Jee! Hyvii juttui!

Moimoi. Ihan jees fiilis. A-serkku on asunu mun luona viikon ja meil on ollu tosi hauskaa! Sit tääl asuu nyt myös pikku kisu. Hän on mun kummityttö.

Outoo vaan et en saa nukuttuu... Nukun sen 2-4 tuntii yös ja se edelleenkin tuntuu riittävältä. Intervallijaksolla oli vähän rauhallisempi olo mut nyt tuntuu ylienergiseltä. Osastolla oli semmonen pysähtymisen hetki. Joka meni jo ohi. Nyt voisin vaikka lentää kuuhun.

Me ollaan menos laivalle A:n kanssa. Jee! Ja eräs ihana henkilö on tulossa mukaan. En malta odottaa.

JEE!

Ja siis niin. Oon nyt käyny kuorossa joka viikko ja se on ihan parasta. Haluun että tänään olis jo torstai että pääsis kuoroon. Ja siis oikeesti! Saan laulaa o holy night biisin isossa kirkossa tapanin päivänä! Oo nice! Kivaa! Oon jostain 12-vuotiaasta lähtien haaveillu että saan laulaa just sen biisin, just siinä kirkossa. Jee ja kaikkee!

Elämä on vitun ihanaa!

Paljon uusia asioita. Uhka vai mahdollisuus?

Joo. Huomen on se palaveri. Toivottavasti ei näin paljon ahdista huomenna. Pitäis vissiin alkaa käymään jossain aspan ryhmäs. En tiiä pystynkö. Pelottaa. Äiti sano et on ihan ymmärrettävää, että pelottaa uudet asiat. Äitiikin kuulemma pelotti ku se vaihto työpaikkaa. Ja sano, et se menee ohi.

Mä itseasiassa juttelin vähän facen meses yhen naisen kanssa joka osallistuu just siihen samaan ryhmään. Se sano ihanasti, että on hyvä ilmapiiri ja kaikki otetaan lempeästi vastaan. Vähän houkuttais. Ne jutut mitä siel tehään, kuulostaa kivoilta. Jotain pelei ja karaokee sun muuta. Mut uudet ihmiset pelottaa. Aattelin ens viikon perjantaina yrittää jos sillon lauletaan karaokee. Ku se on mun mukavuusalueella ni se olisi hyvä keino alottaa. Kattoo nyt kuin käy.

Tän viikon to jatkuu kuoro. Sinnekkin olis tarkoitus mennä. Hitto ku kaikki on niin vaikeeta. Semmosetkin asiat jotka ennen on tuntunu hyvältä. Ja pe mennään K-siskon kanssa isovanhempien luokse. Ku porukat haluu kaksin keskeisen viikonlopun. 

Ja ens viikon maanantaina alkaa scit. Jos alkaa ja jos meen sinne. Vähän kuumottelee ja pe olis sit se ryhmä ja lauantaina A-serkun tuparit toisel paikkakunnal. Meen enon ja hänen vaimon, eli A:n vanhempien kyydillä. Toivottavasti siel ei oo paljoo porukkaa ja et ei oltais kauheen kauan. 

Aattelin täytellä ristikoita nyt. Tai pelata simssii.. Tai molempia. Kiitos hei.

Yölliset avautumiset

Ahdistaa taas niin pirusti.

Mä ja mun siskot jouduttiin aina lapsena tekee töitä että saatiin rahaa. Musta se on siis vaan hyvä asia. Meil oli siis ihan niit perus roskien vientii ja astianpesukoneen täyttöä yms. Mut sit me tehtiin myös semmosia töitä joita äiti toi sen töistä. Piikityksiä. Laitettiin semmosia ihme piikkejä joihinkin kelarunkoihin. 

Ja me ei siis saatu esim. vaatteita eikä mitään jos ei ite ostettu tienaamillamme rahoilla. Sain mä siis siskojen vanhoja vaatteita. Mut ei mitään uusia. Ja lelujakin vaan synttäreil tai jouluna ellei ite ostanu. Ja mä olin silloin siis 6v ku aloitin töiden tekemisen. Mut ymmärtäähän sen. Iso perhe.

Asiasta kukkaruukkuun.. Mua vähän harmittaa se ku olin seurakunnan lapsi- ja nuorisokuoroissa laulamassa ni mun vanhemmat ei koskaan tullu kuuntelemaan meijän keikkoi. Vaikka mul oli sooloja. Kyl ne sit alkoi käymään keikoil ku siirryin aikuisten kuoroon. En siis aina saanu ees kyytiä niihin vaan jouduin pyytää kuoronvetäjää kuskaamaan mua. Miks ketään ei kiinnostanut?

En lapsena koskaan tuntenut oloani hyväksi. Se varmaan johtu siitä että meil kotoon keskityttiin aina niihin epäonnistumisiin ja huonoihin asioihin. Harvoin kuuli kehuja ku vei kympin matikan kokeen vanhemmille. Mut ootas vaan jos oli seiska. Hyvä ettei turpaan saanu. Ja siis mul ei koskaan oikeestaan ollu sitä ongelmaa ku mun huonoimmat numerot alko kasilla. Ja niitäkin oli hyvin harvoin. Kyl ne arvosanat semmosta ysii kymppii oli. Tuli narsistinen olo ku kirjoitin ton.

Mut niin. En kelvannut semmosena ku olin. Miettikää mitä semmonen rääkki dieetti aiheuttaa pienelle 8-vuotiaalle. Tietenki rupesin vihaamaan itteeni viel kovemmin. Ja ku mähän siis lihosin ku olin päivät yksin kotona ku olin 6v. Vaikee kuvitella et siskon poika joka on nyt 6, et hän olis yksin kotona päivät pitkät. No kuitenki. Sillon mä lihosin ihan silmissä. Söin suruun ja yksinäisyyteen. Mä siis saatoin laittaa mikroon pelkkää juustoa ja sit ketsuppia siihen päälle. Ja mun isä syyttää mummaa mun ylipainosta. Koska hänellähän "ei" ole mitään tekemistä asian kanssa. Ainakin aika onnistuneesti sai mut vihaamaan itteeni.

Mä muistan ku olin 9v ja yritin puhuu enkkuu ääneen ensimmäisiä kertoja. Olin siis vasta alkanut opiskelee enkkua ja pärjäsin siinä tosi hyvin ikäisekseni. Ni muistan ku sanoin jotain jossa oli sana "red" ni mun isä alkoi nauraa ja matkimaan mua. Sanoin sen kai jotenki väärin. Jäi kyllä traumat. Meni monta vuotta ennen ku uskalsin taas puhuu enkkuu ääneen. Miten tämmönenki on jäänyt mieleen. Nykyään mä voin nauraa kun isälle ku se puhuu enkkuu ihan päin persettä. Sillon lapsena kuvittelin et se on hyvä puhuu enkkuu. 

Mua kutsuttiin pienenä aina porsaaksi. Joskus se ärsytti. Olin varmaan 6v ku kerran mua taas sanottiin porsaaksi. Sanoin että jos kerran oon porsas ni tappakaa ja paistakaa mut sit uunissa. Ja muistan elävästi että olisin sillon halunnut kuolla. 

Ku me oltiin siskojen kanssa kouluikäsii ni meil oli tosi epänormaalit päivällispöytäkeskustelut. Tiiättehän... Ku perhe kokoontuu yhteen syömään kerran päivässä ni normaaleissa perheissä lapset, ja miksei aikuisetkin, kertovat päivän tapahtumista. Että miten on koulussa menny and so on. Mut ei meijän pöydässä, ei. Me puhuttiin siitä mitä kukin on sinä päivänä puhunu meijän isästä. Ei jumalauta oikeesti. Kuinka täynnä itteään voi olla.... Ei se sillon tuntunut oudolta. Mut nyt ku sitä miettii ni eihän toi nyt kerta kaikkiaan voi olla normaalia. 

Ja siis näitä mun isän sekoiluja on paaaaljon lisää. Esimerkiksi ku mun siskoil ei vissii matikka sujunu. Mä olin sillon varmaan 6v eli en viel koulussa ku mun isä piti mun siskoille matikan tukiopetusta. Eihän se vittu pää osannut opettaa. Etenkin mun vanhimmalla siskolla oli vaikeuksia matikassa. K-sisko kävi siis erityiskoulun. Ni sit ku K ei oppinu niitä asioita ni mun isä rupes raivoomaan K:lle että: kyl sun nyt pitäis osata nämä laskut ku sun 6vuotias siskokin osaa. Sekös teki hyvää meidän suhteelle.

Ja kerran ku oltiin syömäs ja joku halus ketsuppia. Puristi pullosta ketsuppia ja siitä tuli semmonen jännä ääni ja sit joku meistä alko nauraa ja sano että ketsuppi pieras. Siitäkös meijän isä suuttui. Alkoi raivomaan ja huutamaan että se on Jumalan pilkkaa. Se huusi että pitää pyytää anteeksi Jumalalta. Normaalia.. Aina sai olla varpaisillaan.

Nyt taas vaihtuu puheenaihe. Mut siis mä olin lapsena aivan vitun surkee leikkimään. Muistan ku me pienenä leikittiin "leikeillä". Me siis kutsuttiin pikkuleluilla (siis semmoisilla kindermunasta tulleilla leluilla) leikkimistä että "leikitään leikeillä". Meil oli iso laatikollinen niitä ja me aina yksitellen valittiin sieltä yksi lelu niin kauan kunnes ne oli loppu ja sit leikittiin niil omil valitsemil leluil. Nii kummiski ku me leikittiin ni oikeestaan vaan M-sisko ja K-sisko leikki. Mä ja Krisse lähinnä katottiin. Mut mul oli oikeesti samalla omat salaiset äänettömät leikit niillä mun valitsemilla leluilla. Ne oli semmosia... Erikoisia. No sanotaan vaikka että isoisän tekoset oli niis mun leikeis suures roolis. Hävettää kirjoittaa tätä tänne. Ku jo sen ajattelu hävettää mua. Mut joo.. Semmosta. Ei kukaan ees huomannu niit mun leikkei. Tarvitsisin psykoterapiaa että pääsis avaa näit juttui. Näit ja viel sairaampia juttuja oli paljon mun lapsuuden leikeis ja muis toiminnois. Mut pidin ne hyvin salassa.

Pikku avautumiset taas. Kiitos. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti. Huomenna pitäis aspan hoitaja M:n tulla. Toivottavasti tuleekin tällä kertaa. Se on paras! 

Unkarin matka

Noniiiiin. Elikkäs niiin. Oltiin kuoron kanssa Unkarissa. Lähdettiin 7.6 keskiviikkona ja palattiin 12.6 maanantaina. Tai no, oltiin tiistaina yhen aikaan yöl mun kotikaupungis. Niinku kirjotin ni hauskaa oli, mut oli paljon huonojaki hetkiä. Ja kirjotan nyt pääasiassa niistä, koska en oo päässy niit oikeen avaamaan kellekkään ku en oo kehannu kertoo et oon tämmönen luuseri.

Ensin vähän taustatietoo: Meit lähti reissuun yhteensä joku 25. Melkeen koko kuoro plus soittajat ja yks solisti joka ei kuulu oikeesti meijän kuoroon. Mä oon meistä kaikkist nuorin. Must seuraava on vissiin 32v ja siit seuraava kai 38v. Ja mä oon siis 24v. Loput onki aika vanhoi ja vanhin on yli 70v. Me oleiltiin kolmes kaupungis. Ensin kaks yötä hotellis yhes kaupungis ja sit yks yö hostellis semmoses pikku kyläs ja vikana kaks yötä Budapestissa. Me oltiin nois kahes ekas majotukses kolmenhengen huoneis mä, P ja M. Ja sit Budapestis oltiin kahestaan P:n kanssa. Tutustuin lähemmin moneen henkilöön, mut P oli ihanin. Ilman sitä en olis selvinny koko matkasta! Se oli mun vara-äiti. Musta pidettiin hyvää huolta koko matkan ajan. Kaikki aina kysy et: "Eihän Sandra oo jääny yksin mihinkään" ja semmosta. Se tuntu hyvältä, ku tiesin et ne välittää. Myös mun alkoholin käyttöö valvottiin mut siitä myöhemmin lisää. Nyt asiaaan ---->

Vaikka musta pidettiin hyvää huolta, ni sattu heti alkuun pikku äksidentti. Nimittäin ku lentokonees me oltiin ihan hajapaikoil ni mä olin yksin siel aika peräl. Ku lentokone laskeutu Budapestiin ni se mun vieres ollut tyttönen jäi viel oottaa et melkeen koko kone oli tyhjä ennen ku se lähti menee ja mä en päässy siis pois siit ennen sitä ku olin ikkunapaikal. Sit ku pääsin pois koneesta ni kaikki oli hävinny johonki. Mä olin kauheen ihmispaljouden keksel ihan keskenäni. Siin kelle tahansa iskee paniikki, ni voi vaan kuvitella millanen olo mul oli ku oon muutenki niin herkkä. Mä vaan paruin siel. Sit kokosin itteni ja onneks löysin englanninkieliset opasteet laukkujen palautukseen. Tulin semmoseen isoon huoneeseen mis ei ollu melkeen ketään ja siin oli ovet toiseen huoneeseen. Mä näin niist ovista, et jos niist kerran astuu sisään ni ei pääse takas enää sinne puolelle. Mietin et onkohan muu porukka siel. Kävelin edes takas sitä huonetta ja sit näin ovesta yhen kuorolaisen joka viitto mut sisään. Mä selvisin! Se oli kyl ihan kauhee kokemus. Sit piti viel esittää muille että en ollu kauheen pahasti säikähtäny. Kysyivätkin multa että hätäännyinkö. Vastasin kyllä että joo, mut yritin pidättää itkua..

Sit tuli joku kolmen tunnin bussi matka toiseen kaupunkiin. Se oli kyl kiva matka. Laulettin ja juteltiin ja naurettiin.

Ekana iltana, ku me mentiin pienel porukal vähän iltaa istumaan, mä tutustuin punaviiniin. En oo siis aikasemmin oikeen tykänny siit, mut ku tilattiin porukalla muutama pullo ni join sit sitä ja tykästyin. Join vähän liikaa. Me käppäiltiin sit aika myöhään hotellil. Mä kävelin vähän siksakkii ja puhuin paljon.... liikaakin.... Nimittäin ku P sano ihan läpäl jotain et: "Mä katoin et tuol oli (en nyt muista että mitä, mut sovitaan vaikka että ihminen), mut se oliki vaan harhaa" ja naureskeli. Ni sit mä sanoin sille että: "No sullakin on näköjään skitsofrenia niinku mullakin. Mulla on paranoidinen skitsofrenia". P oli vähän hämillään. Ei varmaan ollu varma et heitänkö huulta vai oonko tosissani. Sit vähän matkan päästä mä sanoin sille: "Kiva ku se pappi kysy multa että missä mä oon töissä vai opiskelenko ni mun oli pakko valehdella sille et etsin töitä, koska en viittiny kertoo sille totuutta. Oikeesti mä oon eläkkeellä koska mul on skitsofrenia," (Taustatietona sen verran et oltiin paikallisen seurakunnan järkkäämäl illallisel oltu aiemmin ja pappi istu meijän pöydäs ja kyseli kaikkee meiltä). Sit P vastas siihen et: "No se oli ihan hyvä vastaus jos ei halua kertoa tollasesta asiasta." Mä sanoin: "Nii.. emmä kyl tiiä et kui mä sullekkaan kerroin, sori." Sit P vastas: "Eiku ihan hyvä että kerroit, ni tiedän sit jos tulee jotain."

Ja tuli kans. Nimittäin ku päästiin hotellil ni johan alko äänet kiusaamaan. "Tapa ittes tapa ittes tapa ittes...." "Miks et ottanu niitä teriä mukaan, sun pitää viiltää. Oot ihan tyhmä ja huono.........." jne jne. En nyt tarkkoja sanoja muista mut tota luokkaa kuitenki. Mä pysähdyin totaallisesti. P kysy et mikä mul on. Sain vastattuu et kuulen ääniä. "Onko ne hyviä vai pahoja ääniä?" "Pahoja" "Mitä ne sanoo?" "Ne käskee vahingoittaa itteeni", mä vastasin poissaolevana. "Nyt et kuuntele niitä! Ei sun pidä vahingoittaa ittees! Sä oot niin ihana ihminen. Ja sul on niin kaunis lauluäänikin." Sit P alko laulaa mul yhtä lauluu jossa lauloin joskus sooloa. Sit sitäkin alko itkettää ku sil tuli ikävä sen kahta pientä poikaa, joille se kuulemma laulaa tuutulauluks just sitä kyseistä biisiä.

Mä yritin siin sit vähän ajan pääst jakaa lääkkeit dosettiin, mut ei se meinannu onnistua. Ku olin sit saanu jaettuu lääkkeet kauheista vaikeuksista ja äänistä huolimatta (jotka on muuten alkanu tekee joka lääke jaon yhteydes, riippumatta olosta, sitä et ku yritän laskee ni ne sanoo numeroita ihan sekavas järjestykses), ni menin mun pedille istumaan. Olin siis yhä humalassa. Sit aloin selittää P:lle ja M:lle mun sairaudesta ja sen puhkeamisesta: "Mun sairaus diagnosoitiin ku olin joku 22v, mut mä luulen et mul on ollu se jo 18 vuotiaasta saakka. Mä aloin meinaan oireilla aika pian sen jälkeen ku yks mies raiskas mut ku  mä olin 18 vuotias. Ja sit mul on myös seksuaalista hyväkskäyttöö lapsuudes joka altisti sairauden puhkeemiselle." Sit P tuli halaa mua ja alko taas itkee. "Ei tommosta sais tehdä kellekkään. Mä en siis voi ymmärtää sitä et tehdään pahaa toisille" se sano ja jatko: "Kauheita asioita sä oot joutunu kokemaan. Toi on siis kauheinta mitä toiselle voi tehdä. Sehän vie sulta itsemääräämis oikeuden ja ihmisyyden. Tää on niin väärin" Se sit istu mun vieressä ja halas mua ja sit M tuli halaa toiselt puolelta. Sit me mentiin nukkuu. Seuraavana aamuna kauhee krapula ja morkkis. Pyysin avautumistani anteeksi mut sain vastaukseks että: "Ei sun tommosta tarvii pyytää anteeks. Kiitos luottamuksesta kun kerroit. Ei varmaan oo helppo puhuu tommosista asioista. Oot tosi rohkee" ja semmosta....

Siel juotiin joka ilta, mut ton ekan illan jälkeen P alko vähän vahtii mun juomisii ku huomas et mul ei tuu itelläni rajaa vastaan ja ku on viel noi lääkkeetkin ja sit se vahtiminen levis ympäri kuoroo ja koht kaikki laski mun viini laseja. Sit mä otin seuraavana iltana vahingossa epähuomiossa lääkkeet viinilasillisen kanssa ja sit kyl lensi laatta, vaikken kovin paljoo juonu.

Sit vaihettiin kaupunkia. Mentiin semmoseen pikku kylään. Siel päästiin laulaa linnaan. Se oli siistii. Sit sen linna esiintymisen jälkeen oli viini illallinen. Käveltiin semmost ihme metsäpolkua joku  kaks kilsaa johonki viini mestaan jossa oli viini kellari. Siel oli ulkona vastassa talonväki joka tarjos jotain väkevää juomaa alkuun. Mä ehtisin haistelemaan sitä, mut sit kuoronjohtaja K tuli sanoo mulle: "Sandra, älä juo sitä. Se on liian väkevää" Ja mä tottelin.

Siel kellaris maisteltiin puna-, valko- ja roseviinejä. P sano ihanasti mulle et: "Maistiainen on sit tän verran" ja näytti n. kahen sentin välii sormilla. Se oli aika söpöö. Ja mä tottelin. Maistiaisten jälkeen mentiin syömään ja tarjolla oli viiniä niin paljon ku vaan jakso juua. Mä olin sit jo pari lasillista juonu ja sit P tuli sielt jostain toisest päästä isoo pöytää kuiskaamaan mulle "Ja toi on sit Sandra ihan viimenen lasillinen" Mä yritin väitellä itelleni viel yhtä lasillista, mut P vastas vaan: "Sandra ei! Ja tätä väittelyä mä en häviä!" No emmä sit ottanu enempää. Vaikka olisin halunnu. Kännissä on niin paljon kevyempi ja sosiaalisempi olo.. Ainakin nousuhumalassa...

Siel oli aika paljon porukkaa ja mul oli koko ajan oikeestaan ollu vähän semmonen ahdistava olo. Mä yritin olla. Sain syötyy alku-, pää- ja jälkiruoat, mut sit alko ahdistaa tosi kovin ja aloin kuulla ääniä. "Ne haluu tappaa sut.." ja sitä rataa. Mun oli päästävä pois sieltä. Lähin ulos yksin. Siel oli tosi pimeetä. Kelloki oli jo paljon. En tiiä kauanko istun siel ulkona yksin äänien keskellä ku P tuli sit sinne ja sano: "Ethän sä loukkaantunu?" Mä sanoin että kuulen taas ääniä. "Mitä ne nyt sanoo?" "Ne sanoo, että kaikki haluu tappaa mut." "Sandra ei täällä kukaan halua tappaa sua. Sä oot ihan turvassa meidän kanssa." En muista oikeen et mitä mä selitin siinä, mut jotain mä sanoin, että mun pitää tappaa itteni ja P sit tietty kielsi. Sit P sano, et mennään takas sisään. Mä sanoin että en voi tulla sinne enää. Porukkaa alko muutenki olee loppusanoja vaille valmiita lähtemään hostellille ja P otti mua kädestä kiinni ja talutti mut sinne ovensuulle. Se kuiskas mulle "Mä suojelen sua". Me sit kuunneltiin siin oven suussa ne loppukiitokset ja sit lähettiin käppäilee porukalla. Mä en aluks pystyny melkeen lähtee. Oli pilkko pimeetä ja täysin tuntemattomat kolme kilsaa edessä. P sano mulle: "Nyt ei voida Sandra jäädä tänne, ku me eksytään muuten muusta porukasta." Sit P otti mua taas kädestä kiinni ja me käveltiin koko matka käsikkäin. Ja mä selvisin taas. En kuollukkaan vaikka olin ihan varma et joku aikoo tappaa mut. Mettisin jo sitä et en nää äitii enää koskaan.

Noi oli ne pahimmat sattumukset. Kyl muutenki kuulin ääniä tosi usein, mut ne ei silleen vieny voittoa aina...

Oli tos reissus sekin viel et ku mä oon tämmönen läski luuseri paska ni mä en jaksanu lähtee joka paikkaan ees mukaan ollenkaan. Mul on niin huono kunto ja nukuinkin niin huonosti etten jaksanu lähtee heti aamusta mihinkään. Laulamassa tietty kävin aina kun konsertti oli. Vaikka oli sit pitkä kävely matka esiintymispaikalle. Mut muuten en jaksanu muun porukan mukana oikeen kulkee. Paitsi illalla. Joinain iltoina mentiin pienemmän porukan kanssa laulaa jonnekki keskelle kaupunkia esim. finlandia hymniä neli äänisesti. Se oli kivaa.

Käytiin myös syömäs tosi hienossa ravintolassa. En oo ennen ollu semmoses. Mä katoin mallii koko ajan muilta ei mitä pitää milloinkin tehä :D ja oli hyvää ruokaa ja elävää musiikkia. Viulisti tuli soittamaan mun korvanjuurelle silleen hienosti :)

Sit tultiin kotio ja lennot meni kumpaankin suuntaan hyvin. Halasin P:tä ja kiitin kaikesta ja sit mun oli viel pakko laittaa viesti P:lle seuraavana päivänä. Se meni näin:

"Kiitos matkaseurasta ja huolenpidosta. En olis pärjännyt ilman sua! Oot niin herttainen ja äidillinen ihminen. Teit mun matkasta paaaaaljon paremman. Ja anteeks jos olin taakaks. En kyllä unohda sitä että kävelit mun kanssa käsikkäin sen kolme kilometriä vaikka melkeen muuta en siitä hetkestä muistakkaan...."

Ja vastauksena sain:

"Kiitos itsellesi, olipa hienoa tutustua sinuun! Mun mielestä pärjäsit upeasti, vaikka matka varmasti olikin sulle tosi rankka. Ihanaa, että annoit mun auttaa, ja että niin rohkeasti kerroit taustastasi ja sairaudestasi, se vaati todellista rohkeutta. Et selvästikään kaikesta huolimatta ole menettänyt uskoa ihmisiin, sen ansiosta sä kyllä selviät mistä vaan! Anna vaan sen sun kauniin hymyn tulla useammin, sitä on niin kiva kattella :)"

P on niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin ihana ihminen!

Mut siis täs nyt oli negatiivisia asiaoita. Siel tapahtu paljon hyvää ja ihanaakin mut mun oli päästävä purkamaan joitain asioita ulos systeemistä.... Kiitos!

Unkaris kuoron kanssa

Tulin maanantaina kuoron unkari reissulta. Reissu meni kohtalaisen hyvin mut ei ihan suunnitelmien mukaisesti. Pelkoja ja ääniä oli paljon mut onneks oli ihania ihmisiä ympärillä ! Voisin huomen kirjottaa reissusta tarkemmin jos muistan...

Yliannostusdraamaa

Semmonen eilinen...

Heti aamusta pää oli täynnä paskaa. En löytäny ulospääsyä. Niinpä vedin levozin 50mg:tä joku 10kpl ja päälle liköörii ja siiderii mitä kaapista löyty. Oli pakko vähän tyhjentää päätä. Mul oli kesältä jääny levozonki ku olin lopettanu itte omia aikojani lääkkeitten syönnin.

No olin sit vähän humalas ja muutenki sekava lääkkeitten takii. Menin silti kuntoutuskodin asukasinfoon jonka jälkeen on dosettien jako. Asukasinfossa kerrotaan viime viikon kuulumiset ja tulevan viikon suunnitelmat. Kuntoutuskodin hoitaja T katto alusta asti mua kummallisesti. Sain jakaa lääkkeet siinä asukasinfon alussa ja ku T kysy multa jotain ni mun vastaukses huomas et oon humalas ku puhe sammalsi.

Siin vaihees T ei viel sanonu mitään mut sit ku tuli mun vuoro kertoo kuulumisii ni T sano vaan et: "Sandra, ooksä vetäny jotain?" Kysyin et kuinnii. "No ku sä vaikutat vähän sekavalta." Mä en vastannu mitään. Sit T sano: "Nonni jätetään Sandra välistä ja mennään seuraavan vuoroon.

Kun asukasinfo loppus, T käski mua jäämään siihen. "Tiesiksä että täällä on kielletty olla päihtyneenä yhteisissä tiloissa?", T sano. "En mä oo mitään ottanu", koitin sanoo. "Kyl sä nyt selvästi jotain oot ottanu. Sandra ootko sä humalassa?" Nousin ylös tuolista ja kompuroin. "Eli oot", T sano. Sit se sano et soittaa mun äitille. Luuli siin vaihees et olin vaan humalas. Mä kielsin soittamasta äitille koska tiiän että se ei jaksa enää näitä ylimääräsiä juttuja ku niitä muitakin on jo tarpeeks. "Kyl mun nyt on soitettava sun äidille", T sano. "Sul on vaitiolovelvollosuus ja mä oon täysi-ikänen. En halu et soitat äitille!" "No sit mä soitan ambulanssin. Mitä sä oot vetäny?" Kerroin mitä olin ottanu ja T huolestu ku kuuli lääkkeistä.

En oo ihan varma mitä siin tapahtu sitte koska meinasin sammua sinne sohvalle. Vähän ajan päästä tuli ambulanssi. Kello oli jo kymment yli neljä ja T:llä loppu työaika neljältä. Siin sit otettiin verenpaine, sokeri, kuume, puhallutettiin ja katottiin pupillit valolla. Ne anto mul lääkehiiltä ja hyi vittu se oli pahaa. Niit oli kolme ensihoitajaa joista kaks kuulemma muisti mut aikasemmilta kerroilta. Toinen niistä oli mies joka oli just pari viikkoo sitte viemäs mua osastolle....

Sain onneks hakee kotoota laukun.. mut en saanu mennä sinne yksin vaan amppari kuski tuli mun kans. Ne luuli et olin yrittäny vahingoittaa itteeni vaikka todellisuudessa halusin vaan pään sekasin. Sit lanssiin ja ensiapuun. Pääsin sängyl makaa onneks koska väsytti. Semmonen määrä levozinii... väsyttää. Sit muhun laitettiin jotain sydänkäyrä seuraus juttuja ja sormeen se syke/happisaturaatio mittari.

Mut vastaanottanu hoitaja oli yks vitun ärsyttävä venäläinen nainen. Se rupes raivoo mulle ku kysyin et kuin pitkäks aikaa mun pitää jäädä sinne. "Ainakin huomiseen asti tarkkailuun!", se huusi. "Ja tää on semmonen juttu että jos lähdet menemään ni poliisit tuo sut takasin. Joten kannattaa suostua yhteistyöhön", se mesos vaikka en ollu sanonu sanaakaan. "Koska nään lääkärii?", mä kysyin. "Se ei yhtään nopeuta sum pois pääsyä. Oot tarkkailussa ainakin huomiseen saakka. Kannattaa vähän miettiä ennenku rupee pelleilemään lääkkeitten kanssa. Ymmärräksä että sä olit ottanu lääkettä liikaa?! Sillon joutuu tarkkailuun." Mua vitutti nut purin vaan huulta koska en halunnu tehä mitään kohtausta.

Parin tunnin päästä tuli lääkäri. Nuorehko mies. Tosi mukava. Se kysy että oliko tarkotus vahingoittaa itteeni. Kerroin miten asiat oli. Lääkäri sano sitten että syke on liian korkee. Leposyke oli joku 150. Eivät voineet senkään takia päästää mua vielä. Lääkäri sano et soittaa myrkytyskeskukseen ja kysyy et kauan pitää olla tarkkailussa. Se tuli vähän ajan päästä takasi. Kello oli silllon kuusi illalla. Lääkäri sano että pitää olla tarkkailussa 10-15tuntia. Mä sanoin että en voi jäädä yöksi. "No mä tuun vähän vastaan. Pääset lähtee puolen yön aikaan jos syke on laskenu." Vitutti mut oli pakko jäädä. Lääkäri kerto että olin ottanu neljäs osan siitä määrästä et joutus teholle. Sit lääkäri lähti.

Mul mitattiin taas verensokeri. Se oli 3.9. En ollu syöny mitään koko päivänä. Pyysin syötävää ja sain leivän ja jugurtin. Jäi nälkä mut oli pakko kestää. Nukuin sit hetken ja sit en valitettavasti saanu enää unta. Oli ihan vitun tylsää vaan maata sängyl. Laskin tuntei et koska pääsen pois. En alkuun uskaltanu käyttää kännykkää ku mua pelotti et akku loppuu. Sit oli enää kolme tuntii jäljellä ja akkuu 49 prossaa ni aattelin et what the heck. Mä katoin elisa viihteeltä simpsoneit ja muuta paskaa ja aika meni sit paljon nopeemmin.

Siin sit viel mitattiin verenpaine ja sokrut ja sit puol tuntii piti viel venaa. Sit pääsin kotiin. Menin taksil ja mua pelotti ihan vitusti. Se matka meni kuitenki ihan hyvin.

Yöllä en nukkunut juurikaan koska en saanu dosettii eli en saanu iltalääkkeitä.

Tänään aamulla T tuli mun oven taakse ja pyys mut juttelee yhteisiintiloihin. Menin. Mua pelotti ihan sikana et se haluu heittää mut pihalle ja kyl sitäkin aihetta sivuutettiin. "Onkohan tää paikka tarpeeks tuettu sulle?" T oli soittanu mun poli omahoitajalle ja ne oli sopinu kaikenlaista mun pään menoksi. En saa enää dosettia itelleni vaan mun pitää hakee kerta-annokset päivittäin yhteisistä tiloista. Paitsi viikonloppuna ku meen porukoille. Sillon saan dosetin. Sit me juteltiin T:n kanssa pitkään. Se oli sitä mieltä et mun skitsofrenian negatiivisena oireena masennus on nostanu päätään ja et sitä pitäis ehkä lääkitä. Kerroin että en halu mennä kuoromatkalle Unkariin kesällä. Sanoin että en oo nukkunu koko yönä. Juteltiin myös sosiaalistentaitojen ryhmästä johon mun piti osallistuu. Mun polihoitaja oli sanonu et se oltiin peruttu koko ryhmä koska ei ollu tarpeeks osallustujii. Se oli valehdellu mulle koska täält kuntoutuskodistakin on joku siin ryhmäs ja se on alkamas. Mua ei kai vaan haluttu siihen. En tiiä.

Mut joo... sori tekstin sekavuudesta. Oon tosi väsyny ja silleen. Pitäis tänää siivoo mut en jaksa. Koutan nyt nukkuu vähän.

ahdistusta ja viinattomuutta

Heräsin viime yönä kahelta ja en saanu enää unta sen jälkeen. Nukuin siis joku 2-3 tuntia, joka on mulle ainakin liian vähän... Ahdisti tosi kovin. Menin aamulla yhteisiin tiloihin jakamaan lääkkeet. Kun se oli tehty, jäin hengailemaan sinne hoitajien kanssa. Siellä on lukitussa kaapissa takavarikoituna mun viina pullo. Pyysin saada sen takas itelleni.
"Miks?"
"No ku mä haluun sen."
"Mitä sä sillä meinaat tehdä?"
"Haluun juoda sen."
"Ai haluut nyt vetää päiväkännit?"
"Joo"
"No en mä voi sitä sulle antaa"
"Miks?"
"Sul menee niin paljon lääkkeitä, että se ei oo kauheen turvallista"

Mä siinä sitten intin vastaan jonkin aikaa...

"Etkö sä muista mitä viimeks tapahtu?"
"Muistan, mut jos en juo sitä kaikkea kerralla."
"Ei käy. Me voidaan keskustella siitä sitten ku oot menossa vanhempien luokse. Kysyy vähän äitis mielipidettä."
"Haluisin muistuttaa, että mä oon aikuinen ihminen..."
"Niin mutta täällä ei ees saa juoda."
"Kyllä mä nyt omas kämpäs saan juoda!"
"No periaatteessa juu, mut mulla ei oo nyt aikaa valvoa sun vointia ku oon täällä yksin tänään. Eli en anna pulloa sulle nyt!"

Ärsytti ihan sikana. Olis ollu kiva vetää överit ja päästä eroon ahdistuksesta, mutta ei. Kuntoutuskodinhoitaja T kehotti mua menee nukkuu. Koitin, mut en saanu unta.

Meen ens viikon torstaina Viroon kuoron kanssa. Sain kaikki lääkkeet ja ne on nyt täällä mun hallussa. T vähän mietti, et uskaltaako antaa ne mulle ku olin aika ahdistunu. Mä kuitenki lupasin, että muhun voi luottaa, mut pakko myöntää salaa, että tekis mieli vetää ne kaikki ja vaipua iki uneen. Mutta ei! Haluun voittaa taas! I can do this!

Anteeks että elän. oikeeesti.... en haluais mut oon liian pelkuri et tappaisin itteni...

En tajuu itekkään tätä tekstii kunnol mut nyt en pysty parempaan

Vittu vittu vitttu!!!! Mul oli laulu keikka kuoron kanssa keskiviikkona... Mul oli kolmes biisis soolot. Mun isä kuvas sen konsertin ja mä katon sitä nyt. VITTU! Ekakski: näytän joltain tuhat kiloselta. Siis kyl mä tiiän et mun bmi on sairaalloisen lihava, mut en ajatellu et näytän niin jäätävältä. Tänään terä heiluu. Mul tuli heti semmonen olo et pakko päästä viiltelemään. Nyt en oo tarpeeks vahva. Pakko viiltää, ihan pakkopakkopakko......

Ja sit ton ulkonäköseikan lisäksi mä kuulostan ihan kauheelta. Se ei kyl tullu niiin valtavana yllätyksenä... Ainoo vaan et ihmettelen et miten kaikki sano et se meni hyvin.. Oon nyt niin vitun rehellinen itelleni.. Tää laulu juttu ei oo mun huono itsetunto joka puhuu(eikä kyl toikaan ulkonäkö juttu) Koska mä tiiän et se on totta. Mä EN osaa laulaa.. Miks kuoron johtaja antaa mul sooloja........ En ees ite pyytäny niit ku ne tarjottiin mulle... :( Ottaa päähän niin vitusti.

Oon 90% varma et tänään viiltelen. Emmä jaksa enää. En jaksa taistella äänii vastaan ja pakko päästä kostaa itelle noi mun viat. Vittu ku ei oo mitään millä viiltää.. Jonku ihan perus veitsen kans.. Silleen myös äänet hävii.. Ainakin hetkeks.

Äänien lisäks mul on halluja ja nyt vähän harvemmin ollu kosketusharhoja. Mun elämä on perseestä. Mä kysyin mun oma hoitajalta et onko mulla skitsofrenia. Se sano, et siitä pitää puhuu läääkärin kanssa. Ei siis kieltäny.. pelottaa sekin. Mun siskolla on skitsis, ja se on perinnöllinen sairaus joten meijän geeneis on alttiutta sairastuu siihen. Mul on parin viikon päästä hone.. saas nähä mitä sielki sit sovitaan....

Kaikkien psyykkisten ongelmien lisäks meil on kauhee rahapula. Auto vietiin korjattavaks ja siit tulee maksettavaks 2500 euroo. Vituttaa sekin.. ja ahdistaa.. en olis halunnu kuulla tota hintaa. Mä alan aina stressaa. Ja ku en voi ite tehä mitään asian hyväks. Pelkään et joku viel joutuu linnaan näitten velkojen takii. :( pelottaa ihan liikaa...

Jos saisin siitä viiltelystä voimaa taas jatkaa vähän aikaa..

ei oo otsikkoo

Ei sit vittu.. mikään ei taas mee mun tahdon mukaan... no millon meniskään............................ Vituttaa ihan sikana. Enkä mä jaksa sitä scit ryhmääkään. mut kai mun on vaan pakko yrittää.

Yks hyvä juttu. Oon alottamas netti riparin ja vaihdan ortodoksista luterilaiseksi. Mä vaan koen et luterilaisuus on enemmän mun juttu. Ku oon siin kirkkokuorossaki..

Mut nyt takas siihen vitutukseen. Ei herranjestas mua vituttaa :D
















äääääääääääääääääääääääääääääääääää!

Pitääkö ihmiset mua ylimielisenä?

Mul tuli mieleen semmonen tapaus ku olin viel nuorisokuorossa lauleskelemassa ja meil oli joku yhen yön "leiri" ja siel oli kaikenlaisia tutustumis leikkejä. Kuorossa oli aika paljon uusia laulajaia, joita en tuntenu ollenkaan. Siel oli myös yks semmonen olisko ollut 14-vuotias tyttö. Mä olin aina luullu et se oli ylimielinen, mutta leikkien aikana tajusin et se oli tosi tosi ujo ja siks ei puhunu, muutaku omille kavereille. 

Oon ruvennu miettii, et pitääköhän ihmiset mua ylimielisenä, kun oon niin ujo. 

Hammas parka

Tuntuu et kaikki menee pieleen.. Tietsikan näyttö paskoo(kaikki mustat kohdat näkyy punasena -.-) VituttaaKKO?! Ja mun hammas lohkes, vaikka just kävin hoidattamassa sen ja siihen laitettiin väliaikanen paikka. Ja mun toinen korva ollu maanantaista lähtien lukossa. Kävin tänään hoitajalla puhdistuttamassa sen. Se tuntu oudlta, ku sinne laitettiin kauheella paineella vettä.

Olin eilen kuorossa. Ahdisti niiiin kovin. Meinasin jo lähtee menemään, mut sit päätin , et minähän en lähe mihinkään ennenku kuoro loppuu. Ja niin mä sit istuin ja koitin laulaa koko sen puoltoista tuntii. Mun teki niin mieli viiltää. Mut en aijo enää koskaan. Oon päässy näin pitkälle ilman, joten ei se tarve voi olla niin suuri. Ku kerran oon pärjänny ilman viiltelyä. Tätä on vaikee selittää... Mut siis yksinkertaistettuna mä voin paremmin, ku sillon ku viiltelin. Oon nyt huomannu sen. Vaikka pahoja oloja, viiltely halua, flash backeja, pelkoja ja ahdistusta tuleekin vielä.

Meen taas hammaslääkärille tänään klo 15 :/

Oon vähän huolissani mun raha tilanteesta. Kuntoutustuki/eläke tuli 7.10 ja sitä on koitettu jatkaa. Outoa, että hakemukset ja b lausunnot sun muut on laitettu jo kesäkuussa ja vieläkin se on käsittelyssä. Soitin sinne ja ne sano, et ne laittaa kiireelliseksi sen. Mut siel on varmaan kaikki kiireellisinä, joten en usko et se auttaa mitään... :/

Puhuttiin eilen psykoterapiassa mun pois muuttaamisesta. Siis omaan kotiin. Yleensä hoitajat/lääkärit painostaa mua muuttamaan pois, mut A ei ikinä. Ja se olin mä joka siitä alotti puhumaan. Mä kerroin, et rakas muuttaa mun kotikaupunkiin EHKÄ ens kesänä. Ja me tod näk muutetaan heti yhteen. Sanoin, et haluun sitä ennen asua yksin, ettei suoraan äitin sylistä M:n syliin. Tarviin sen itsenäistymis vaiheen. Ahdistaa tosin pelkkä ajatuskin muuttamisesta, mut pakko se askel on kuitenki jossain vaiheessa ottaa. Ens keväänä varmaankin..

Mut ei mul muuta. Huomenna äänitykset ja mun pitäis harjotella viel noi biisit. Eli Moikka!

Singing is like breathing trough the soul

Kysymyksiä tuli tuhansittain (;D NOT), joten päätin valita yhden niistä ja tehä oikeen kunnon postauksen aiheesta. 

Kerro jotain siun lauluharrastuksesta? :3 
Mähän olen siis aina laulanu. Ihan pikku vekarasta saakka. Äiti laulo meille lapsille usein ku oltiin pieniä. Sieltä siis olen varmaan musiikki innostuksen ja lahjat saanut :) Eskarissa lauloin ekan soolon tai no duuon kaverini C:n kanssa.(siis yleisön edessä eka kerta) Se oli tosi jänskää... Eka ja toka luokalla laulettiin aina yhden silloisen kkaverin kanssa ennen tuntien alkua jotain virsejä. Lauloin myös sillon koulun kuorossa.

Kolmannella luokalla alotin musiikkiluokan uudessa koulussa, jossa olin sitten 3-6 luokkaan saakka. Silloinkin lauloin koulun kuorossa. Sain tosi usein sooloja ja sain kyllä kuulla siitä kateellisilta luokkakavereilta. Joskus 10-vuotiaana aloitin myös seurakunnan lapsikuorossa laulamisen. Viidennellä luokalla aloin käymään kitara tunneilla. Se ei kyllä napannu samalla tavalla ku laulaminen. Lopetin kitaratunnit joskus seiskaluokalla.

Ylä-asteella jatkoin musaluokkaa(toisessa koulussa tietty). Sillon luokkakaverit ei ollu enää kateellisia, vaan päinvastoin, ne kannusti mua ja halus tyrkyttää kaikki soolot mulle. Mut se taas otti päähän luokanvalvojaa joka sattu olemaan myös musiikin opettaja. Se aina sano: "annetaan jonkun muunki laulaa, eikä Sandra aina vaan" Se oli inhottavaa. 

12-vuotiaana siirryin lapsikourosta nuorisokuoro diskanttiin. Sielläki sain usein laulaa sooloja. Nykyään kun käyn samaa kuoroa, mulle ei enää uskota sooloja, koska oon niin epäluotettava.. sairauden takia. Ei koskaan tiedä millon vointi tulee niin huonoksi, etten kykene tulee paikalle esityksiin. Oon nyt vähän sillä mielellä, et onkohan nuorisokuoro vielä mulle sopiva kuoro, ku mä nyt kuitenki oon jo aikuinen... Aattelin kysyy kuoron vetäjältä.

14-15-vuotiaana alotin laulutunnit. Niitä jaksoin sen pari vuotta, ku jos halus pidempään jatkaa ni olis pitäny alottaa opiskelee myös musiikin teoriaa. Vointi huononi niihin aikoihin ja en jaksanu ees niillä laulutunneilla käydä saati sitten joillain teoria tunneilla. Lukioki alko painaa harteille ja mun oli sit pakko lopettaa laulutunnit. Se harmittaa vieläki.

Lukiossa jatkoin musiikkilinjalla ja koulun kuorossa taas. Sooloja oliki vaikeempi saada, mut mä "tyrkytin" itteeni joka väliin. En siks et olisin parempi ku muut, vaan siksi, ku mä nautin esiintyä. Sain muuamat soolot ja sillon sain myös kanssa kilpailijan, jolla on ihan sairaan upee ääni. Oli siis mun vuoro olla kateellinen. Mut oli toi tyttöki vähän mulle kateellinen tai sit se ei vaan tykänny musta, ku se aina puhu musta paskaa..

Nyt mä oon äänitelly biisejä youtubesta karaoke pohjat ja siihen päälle vaan laulut ja kännykällä (todella laadukasta) äänitys. Ja lisään niitä sitte youtubeen omalle kanavalleni. Voisin tähän mainita myös että kävin idolssissa ja en päässy ees tuomareiden eteen, ku tuotanto tiimin päätöksestä olin liian epämyyvännäkönen... -.- huoh.......

Oon myös ite kirjotellu biisejä. Ja jopa esittänyt kaverin kanssa mun tekemän biisn koulun päättäreissä. Oon kans heittäny vähän keikkaa kaverin kanssa, siis ihan palkkaa vastaan. Ja yksin ja siskon kanssa muutama keikka vedetty torilla ja baarissa.

Kiitos tästä kysymyksestä ja sori ku tuli kilsa postaus. Mut musiikki on aina ollu niin iso osa mun elämää. Ja laulaminen varsinki. Osaanhan mä soittaakki pianoo, rumpui ja jonki verran kitaraa ja kuuntelen musaa koko ajan, mut laulu on aina ollu se tärkein mulle. 

Toivottavasti tätä ei oo kauheen vaikee lukee :D

Harder than yesterday

Paska olo.. Siis todellakin paska olo. Tekis niin  kovin mieli viiltää ranteet auki ja kuolla hitaasti. Mä oon niin täynnä tätä elämää. Mut sais tappaa pois. Mä haluun kotiin täältä. Mut en pärjää kotona… Oon umpikujassa. Ei tartte ku miettii kotona olemista niin alkaa ahdistaa. Ja täällä olo ahdistaa. Varsinki nyt ku ei pysty ollenkaa olee yhteisis tiloissa, ku Henni on täällä. Sen mukana tuli jostain syystä jatkuviksi puheen aiheiksi viiltely ja viiltely keinot ja tavat. Jonna ja Katja on tietty mukana niissä keskusteluissa. Mul tulee siit vaan pahaolo ja pakko siks pysyy omas huoneessa. Tulee mieleen ihan joku nuoriso-osasto ku ainoot puheen aiheet on viiltely ja ryyppääminen… Ja keskustelijat on siis jotain 40-50 vuotiaita

Eilinen iltaloma meni päin persettä. Mä muka menin kuoroonki ja piti tulla keskenkaiken pois, ku alko ahdistaa ja aloin tuntee kosketusharhoja ympäri kehoo. Lähinnä reisien sisä pinnassa. Se on niin oksettava tunne. Mielummin otan vaikka näköharhoja, mut nää kosketusharhat sais loppuu... Lääkkeistäkään ei oo ollu mitään hhyötyä... Tai en oo varma, et onko nää kuitenki ehkä vähentyny nää harhat..

Tekee mieli kirjottaa mut en jaksa. Halusin pelata ds:llä, mut ei kiinnosta. Mikään ei oikeen huvita. Mistään en saa enää nautinnon tunnetta. Paitsi jos olisin kotona ni olis Nelli(koirani), se huvittais kyllä. Ja jaksaisin sitä. Mut ku eiiii, osastolle ja pää täyteen lääkettä,, ni ajatukset pysyy kasas tai jotain sinne päin.

Mul on keskiviikkoa hoitoneuvottelu. Saas nähä pääsenkö pois ja päiväyksikölle. Se olis ihan vitun jees. Kattoo nyt kuin käy.

If you don't see, close your eyes,,...

Pääsen huomen kuoroharkkoihin piiiiitkästäaikaa :) Lääkäri oli oikeen sanonu, et se tekee hyvää mulle ja et se on tosi hyvä juttu.

Olin eilen illalla kotilomilla. Meni muuten hyvin, mut parissa kohtaa ahdisti semmosta 1-10 asteikolla 8-9 luokkaa. Ekalla kerralla otin tarvittavat, mut tokas kohas en viittiny, vaik olis ehkä tarvinnu. Mä en halunnu olla ilonpilaaja, ni kestin sit sen ja se meni ohi onneks.. Illalla osastolla se palas takas ja sit oli pakko ottaa tarvittavat.. Eli ei ollu hyvä juttu jättää ottamatta, sillon ku tarvitsi.

Tänään en oo viel tarvinnu mitään tarvittavia ja tarkotus olis sinnitellä huomiseen nnäin. Varmuuden vuoksi, ettei ne sit sano, et en saakkaa mennä kuoroharkkoihin. Nyt ei oo ollu toistaseks viel tarvettakaan, mut päivä on vasta puolessa välissä..

Oon alkanu tuntee itteni täysin ulkopuoliseks sen jälkeen ku yks potilas joka oli jo kerrran potkittu ulos ku se oli kännis ollu, ni se tuli takas. Nimi vaikka Henni.(nimi siis muutettu)... Jonna ja Katja hengaa koko ajan Hennin kanssa ja mä oon yksin. Ku ne puhuu a) sellasist asioista joista en ymmärrä mitään, koska ne ei oo mulle ajankohtasia, tai oikeesti en vaan tajuu ja b) sellasist asioista, joista mä ahdistun, esim viiltely ja semmoset... Ja onhan täällä toki muitaki ihmisiä, mut loput on huoneissaan.......

I keep my trust on You

Nupossa meni ihan päin vittua. Siellä oli siis mä, lääkäri ja mun nupo hoitaja. Ekana juteltiin siinä kaikkea ihan tavallista ja se kyseli kaikkea ja mä vastailin silleen lyhyesti yhel tai kahella sanalla, ku en yllättäen saanu sanoja suusta ulos. Asiaa olis kyllä ollut. Sit se kysyi kavereista. Mä sanoin ihan rehellisesti niinku se on: mulla ei ole kavereita. Oon koulussa päivät yksin ja vapaa-ajalla myös. Ei sillä, että mua jotenki erityisemmin kiinnostaisi olla ihmisten kanssa. Senkin sanoin nupossa. Lääkäri sano: "joo, se on ihan normaalia, että ei aina jaksa olla kavereitten kanssa. Ja sit, kun sä oot omanikäisten kanssa, ni varmaan osallistut tosi hyvin keskusteluihin" En ole kyllä samaa mieltä. Oikeastaan tänään, kun mä näin mun yhden ennen tosi läheisen kaverin ihan ohimennen(ollaan tunnettu siis joku 12vuotta), ni itekkin oikeesti säikähdin, ku mulla ei ollu mitään sanottavaa. Se tilanne oli aika epämukava, koska se puhu ja kerto tulevista kirjotuksista, mutta mä en vaan pystyny suutani avaamaan. Eli lääkäri oli ihan väärässä ton suhteen, mutta en viittiny sanoo siihen mitään. Parempi näinpäin ku et se kuvittelee, et oon pahemmassa jamassa ku oon (jos se nyt on mahdollista)

Sitten puhuttiin koulusta. Mä sanoin että en ole jaksanu tehä mitään koulun eteen. Se sano: "No se on hyvä, että sä oot jaksanu käydä koulussa. Ei se haittaa, vaikka et ole lukenut läksyjä illalla kotona, koska sä luet kokeisiin" En tiedä, mistä se tonkin oli keksiny, mutta se on kyllä totta. Tai ainakin mä yritän lukea. Tiedä sitten kuinka hyvin se onnistuu. Sit se kans puhus siitä, että hyvä kun jaksan käydä kuorossa. No siinä oli kyllä oikeassa. Siellä mä käyn. Vaikka harkat onkin vaan kerran viikossa. Mutta siellä oli oikeesti viime torstaina kivaa ja nauroin pitkästäaikaa oikeesti.

Puhuttiin siel kans mun kurssien vähäisyydestä. Sit se oli silleen et jos et jaksa niin ota vähemmän kursseja. No mulla on kaks.. Pitäiskö sitten ottaa yksi?? Se lääkäri oli oikeesti tosi outo. Mut yks asia siin oli hyvää, nimittäin se, et se sanoi koko ajan, että ei ole kiire sen lukion kanssa. Mulle tulee paljon hyväksytympi olo, ku joku sanoo, että se on ihan okei, että lukion käynti kestää pidempään. Koska täähän kestää.

No anyway, sitten ne kysyi, että millon seuraava aika laitetaan. Mä sanoin, että en halua enää jatkaa niitä käyntejä. Sit ne sano, että no jos sä haluat aikoja vähän havemmaksi, vaikka kerran kahdessa viikossa. Mä sanoin, että haluun lopettaa käynnit kokonaan. Lääkäri sano, että jos on lääkkeitä, ni on pakko olla jonkilainen hoitokontakti. Mä sanoin, että voin lopettaa lääkkeetki. No sit se alko jotain selittää, että noita lääkkeitä ei saa lopettaa yhtäkkii jne..... Sit ne sekotti taas äitin näihin asioihin. Yritin selittää, että mä oon aikuinen ja en halua enää äitiä joka paikkaan. No siitähän meinas tulla oikeen tappelu. Mä en saa päättää ite mun hoitoihin liittyviä asioita. Ne keskenään kuulemma sitten päättää millä tavalla jatkan. Sitten tultiin semmoseen lopputulokseen, että mul on toinen hone syyslomalla. Mä sanoin, että tulen todennäkösesti perumaan sen ajan, koska en olis sitä edes halunnu. Ne sit jotain selitti et "Me toivotaan, että tulet...."

En siis saa päättää, selvä. No kotona sitten äiti alko kysellä kauheesti. Sanoin vaan, että seuraava aika on syyskuussa. En kertonu mitään muuta tosta käynnistä. Sit äiti pyys juttelee. Se tuntee mut liian hyvin. Oikeen ärsyttää, että se näkee mun feikki kuoren alle, missä mä pidän mun oikeet tunteet ja ajatukset. No me juteltiin äitin kanssa aika kauan. Kerroin äitille, että mua masentaa koko ajan ja että ei ole kavereita ja koulu ei suju. Sanoin, että voin huonommin ku miltä näytän, koska piilotan mun tunteet ja se sano, että se tietää. Sit mä selitin, että opiskelua vaikeuttaa, se, että kun ne ajatukset on siellä jossain lukittuna, ni en pysty opiskelemaankaan, koska myös ne opiskeluun liittyvät asiat on siellä, ja en uskalla yrittää poimia niitä sieltä, koska pelkään, että sitten ne asiat tulee vyörynä ulos ja menetän kontrollin pahemmin. Äiti ymmärsi mua ja mulle tuli heti parempi olo. Ainakin joku ymmärtää...

Puhuttiin kans tosta lauantai illasta. Sisko oli ilmeisesti sanonu äitille, että olin menossa rautatieasemalle. Sanoin äitille, että olin menossa kaverin luokse, joka asuu keskustassa. Se kai usko sen,ja hyvä niin.

Nyt illalla olin Nellin kanssa lenkillä ja löysin maasta lasinsirpaleita. No tiettyhän ne lähti mukaan. On turvallinen olo,kun tietää, mistä saa nopeasti jotain, jolla viillellä. Vähän narmuttelin kevyesti rannetta, mutta laitoin sitten sirpaleet talteen ja tuolla ne vielä on...

Ei tää elämä ole mua varten. Mä haluan vähän helpomman. Sanotaan, että Jumala antaa jokaiselle vaan sen minkä kukin jaksaa kantaa, mutta mun kohdalla on kyllä laskettu väärin