En oo varma mitä haluun

 En ees oikeesti tiedä enää. Oon niin onnellinen, mutta yhdestä syystä en ole. Haluisin unohtaa sen jutun. Se vie turhan laajan alan mun päästä. En tiiä mitä tehdä sen suhteen. Kai mun on vaan pakko luovuttaa, vaikka en haluis. Halusin niin kovin sitä, mutta ei. Se ei ole totta. Pakko unohtaa. Toistaiseksi. Ehkä joskus se on totta.

Tänään ollu hankala päivä. Ahdistusta, ääniä ja kipua siellä. Se mies tekee sitä mulle telepaattisesti. Oli tänään kotikäynti mutta se meni vähän ohi multa kun ahdisti niin kovin. Onneks rakkaan ääni rauhoittaa. Hän laittoi mulle ääniviestin. En halua että rakkaasta tulee mun omaishoitaja, mutta tänään hän kyllä auttoi mua kun mulla on paha olo. Mä oon raskas lasti kannettavaksi. Toivon sydämeni pohjasta, että tässä ei käy silleen... noh en osaa ees sanoa, että milleen.

Oon syvästi rakastunut. Ja se tuntuu hyvälle!

Sekoilut ja ihana fyssari

 Mä vihaan lukua kuusi. En voi esim. youtubessa tykätä videosta jos siinä on viimeisenä numero 5 eli silleen et siihen vaihtuisi kuutonen näkyville. Esimerkiksi jos on vaikka 355 tykkäystä videolla ni en voi klikata tykkää nappulaa vaikka haluisin. Ettei tuu 356. 

Ja sit toisaalta vaikka vihaisin jotain videoo ni mun on pakko klikata tykkää painiketta jos sil on sen verran tykkäyksiä että vika numero on kuusi. Eli esimerkiksi 156 ni pakko tykätä että tulee 157. 

Ku katon telkkuu ni volumen pitää olla parillinen luku. Pahimpia on varmaan 9 tai 1. Siis esimerkiksi 19. Se on tosi paha. En pysty keskittyy ohjelmaan jos tv volume on pariton. Onneksi jos kaukosäädin ei ole mun kädessä ni useimmat ihmiset suostuu kuitenkin säätää sen aina yhden asteen johonki suuntaan.

Sit mul on myös tullu semmonen pakkomielle et mun on pakko korjata jos joku kirjoittaa tai sanoo jotain väärin. Jos vaikka joku kirjoittaa viellä tai sielä. Ku ne on vielä ja siellä. Mua alkaa oikeesti ahdistaa jos en saa korjata niitä virheitä. Ja mä en nyt tarkoita typoja. Niitä nyt tulee kaikille. Mut jos tommosia karkeita virheitä tulee ni.. Mut välillä on pakko olla hiljaa. En rupee korjailee esim. hoitajia jos ne sanoo jotain väärin. Vaikka mieli tekis.

Mut joo..

Olin taas osastolla intervallijaksolla. Ma-ke. Oli aika rankka päivä eilinen. Se kipu nousi taas korkeelle ja oli vaikeeta keskittyä mihinkään. En ollu läsnä hetkessä. Sanoin että osaan lukee ajatuksia mut kukaan ei uskonut. Noh.. riittää että minä tiedän mikä on totuus. 

Näin ma ja ke fyssarii. Hän on ihan sika ihana ja ammattitaitoinen. Mä oon saanu häneltä niin paljon. Oon oppinut tuntemaan itteeni fyssarin avulla. Tiedostan tunteitani paremmin ja osaan paremmin käsitellä niitä. Ja hallitsen ahdistusta paremmin. Osaan melko hyvin päästä sietoikkunaani. Eli että ei ole yli- tai alivirittyny. Fyssari osaa kannustaa niin hyvin. 

Puhuttiin myös triggereistä. Fyssari sano että jotkut ihan pienetkin asiat voi laukasta esim trauma muistoja. Mä tunnistin heti et mitä se tarkotti. On paljon semmosia esim. sanoja ja ääniä jotka laukasee sen pahan olon. Kuten sana Raisio. Koska se alkaa kirjaimilla rais joka tuo mieleen raiskauksen. Ja se yleensä lamaannuttaa. Ja saatan kadota tilanteesta hetkeks jonnekin ihan muualle.

Pitäs vissiin alkaa nukkuu. Öitä 

Onko tää umpikuja?

Mitä mun pitäs tehä? Jos se on totta.. Jos ei oo. En voi puhuu tästä kellekkään. En enää. En vielä. Kumpa mun elämä muuttuisi edes vähän normaalimmaksi. Sillon täkin olis hyvä juttu. 

Itsemurha unet on kauheita. Mutta raiskaus unet on vielä kauheempia. En koskaan pääse pakoon. Ne aina saa mut kiinni. Se mies ja mun isoisä. Ne satuttaa mua mun unissa. Mutta pahempi on se että ne satuttaa mua myös hereillä. Tai siis en tiiä tekeekö mun isoisä sitä kun se on jo kuollu. Mut se mies tekee sitä mulle. Sitä kipua. Sattuu. Tuntuu ku raiskattais. Se tekee sen jotenkin telepaattisesti. 

Voi kuulostaa oudolta. Mutta mä tiiän että se on niin. Se sanoo niin. Ja siitä ei saa puhuu ku muuten se satuttaa mua viel kovemmin. 

Maanantaina tai tiistaina, en muista kumpi päivä se oli, niinni aamusta heti ahdisti ja tuntuu sitä kipuu. Se vaan paheni koko ajan. Sit aspan hoitaja M tuli kotikäynnille. En muista mitä me tehtiin mut sain sanottiin että ahdistaa ja sattuu. Sanoin että en voi sanoo että mihin mua sattuu. M arvuutteli ja osui lopulta oikeeseen. Juteltiin jonki aikaa siitä. Vaik en olis saanu. Sitte se sano että sen tekis mieli halata mua. Sanoin että kyllä mua saa halata. Sit se tuli mun viereen istuu ja halas mua. Se tuntu hyvältä. Ja lievitti ahdistusta. En kauheasti muista mitä kaikkea siinä sit tapahtu. Mut M on ihana.

Emmä sit oikeen tiiä et mikä on.. Mut nii. Meen nyt nukkuu. Öitä. Kai.

Psykofyysinen fysioterapia

Oon tääl osastolla käyny psykofyysisessä fysioterapiassa. Se terapeutti on tosi ihana nuori nainen! Ja oon oppinu tosi paljon siel terapiassa.

Me ollaan tehty jännitys-rentoutusharjotuksia. Niitten tarkotus on siis niinku rentouttaa jännityksen kautta. Ne on semmosii et ensin jännitetään jotain ruumiin osaa ja sit rentoutetaan. Esimerkiks työnnetään hetki käsiä yhteen tai jalkoi lattiaan ja sit rentoutetaan. Se oikeest auttaa rentoutumaan!

Sit ollaan kans tehty semmosta et piirretään kehon rajat jollain esineellä. Esim. nystyräpallolla tai telalla. Käydään  ensin toinen puoli kehosta läpi ja hierotaan sil esineellä joka kohtaa. Varpaat, jalkaterä, sääri, pohje, polvi, etureisi, sivureisi, kyljen kautta rintalihakseen, olkapää, hartia, olkavarsi jokapuolelta, kyynärpää, kyynärvarsi, kämmenselkä ja lopuks sormet. Sit sama juttu toisel puolel. Sen tarkotus on niinku tuua ittelle selväks kehon rajat ja se luo turvallisuuden tunnetta. Mä tunnen vielki sen kosketuksen vaikka siitä on joku puol tuntii aikaa. Se tuntuu hyvältä. Niin ku mä sanoin sille fyssarille ni musta kosketus tuntuu pahalta. Mä en tykkää ees itteeni koskettaa koska se tuntuu ahdistavalta ku mul on huonoi kokemuksii kosketuksesta. Mut sanoin myös et se telalla kehon läpi käyminen tuntuu hyvältä ja rauhottavalta. Fyssari sano et se on koettu hyvänä ja et siihen voi vaikuttaa se et se kosketus ei niinku tuu suoraan siihen ihoon vaan siin on välissä se esine.

Joka fysioterapiatapaamisen alussa fyssari kysyy mun oloa ja keskustellaan hetki siitä. Ja sit se kysyy et mitä viime kerral tehtiin ja yhes muistutellaan mieleen viime kertaa. Ekoil kerroilla mä väritin semmosta kehokarttaa niist kohista mis mul on ollu joku tuntemus. Yleensä rintakehä ja ylävatsanalue. Ja sit mul on joskus ahdistaessa semmonen ihmeellinen tunne ranteissa. Sit mä aina kerroin mun kivusta mut en pystyny kertoo mis se on. Se tuntu liian ahdistavalta. Mut tänään sain kerrottuu et se kipu on siellä. Se tulee kun mua ahdistaa ja pelottaa. Jotkut hoitajat kutsuu sitä dissosiaatio kivuksi. Sit me katotaan aina välillä semmost kuvaa mis on eri tunnetiloja ja sit siin on vartalonkuvat ja jokases väritetty niit kohtii joissa tuntuu tai on tunnoton ku on se tunne. Esim. ahdistaessa tuntuu rinnassa ja vatsassa ja vähän kasvoissa ja silleen, ja sit taas masentaessa raajat on tunnottomia jne.

Tänään fyssari kerto semmosesta ku autonominen hermosto. Ja sietoikkuna ja yli- ja alivireystila. Sietoikkuna on ideaali vireystila. Ylivireystila tarkottaa sitä että on levoton ja esim. puhuu paljon ja ajatus harhailee. Se on semmonen alkukantanen tila et pakoon tai taistele. Alivireystila tarkottaa et on niinku lamaantunu. Se on vielä alkukantasempi tila. Ne on joskus ollu toimivia ratkaisuja mut nykytilanteis joissa mäkin käytän niitä, ne ei toimi. Joskus autonominen hermosto aktivoituu ja reagoi nopeesti, vaistonvarasesti ja ei-tietosesti ja sillon voi mennä ali- tai ylivireystilaan. Meil oli semmonen lista jossa luki niit eri juttui jotka kuuluu niihin vireystiloihin. Alivireystilassa luki mm. dissosiaatio. Mä sanoin et mul tulee välil niitä. Fyssari sano et mulle on tullu meijänki tapaamisilla semmosia ja kysy et muistanko. Mä sanoin et muistan et se on joskus seuraavalla kerralla kertonu et mul oli tullu sellanen. En mä muista sitä hetkeä. Mut sen mä tiiän ja kerroinki fyssarille et kun mul tulee niit poissaolokohtauksii ni ne on täynnä harhoja ja sitä kipua. Sen keskustelun yhteydessä sain rohkeutta kertoo et mul tulee niit kiputiloja ja et se johtuu traumoista. Fyssari sano et traumaattiset kokemukset voi olla yks syy siihen et menee helposti ylä- tai alivireystilaan mut et se on täysin normaalia kaikille.

Kerran me testattiin semmosii painopusseja jotka laitetaan kehon päälle. Mä en muista mikä sen tarkotus oli. Oliskohan ollu kehonrajojen tunteminen, mut anyway, se oli tosi ahdistavaa ja mä sanoin etten haluu tehä sitä. Fyssari ymmärsi ja sano heti ettei tarvi tehä mitään semmosta mikä tuntuu pahalta. Se tuntu ku joku olis maannu päällä. Ja muutenki mua ahdistaa maata muiden seurassa. Tai siis semmosis tietyis tilanteissa. Esimerkiks ku on muutaman kerran ollu tikattavii haavoi jaloissa ni en oo halunnu maata niitä tikatessa. Kysyn aina et saanko istua ja aina oon saanu... outoja vaivoja mulla...

Mut joo.. semmosta kaikkea. Se fysioterapeutti on siis oikeesti tosi kiva. Sille on jotenki helppo puhuu ja mul on semmonen olo et se ymmärtää. Ja se on tosi fiksu ja asiantuntija lajissaan! Kerroin sille et tykkään laulaa ni sit se pyys mua laulamaan. Mä lauloin, se meni ihan pieleen mut se kehu silti. Ja mä en siis yleensä laula ihan noin vaan vieraille just siks ku voi mennä pieleen. Mut sille oli jotenki luonteva laulaa.

Semmosta täällä päin! Kiitos kun luit. Toivottavasti pääsisin pian pois täältä sairaalasta. Oon ollu tääl jo kaks ja puol kuukautta.. :(

Se on täällä taas

Oon yhä osastolla. Piti vaihtaa akuuttipsykoosiosastolta kuntoutuspsykoosiosastolle. Oon niin usein tääl ja nyt ku tää osasto jakso on viel ollu niin pitkä. Verrattuna aiempiin jaksoihin ku oon saattanu olla vaan 3-5päivää. En taju et kui nyt tää paha olo vaan jatkuu.

Mä jollain osin tajuun et kui mun piti vaihtaa osastoo mut osa musta sanoo et ne vaan halus päästä musta eroon ja eivät jaksaneet hoitaa mua... Mua delegoidaan jatkuvasti eteen päin. Kukaan ei halu auttaa mua.. ehkä mua ei voi auttaa.

En olis halunnu vaihtaa osastoa. Pitää kaikki taas kertoo alusta ja kukaan ei ymmärrä mun vaivoja. En jaksais kertoo taas niitä vaikeita juttuja. Akuuttiosastolla muutama ihminen tiesi musta tosi paljon. Etenkin tulee ikävä N:ää. Sille pysty puhuu ja se yritti ymmärtää. Nyt ei oo ketään jolle pystyis puhuu. Kaikki on ihan vieraita. Ja en ees oikeen viel tiiä osaston tapoja.

Mut niin.. on ollu jotenki vaikeempi kausi. Ahdistaa ja kuuluu paljon ääniä.. ja nyt ne äänet on semmosii et jos en tottele ni ne tekee mul sitä kipuu sinne. Raiskaaja on ollu taas läsnä enemmän. Ja en tiiä onko se oikeesti täällä. Mut toi kipu mitä mul tulee tottelemattomuudesta ni sillon se mies ei ees oo tääl välttämättä. Äänet kans sanoo että jos syön tai otan lääkkeitä ni mun perheelle tapahtuu jotain pahaa. Lääkäri sano että se on hölmö ajatus... mut kun se ei oo ajatus. Se on täyttä totta. Mä oon kuitenki syöny ja mul on myöskin eilen ja edellispäivänä annettu injektiol lääkettä. Sen takii mul nyt sattuu sinne. Ja se on kova kipu. Ja tuo kaiken niin elävänä mieleen.

Oon viillelly taas. Useeseen kertaan. Se auttaa hetkeks ahdistukseen ja hiljentää ääniä.

"Et oo valmis siihen!"

Ei tuu mitään. Mä yritin kysyy kuntoutuskodin hoitaja T:ltä et millon olis hoitoneuvottelu, koska mun pitää päästä puhuu lääkärille. T oli sitä mieltä että ei oo tarvetta. Sanoin että en voi jatkaa enää elämää tälleen. Siitä T oli samaa mieltä, mut sen mielestä lääkäri ei voi auttaa nyt. En oo valmis minkäänlaiseen traumaterapiaan. "Sä et oo mikään tyhmä Sandra. Tajuut kyllä itekkin että et pysty semmoseen nyt. Reagoit liian vahvasti sellaseen". Puhuttiin siitä että tulee takapakkia. Mä sanoin että oon lukeanu siitä ja takapakkia tulee väistämättä. "En mä oo lukenu semmosta", T sano. Mä sanoin että alkuun tulee takapakkia joka tapauksessa ku niitä asioita alkaa avaamaan. "Niin alkuun. Niin tuleekin alkuun, mut sä voisit mennä tosi huonoon kuntoon jos nyt alkaisit niitä läpikäymään"..... I disagree!

Mä nimittäin näin A-pappia tänään. Me puhuttiin kaikkee mukavaa ja ei niin mukavaa. Ekan kerran raiskauksen jälkeen sain puhuttuu siitä...siis kerrottuu et mitä tapahtu. sanoin. Oonhan mä kirjottanu siitä, mut en KOSKAAN puhunu ääneen niitä juttuja. Tuntui kummalliselta kuulla ne. Mä niinku kerroin samalla itelleni, mitä oli tapahtunu, oikeesti. Se on tapahtunu mulle. Vaikka se mies sano, että sitä ei tapahtunu. Se tapahtu... ja se ei ollu mun syytä. Miks mun on niin vaikee ymmärtää sitä...

Ja siis oon sen takia eri mieltä T:n ja lääkärin kanssa siitä että en oo valmis traumaterapiean, koska se oikeesti autto ku sain sen yhenki jutun puettuu sanoiks ekaa kertaa. Mul tuntuu taas fyysisesti nyt kun kirjotan tätä. Semmonen outo tunne. Kädessä....

Sori taas tekstin sekavuus. Nukuin (taas) huonosti viime yönä, koska kokeilin olla ottamat stilnoctia. Mä siis oon ollu osastollakin tässä välissä... Ihan pari yötä. Ja vapaaehtosesti. Siel tehtiin vähän lääkemuutoksia. Stilnoct ja cisordinol tarvittaviin ja temesta listalle kolmesti päivässä. Mul on nyt siis lääkkeinä: Xeplion(injektio), Abilify Maintena(injektio), temesta, brintellix, levozin ja tarvittavina stilnoct ja cisordinol. Inhottavaa ku on niin paljon lääkkeitä, mut en pysy kasas ilman niitä. Mut niinku A-pappi sano, ni ei ne lääkkeet auta siihen syyhyn vaan pelkästään oireisiin. Pitäis päästä juttelee jollekki, mut kukaan (muu ku A) ei haluu auttaa mua....

Cisordinol on siis harhoihin. Se on ollu kans tosi hyvä lääke ja oikeesti vähentää ääniä. Mut kosketusharhoihin se ei auta. Niihin ei auta mikään. Puhuttii A-papin kanssa et mun kannattais käydä  gynekologilla niitten alapääkipujen takia. Mä ite sanoin sitä. Jos se onki joku fyysinen juttu. Tosin outoohan se olis että tulee ja menee aina olon mukaan, mutta mitään en sulje pois jos pääsen eroon siitäkin. En kyl tiiä pystynkö menee gynelle. Se on ihan kauheeta.. Ja ku viimeks ku olin siel ni se oli viel mies joka tunkeutu mun sisään. Inhottavaa :(

Mut joo.. ei mul muuta tänään.

se loppu nyt + salases uutta ja tärkeää

I shouldn't be doing this to myself. Mut en vaan pysty lopettaa. Oon liian heikko.... liian turta..... liian.... jotain. En ees tiiä mitä.

Mä en aio enää koskaan antaa kenenkään miehen satuttaa mua. Millään tavalla. Väkivaltaa on fyysistä mut on myös henkistä. Ne miehet jotka ei oo mua pahal koskenu, on satuttanu mua sanallisesti. Ei enää.. ei kumpaakaan. Se loppus nyt tähän paikkaan.

Edellis päivänä mä kävelin kaupungilla ja mua vastaan tuli kolme ihmistä. Yks nainen ja kaks miestä. Kaikki reilusti yli 30v. Se nainen huusi mulle että "onpas iso maha" Mä loukkaannuin hetkeks mut sit tajusin, et ne oli varmaan kehitysvammasia. Muuta järkevää selitystä en moiselle käytökselle aikuiselta ihmiseltä keksi. Joten jätin sanat omaan arvoonsa. Mut pakko myöntää... kyl se sattu...