Mä ja mun siskot jouduttiin aina lapsena tekee töitä että saatiin rahaa. Musta se on siis vaan hyvä asia. Meil oli siis ihan niit perus roskien vientii ja astianpesukoneen täyttöä yms. Mut sit me tehtiin myös semmosia töitä joita äiti toi sen töistä. Piikityksiä. Laitettiin semmosia ihme piikkejä joihinkin kelarunkoihin.
Ja me ei siis saatu esim. vaatteita eikä mitään jos ei ite ostettu tienaamillamme rahoilla. Sain mä siis siskojen vanhoja vaatteita. Mut ei mitään uusia. Ja lelujakin vaan synttäreil tai jouluna ellei ite ostanu. Ja mä olin silloin siis 6v ku aloitin töiden tekemisen. Mut ymmärtäähän sen. Iso perhe.
Asiasta kukkaruukkuun.. Mua vähän harmittaa se ku olin seurakunnan lapsi- ja nuorisokuoroissa laulamassa ni mun vanhemmat ei koskaan tullu kuuntelemaan meijän keikkoi. Vaikka mul oli sooloja. Kyl ne sit alkoi käymään keikoil ku siirryin aikuisten kuoroon. En siis aina saanu ees kyytiä niihin vaan jouduin pyytää kuoronvetäjää kuskaamaan mua. Miks ketään ei kiinnostanut?
En lapsena koskaan tuntenut oloani hyväksi. Se varmaan johtu siitä että meil kotoon keskityttiin aina niihin epäonnistumisiin ja huonoihin asioihin. Harvoin kuuli kehuja ku vei kympin matikan kokeen vanhemmille. Mut ootas vaan jos oli seiska. Hyvä ettei turpaan saanu. Ja siis mul ei koskaan oikeestaan ollu sitä ongelmaa ku mun huonoimmat numerot alko kasilla. Ja niitäkin oli hyvin harvoin. Kyl ne arvosanat semmosta ysii kymppii oli. Tuli narsistinen olo ku kirjoitin ton.
Mut niin. En kelvannut semmosena ku olin. Miettikää mitä semmonen rääkki dieetti aiheuttaa pienelle 8-vuotiaalle. Tietenki rupesin vihaamaan itteeni viel kovemmin. Ja ku mähän siis lihosin ku olin päivät yksin kotona ku olin 6v. Vaikee kuvitella et siskon poika joka on nyt 6, et hän olis yksin kotona päivät pitkät. No kuitenki. Sillon mä lihosin ihan silmissä. Söin suruun ja yksinäisyyteen. Mä siis saatoin laittaa mikroon pelkkää juustoa ja sit ketsuppia siihen päälle. Ja mun isä syyttää mummaa mun ylipainosta. Koska hänellähän "ei" ole mitään tekemistä asian kanssa. Ainakin aika onnistuneesti sai mut vihaamaan itteeni.
Mä muistan ku olin 9v ja yritin puhuu enkkuu ääneen ensimmäisiä kertoja. Olin siis vasta alkanut opiskelee enkkua ja pärjäsin siinä tosi hyvin ikäisekseni. Ni muistan ku sanoin jotain jossa oli sana "red" ni mun isä alkoi nauraa ja matkimaan mua. Sanoin sen kai jotenki väärin. Jäi kyllä traumat. Meni monta vuotta ennen ku uskalsin taas puhuu enkkuu ääneen. Miten tämmönenki on jäänyt mieleen. Nykyään mä voin nauraa kun isälle ku se puhuu enkkuu ihan päin persettä. Sillon lapsena kuvittelin et se on hyvä puhuu enkkuu.
Mua kutsuttiin pienenä aina porsaaksi. Joskus se ärsytti. Olin varmaan 6v ku kerran mua taas sanottiin porsaaksi. Sanoin että jos kerran oon porsas ni tappakaa ja paistakaa mut sit uunissa. Ja muistan elävästi että olisin sillon halunnut kuolla.
Ku me oltiin siskojen kanssa kouluikäsii ni meil oli tosi epänormaalit päivällispöytäkeskustelut. Tiiättehän... Ku perhe kokoontuu yhteen syömään kerran päivässä ni normaaleissa perheissä lapset, ja miksei aikuisetkin, kertovat päivän tapahtumista. Että miten on koulussa menny and so on. Mut ei meijän pöydässä, ei. Me puhuttiin siitä mitä kukin on sinä päivänä puhunu meijän isästä. Ei jumalauta oikeesti. Kuinka täynnä itteään voi olla.... Ei se sillon tuntunut oudolta. Mut nyt ku sitä miettii ni eihän toi nyt kerta kaikkiaan voi olla normaalia.
Ja siis näitä mun isän sekoiluja on paaaaljon lisää. Esimerkiksi ku mun siskoil ei vissii matikka sujunu. Mä olin sillon varmaan 6v eli en viel koulussa ku mun isä piti mun siskoille matikan tukiopetusta. Eihän se vittu pää osannut opettaa. Etenkin mun vanhimmalla siskolla oli vaikeuksia matikassa. K-sisko kävi siis erityiskoulun. Ni sit ku K ei oppinu niitä asioita ni mun isä rupes raivoomaan K:lle että: kyl sun nyt pitäis osata nämä laskut ku sun 6vuotias siskokin osaa. Sekös teki hyvää meidän suhteelle.
Ja kerran ku oltiin syömäs ja joku halus ketsuppia. Puristi pullosta ketsuppia ja siitä tuli semmonen jännä ääni ja sit joku meistä alko nauraa ja sano että ketsuppi pieras. Siitäkös meijän isä suuttui. Alkoi raivomaan ja huutamaan että se on Jumalan pilkkaa. Se huusi että pitää pyytää anteeksi Jumalalta. Normaalia.. Aina sai olla varpaisillaan.
Nyt taas vaihtuu puheenaihe. Mut siis mä olin lapsena aivan vitun surkee leikkimään. Muistan ku me pienenä leikittiin "leikeillä". Me siis kutsuttiin pikkuleluilla (siis semmoisilla kindermunasta tulleilla leluilla) leikkimistä että "leikitään leikeillä". Meil oli iso laatikollinen niitä ja me aina yksitellen valittiin sieltä yksi lelu niin kauan kunnes ne oli loppu ja sit leikittiin niil omil valitsemil leluil. Nii kummiski ku me leikittiin ni oikeestaan vaan M-sisko ja K-sisko leikki. Mä ja Krisse lähinnä katottiin. Mut mul oli oikeesti samalla omat salaiset äänettömät leikit niillä mun valitsemilla leluilla. Ne oli semmosia... Erikoisia. No sanotaan vaikka että isoisän tekoset oli niis mun leikeis suures roolis. Hävettää kirjoittaa tätä tänne. Ku jo sen ajattelu hävettää mua. Mut joo.. Semmosta. Ei kukaan ees huomannu niit mun leikkei. Tarvitsisin psykoterapiaa että pääsis avaa näit juttui. Näit ja viel sairaampia juttuja oli paljon mun lapsuuden leikeis ja muis toiminnois. Mut pidin ne hyvin salassa.
Pikku avautumiset taas. Kiitos. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti. Huomenna pitäis aspan hoitaja M:n tulla. Toivottavasti tuleekin tällä kertaa. Se on paras!
