Itkiskö vähän lisää?

Nyt se sit loppu.. Eilen oli viimenen kerta. Psyoterapiaa meinaan. Mua itketti välillä mut sain kyyneleet pidettyy pois näkyvistä. Olin kirjottanu psykoterapeutti A:lle runon ja kirjeen. Sen lisäks annoin pari kuvaa ittestäni. Toises olin joku 1,5v ja toises oli luokkakuvat(siis tietty yksityiskuvat) minusta 6-15 vuotiaana. Mul ei ollu varaa ostaa mitään mut A sano, et noi mitä annoin, oli parempia ku joku kaupasta ostettu tavara. :) Oli kiva kuulla...

Oli myös ihanaa kun me halattiin lopuksi, ku olin kirjeessä vihjaillu, et haluaisin. En oo koskaan ennen uskaltanu halaa A:ta. Ei muuten, mut jos A:sta tuntuu kiusalliselta. Kyllähän mä halaan toimintaterapeutti J:täkin melkeen aina kun me nähdään, vaikka se ei ees oo enää mun toimintaterapeutti. Mut nyt me halattiin A:nkin kanssa. Mä en olis halunnu nousta siltä nojatuolilta. Tuntu ku keho olis painanu tonnin. En meinannu pystyy, mut ku A sano: "helpottaako, jos halataan?" ni olo keveni. Se halaus tuntui hyvältä ja ei yhtään siltä, et A olis ollu jotenki vaivaantunu.

Olin koko hiihtoloman porukoiden luona. Nyt oon taas tääl yksin. Tai no on mulla Nelli ja K-siskoki on tulos pian viettää iltaa. Silti haluisin mielemmin olla porukoilla. Oon yksinäinen. Osa musta haluu itsenäistyä, mut osa haluu palata kotiin äitin luokse. Mut oon jo kohta 24v... eihän se sovi! Mun on vaan pakko tottuu tähän.

Huomen sossulle juttelee omahoitaja T:n kanssa. Mitäköhän siitäkin tulee. Stressaaaaaa. Mut on kiva ku huomen kuntoutuskodin ryhmässä lauetaan karaokee.. mun ehdotuksesta ;)

Kotiin

Pääsin pois osastolta. Oon nyt vanhempien luona ja maanantaina meen omaan kotiin Nellin kanssa. Mul tulee kotihoidosta joka ilta joku antamaan ilta lääkkeet, jotta ne ei jäis väliin ja sit olisin taas pian osasto kunnossa. Mua vähän jännittää, et miten pärjään yksin. Mul on varattuna kriisi paikka osastolla ens torstaihin saakka, jos tuntuu etten pärjää.. Saas nähä miten käy.

Äänet ei oo loppunu. En ees pyyä tarvittavia, koska en haluu osastolle. Jos ne aattelee, et en pärjää ku tarviin tarvittavia lääkkeitä.

Kohta tulee lasku sairaalasta. Saankohan taas seurakunnalta apua sen maksamiseen.

"En haluu, et se mies tunkeutuu mun reviirille" + salaises uutta

Kesä tuli ja meni. En oo kirjotellu pitkiin aikoihin. En oo jaksanu ja ei oo vaan kiinnostanut. Nyt aattelin kertoo taas vähän kuulumisii...

Kesän vietin porukoiden luona. En mitään erityistä tehny. Siivottiin muutava huone äitin loman aikana. Oli suhteellisen iso urakka. Ehdin käymään myös kesäteatterissa ja isovanhempien luona kahden kaverin kanssa. Meil oli tosi kivaa. Pelattiin lautapelei ja kaikkee. Paras peli oli ehdottomasti Harry Potter peli. Olin siinä tosi huono, koska oon nähny ne leffat ehkä kerran. Mut kaverit on nähny ja lukenukki ne useemman kertaa.

Nyt oon taas tääl omas kotona(eli tukiasunnolla). Lähes koko kesä ilman äänii, mut nyt ne on taas alkanu. Kuulen joka ilta "cut,cut,cut..." Ja eilen illalla äänet käski työntää veitsen leivänpaahtimeen. Vittu. Oon onneks kuitenki pystyny selättää äänet ja halut viiltää tai tehä muutakaan itsetuhoista.

Yks asia vaivaa... Ku mun psykoosityöryhmän omahoitaja T(jota nään viikottain) alkaa työskentelee jonku opiskelijan kanssa. Mul ei oo tavallisesti mitään opiskelijoita vastaan, mut tää on mies puolinen, Enhän mä pysty mitään puhuu ku se on paikalla. Ja sitte ku T on raahaamassa sitä jäbää mun kotiin. EN HALUA!

Juttelin psykoterapeutti A:n kanssa asiasta. Sanoin, että en haluu, et se mies tunkeutuu mun reviirille. A nappas tietty heti kiinni noista mun sana valinnoista. "Tiiätkö sä, mistä tä sun tunne johtuu?" Kyl mäkin heti tajusin, et mitä olin sanonu, mut kohautin vaan harteita. "Tä johtuu siitä, et suhun on tunkeuduttu ilman sun lupaa. Sun pitää kuitenki pitää nää kaks asiaa erillään. Ei tää miesopiskelija tunkeudu suhun vaan se tulee käymään sun kotona." jne jne... No joo.. kai ne vähän sekottuu keskenään. En tiiä....

Tänään sain kerrottuu tukiasunnon sijaistyöntekijälle N:lle, et äänet käskee viiltämään. Kerroin, et saan jonkunverran kontroloitua ääniä. Kerroin, et oon ehkä vähän yksinäinen. Vitsi N oli ihana <3 ahdistaa.="" alko="" aloin="" aluksi.="" autto="" en="" et="" hemmin.="" hengitt="" hengityst="" hoitajien="" ihan="" itteeni="" ja="" kaks="" kanssa="" kehotti="" kertaa="" kontrolliin="" lopulta="" m="" me="" menin="" menn="" minenki="" mua="" mut="" my="" n="" nii="" no="" onnistu.="" p="" pelaa="" pelattiin="" rauhallisesti.="" rauhottaa="" saanu="" sano="" se="" siel="" sikana="" sit="" tietoisesti="" tiloihin="" vaik="" voisin="" voitin="" yhteisiin="">
Mut joooo.. sori kilometripostauksesta, mut nyt meen nukkuu. Öitä !

Kotona taasen !

Vihdoinkin kotona osastolta. Pääsin oikeestaan jo tiistaina, mut nyt vasta jaksan kirjottaa :D Eihän siin menny ku yli kaks kuukautta....

Vointi on parempi ku aikoihin. Ei juurikaan harhoja tai vastaavaa. On mul joitain epäillyksiä vielä mut ne ei oo niin voimakkaita ku ennen. On ollu tosi kova ikävä kotiin. Tai no.. vanhempien luokse. Täällähän mä olen. Maanantaina olis tarkotus mennä omaan kotiin kokeilemaan et josko pystyis jo alkaa asuu ite....

Täs on tapahtunu kaikenlaista. Olin mm. kaks kertaa sisätautiosastolla ku mul todettiin eka munuaistulehdus. Sen takii olin kolme päivää tiputuksessa. Sit pääsin/jouduin takas osastolle ja olin siel about viikon ni sit jouduin takas sisuksille ja mul oli keuhkokuume. Olin 9 päivää tiputuksessa. Se oli ihan kauheeta. Kuume pahimmillaan 40.5... Sit ne ei saanu melkeen laitettuu mul kanyylii ku mul on niin syvällä noi käden verisuonet. Melkeen joka päivä piti laittaa uusi, ku se lakkas toimimasta. Ja kanyylin laittaminen SATTUU!

Mut muuten siirrettiin yhes vaihees taas toiselle osastolle. Nimittäin kuntoutuspsykoosiosastolle. En olis alunperinkään halunnu sinne. Onneks mun ei tarvinnu kovin kauaa olla siellä ku puhuin itteni ulos. Vähänks mä voisin väitellä itteni tohtoriksi. NOT! :D

Tutustuin osastolla moneen uuteen ihmiseen. Erityisesti jäi mieleen Si. Si on n. 30-vuotias nainen, jolla on kolme lasta. Se oli osastolla manian takia. Vaikkei sitä koskaan hyväksynytkään. Mut joo, Si on tosi kiva. Toisena jäi mieleen opiskelija Sa. Me ollaan nyt facebook kavereita, vaik se ei kai oo ihan sallittuu ;) Mut Sa on myös ihana.

Voisin kirjottaa viel vuoden, mut musta tuntuu et ei kukaan jaksa lukee niin pitkää tekstii, joten mmmmmmmmmmmmmmmo

ps. ostin uuden kännykän, nimittäin samsung galaxy s6 edge. Ihan sika hyvä puhelin! Jee!!!

pps. salasessa uutta!

Kotiiiiiiin(ehkä)

(Tänään on se päivä. Tää se päivä on..Pocahontaksesta) Juu eli tänään on se kauan odotettu hone! Mä en kestä enäää!! Pääsen tänään EHKÄ kotiin. Se on vaan ehkä, mut silti! Mul on mahdollisuus päästä kotiin!! Ihanaaaaa. Iik mua jännittää. Kahden kuukauden jälkeen on ihanaa palata kotiin. Vitsit ku ne päästäis mut. Sori et tää teksti pyörii nyt vaan tän yhden asian ympärillä. Mut tä asia on oikeesti mulle vielä isompi, ku saan tässä kerrottuu..

Viimenen viikko on ollu tosi hyvä. Siis voinnin kannalta. Ja oikeestaan muutenkin. Oltiin edellis ppäivänä huoltsikalla M-siskon kanssa ja eilen Krisse-siskon kanssa. Ja hauskaa oli, kummallaki kerralla. Pääsi vähän käsiks normaaliin sosisaaliseen kanssakäymiseen. Ja eilen juttelin myös mun parhaan kaverin c:n kanssa. Ihan niinku normaalit ihmiset. En niin ku niin kuullu enää tänne sairaalaan! Mä kuulun kotiin ja korkeintaan päiväyksikköön. Toivottavasti jos mä pääsen päivikselle, ni pääsisin sinne psykoosi osastolle, mielummin ku sinne toiselle, koska mä tunne ne psykoosipäiväyksikön työnekijät, ni tarttis taas tutustua uusiin hoitajiin ja alottaa kaikki TAAS alusta.

Kaikki on jo sanonu, et mä näytän paremmalta. Tai siis et mun parempi vointi näkyy ulos päinki. Mul on kuulmma ilmeikkäät kasvot ja oon muutenki aikalailla normaalimpi ja omaitsempi, ku esim kuukaus sitte. Mut kyl musta tuntuuki eriltä.

Mut nyt meen syömään, moikka

ps. Tulipas positiivis sävyitteinen teksti, onneks välillä näinki :)

MÄ. HALUUN. KOTIIN!

ei mul muuta

Hautajaiset

Eilinen oli tosi rankka päivä. Mä en enää ikinä haluu mennä hautajaisiin. Mä itkin koko toimituksen ajan. Se oli ihan kauheeta. Ku näin serkku pojat 13 ja 16 vuotiaat, jotka joutus hyvästelemään oman äitinsä, ja puhumattakaan sedästä, joka hyvästeli vaimonsa. Koko tilaisuus oli tosi dramaattinen.. Ja mä itkin ja itkin. Ja ahdisti niiiiin kovin, mut en tarvinnu tarvittavia

Illalla oli sit vähän kevyempi tunnelma kotona. Pelattiin M-siskon kanssa simssii.. Tai oikeestaan tehtiin vaan perhe, mut se oli ihan sika kivaa.

Täytyy viel sanoo, et vitutti sunnattomasti, et mä joutusin tulee takas tänne osastolle viel. Onneks pääsen tänään viel iltalomille. Sit täytyy venaa keskiviikkoon, et pääsen kotiin taas. Ehkä kokonaan. Nyt on menny niin hyvin, et kyl mä uskon, et pääsen kokonaan kotiin. Kokonaan on muuten tosi vammanen sana...

Ihanaa olla kotona! Vaikka onki sellanen yleinen pikku ahdistus koko ajan. Mut kyl mä pärjään tän kanssa. Ei se oo semmonen ahdistus, et tarvii viillellä tai mitään muuta semmosta. Oon oikeestaan melko onnellinen täällä kotona. Tekemistäki riittää, ei oo siis pakko olla koneella 24/7,, niin ku osastolla, ku siel ei kerta kaikkiaan ole mitään tekemistä!

Vieläkö pakkohoito jatkuu?

Huomenna on hone. Toivon niin kovin, et pääsisin pois täältä sairaaasta. Kotiin, ihanaan kotiin. Oon niin kypsä tähän täällä olemiseen ja kaikkeen mitä täällä on. Ja mitä ei ole. Toivottavasti pääsen ainaki lomille jo torstaina, ku perjantaina on sedän vaimon hautajaiset.

Voisin niin alottaa käymään psykoosi päiväyksikössä. En ees tarvii enää kokopäivästä hoitoa. Ja mun mielestä pakkohoidon kriteerit ei täyty enää.. En oo viillellykkään pitkään aikaan. Enkä muutenkaa totellu ääniä. Mul on jo turvallinen olo niitten kanssa. Eli pystyn elää harhojen kanssa. Paitsi kosketusharhat, mut ne ei varmaan mee pois millään lääkkellä tai millään.. Musta tuntuu et ne menee pois vaan jos niistä saa sanottua.
Tai en tiiä... Auttaaks serenase niihin... Vittu ku taas niin selkeetä tekstiä.

Pääasia nyt täs tekstissä on se, et mieestäni oon valmis menemään kotiin vaikka tänään. En tarvii enää kokopäivästä sairaala hoitoa. Mä vaan passivoidun täällä. Ääh tä on niin perseestä. Yks asia joka on sata prosenttisen varma, on se et jos ei tarttee olla pakkohoidossa, ni mä pakkaan kamat ja häippäsen. En siis todellakaan oo jäämäs vapaaehtoseen hoitoon.. EN TODELLAKAAN! Vaikee uskoo, et oon ollu nuorten ossalla 4kk vapaaehtosesti(tai no se muuttu kesken kaiken pakkohoidoks, ku jouduin lepareihin) Mut 4kk! Eli viel puolet lisää tähän?! No way!

Ihan vitusta

Ahdistaa! Haluun kotiin äitin luokse turvaan ja lämpöön. En pystyny olee kuvaryhmässäkään, ku ahdistaa niin kovin. Sain tarvittavat äskön.. Toivottavasti ne auttaa pian. Muuten en tiiä mitä tapahtuu.

Oma koti kullan kallis

Kirjotin eilen, että perhe on mulle tärkeä. Ja en nytkään väitä muuta, mutta perhe on myös kaikkein kauhein asia mun elämässä. Varmaan yks suurimmista syistä mun ongelmiin. Sillon joskus ihan kakarana mä olin jatkuvasti yksin. Olen kolme vuotta nuorempi ku mun nuorin sisko, joten en päässyt kovin usein mukaan leikkeihin. Viihdyin mä kyllä hyvin yksinkin, mutta olisin halunnut olla ”isojen tyttöjen” kanssa. Ja sillon joskus harvoin, kun mä pääsin mukaan leikkimään ”kotista”, mun rooli ei ollut kummoinen. Ja kun mä sanon näin, ni mä myös tarkotan sitä. Mun rooli oli parhaimmillaan piika. Joskus olin naulakko ja joskus patsas :D Sillon pienenä se oli vaan hieno juttu, kun pääsin mukaan ja nyt ”aikuisena” se vaan naurattaa. Mutta kuitenkin välillä tulee sellanen olo, että mua ei huolittu mukaan… Että mä olin jotenki turha ja viallinen. Vaikka kyllä mä tiedän, että mun siskot ei ajatellu sillon niin. Nykyäänkään mä en pääse siskojen mukaan kovin usein, ne ei varmaan kauheesti tykkää musta ku oon niin… tällanen.. Mut onneksi mulla on Markus. Vaikka meillä sitä ikäeroa vasta onki. 8 vuotta.. Mutta mä oonki (kuulemma) paljon ikäistäni lapsellisempi. Tätä sain aika paljon osastolla kuulla. Psykologilta ja lääkäriltä ja hoitajilta.. Se sit vissiin johtuu siitä, että ku mä olen opiskellut ja menestynytkin ihan hyvin ja samalla yrittäny olla ajattelematta tunteita ja vaikeita ajatuksia ja yrittäny sivuuttaa ahdistuksen, ni se on vieny niin paljon mun energiaa, että en ole ehtinyt kasvamaan henkisesti oman tasoni mukana. Mutta olen kuulemma tavallista älykkäämpi (ristiriitaista, jos multa kysytään)

No anyway. Nyt mul on semmonen tilanne, että olen siis toistaiseksi vielä alaikänen ja äiti ei anna mun muuttaa pois kotoa, mutta mä en voi asua enää kotona. Äiti sanoo, että niin kauan ku mulla on ongelmia, ni en saa asua yksin. Äiti on sitä mieltä, että mä en saa edes täysi-ikäsenä muuttaa pois kotoa, ennen ku olen ”terve”. No sitten kun mä olen 18-vuotias, mä saan päättää siitä itse, mutta nyt, kun mä olen vielä alaikänen, mun on pakko asua kotona, mutta mä en voi! Eilen nimittäin mun isä uhkaili mua väkivallalla. Mä en todellakaan pelkää sitä. On se mua monesti lyönytkin, sillon ku olin pieni, mut tää on nyt eri juttu. Ja niinku sanoin, ei ole kyse pelosta. Senkus vetää mua turpaan, en mä niin paljon pelkää fyysistä kipua. Kyse on alemmuuden tuntemisesta. MÄ VIHAAN KU MUA ALISTETAAN! Ja nyt mun on ihan pakko päästä pois täältä. Ajattelin silleen, että nyt ens viikon asun vielä täällä ja sit muutan kuukaudeksi isovanhempien luokse ja sit omaan asuntoon… Mä kyllä tiedän, että en pysty asumaan yksin. Mut en keksi muutakaan vaihtoehtoa.

RAIVOSTUTTAAA!!! Ihan niinku mulla ei olis tarpeeksi muutenkin! Vituttaa.. Mä meinasin eilen viillellä. Ahdisti niin paljon. Mut sitten mä miettisin, että en anna toisille sitä tyydytystä. En alistu jonkun takia viiltelemään. Mun ei pitäisi alistua edes tuntemaan ahdistusta tai raivoa, mutta mäkin olen vain ihminen.

Yksin laiturilla kesäyönä,
muistot sekoittavat pääni.
Miten pääsisin eroon,
näistä ajatuksista,
näistä valtavista tunteista,
ahdistuksesta.
Yksin laiturilla kesäyönä,
kyyneleet vierivät alas poskea.
Yksi keino auttaa aina,
kyyneleet muuttuvat vereksi.