Ristiriitoja mun pään sisällä

 Niin paha olo itteni kanssa. En ees tiiä mitä haluan. Tavallaan haluun nähä mitä tä elämä viel tuo mukanaan. Mut tavallaan haluun jo pois. Oon paha. Pahuus elää minussa. Miks tän pitää olla niin helvetin vaikeeta?? Miks? Eiks mut vois ampuu pois. Haluun pois. Jonnekkin jossa en enää koe olevani paha. Haluun Isän luokse taivaaseen. Tai.. Haluun traumaterapiaan. Ei oo muita vaihtoehtoja.

Sulkisinko viimein kannet, 

tän elämän, kuluneet?

Parempaan pääsenkö?

Vai manalaanko tieni vie?

Antakaa vastauksia.

Olen hukassa.

Tiedän että mua odotetaan siellä.

Mut onko aikani vielä?

Sun seurassa on hyvä olla. 

Mutta oot niin kaukana. 

Miks et voi olla täällä mun vieressä? 

Sun sylissä on turvallista. 

En haluu susta erossa olla.

Helpottunut olo

 Nonni. Nyt on taas parempi olo. Sain juteltua yhden asian ulos systeemistä aspan hoitaja J:n kanssa. Ja siis oikeesti. Kivi vierähti sydämeltä kun sain uusia näkökulmia yhteen asiaan. Nukuin niiiin hyvin viime yönä, enkä ees ottanut stilnoctia. Ja tää päivä on ollu semi normaali. Oon taas jaksanu olla sosiaalinen ja naureskella. Eiköhän tää tästä. Vaikkakin on viel yks iso ahdistava asia, mun henkilökohtainen, joka painaa mieltä. Mut sen selvittelyyn tarviin aikaa ja traumaterapiaa. Ainakin mä toivon että terapia auttaa siihen.

Olin tänään polin hoitaja H:lla. Meil oli hauskaa kuten aina. H:kin on tosi ihana, niinku mun kaikki tän hetkiset työntekijät. Jutellaan me siis asiaakin, mutta kyl me aina nauretaankin. Mä alotan scitin jos siihen ryhmään saadaan tarpeeks osallistujia. Aluksi vähän epäröin, että haluunko, mutta siit ryhmäst ei kaiketi oo tulos kauheen iso ja on ainakin kivat vetäjät. Mut kyl mua ahdistaa se ajatus silti. Mut mä nyt sanoin, että osallistun. 

Ens viikon tiistaina on joku semmonen palaveri, johon tulee polin H, aspan J, sossu ja äiti. Ja tietty mä. Me ollaan mun luona. Pitäs jaksaa vähän siivota siel. Ja siis joo, puhutaan kaiketi tukihenkilöasiasta ja kuntoutussuunnitelmasta. Mun täytyis uskaltautua liikkumaan kodin ulkopuolellakin. Ilman äitiä meinaan. Tuntuu ahdistavalta, mut kai se on pakko. En mä ikuisesti voi äitissäkään roikkua. Oon mä siis käyny lähikaupas yksinki lähiaikoina ja K-siskon kanssa. Mut esim. uimaan en pysty menee ilman äitiä. Siihenkin on monta syytä. 

Sit se traumaterapia-asia. Mä oon siis kattonu niit terapeutteja mut en oo löytäny sopivaa.. Saas nähä kuin senkin asian kanssa käy. Se olis mulle ihan välttämätön. Että pystyis mennä työelämään. Mut mun eläkkeellä olo vaikuttaa asiaan silleen, että en voi hakea kuntoutuspsykoterapiaa vaan sitä vaativaa lääkinnällistä kuntoutusta ja se sit taas rajaa pois monet monet terapeutit. Vissiin. Tai ainakin se lista kelan sivuil niist terapeuteista on lyhyempi. Siis siin on vaan joku 10 nimee kun kuntoutuspsykoterapeutti listassa oli useampi kymmenen.

Mut joo. Rupeen nyt tsiigailee ens viikon salkkareita cmorelta. Kiitos hei!

Kaikki on niin merkityksetöntä

 On siis niin ahdistava olo ollu koko päivän. Yritän puskee sen läpi. En halua tuntea tunnetta, jolla ei oo mitään syytä. Oon siis K-siskon kanssa maalla isovanhempien luona. Luulis että täällä saa vähän rauhoittua ja rentoutua. Mutta ei, ei koska kyse on minusta. Ärsyttää olla minä. Ahdistaa olla minä. Miksi olen minä? Miks en vois olla joku muu. En jaksa näitä mun tunteita, en sitten yhtään. 

Mul tuli haava sormeen ja sekös triggeröi. Kaiken tän lisäks. En siis kerta kaikkiaan halua olla minä. Haluan kuolla. Mä oikeesti mietin taas, että mikä vitun itu täs on?? Siis tässä elämässä. Miettikää nyt. Millään ei loppupeleissä oo mitään vitun merkitystä. Me tehään juttuja joista nautitaan, kuten laulaminen mun kohdalla. Mutta miks? Mihin se vaikuttaa pitkäl tähtäimel. Eli oonko valmis näkemään vaivaa, että voin tehdä juttuja hetken mielihyvän takia. Ja siis miks me edes halutaan tuntea sitä mielihyvää? Mitä se mihinkään vaikuttaa. Vaikka koko elämä olis täydellistä, ja aina olis hyvä olla. NI MITÄ VITUN SIT?! Mikä sen tarkoitus on? Ei mee mun jakeluun... 

Juu. Mut siis mul menee nyt ihan hyvin, mut silti en tiiä mikä tän kaiken tarkotus on. Äiti aina sanoo, että elämän tarkotus on valmistautua taivaalliseen elämään. Mut mitäs sitte.. Ku ollaan siel taivaassa. Mitä sitten? Mitä niin erityistä siellä tapahtuu et se olis jotenki merktisevää. En tiiä saako kukaan tästä kiinni mut musta tä vaan tuntuu niin turhalta................... Mut helvettiin en halua joutua. 

Mua jännittää tää kaikki. Psykologiset tutkimukset, uus diagnoosi, traumaterapia, tukihenkilö, syksy ja talven tulo. Mä siis vihaan talves eniten sitä et en uskalla ajaa autolla. Ja en voi siis niinku erakoituakaan. Pakko ainakin kaupas käydä. Jos se ällötys ei koko ajan tulis jostain esille, oikeesti tai harhana tai että luulin että se oli se, ni mä menisin kävellen. Ei mul ees oo pitkä matka minnekkään, mut kun ei.. Se ei vaan onnistu. Oon luuseri..

Oikeesti. Mä haluun vaan kuolla. Millään ei oo mitään välii.. Kui en vois vaan hävitä pois. Tuntuu oudolta ajatella näin, koska mulla menny nyt niin hyvin. Tunnistan tunteet ja tunnen niitä, hyvät ja toimivat ahdistuksenhallintakeinot, ei viiltelyy tai muutakaan itsenivahingoittamista pitkiin aikoihin, haaveita tulevasta, harhat vähentyny ja neutraalimpeja... jne. Mut jotenki tää vaan tuntuu niin turhalta. TURHALTA!!! Ei mitään merkitystä.

Tää on tätä. Ahdistaa.. On ahdistanu keskiviikosta asti. Mua pelottaa et oon unohtanut jotain. Haluan vaan pois tästä ahdistuksesta. Helpoin tapa olis vaan itsemurha. Mut en halua, vai haluanko? Haluan. 

Diagnoosi?

 Ahdistaa niin vitusti taas. Ku tietäis miksi... pitäs ihmetellä oloja mut nyt en kyl tiiä mikä on. On eilisestä asti ollu semmonen levoton ja ahdistunut olo. Jotain mun pitäs tehä. Jotain oon unohtanut.  Vai onko se tää syksy. En vittu tiiä. 

Koitin eilen kattoo niit psykoterapeutteja mut en löytäny. Mul siis haetaan kaiketi jotain.. en ees muista mikä sen hakemuksen nimi oli. Joku lääkinnällinen vaativa(?) psykoterapia.

Ja lääkäri Y soitti äsken. Pitäs tehä uudelleen psykologiset tutkimukset. En haluis.. Mut kai se on pakko. 

Multa vissiin poistettiin skitsofrenia diagnoosi. Mä oonki miettiny et ei oo oikee diagnoosi mulle. Varsinki ku mul ei oo kognition alenemaa. Mut mikä mul sit on?

Millon taraumaterapiaan?

 Intervallijaksolla taas. Tää päivä on menny levätessä. Näin toki lääkäri Y:tä. Lääkitystä kevennetään vielki. Ja puhuttiin traumaterapian alotuksesta. Ilmeisesti en saa kelalta tukea, koska oon pysyvällä eläkkellä, mut Y sano, että voi hakea terapiaa sairaanhoitopiiriltä. En tiiä, miten sen etenee, mut ilmeisesti kuitenki etenee.

Mul on tää mun uus kone mukana osastolla. Oon kirjotellu tekstejä. Nytkin yks teksti kesken. Kirjottaminen on ihanan terapeuttista. Tykkään tästä koneesta! Kiitos tukilinja!

Tääl osastol on yks vittumainen potilas. Onneks se lähtee pois huomenna. Sil on koko ajan jotain sanottavaa. Se ei siis oo ilkee niinku jotku on, mut se on vaan vittumainen ja ärsyttävä. Vähän rauhottuu täällä ilmapiiri ku se häipyy. Onnek se ei oo mun kaa samas huonees!

Syyskuu puolesvälis on verkostopalaveri. Siel jutellaan vissiin tukihenkilöstä ja kartotetaan kuntoutussuunnitelmaa. Sinne tulee mun lisäks äiti, sossu, aspan J, polin H ja ehkä mahdollisesti fyssari ku se oli se joka laitto asian vireille. En kyl tiiä tuleeko fyssari mut se olis ihanaa jos se tulis ku se on niin kiva. 

Pikkasen tekis mieli viitlää ku just tol ärsyttäväl potilaalla on kädes tuoreita viilto jälkiä. Se triggeröi. Mun piti aina pitää pitkähihasta ku mul oli tuoreita viiltojälkiä. Ja pidin kans. Oli sitten talvi tai kesä. Koska en halunnu et muil alkaa tekee mieli viiltää. Onneks mul on kumilanka. Sen napsuttelu ranteeseen auttaa hyvin. Se auttaa myös ahdistukseen.

Meil on porukoil järkyttävä riita pääl. Ja siis syy on ihan naurettava. En nyt jaksa avaa tähän sitä, mutta voin sanoa, että syyllinen on, kukapa muukaan kuin meidän ihana, rakastava, (lue: narsistinen) isä... Se vaan osaa olla niin naurettava. Toivottavasti tää tilanne menee pian ohi, niin ku yleensä aina on menny. 

Mut joo.. Jatkan ehkä tekstin kirjotteluu jos on inspiraatiota. Hyvää yötä!

Arpia ja uimista

 Mulla on arpia käsissä. Ne näyttää kauheilta. Mut mä käytän silti lyhythihaisia paitoja. Mä käyn silti uimassa. En yleensä varsinaisesti piilottele niitä. Mut en kyl todellakaan myöskään näyttele niitä. Semmosta mä en ymmärrä. Onko huomionhakua? Onko rehvastelua? En tiedä. Mut normaalia se ei ole. Mä häpeän mun käsiä. Mua harmittaa et en miettiny sillon mitään muuta ku sitä hetkeä.

Mä oon ajatellu että sit ku oon käyny traumaterapian ni opiskelen itseni koulunkäyntiavustajaksi. Se on joku vuoden kurssi. Mut arvet on iso ongelma. En mä voi mennä lasten eteen lyhythihasil paidoil. Siskonpojatki kyselee jo et mitä noi jäljet on.. ja ne on vasta 4- ja 6-vuotiaat. Et kyl lapset huomaa tommoset jutut. Ärsyttää ku oon ollut niin tyhmä.

Kävin tänään yhden jätkän kanssa hesessä. Meil on ollu juttuu joskus mut se ei sit edennyt mihinkään. Se tarjos mulle. Kysy viestil et mennäänkö vaan syömään vai mennäänkö me treffeille. Mä sanoin että ihan syömään vaan. En oo todellakaan yhtään kiinnostunu siitä. Oon ihastunut toiseen. Mut oli ihan kivaa.

Sain tukilinjalta 700e läppäriin. Meen huomenna äitin kans giganttiin kattoo et millaisen koneen sil saa. Kyl 700e jo ihan hyvän koneen saa. En mä tarvitse mitään pelikonetta. Ihan perus kone riittää.

Oon nukkunu taas tosi huonosti. Su-ma en yhtään ja ma-ti illalla pari tuntii ja aamusta jonku tunnin. Heräsin ku aspasta soitettiin aamusoitto. Mul on ens viikol taasen intervallijakso. Haluun stilnoctin takas. Jos vaikka taas toimis. En halu käyttää sitä mirtatsapiinia koska se ei auta ja tekee vaan huonon olon seuraaval päivälle. 

Mul on nyt kaks päivää särkenyt pää. Varmaan migreeniä. Sekin vielä vittu. Ihan ku en kärsis tarpeeks muutenki. 

Omiin aisteihin ei voi luottaa ja se on perseestä. Siks aina kysyn et kuuliko muut jonku äänen. Tai jotain et mikä ääni toi oli. Mut joskus osaan päätellä että joku ääni on harhaa. Esimerkiksi eilen ku oltiin äitin kans uimassa ni kuulin pitkän aikaa että joku lapsi huusi Sandraa, eli siis mun nimeä. Mä tajusin aika pian et se on harhaa. Se ei ollu pelottava eikä ahdistava ääni joten se oli helppo sivuuttaa. Eikä se niin kauheasti häirinnyt. 

Mut jotenki erityisesti siel uimahallil mua pelottaa et se mies tulee sinne. Kaikki miehet näyttää siltä. Aspan hoitaja J sano et se voi johtua siitä ku traumaterapia on alkamassa ni oon jollain tasolla jo alkanut käsittelemään sitä asiaa. Ja se sano myös et sekin voi vaikuttaa ku siel kuitenki ollaan vähemmissä pukeissa... en tiiä. Mut se on ärsyttävää.

Vois pikkufuckinghiljaa alkaa mennä koittaa nukkumista. Jos vaikka saisin nukuttuu tai jotain. Pääkin särkee. Vittu öitä!

Selvisin

 Selvisin eilisestä. Olin ihan varma että mun puolentoista vuoden viiltelemättömyys loppuisi siihen. Mut ei onneks. Vaikka ahdisti kovin. Voin kutsuu tätä onnistumiseksi. 

Mä en saa kehua itseäni. Muuten tulee semmonen olo että oon narsisti. En saa tuntea oloani hyväksi itseni ansiosta. Mä en saa. En halua olla narsisti.

Mä tarviin terapiaa. Todella pahasti. En voi jatkaa enää näin. Mä tiiän mistä puhun. Muut ei. Eikä koskaan tuukkaan tietämään. Tarviin apua.

Juu...

Intervallijakso on a nut shell

Ei mun ees tarvinnu muistuttaa. Ne muisti injektion. Sanoin etten halua että muhun kosketaan. Hoitaja sano että se on nopeasti ohi. Suostuin ottamaan sen. Hyvä niin. Siitä on apua.

Sit maanantai iltana yks naispuolinen potilas tuli liian lähelle mua. Yritti kätellä. En halunnu et muhun kosketaan. Sit se laski sen käden mun käsivarren päälle. Mä sanoin: Älä koske muhun. Se lähti sit pois.

Sit kans fyssaril oli jotenki epätodellinen olo. En tuntenut omaa kosketusta iholla. Olin omissa maailmoissani. Mutta pääsin sieltä pois fyssarin avulla. Se on kyl niin kiva.

Tiistai meni aikalailla nukkuessa. En tehny oikeen mitään. En ees muista mitään koko päivästä. Olinkohan mä ees hereil ollenkaan. Ihan hämärän peitossa koko päivä.

Keskiviikkona näin lääkäriä. Se lupas auttaa mua löytämään traumaterapeutin. Mä siis oikeesti tykkään siitä lääkäristä. Se on valehtelematta paras lääkäri mitä mulla on koskaan ollut.

Sit näin viel fyssaria ennen kuin menin kotiin. Tehtiin turvapaikka harjoitus. Se on siis semmonen että pitää miettiä oma turvapaikka. Mitä näkee ja tuntee siellä, onko siellä muita ihmisiä, voi "kävellä" siellä ja kattoo ympärilleen. Mun turvapaikkaan änki koko ajan inhottavia ihmisiä. Sain ne aina hetkeksi hemmettiin mut ne palasivat aina. Sain kuitenkin lopulta ajatukset kuriin. Onneks.

Hemmetti ku venähti taas nukkumaan meno. Nyt rupeen nukkuu. Öitä. Huomen kotikäynti. Aspan hoitaja J tulee huomen. Se lupas nyppii mun kulmat. Toivottavasti pystyn antaa sen koskea muhun. 

"Et oo valmis siihen!"

Ei tuu mitään. Mä yritin kysyy kuntoutuskodin hoitaja T:ltä et millon olis hoitoneuvottelu, koska mun pitää päästä puhuu lääkärille. T oli sitä mieltä että ei oo tarvetta. Sanoin että en voi jatkaa enää elämää tälleen. Siitä T oli samaa mieltä, mut sen mielestä lääkäri ei voi auttaa nyt. En oo valmis minkäänlaiseen traumaterapiaan. "Sä et oo mikään tyhmä Sandra. Tajuut kyllä itekkin että et pysty semmoseen nyt. Reagoit liian vahvasti sellaseen". Puhuttiin siitä että tulee takapakkia. Mä sanoin että oon lukeanu siitä ja takapakkia tulee väistämättä. "En mä oo lukenu semmosta", T sano. Mä sanoin että alkuun tulee takapakkia joka tapauksessa ku niitä asioita alkaa avaamaan. "Niin alkuun. Niin tuleekin alkuun, mut sä voisit mennä tosi huonoon kuntoon jos nyt alkaisit niitä läpikäymään"..... I disagree!

Mä nimittäin näin A-pappia tänään. Me puhuttiin kaikkee mukavaa ja ei niin mukavaa. Ekan kerran raiskauksen jälkeen sain puhuttuu siitä...siis kerrottuu et mitä tapahtu. sanoin. Oonhan mä kirjottanu siitä, mut en KOSKAAN puhunu ääneen niitä juttuja. Tuntui kummalliselta kuulla ne. Mä niinku kerroin samalla itelleni, mitä oli tapahtunu, oikeesti. Se on tapahtunu mulle. Vaikka se mies sano, että sitä ei tapahtunu. Se tapahtu... ja se ei ollu mun syytä. Miks mun on niin vaikee ymmärtää sitä...

Ja siis oon sen takia eri mieltä T:n ja lääkärin kanssa siitä että en oo valmis traumaterapiean, koska se oikeesti autto ku sain sen yhenki jutun puettuu sanoiks ekaa kertaa. Mul tuntuu taas fyysisesti nyt kun kirjotan tätä. Semmonen outo tunne. Kädessä....

Sori taas tekstin sekavuus. Nukuin (taas) huonosti viime yönä, koska kokeilin olla ottamat stilnoctia. Mä siis oon ollu osastollakin tässä välissä... Ihan pari yötä. Ja vapaaehtosesti. Siel tehtiin vähän lääkemuutoksia. Stilnoct ja cisordinol tarvittaviin ja temesta listalle kolmesti päivässä. Mul on nyt siis lääkkeinä: Xeplion(injektio), Abilify Maintena(injektio), temesta, brintellix, levozin ja tarvittavina stilnoct ja cisordinol. Inhottavaa ku on niin paljon lääkkeitä, mut en pysy kasas ilman niitä. Mut niinku A-pappi sano, ni ei ne lääkkeet auta siihen syyhyn vaan pelkästään oireisiin. Pitäis päästä juttelee jollekki, mut kukaan (muu ku A) ei haluu auttaa mua....

Cisordinol on siis harhoihin. Se on ollu kans tosi hyvä lääke ja oikeesti vähentää ääniä. Mut kosketusharhoihin se ei auta. Niihin ei auta mikään. Puhuttii A-papin kanssa et mun kannattais käydä  gynekologilla niitten alapääkipujen takia. Mä ite sanoin sitä. Jos se onki joku fyysinen juttu. Tosin outoohan se olis että tulee ja menee aina olon mukaan, mutta mitään en sulje pois jos pääsen eroon siitäkin. En kyl tiiä pystynkö menee gynelle. Se on ihan kauheeta.. Ja ku viimeks ku olin siel ni se oli viel mies joka tunkeutu mun sisään. Inhottavaa :(

Mut joo.. ei mul muuta tänään.