukee sua kun mul on ihan tarpeeks puettavaa kotonaki ku on lapsia." Siinä sitte jonki aikaa kamppailtiin ja sit kuitenki puin kengät jalkaan. Poliisit nosti mut väkisin ylös sohvalta ja alkoivat raahata mua ulos. "Irti musta!", mä huusin. "Mehän pidetään susta kiinni jos meijän täytyy" Se tuntu pahalta. Tuli pakokauhu suorastaan. Kehon kontrollin menettäminen. Sit kävelin lanssi hoitajien ja poliisien saattelemana ulos mun asunnolta. Huusin T:lle: "Mä vihaan sua!" "Jaaha", T vastas. Mua jälkeen päin harmittaa et sanoin niin koska ei T:llä oikeen ollu vaihtoehtoja.

Ajettiin sit päivystykseen. Poliisi oli kyydis ambulanssis. Sit mut saatettiin odottaa käytävälle ja mun viereen tuli sairaalan vartija. Se seiso joku kolme tuntii mun vieres ku odotin et pääsen lääkärin juttusille. Kerran mä vaan lähin menee ja se tuli estämään mua. "Mennääs takasin tonne istumaan, vai?" Mä vaan kävelin sen ohi ja se tuli taas estämään mua. "Mennäänkö nyt takas tonne, vai?" Se sano joka lauseen jälkeen "vai". Teki mieli vastaa sille että "EI!" Siin sit hetki intettiin ja sit se ei oikeen antanu mul muita vaihtoehtoja ku palaa takas käytäväl odottamaan. Venailtiin ja venailtiin. Sitte vihdoin pääsin lääkärille. Olin ihan varma että pääsisin kotiin ilman sairaalajaksoa koska olin niin sairaudentunnoton. En voinu käsittää et miten mun oli pitäny tulla ees päivystykseen. Ku kaikki mitä kerroin oli totta. Mua vainotaan ja seuraillaan satelliiteilla ja kameroilla ja salakuuntelulaitteil. Äänet kertos siitä ja äänet käski myös satuttaa itteeni. Mä kerroin lapsuusajasta tutulle päivystävälle lääkärille kaiken ja se soitti viel äitillekkin ja äiti puolsi sairaalaa. Sit se soitti osastolle ja koht mul tultiin ilmottaa et meen akuutti psykoosi osastolle arvioitavaksi. Sanoin etten halua, en tarvi enkä aio mennä sinne. Sitte päivystävä lääkäri sano että mä meen sinne joka tapauksessa. Että jos en mee itte lanssin kyytiin ni ne laittaa taas virka-apu pyynnön ja poliisit tulis taas. No mä sit suostuin ja matka kohti osastos alkoi.... taas...

Tapasin osastolla päivystävän lääkärin jonka satuin tuntemaan sähköhoidoista. En muista siitä palaverista muuta ku et jouduin jäämään tarkkailujaksolle. Olin tosi pysähtyny ja se juttutuokio jäi lyhyeen. Asetuin sinne sitte. Menin vissiin suoraan nukkumaan.

En viikkoon uskaltanu tulla pois huoneesta muutaku vessaan ja hakee lääkkeet. Joskus harvoin kävin syömäs ja lääkärii tapaamassa. Äänet sano et ne tulee hakee mua jos poistun huoneesta. Tarkkailujakson aikana lääkäriä pitää nähä päivittäin. Tapaamisilla mä vaan ihmettelin et miten mä ees olin siel ku mun pelot ei liittyny mun sairauteen vaan kaikki se oli täyttä totta. Kaikki ne kamerat sun muut. Kerroin että musta tuntuu että en ole ihminen ja siks ne on mun perässä. Ja kerroin että ne uhkas tulla hakee mua jos poistun huoneesta. "Ketkä 'ne'?", lääkäri kysy. Kerroin että sitä ei saa sanoa. Se laukasee jonku hälyttimen jos sen sanoo ja mä en halunnu ottaa mitään riskejä.

No neljän päivän jälkeen mul ilmotettiin et joudun jäämään pakkohoitoon. Koko ajan olo vaan paheni. Sit äänet alko sanoo et mun pitää tappaa itteni tai ne satuttaa mun perhettä. Se alko tiistaina ja ne anto mul perjantaihin asti aikaa. No mä sit koitin tukehduttaa itteeni muovipussilla. Opiskelija keskeytti mut ja meni hakee hoitajat paikalle. Ne sano että nyt pitää ottaa lääkettä tai ne pistää väkisin injektiol pakaraan. Se on ihan vitun tuttuu. Mut mä en mielestäni tarvinnu lääkettä joten taistelin vastaan. En ottanu suun kautta ja pyristelin vastaan ku ne laitto injektioo. Sit ne lähti pois. Mä otin mun hupparin ja sidoin hihan kaulan ympärille. Halusin kuolla koska kuvittelin sen pelastavan mun perheen. Kiristin sitä ja hengittäminen alko vaikeutuu. Taas mut keskeytettiin ja sain lisää pakkolääkettä. En muisya muuta siitä illasta.

Seuraava päivä oli vähintään yhtä paha. Menin vessaan ja yritin kuristautua suihkuletkuun. Hoitaja löysi mut sieltä ja pyys apua paikalle. Mut raahattiin pois vessasta ja vessan ovet lukkoon. Sit menin mun huoneeseen ja otin jonku puseron taas ja yritin kuristautua siihen. Taas joku änki paikalle. Ja uhattiin taas injektiol jos en lopeta. Ne vei kaikki mun tavarat pois. Kaikki vaatteet ja kaikki. No mä sit otin tyynyn pois tyynyliinan sisältä ja sidoin sen tiukalle kaulan ympärille. Vähän ajan päästä joku hoitaja tuli kattoo mun vointii ja näki tyynyliinan mun kaulan ympäril. Ekaa kertaa mä pyristelin vastaan ku T hoitaja yritti ottaa sitä pois. "E! Tuu auttaa! Sandra ei anna mun ottaa tätä pois" No se sit sai otettuu sen pois ja sit tuli injektio. Taistelin taas vastaan mutta turhaan. Sitte ne vei pois kaikki lakanat ja puhuivat keskenään että pitäiskö mut laittaa "koppiin". Sitte mä juttelin hetken T hoitajan kanssa. Sain kerrottuu sille että mun perhe kuolee hos en tapa itteeni. Se yritti selittää et se on harhaa mut mä en uskonu. No se sit lähti pois mun huoneesta ja mä menin hakee roskiksesta pussin ja yritin tukehduttaa itteni sillä. Taaas hoitaja pamahti paikalle ja sit tuli siirto kevyteristykseen. Siel on valvontakamera joten ei voinu oikeen tehä mitään....

Seuraavana aamuna epätoivoksissani kuitenki repisin aluslakanan irti sängystä ja aloin sitoo sitä kaulan ympärille. Heti tuli joku paikalle. Kai olivat nähneet monitorista mitä sielä tapahtu. E tuli vaan jotain avautuu mul ja lähti. Sit mä koitin uudestaan ja sit hoitajat tuli ottaa taas kaikki lakanat pois.

Noooh.... sitte tuli hone ja siel lääkäri taas kysy et keitä on 'ne'. Mä sanoin taas että sitä ei voi kertoo.

Pikkuhiljaa alko kuitenki vointi paranee ja uskalsin olla pois huoneesta ja en enää yrittäny tappaa itteeni. Pääsin päivälomille viikonloppuna ja kaikki meni tosi hyvin. Sit maanantaina sanoin et voisin jo mennä kokonaan kotiin. Hone sovittiin tiistaiks ja mä olin jo päättäny et aion päästä pois. Hoitajat vihjaili et todennäkösesti pääsenki pois. Ilmotin sit jo perheelle et pääsen huomen pois. Sit koitti se kauan odotettu hone ja siel sovittiin kuin sovittiinkin että pääsen pois. Mut mä valehtelin. Sanoin että äänet on vähentyny ja että en enää usko että mua seurataan. "No sittenhän sä voit kertoa että keitä 'ne' on?" Mietin hiljaa hetken. Ahdisti. En tienny mitä tulis tapahtumaan jos sanon sen mut samal mun oli pakko päästä pois sairaalasta. "Juu", mä sanoin, nielasin ja melkeen kuiskasin: "CIA" Mitään ei tapahtunu... ainakaan vielä... "Joo, ei sua kukaan seuraa. Se oli vaan harhaa", lääkäri sanoi.

Sit se alko kyselee mun koirasta. Et kui Nelli ei asu enää mun luona. Mä kerroin ihan rehellisesti että se johtuu siitä että en pysty lenkittää sitä ku en uskalla liikkuu mun asunnon alueella koska oon nähny raiskaajaa useesti sielä päin. Hoitaja ja lääkäri ihmetteli että en päivälläkään uskalla liikkuu ulkona yksin. En viittiny kertoo että avopuolella mul oltiin sanottu syksyn honessa et mul on todennäkösesti PTSD. Hyvä etteivät ruvenneet syyllistämään mua siitä. Että oon joku pelkuri paska. Ihan sama....

Pääsin kuitenki pois ja nyt oon porukoilla ja sunnuntaina omaan kotiin.... vähän jännittää et alkaako nää pelot taas kasvaa. En halu sairaalaan. Mä yhä uskon et mua seurataan mut en anna sen niin paljoo vaikuttaa mun elämään. Äänetki on melkeen jatkuvia. Vituttaa.

Ja sit on yks tositosi raskas asia joka painaa mieltä mut siitä ei saa puhuu. Siihen ei liity muita ku mä. Mut en voi ees tänne kirjottaa siitä. Kukaan ei tiiä siitä. Tåä on ihan vitun uuvuttavaa.

Sori kilometripostaus. Mut halusin jakaa tän.

takas osastolla

Jouduin takasi osastolle ku viiltelin.... pyysin eilen yheltä hoitajalta et jos se olis voinu tappaa mut. Vastaus oli tietty ei. Sit yritin tukehduttaa itteni muovipussilla. Hoitaja ennätti valitettavasti paikalle ja pelasti mut. Sit jouduin eristyshuoneeseen ja sain piikillä tarvittavia ku en suostunu ottaa suun kautta.

Tänään yks potilas lukitsi mut erkkaan.. se muutenki kiusaa mua ja haukkuu. Tänään se sano mulle et ootko hyvä ottaa suihin. HYI VITTU! Mä kerroin senki hoitajalle ja nyt se potilas vissiin siirretään huomen johonki toiselle osastolle. Onneks...

Pääsin jo tänään erkasta pois ja otin lääkkeet ja kaikki. Ehkä tää tästä pikku hiljaaer