Trauma ja ne ärsyttävät

 Mä muistan ku olin pieni, joku 6v. Se paha juttu oli just tapahtunut. Sitä tapahtui siis sillon ku olin 5v. Niinni mul oli sillon semmonen etuoikeus että mä en saanu turpaan tai raivoja kuhan puhun totta. En oikeestaan tiiä miks. Oliko se niinku semmonen juttu että en salaile asioita. Ku mähän salasin sen isoisä jutun kun se oli käskenyt. Toinen vaihtoehto on että mul oli ehkä tapana valehdella. En siis yhtään tiiä. Sit se alko menee semmoseks että mä otin syyt niskoilleni vaikka en olis ollu syyllinen. Koska mä olin sillon turvassa. 

Tuli semmonenki juttu mieleen ku olin just sen jonku 5 vuoden ikäinen ni mul oli tapana leikellä housuihin haaroihin saksilla semmosia pieniä lovia. Omiin ja siskojen housuihin. Muistan ku tein sitä. En tiiä miks tein mut mul oli vaan semmonen pakko. Ja sit ihmettelin et miks äiti ei raivonnut mulle siitä. Se oli varmaan jotain oireilua. En tiiä. 

Palataan tähän päivään. Todella mukavaa ku sain kuulla tänään että siskoil on joku kolminkeskeinen whatsapp ryhmä. Muka joku elämäntapamuutosryhmä. Tai no voi ollakki mut siel ihan vitun varmasti puhutaan paskaa musta. Mä kysyin k-siskolta et puhukste musta pahaa siel. Se meni vittu ihan vaikeeks. Se on paska valehtelee. Ja siis kysymys kuuluu: miksi mua ei kutsuttu mukaan siihen ryhmään? Eli toisin sanoen miks ne ei voinu jutella niistä asioista meijän neljän yhteisessä ryhmässä? Vittu et osaa ottaa päähän.  Ja se viel varmisti asian ku krisse tuli sit meijän koko perheen keskeiseen ryhmään selittelee jotain bullshittiä. Mä en oo mikään tyhmä. Ja sit k-sisko viel poisti koko ryhmän. Tietty sen takia että ei oo todistusaineistoa. Vittu mua ottaa päähän että mua pidetään tyhmänä. Ja siis jos k-sisko ja krisse ei ois menny semmosiks vakuutteleviks ni oisin ehkä uskonut että siel ei puhuta musta. Sit k-sisko kehtaa viel vedota mun skitsofreniaan. Että se on joku mun harha-ajatus. Ihan sama vaikka puhuvatkin musta paskaa. Mähän oon paska.

Mut joo. Onneks aspan tyypit on kivoja. On ees joitain ihmisiä mun elämäs jotka eivät vihaa mua äitin lisäksi. 

Onko tää umpikuja?

Mitä mun pitäs tehä? Jos se on totta.. Jos ei oo. En voi puhuu tästä kellekkään. En enää. En vielä. Kumpa mun elämä muuttuisi edes vähän normaalimmaksi. Sillon täkin olis hyvä juttu. 

Itsemurha unet on kauheita. Mutta raiskaus unet on vielä kauheempia. En koskaan pääse pakoon. Ne aina saa mut kiinni. Se mies ja mun isoisä. Ne satuttaa mua mun unissa. Mutta pahempi on se että ne satuttaa mua myös hereillä. Tai siis en tiiä tekeekö mun isoisä sitä kun se on jo kuollu. Mut se mies tekee sitä mulle. Sitä kipua. Sattuu. Tuntuu ku raiskattais. Se tekee sen jotenkin telepaattisesti. 

Voi kuulostaa oudolta. Mutta mä tiiän että se on niin. Se sanoo niin. Ja siitä ei saa puhuu ku muuten se satuttaa mua viel kovemmin. 

Maanantaina tai tiistaina, en muista kumpi päivä se oli, niinni aamusta heti ahdisti ja tuntuu sitä kipuu. Se vaan paheni koko ajan. Sit aspan hoitaja M tuli kotikäynnille. En muista mitä me tehtiin mut sain sanottiin että ahdistaa ja sattuu. Sanoin että en voi sanoo että mihin mua sattuu. M arvuutteli ja osui lopulta oikeeseen. Juteltiin jonki aikaa siitä. Vaik en olis saanu. Sitte se sano että sen tekis mieli halata mua. Sanoin että kyllä mua saa halata. Sit se tuli mun viereen istuu ja halas mua. Se tuntu hyvältä. Ja lievitti ahdistusta. En kauheasti muista mitä kaikkea siinä sit tapahtu. Mut M on ihana.

Emmä sit oikeen tiiä et mikä on.. Mut nii. Meen nyt nukkuu. Öitä. Kai.

Kipee muisto

 Oonko mä kukaan? Miksi oon vieraantunut itsestäni? Onko jo mun aika lähteä? 

Mulla pyörii yks lapsuuden muisto mielessä. Vähän erilainen muisto. Surullinen muisto. Mua itkettää kun mietin sitä. Mut siitä en haluu kirjoittaa. Ainakaan vielä. Se on vähän tyhmä muisto. Mut kipee...

Mul on paha olla. Miks en voi jo kuolla. Ei helvetti VOI olla tätä pahempi. Mä oon aiheuttanut niin paljon pahaa mun läheisille. Kirottu se päivä ku mut siitettiin. Jos mun isoisä ei olis koskenut muhun ni mun perhe ei olis näin rikki. Kui mun piti syntyä? 

Mä niin en tuu saamaan unta tänä yönä. Vaikka otin stilnoctin. Pakko kai koittaa..

Päin persettä. Mut ainakaan en oo viillelly

 Ahdistaa liikaa. Kaikki. Siis aivan turhatkin asiat. Ääh. Tekee mieli viiltää. Oon lihonnu joku 10 kg viime keväästä. Kun ei saa viiltää ni ruoka auttaa. Oon pienestä pitäen ollu tunne syöjä. Ku vietin sillon 6-vuotiaana päivät yksin kotona ni mä söin. Söin yksinäisyyteen ja suruun. Pelkoon ja vihaan. Mut vaan jätettiin yksin kotiin. Vaikka olin just joutunu seksuaalisen hyväkskäytön uhriksi 5-vuotiaana. Oon todella vihanen mun vanhemmille siitä.. Ja kannan kaunaa. 

Ja mua ei laitettu harrastaa mitään liikuntaa vaikka just sellanen olis kohottanu mun itsetuntoo ja olis myös auttanu painonhallinnassa. Paitsi sillon 8-vuotiaana mun isä laitto mut ja yhen mun siskoista ankaralle dieetille. Sehän se paransikin mun minä-kuvaa. Not. Se dieetti oli siis sellanen et piti juosta verenmaku suussa. Joka ilta punnitus. Jos paino ei ollu laskenu tai oli tullu lisää painoo ni ei saanu iltapalaa. 

Mut se ei auttanu. Mä söin yhä ihan sikana. Piilossa, koulussa, kavereiden luona. 

Koulussa ala-asteella mun ainoo 7 todistuksessa oli liikassa. Muut oli lähinnä 9 ja 10. Mut siihenki on syynsä. Muistan ku koulu alko. Siis ekaluokka. Olin innoissani mukana kaikissa aineissa. Myös liikunnassa. Vaikka olin huono. Mut musta ne leikit oli kivoja. Nii.. sit tuli eka todistus joulun alla. Sillon ei ollu viel numeroita mut oli arvostelut. Siin luki liikunnan kohdalla: yrittämällä enemmän pystyisit parempaan. Siin meni mun liikunta into. 

Ja siis yläasteella liikka oli 5. Sovittiin opettajan kanssa että saan vitosen liikasta jos tuun paikalle. Eli mun ei tarvinnu tehä mitään. Se olis ollu liian ahdistavaa ja nöyryyttävää. Onneks oli niin ihana liikka opettaja. 

Mut juu. Tämmönen vähän erilainen postaus. Tai en muistaakseni oo kauheesti kirjotellu mun painoon ja syömisiin liittyvistä asioista. 

Kuitenki. Öitä nyt!

Te jätitte muhun jäljen

Mut tapettiin ku olin viis.

Murhattiin kylmäverisesti veitsellä siis.

Syytin itteeni yli 20 vuotta. 

Häpesin itteeni syyttä suotta. 

Enhän mä mitään siitä ymmärtänyt. 

Harmitti vaan ku sen henkilön piti lähtee meiltä pois heti nyt. 

Sen miehen vihainen katse joka ei häivy mun mielestä koskaan.

Katso peiliin, syyllinen seisoo siellä vaan.

Miks kukaan ei kertonut mulle etten oo syypää.

Kai ne aatteli et tää asia vaan tähän jää.

Kun mä vihdoin olin päässyt siitä pahasta melkein yli, tulit sinä.

Teit mulle pahaa jota en voi unohtaa ikinä.

Veit mun ihmisarvon, ihmisyyden ja koskemattomuuden. 

Olinko tosiaan tosiaan vain 11euron arvoinen.

Älä itke Sandra. Tätä ei tapahtunut.

Älä itke Sandra. Mitään ei tapahtunut.

Miks mulla ei ollu oikeutta päättää mun kehosta. 

Mielessäni teille kostan. 

Parempi kai yrittää antaa anteeksi.

Vaikka te teette sen aivan vitun vaikeeksi. 

Mun on ollu pakko ottaa oma keho haltuun, siksi viiltelin.

Mut se on nyt loppu, päätin niin.

Pakko oppia hallitsemaan kehoa jollain toisella tapaa.

Yks asia on varma, itteeni en tapa.

Älä itke Sandra. Mitään ei tapahtunut. 

Kyllä tapahtui. Ja se tapahtui mulle. Kahdesti. Ja oikeus ei tapahtunut. Kumpaakaan ei tuomittu.

Miks mun piti syntyä?

Eihän täs oo enää mitään järkee. Eihän? Mul on taas paha olo. Mut on pakko taistella. Vai onko? Jospa mä vaan esitän hyvinvoivaa että pääsen pois täältä. Mut pystynkö esittää? Vai paistaako se musta läpi? Vai pitäiskö nyt hakee yks temesta? Auttaiskohan se? Mut tarkottaako se että haen tarvittavia että en oo kotikuntonen?

Tuleekohan se hyvä elämä viel jossain kohtaa vastaan? Vai onko mun elämä tällasta loppuun saakka? Teenkö lopulta kuitenkin itsemurhan? Onko mun turha taistella kohtaloa vastaan? Elänkö vielä vuoden päästä? Vai olenko saanut tämän elämän jo päätökseen? Too many questions.

Ei riitä että mul on itteni takii paha olo siitä mitä mulle tehtiin pienenä. Mun pitää myös kantaa huonoo omatuntoo siitä kuinka paljon se satutti mun perhettä. Mun takia ne kaikki joutuu kärsimään. Mä vihaan mun vanhempia ku ne teki mut. Niitten vika et ne joutuu nyt kärsii.

Epäreilu elämä

Tältä musta tuntuu tänään

Yksin. Vai olenko sittenkään?

Tänä iltana menen sänkyyn jo yhdeksältä. Minua väsyttää todella kovin. Riisuidun. Nukun yleensä pelkissä alushousuissa, eikä tämäkään ilta ole poikkeus. Asetun sängylle makaamaan. Tapani mukaan laitan kännykästäni pyörimään Simpsonit. Se on tarpeeksi kevyttä katseltavaa, tai no oikeastaan kuunneltavaa, näin iltaisin. Se rauhoittaa minua. Toisinaan se auttaa, mutta ei tänään. 

Käännän kännykkäni kuvapuoli alaspäin ja yritän sulkea silmäni siinä toivossa, että nukahtaisin nopeasti Simpson-hahmojen puheen sorinaan. Mutta niin ei käykkään. Päähäni putkahtaa, kuin tyhjästä, pahoja ajatuksia. Tälläkään kertaa ne eivät vaatineet edes mitään triggeröivää tekijää. Yritän sulkea kaiken pahan pois mielestäni, tietoisesti, ajatellen muita asioita. Keskittymiseni on jo niin herpaantunut, että en enää edes kuule kännykästäni tulevaa ääntä. 

Näen kirkkaasti mielessäni kaiken sen, taas. Kuinka isoisäni hieroo elintään minun alapäähäni. Kuinka hän tuntuu nauttivan siitä. Se ähinä soi usein päässäni. Voi, kumpa pääsisin eroon näistä ajatuksista. Minua kuvottaa, oksettaa suorastaan. Luovutan nukkumsien suhteen. Käännän puhelimeni näytön jälleen näkyväksi. Yritän keskittyä jokaikiseen siitä tulevaan yksittäiseen sanaan. Se on todella vaikeaa, lähes mahdotonta. Eikä se edes tunnu auttavan tähän oloon. 

Viiltely käy mielessä. Se ainakin auttaisi. Se saisi ajatukset pois näistä aiheista. Mietin myöskin sitä, että jos minulla olisi nyt rauhottavia lääkkeitä, ottaisin nyt yhden. Tai vaihotehtoisesti voisin juoda itseni humalaan, jos vaan olisi viinaa. Päädyn kuitenkin rukoilemaan: "Rakas taivaallinen Isä. Auta minua. Olen ahdingossa. En saa pahoja ajatuksia mielestäni. Olen niin yksin niiden kanssa. En tahtoisi ajatella niitä enää, en juuri nyt. Tiedän, että minun pitää käsitellä niitä joskus. Mutta ei nyt. Nyt tahdon nukkua. Aamen."

Yhtäkkiä tunnen kauniin kosketuksen. Rauhoittavan sellaisen. Tunnen lämpimän syleilyn. Aivan kuin en olisi enää yksin. Tunnen suuren rakkauden. Jumalan rakkauden. Pian kehoni, joka on jo täysin rauhallinen, alkaa tuntumaan raskaalta. Silmäluomeni painavat kuin lyijy. Ajatukseni tuntuvat sumeilta ja kaukaisilta. Tunnen vain suuren rakkauden. Tähän on ihanaa nukahtaa. Juuri ennen uneen vaipumista kuulen: "Suojelen sinua."

Kettu

Älä sano sitä sanaa! Se sattuu minuun. Tuntuu kuin joku iskisi puukolla sydämeen, kun sanot sen sanan. Tiedän, että se voi tuntua sinusta oudolta, onhan kyse kuitenkin ihan tavallisesta sanasta. Se sana kuitenkin muistuttaa minua siitä pahimmasta asiasta. Se tuo hänet mieleeni. Minä hajoan aina, kun kuulen sen sanan. Et voi ymmärtää tätä. Ei se haittaa, eihän kukaan voi. 

Painajaiset

Tajusin tässä yks päivä kuin sinisilmänen oon. Siis mä uskon kaiken mitä mulle sanotaan. Jälkeen päin aina sit tajuun et taas mua on kusetettu.

Mut niin... nyt on ollu parempi kausi jo pidempään. Ääniä ei ihan joka ilta niinku ei painajaisiikaan ihan joka yö. Vaikka melkein. Päivisin on suht rauhallinen olo. Välil vähän ahdistaa mut ei äänii melkeen ollenkaan. Välil jotain viiltelemään kehottavia mut tosi harvoin.

Iltaiset äänet liittyy usein raiskaukseen. Tai sit ne on haukkuvia ääniä tai itsetuhoisuuteen kehottavia. En ois viel vuosi sitten uskonut tätä sanovani mut must tuntui et alan tottuu ääniin. Ne ei ihan yhtä voimakkaasti ahdista ku ennen, paitsi ne raiskaukseen liittyvät. Painajaisiin ei varmaan totu koskaan. Ne liittyy lähes poikkeuksetta traumoihin. Sekä lapsuudessa koettuihin että aikuisuudessa.

Painajaisissa usein sekottuu seksuaalinen hyväksikäyttö lapsuudesta sekä se raiskaus. Ne menee päällekkäin ja tekijä saattaa muuttua kesken unen. Usein mä juoksen alastomana pakoon jompaa kumpaa ja sit se joka saa mut kiinni (niinku aina unes saakin) saattaakin vaihtua toiseen henkilöön. Oon myös nähny unia jossa ne miehet on yhdessä mun kimpussa. Ja joskus ne viiltelee mun ranteita ja kaikkee... ne on välil tosi sekavii ne unet.

Mä yleensä herään niihin uniin ja sit oon ihan paniikis hetken ja saatan rukoilla tai muilla keinoilla rauhoittaa itteni ja sit yleensä nukahdan uudestaan. Loppuyöstä voi olla ihan normaaleja unia tai sit painajaiset jatkuu.. joskus jos oon tosi väsyny, en nää unia ollenkaan. Se on ihanaa. Mut se on suhteellisen harvinaista.

Mitähän unta nään ens yönä...

Kysymyksiä joihin en oo saanu vastauksia

Mun pää särkee.. oon itkeny liikaa.

Mul on myös monta kysymystä.

Miks musta ei välitetty kun mä olin pieni? Miks mä olin yhdentekevä? Miks mut jätettiin kahdestaan pedofiilin kanssa? Miks mut jätettiin sen jälkeen yksin päivisin kotiin vaikka olisin kaivannut erityishuomiota huonojen kokemusten takia? Miks ketään ei kiinnostanu pystyinkö luottamaan enää kehenkään? Miks mua ei laitettu hoitoon vaikka selvästi oireilin? Miks edes äiti ei ajatellu lapsensa parasta? Miks mun ei annettu olla lapsi? Miks mun piti kasvaa niin nopeesti? Miks Jumala ei suojellut mua? Miks mut on pistetty vihaamaan mun ulkonäköä lapsesta saakka? Miks mut laitettiin tiukalle ja rankalle laihdutuskuurille seitsemän vuotiaana? Miks just mulle tapahtui niin pahoja asioita? Miks ketään ei kiinnostanu et mä vihasin itteäni jo viis vuotiaana? Miks mun itsetuhoisiin sanoihin ei puututtu? Miks ketään ei kiinnostanut kun mä sanoin tappavani itteni mun ollessa kuus vuotias? Miks äiti ei laittanu mua hoitoon kun löysi mun itsemurhasuunnitelmavihon mun ollessa yheksän vuotias? Miks mua sai pahoinpidellä? Miks äiti veti mua pyörällä ajaessa hiuksista silleen että jouduin juoksemaan vieressä sen jälkeen kun olin karannut kotoota vaikka sekin johtui mun huonosta olosta? Miks mulla ei ollut väliä? Miks musta sai aina tinkiä? Miks mua ei laitettu päiväkotiin vaan jätettiin yksin kotiin? Miks raha oli mua tärkeämpi? Miks baaba hakkas mua ja väitti varkaaksi mun ollessa kaheksan vuotias? Miks mulle ei kerrottu että se mitä geddu teki mulle ei ollut mun syytä? Miks mun piti ite tajuta se? Miks mä en ikinä tajunnu sitä? Miks mua on käytetty seksuaalisesti hyväksi? Miks se oli hyväksyttävää? Miks mä muistan mun lapsuudesta vaan pahat asiat? Miks mua sai kiusata? Miks kukaan ei koskaan puolustanut mua?

Miks ketään ei kiinnostanut?

unettomuutta ja pelkoja

Pelottaa.... Torstaina ollaan menos J:n ja A:n kans laivalle. Ei se muuta vaadikkaan... Pelko siis. Oikeestaan se ei vaadi koko laivalle menookaan. En uskalla edes päiväsaikaan liikkua yksin tietyissä paikoissa. Elämä on pelottavaa. Miehet on pelottavia. Elämä on epäreilua. Miehet on epäreiluja.

On taas ollu unettomuutta. Jonkun aikaa jo. Nään kauheita painajaisia liittyen raiskaukseen tai lapsuuden tapahtumiin. Nyt ne painajaiset taas valvottaa ja häirtsee oikeestaan hereilläkin. Meinaan flashbackeinä ja kosketusharhoina. Äänet on lisääntyny. Ne oli pitkään, melkeen koko kesän, tosi vähäisinä, mut nyt ne on taas joka päiväsiä ja häiritseviä. Selvähän se on et tää johtuu unettomuudesta. Mul ehdittiin jo ehdottaa sairaalaa TAAS! VITUN ÄRSYTTÄVÄÄ!!! En oo menossa!

Oon taas miettiny itsemurhaa. Mitä järkee taistella? Olis niin paljon helpompaa vaan kuolla pois. Mitä hemmetin järkee täs on?

I put my trust in you

I tried so hard

I kept everything inside

Things aren't the way they used to be

 But in the end it doesn't even matter

In the end - Linkin Park

Onneks näen huomenna A-pappia

Tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

Tänään meni ihan päin persettä. Mä heräsin huonolla tuulella painajaisten jälkeen. Kunotutuskodin hoitaja T soitti ja kerto et oli ollu koko eilisen päivän jossain seminaarissa, mut mun pitäis käydä jakamas maanantain lääkkeet ennen viikonloppua koska maanantaina on vappu ja sillon ei siis tietenkään oo ketään hoitajaa paikalla. Sanoin että menen huomenna ku tuun poli hoitajan luota,. Mut niin... mul oli päivän ohjelmassa sosiaalisten taitojen ryhmä ja A-papin tapaaminen. Meinasin soittaa ryhmään ja ilmottaa etten oo tulos. A:ta halusin kuitenki mennä tapaamaan, koska hyödyn siitä, paljon.

Lähdin sit kuitenki bussilla kohti polia, jossa ryhmä pidetään. Ahdisti tosi kovin mut halusin yrittää. Ei olis kannattanu. Kaikki meni päin helvettiä. Meil ei ollukkaan ihan normaali ryhmäkerta. Yleensä me kokoonnutaan polin ryhmätilaan ja tehään siel tehtäviä ja jutellaan. Tänään, siis just tänään, me mentiinki läheiseen taidemuseoon kävellen. Mul oli kauheen paha olo, mut lähdin mukaan toimintaterapeutti J:n kannustuksella. Se museo sijaitsee rautatien lähellä. Ja se ei ollu hyvä juttu. Junat ja rautatiet saa mun olon ahdistuneemmaks, koska oon niin monta kertaa harkinnu junan alle hyppäämistä. Pysähdyin kattomaan kiskoja ja haaveilin siellä makaamisesta. Ajatuksiin tunki koko ajan raiskauksen lisäks et: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". Se vaan pyöri mun päässä koko ajan.

J tuli sit mun vierel ja melkeen talutti mut sisään sinne taidemuseoon. Mä yritin siel museos pysyy koko ajan J;n kannoilla. Siel oli ihan super ahdistavaa. Siel kuulu kaijuttimist jotain ahdistavaa äännähtelyä. Tunsin miten paniikki alko. Mua pelotti tosi kovin. Sit aloin kuulla: "kill them, before they kill you. kill them before they kill you. kill them before they kill you....." Mä aloin toistaa sitä hiljaa kuiskaten. Pikkuhiljaa kuiskaus alko muuttua ääneen puhumiseksi. Ei kukaan kyl kuullu sitä. Se tauta äännähtely oli niin kovalla. Mä aloin miettii et millä mä voisin tappaa ne. "Take the knife from your bag and kill them" ääni sano. Sit sanoin kyyneleet silmissä melkeen ääneen, että: "Mut ku ei mulla ole laukussa mitään veistä. Mitä mä nyt teen? Miten mä tapan ne?"

Olin siinä sitten kadottanu J:n ja muut ryhmäläiset. Menin istumaan yhel penkil ja katosin totaallisesti. Kuulin jos minkälaista ääntä ja tunsin kaikenlaisia tuntemuksia. Raiskaajakin oli enemmän läsnä ku sillon ku viimeks näin sen. Vaikka se ei ollu siellä fyysisesti. Kuulin ääniä päällekkäin, mut taustalla koko ajan, tällä kertaa suomeksi: "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne........". Juttelin äänten kanssa. "Joo joo, mut millä mä tapana ne? Ei mulla oo mitään millä mä voisin ne tappaa. Joo joo, kyl mä tapan ne, mut miten...." ja se vaan jatkui "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne..." kuulin myös että: "they left you all alone, sä oot ihan yksin, the left you, ne jätti sut yksin..."

Sit yhtäkkii J oli siinä ja kosketti mua varovasti olalle. Lähetään Sandra, se sano pehmeesti. Hyvin hitaasti sain itteni ylös siitä penkiltä ja kävelin museon ulko-ovelle J:n perässä. J kysyi multa et haluunko lähteä kotiin vai mennä vielä toiseen paikkaan ryhmän kanssa. Mä en pystyny vastaamaan. En tienny mitä halusin. J sano: "Nyt sun pitää päättää, tai mä päätän sen sun puolesta. Sul on nyt kaks vaihtoehtoa, joko sä meet kotiin nyt bussilla tai sit tuut meidän kanssa tonne. Mä oon menossa muun ryhmän mukaan" Mä sanoin että en haluis olla yksin. Sit me lähettiin kävelee muiden perään.

Mä en kuitenkaan pystyny mennä mukaan. Jäin muista jälkeen ja katoin taas junaradalle, Sama kysymys alko soimaan mun päässä ku mennessä: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". J jäi jälkeen muusta ryhmästä mun seuraan ja sano: "Pitäisköhän sun mennä polille, jos (polin omahoitaja) T olis siellä?" Mä sanoin etten usko että T on siellä. Miettisin et miks sil olis aikaa mulle, jos sil on muitankin potilaita. J sano, että: "Kävele sinne polille, ni mä soitan sinne. Kyllä T varmaan on siellä".

Mä sit menin sinne. Ei ollu pitkä matka, mutta erittäin pelottava. Ku mä pääsin sinne ni T oli siel odottaamassa mua. Juteltiin hetki siinä aulassa, mut T:n piti lähtee jonku muun luokse kotikäynnille. T kysy, että onko mul taas äänet lisääntyny. Ku vastasin että joo ni se kysy että oonko nukkunu. Vastasin että olen. "Okei, no puhtutaan siitä huomenna ku meillä on aika", se sano. Sit se kysy että menenkö kotiin. Kello oli jotain puol kaks ja meil oli puol kolme A-papin kans se aika, jonne todellakin halusin. Mä sanoin että en ehi menee siinä välissä kotiin. Sit siihen tuli yks toinen hoitaja, M, jota oon nähny aina injektio ryhmässä. Se on tosi kiva. M kysy, että haluunko mä olla sen kanssa tasaan asti ku sil oli peruutus aika. Mä sanoin joo.

Sit me mentiin sen huoneeseen. Mul oli tosi paha olo ja en oikeen enää pysyny läsnä hetkessä vaan katoilin harhamaailmaan. En muista mitä kaikkee siinä tapahtu mut muistan että havahduin siihen. että M kosketti mua olalle ja sano, että nyt mä vähän kosketan suu, että saan suhun kontaktia, Käänsin katseen M:ään ja yritin orientoitua hetkeen. Sanoin että mua sattuu. "Osaatko sä Sandra sanoa, mihin sua sattuu?" Oli hetken hiljasta. Sit sain sanottua: "Tuntuu ku joku raiskais". "Okei, ne on niitä dissosiatiivisia harha-aistimuksia", M sano ja jatkoi: "Mitä jos me mentäis vähän kävelemään ni pääsisit irti noista ajatuksista." "Joo", mä sain sanottu ja nousin tuolilta. Mentiin kattoo akvaario kaloja ja hakee mulle mehua. Juteltiin, tai no, M jutteli siinä koko ajan sit jotai kevyttä.

Sit mentiin aulaan istumaan ja tt J ja toinen vetäjä V tuli sinne sisään. Ryhmä oli loppunu. J tuli juttelemaan mulle ja M:lle. M kerto, että kaikki oli ihan hyvin ja että mä menisin pian tapaamaan pappia. J oli tyytyväinen. Sit mä sanoin: "Taas mä epäonnistuin" J sano; "Et sä epäonnistunu. Sulla vaan oli nyt niin huono vointi, ettet pystyny olee ryhmässä" Mä sanoin: "Sä olit ihan oikeessa. Mun ei olis pitäny alottaa koko ryhmää, ku en mä pysty." "Ekaksi, en mä oo missään vaiheessa sanonu, että sun ei kannattais alottaa ryhmää ja sitä paitsi, tää kerta meni nyt näin mut se johtu siitä, että sul oli huono vointi. On sul menny ihan hyvinkin ryhmä. Vai mitä?" "Joo", mä sanoin. Mut J ei tajuu sitä, että se huono vointi on nimenomaan sitä epäonnistumista.

Lähin siitä sit kävlee seurikselle, mis me tavataan aina A:n kanssa. Se matka oli tuskallinen. Vastaan käveli yks kalju mies. Mä pysähdyin, menin paniikkiin ja aloin miettii, et mitä mä teen. Se ei kuitenkaan ollu se mies, mut menin silti varmuuden vuoksi toiselle puolelle tietä. Oli äärimmäisen ahdstavaa, mutta mä selvisin seurikselle asti.

Siel me sit juteltiin ihanan A:n kanssa, Kerroin taas vähän raiskaus illasta ja siitä miehestä. Sanoin, että mä ansaitsin sen, koska oon paha. Kerroin että mulla on lapsesta saakka ollu semmonen olo että oon saatanasta. Joskus ykstoista vuotiaanahan mä oikeesti kuvittelin olevani saatanan lapsi. Mul lukee siitä päiväkirjassakin. A sano jotain, että Jumala on luonu meijät kaikki oman rakkautensa kohteeksi ja saatana yrittää tulla siihen väliin sanomaan muuta. Sitä ei kannata uskoa.. Ja niinhän se varmaan onkin. A sano, että ei usko, että yksikään ihminen on pelkästään paha tai hyvä, vaan meissä on kumpaakin. Ehkä mäkään en sit oo paha. En tiiä.... mulla on kuitenki sellanen olo. Ja ei siks et olisin tehny jotain pahaa vaan niinku A kysy ni mul on semmonen olo, et mussa on saatanan leima. Se vaan on, ilman mitään erityistä syytä. Mä sanoin, että "pahoille ihmisille tapahtuu pahoja asioita". A oli eri mieltä.

Juteltiin myös mun isoisästä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kerroin, että syytän mun isää siitä ja en oo voinu antaa sitä mun isälle anteeksi. Sen olis pitäny suojella mua. Mun isä tiesi, että hänen isällään oli semmosta taipumusta, mut se ei suojellu mua siltä. Mä olin pieni tyttö. Olin isin tyttö. Miks se ei suojellu mua? Oliko oma ylpeys oikeesti arvokkaampi ku oman pikku tytön hyvinvointi? En ymmärrä... A kehotti mua puhuu mun isän kanssa asiasta, Mä mietin sitä vielä.... Tuntuu hankalalta. Sit aika loppu ja lopuks viel rukoiltiin yhdessä. Se on ihana hetki. Ku joku rukoilee mun puolesta. Sitä mä kaipaan.

Menin sitte takas porukoille ja äitihän ei siis oo kotona. K-sisko oli tehny ruoan, joka ei kelvannu mun isälle. Se söi jotain muuta, kun valittamiseltaan kerkes. Oli niin sairas, väsynyt ja nälkäinen. Me hengailtiin kolmestaan olkkarissa, mä K-sisko ja isä. Katottiin uutisia ja siel sanottiin, että miespuolisia ministereitä on nyt paljon enemmän ku naisiapuolisia. Sit isä sano: "Ei naisten kuulu olla ministereitä. Naisilla kuuluu olla pitkät hiukset ja isot tissit ja niitten kuuluu olla kotona siivoomassa ja laittamassa ruokaa, että ihmisille riittää töitä." Mä suutuin sisältä, pahasti. Sanoin melko rauhallisella äänellä että; "kyl naisetki on ihmisiä" Mun sisällä kiehu. Jumalauta mun sisällä kiehu ja kiehuu edelleen. Sit isä viel käski mun ja K-siskon tyhjentää astianpesukoneeen. Suututti vielä enemmän. Ihan oikeestikko se näkee naiset vaan miesten orjina. Mun oli päästävä pois sieltä. Keksin verukkeen ja soitin omassa huoneessaan olleelle Makelle, et josko se vois mautolla heittää mut himaan, ja heittihän se. Nyt oon tääl yksin kauheen vihan, surun, ahdistuksen, järkytyksen ja pelon keskellä. VITTU MÄ VIHAAN TÄTÄ KAIKKEA! HALUUN VAAN POIS!!

Isä, ota mut jo kotiin,
en jaksa enää lähtä uusiin sotiin.
Mun aika on jo koittanu,
en mä täs elämäs voittanu.
Tahdon vapaaks elämän kahleista,
pois tästä pahasta ja valheista.
Mä en oikeesti enää jaksa,
jyrkät seinät tulee vatsaan.
Liian yksin tän paskan kanssa,
aina astun uuteen ansaan.
Jonka joku mun eteen on laittannu,
harmi etten oo vielkään niskoi taittanu.
Kuolema korjaa mut jo pos täältä,
en mitään ees oota enää elämältä.
Isä mä haluun jo sun luokse,
rahat tai henki, ota ja juokse.
Miks mun pitää tääl viel kärsii,
näit ajatuksii pahoi järsii.
Jos et ota mua pois, mä lähen ite,
taivaasen tahon mut helvettiin kai joudun sitte.
Vihaa vaan toisillemme täällä jaamme,
tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

En saa määrätä kehostani

Etäisyys tuntuu olemattomalta, mutta kaikki on silti niin kaukaista. En saa kiinni ajatuksista, jotka kuitenkin ovat vallanneet pääni. Sekavaa, sekavaa, sekaisin. Pääni on. Pääni on sekaisin. Tekisi mieli huutaa ja itkeä. Kiljua ja raivota. Satuttaa, itseäni. Se kasaa ajatukset ainakin hetkeksi. Sitä minä kaipaan ja ikävöin. Sitä ihanaa tunnetta kun terä ensin koskettaa ihoa, sitten painautuu sitä vasten. Syvemmälle ja syvemmälle. Sitten hidas hidas veto ihoa pitkin. Hitaasti se sattuu enemmän. Vedän terää ihoa pitkin ja kun terä on mennyt pituisensa matkan, aukinaiselta puolelta alkaa vuotaa verta. Kun nostan terän iholta veri alkaa pulputa haavasta. Ahh, sitä hallinnan tunnetta. Kaikki on tässä ja nyt. Ajatukset ovat vihdoin kasassa. Näistä ajatuksista saan kiinni. Näitä asioita ikävöin.

En oikeastaan osaa muuta ikävöidä. En muista, tai voi olla että en edes tiedä, millaista on olla onnellinen. Voida hyvin. En voi ikävöidä sellaista mitä en ole koskaan tuntenut. Minut pilattiin jo lapsena. Tuhottiin, rikottiin, särjettiin. Itseni satuttamisen tunnen ja tiedän. Se on aina tuonut helpotusta minulle. Minulle, joka en edes ansaitse helpotusta.

Olen kuitenkin lopettanut sen, sillä en halua olla itsekäs ihminen. Minulle on monesti sanottu että minun pitäsisi olla itsekkäämpi. Silti viiltelyä, joka minua auttaa, ei hyväksytä. Siitä tehdään minulle syyllinen olo, vaikka se auttaa kasaamaan ajatuksia, pysymään läsnä tässä hetkessä ja siirtämään kehon muita ikäviä tuntemuksia hallitumpaan muotoon. Se on myös hyvä konsti kostaa itselleni tekemiäni pahoja asioita ja ajattelemiani pahoja ajatuksia ja epäonnistumisia.

Mutta kun se satuttaa läheisiäni. Ja sitä en halua. En kyllä ymmärrä miksi se on paha asia. Minulla ei ole oikeutta määrätä kehostani edes tässä asiassa. Tahdon pystyä hallitsemaan omaa kehoani. Tarvitsen sitä tunnetta. Mutta en ansaitse sitä.

Minun pitää kuolla. Olen oikeastaan puoliksi kuollut sisältä. Osa minua on viety ja loput minusta tahtoo jo pois. Onko aikani nyt? Mietin sitä päivittäin. En tahdo elää.

Hankala tapaus

Mul on teriä... ja viinaa. teki mieli viime yönä ja äänet kehotti, mut mä voitin. Olis pitäny tänään kotikäynnil antaa ne pois. Olisin varmaan antanu, jos olis varmaa, et äitin ei tarvis tietää et oon semmosii säilytelly. Mut ku me sovittiin hoitoneuvottelussa, että kaikki mun asiat saa kertoo äitille. Ja mä siis ite hyväksyin sen. Koska äiti on mukana mun hoidossa. Olishan se varmaan aika hankalaa, jos tietää vaan osan. Vaikka eihän se nytkään tiedä kaikkea.... mut ei tiiä kyl hoitajatkaan.

Ah sitä ihanaa tunnetta ku terä viiltää ihoa. Kaipaan sitä.. vaikka osa minussa pitää koko touhua täysin kuvottavana ja vääränä. Vääränä ja likasena. Likasena niinku seksuaalinen hyväksikäyttö. Muistan ku kerroin yläasteen luokanvalvojalle hyväksikäytöstä. Tai oikeestaan se arvas sen itte. Se keskustelu meni näin:
Opettaja: Sandra mä en voi auttaa sua jos sä et puhu mulle.
Mä: Mä olisin nyt valmis kertoo mikä mua vaivaa.. Kun mä olin pieni. Joku 5-vuotias...
hiljaisuus
Opettaja: Joku teki sulle jotain?
Mä: Joo.. (itkua ja kyyneleitä pidätellen)
Opettaja: Jotain seksuaalistako?
Mä: Joo..
Opettaja: Voi sua pientä. Nyt on kyl pakko halata.
Me halattiin pitkään ja se tuntui hyvältä.

Jossai kohdassa kerroin myös viiltelystä. En muista sen tarkemmin miten se meni, mutta opettaja oli vissiin puhunu siitä terkkarin kanssa. Mut nii.. ku sit yks kerta kun me taas tavan mukaan juteltiin opettajan kanssa musatunnin loputtua, mä sanoin, et koen itteni likaseksi. Opettaja luuli, että mä tarkotin viiltelyä, vaikka oikeesti tarkotin hyväkskäyttöö. En kehdannu korjata väärinkäsitystä sen enempää.. sanoin vaan ettei se tunne johdu viiltelystä.

En oo varma oonko ikinä kirjottanu mitään tänne tosta opettajasta, mut se oli yläasteella mun voimavara. Olisin monet kerrat jo tappanu itteni, jos mulla ei olis ollu häntä. Osastollakin ollessa soitin sille kerran ja paruin, et haluun pois. Mut ysiluokalla se kyllästy muhun. Mä ymmärrän hyvin. Olin aika vaikee tapaus. Joka toinen tunti istuin luokan perällä huppu päässä musaa kuunnellen ja joka toinen tunti riehuin, naureskelin ja häiriköin. Ja luokanvalvojalle tietty meni kaikki tieto.. Tulin aina välil kännissä kouluun. Kerran jäin kiinni muillekki opettajille, mut luokanvalvojalle jäin useammin. Se ei kertonu eteenpäin ja mä lupasin aina, että en enää ikinä tuu humalassa kouluun... Ja sit tulin kuitenkin.

Olin kauhea, olen kauhea ja tulen aina olemaan kauhea

Piirroksia vuodelta 2011

Pari vanhaa paint piirrosta vuodelta 2011. Kuvatekstinä "teoksen" nimi. Ei oo kovin hienoja mut mulle tosi henkilökohtasii.

Skull we go to hell

He and I

 Täs on mun isoisä, joka käytti mua seksuaalisesti hyväksi.

Offering some help

Näihin aikoihin viiltely oli suuri osa mun elämää..

Mut joo... ei mul kai muuta..

Vaijettu asia

Mul oli aika omahoitaja T:lle perjantaina. Kerroin siel itku kurkussa, miten mun isä oli haukkunu mut lyttyyn ton yliannostus jutun takia. Sit mä sanoin, et jos isä tulee viel jotain urputtaa, ni mä sanon, et se mitä mul tapahtu lapsena oli isän ylpeyden syytä. Isä tiesi, että sen isä oli käyttäny hyväks myös isän siskoo ja ilmeisesti muitakin pikku tyttöjä, mutta isä ei voinu kertoo äitille, koska ei kehdannu.. KOSKA EI KEHDANNU!! MITÄ VITTUA! Laittaa lapsen tommosen riskin alle, koska EI KEHDANNUT kertoa siitä..

Mä olin niin vihanen tuol T:n vastaanotol. Mä huusin ja kirosin ja avauduin oikein kunnolla. Sit T alko puhuu siitä, miten ne pahat jutut tulee aina mun mieleen ku mä nään isän ja aina isän mieleen ku se näkee mut.. Ja toi on niin totta... Sit T sano, et "kaikki teijän perheessä tietää siitä, mut siitä ei saa puhuu. Se on vaijettu asia" Ja sekin piti paikkansa. Sit se tapahtu. Mä aloin itkee... Mä piilotin kasvot käsien taakse ja nyyhkytin. Täysin tuntematon asia mulle. Itku jonkun edessä... Eikä siinä vielä kaikki. Sitte T tuli halaa mua ja musta tuntuu et sekin itki. Siltä se kuulosti...

Sitä kesti joku viis minsaa. T silitti mun selkää ja halas lujasti. Vastoin kaikkia odotuksiani, se tuntu hyvältä ja rauhottavalta. Olisin voinu jäädä siihen tilanteeseen ikuisesti, mut se meni ohi. Sitte sain itteni kasattua ja en ees kyl muista et mitä loppu ajalla tapahtu.

Eilen ku mul oli taas T:n aika, mä aloin kuulee äänii ja kerroin siitä. Kerroin et äänet käskee viiltää. Sitte T sano kaikkee et, ne äänet on sulle olemassa, mut niitten mukaan ei tarvi toimia. Ja kaikkee semmosta. Se sano kans koko ajan, et mun pitää pitää katsekontakti koko ajan T:ssä. En muista kaikkee, mut sit jossain vaiheessa tehtiin semmonen mielukuvaharjoitus, et mun piti neljään paperin palaan jokaseen kirjottaa joku negatiivinen tunne jonka tunsin ja sit ne piti repii. Mä kirjotin sanat: viha, ahdistus, häpeä ja syyllisyys. Idea on se et ne tunteet ei enää häiritsis sinä päivänä. Siit tuli vähän kevyempi olo outoa kyllä..

Mullahan on nyt tarkotus lopettaa lääkkeet kokonaan. Siis ihan lääkärin ohjeiden mukaan pikku hiljaa. Meijän perhe on sitä mieltä et mul on liikaa lääkkeitä ja sen takii kuulen ääniä. Mä kerroin tänään A:lle psykoterapiassa siitä ja se ollu samaa mieltä. Se sano et mun perhe syyttää lääkkeitä semmosesta asiasta, joka voi hyvin johtuu muutoksista. Mun elämäs on kuitenki ihan hemmetin iso muutos tulossa ku muutan omaan kotiin....  Mut mun mielestä kaikkista naurettavinta on se, et mun isä on sitä mieltä, et mun pitää lääkkeiden lisäks lopettaa kaikki hoidot.. siis kaikki terapiat... Eihän siinä oo mitään järkee...


Nonnii.. sainpahan purettuu vähän pahaa oloo pois. Kiitos blogi ja lukijat! Ei mul sit varmaan muuta... moikka!

Sandra 13-vuotiaana

Päiväkirja merkintä nuoruus ajaltaa:

1.2 2006

Mä lintsasin kouusta tänään. Tavallaan. Mä valehtelin äitille, et mulla olis maha kipee. En uskaltanu mennä kouluun, koska V ja ne olis 100% varmasti kiusannu ja nöyryyttäny mua liikka tunnilla. ...

... PS. Mä viiltelin taas tänään. Mua vitutti niin paljon, et en tienny mihin purkaisin ni viiltely tuntus hyvältä. Mut ei siit sen enempää!

22.2 2006

Hiihtoloma. En uskalla mennä nukkumaan. Viime yönä tapahtui outoja. Ku mä heräsin joskus viideltä aamulla ja mä nukahdin silleen hetkeks ja siin unes mä tein syntiä. Ja Jeesus, siis Jeesus itse, tuli sanomaan mulle jotain ja mä tönäsin Häntä ja sanoin "kuuntelen kohta". Mä heräsin siihen, koska säikähdin itekki, mitä olin tehnny. Mä pyysin tietty heti anteeks Jeesukselta, ja sanoin, etten mä tekis ikinä niin. Vähän ajan päästä mä niinku vajosin alas ja säpsähdin ja vajosin taas, mä aattelin et se olis niinku uni, et mä nukahtaisin uudelleen. Mä annoin itteni vajoo syvyyksiin. Se ei ollu unta vaan totta. Siis et se tapahtu. Se oli ihan hirveetä. Se "uni" alko hyvin. Jotain tapahtu ja mä olin kirkon mäen alapuolella, siis siellä alhaalla. En jaksanu kävellä ylös sitä mäkeä ja sit yhtäkkii mä huomasin, et mul on taikavoimia. Otin puusta jonku ison oksan ja menin siihen kyytiin ja lensin kirkon torniin sinne ylös. Mä olin iloinen ja ajattelin vaan itteeni ja sit mä päätin tehä itestäni kauniin ja laihan. Se ei kyl kauheesti tuottanu tulosta. Olin ehkä laiha,  mut rumempi, ku tavallisesti. Sit mä huomasin, et siel oli meijän kuoron lauluesitys, mihin olin menossa. Sit mä aattelin muuttaa mulle kauniimman lauluäänen ja soolon. Siis siihen esitykseen. Mä näin siellä kirkossa mun kuoro kamut ja mä juttelin niille ja mun puhe ääni muuttu ja muuttu. Mä sanoin jotain, et "kyl me osataan" ja et "hyvin se menee" ja noitten kahen lauseen aikana mun ääni muuttu ihan saatanan ääneksi. Se oli hirveetä. Ja sit mä olin sellases tyhjyydes yhtäkkii. Se oli semmonen tummanharmaa, mis meni musta spiraali. Se oli ihan hirveetä, mä en uskalla nukkuu. Mä yritin tulla pois ja huutaa, mut musta ei lähteny ääntäkään. Yhtäkkii sain ittestäni äänen, en ihan vielä sillon päässy pois sieltä, mut hetken päästä siitä. Se oli musta outoo, koska se tuntu niin pitkältä ajalta, vaikka kello oli menny viis minsaa eteenpäin. Mä aattelin kertoo jollekkin, mut en sit kertonukkaan. Mut nyt mun on PAKKO mennä nukkuu, ku alan näkee kaiken kahtena. (Oon ollu koko viikon kauheen väsyny)

PS. Tänään rukoilein oikeen kunnolla, ehkä Jumala auttaa mua sen unen kanssa. Siis ei ehkä, vaan KYLLÄ Jumala auttaa!

17.3 2006

Mul on ollu tosi hankala viikko. Must tuntuu, et mul ei oo kaikki ihan ok. Oon saanu kauheita raivokohtauksia koulussa ja huutanu kaikille. Ja sen jälkeen viillelly. Mä kerroin Krisselle viiltelystä ja se sano, et se tulee alitajunnasta SIITÄ jutusta. Se on mulle tosi hankala juttu. Mä muistan, et se tapahtu monta kertaa. Mä muistan mitkä housut mulla oli sillon ja se ällöttää mua. Mä en saa sitä pois mun mielestä. Ja Jumalalla ei oo aikomustakaan auttaa. Mä en todellakaan haluu puhuu siitä kellekkään. Se on noloo ja hävettävää ja oksettavaa. Mut nyt pitäis ruveta nukkuu.

 

Syyllinen <---

Okei nyt riittää.. mua syyllistetetään siitä että mumma tietää mitä se sika teki mulle ku mä olin pieni. Tuntuu niin pahalta.. ihanku en muuten kanna syyllisyyttä siitä :( Ihan sama...

12-13-vuotiaan Sandran päiväkirja merkintöjä

Nyt mä kirjottelen niitä päiväkirja merkintöjä.

Tätä ennen en ollu kirjotellu pv kirjaan oikeestaan mitään henkilökohtaisia asioita, koska en pystyny luottaa ettei ihmiset lue sitä. Siihen sit taas on semmonen syy, et sillon ku olin joku 9-vuotias, K-sisko oli löytny mun pvkirjan ja lukenu sen. Siel oli kaikenlaisia itsemurha suunnitelmia. K vei sen äitille ja äiti suuttu. Sen jälkeen piirtelin sateenkaareja ja hymyileviä aurinkoja. Mut tästä mistä alan kirjottaa eteenpäin olin oikeestaan vähän hälläväliä meiningillä. Ja tänne en kerro mitään yksittäisii tapahtumia vaan enemmänki omii tunteitani. Ja jos on kolme pistettä alus tai lopus, ni se meinaa sitä, et sitä ennen tai sen jälkeen on ollu jotain tekstii, jota en oo syystä tai toisesta halunnu kirjottaa tänne.

12 vuotta:

9.3 2005

Vittu nyt mul on ihan sama jos joku lukee tätä. Tä on mun (pvkirja) ja mä haluun tappaa itteni, ok? ...

... Ku mä olin päivällä sen silla kohal ja katoin alas, tuli sellanen olo, et jos nyt hyppään ni ei oo enää mitään hätää. Kellään... MIKS... MIKS MÄ EN HYPÄNNY??? ...

... Uskonko mä Jumalaan? Tiedänkö mä kuka Jumala on? Tunnenko mä Jumalan? En, en mä tunne. Miks mä puhuisin  näin jos tuntisin? Lopettaisko koulun? Mä vihaan kaikkia niin vitusti. ...

... Jumala auta mua löytämään Sut! Miks mä en tunne Sua? Tuu mun elämään. Mä tarviin sua.

17.7 2005 (yöllä)

Tänään oli paska päivä. Mä oon ihan sekasin, mä en enää tiedä miten mun pitäis suhtautuu asioihin. Kaikki on ihan sekasin. ...

... Kaikki on jotenki outoo.. Mä oon outo... Ajatella mitä kaikkee voi tehä, ilman et kukaan saa tietää.. Mä voisin mennä nytki vaik ulos jos haluisin, mut en jaksa.

17.7 2005(päivällä)

Mua on ärsyttäny tänään koko ajna. Eet ees tiiä et miks... Ehkä se johtuu siitä et mä en saa itkee. Ainaku mä itken ni joku valittaa mulle. Mä en saa tehä enää mitään ilman et siit ei valitettais. Miks? Vaiks mä oon murrosiäs ja nuorin "vanhimmist" tarkottaaks se sitä et mä en saa ees päättää asioista yhtä paljon ku Make. No ihan sama.

13 vuotta:

4.9 2005

Oli ihan kiva päivä tänään. Mä alan nähä kyl jo painajaisii mun salaisuudesta. Musan kuuntelu auttaa siihen jotenki. Tulee sellanen rauallinen olo.. Josksu. Joskus alkaa vaan vituttaa enemmän. ...

... Mä oon huolmannu ittessäni uuden piirteen: Oon tosi lapsellinen... ja ehkä vähän liianki. Kukaan ei ymmärrä. Äitiki sanoo: "Sandra leikkii Maken kanssa siks että se opettaa siinä samassa jotain." EI OO TOTTA! Mä leikin siks, ku se on hauskaa, vaikka oon jo 13. Mussa on kai joku vika... Noh.. En tiiä sit, mut niin se on.

7.9 2005

... Tuli muuten mieleen, ku toi S (M-siskon kaveri) oli tänään meil ja me muisteltiin, ni mä aattelin, et liittyköhän se lapsena housujen haaroista leikkely SIIHEN juttuun? Voi olla, ku eiks se alkanu yhtäkkii ja mä tein sitä aika usein. Ehkä se oli jotain tunteiden purkuu. No en nyt sit tiiä.

10.10 2005

... Mul on ihan vitun huono olo mä oksennan kohta. Kukaan ei usko mua. Mä viilsin ihoo auki yläkädestä.. Vitutti niin kauheesti.

14.11 2005

Pitäiskö ihan tosissaan harkita sitä vitun itsarii. Jos joku vois kertoo ees yhen hyvän syyn et miks mä en tappais itteeni ni ok en tappais, mut yhtäkään hyvää syytä ei löydy. Niitä ei ees ehkä oo! Vitut mitään Jumalaa oo. Kai se nyt olis jo jotain tehny. Mä oon nyt 13 vuotta sinisilmäsesti uskonu ja toivonu ja tässä sitä nyt sit ollaan. Jumalaa ei oo.. Mut en mä kyl sitä tarviikkaan. Tähänki mennessä oon ihan yksin pärjänny. Mitäköhän tapahtuis, jos en mee huomen kouluun.

3.1 2006

Uusivuosi ja joulu meni huonosti. Oon koko ajan ollu tosi hermona ja masentunu. Vituttaa kaikki. Oon kyl aika hyvin saanu ton pahanolon näkymättömäksi. Tuli muuten yks juttu mieleen. Ku mul oli lääkärin aika, mä valehtelin sille. Oon satuttanu itteeni ja haluisin tappaa itteni.

Tos oli yhen pvkirjan ne pätkät jotka haluun julkasta. Oon jo tolloin ollu masentunu ja itsetuhoisuus alkanu siis jo 11-vuotiaana. Vasta 13-vuotiaana uskalsin ees ittelleni myöntää(eli kirjottaa pvkirjaan) et viiltelen. Häpesin sitä jo sillon. Muutamassa kohdassa viittasin seksuaaliseen hyväkskäyttöön. Se oli semmonen juttu, minkä tajusin jäljessä, vasta ku olin 9-vuotias. Tolloin yläasteiässä mä aloi vasta käsittelee sitä, siis ihan itse. Sillon en pystyny missään nupossa tai missää puhuu siitä.

Aattelin et voisin kirjottaa seuraavastaki pvkirjasta joitain kohtia joskus. Mut ei enempää tänään-

Psykoterapiaa

Oon ollu viime päivät vähän hiljasempi.. En ite ees huomannu enkä tienny syytä, mut mumma ja äiti kumpiki kyselly mun vointia ja ollu huolissaan. Mä huomaan nyt kyl itekkin ja luulen tietäväni syynkin, mut sitä en tänne paljasta.

Meil oli äitin kanssa kiva päivä tänään. Käytiin subissa syömäs kana teriyaci subit ja jutskattiin kaikkee kevyttä :) Mut sitte,,, mä näin "sen miehen". Ei se tainnu olla se, mut se oli ihan samannäkönen. Mul meni hetkeks fiilikset, mut sit tsemppasin äitin takia, ja olo parantukin aika nopeesti. Äiti ei varmaan ees huomannu. Toivottavasti.....

Olin tänään psykoterapiassa. Kerroin mun hyvästä ystävästä, joka joutui/pääsi osastolle. Kerroin, että oon huolissani tästä tyttösestä. Jotenki keskustelu vaihto aihetta ja puhuttiin mun itsemurha ajatuksista(joita ei oo ollu nyt enää puoleen vuoteen). Kerroin, että ekan kerran ku suunnittelin oikeesti itsemurhaa oli kun olin 9-vuotias. Vihasin ja häpesin itteeni sillon. Lapsuuden traumojen  takia... Kannoin mukana syyllisyyden tunota ja häpeää. Kerroin, että ekan kerran sanoin sen ääneen ku olin 11-vuotias ja sain lähetteen lasten psyk.polille. Niihin aikoihin aloitin viiltelyn, mut ei kukaan sitä tienny. Sain mun ekat masennuslääkkeet, ku mul todettiin lapossa syvä masennut. Kerroin myös sen, että ajattelin sillon, että jos mä tapan itteni, ni säästän muut perheenjäsenet itsemurhalta, etenki K:n joka nykyään sairastaa skitsofreniaa. Sanoin myös, et oikeesti luulin sillon , että oon paholaisen lapsi. Toivoin kuolemaa ja olin varmaan vähän psykoottinen.

Sitte puhuttiin mun osastolle joutumisesta ku olin 15-vuotias. A:lla oli omia selityksiä sille, mut mun mielstä mä olin vaan masesntunu ja itsemurhahaluinen. Väsynyt tähän elämään. Kerroin, että sain sillon lääkityksen muuten kohdilleen, mutta musta tuli aggresiivinen. Ei siis fyysisesti mut henkisesti. Ja etenki koulunkäynti oli sillon vaikeeta. Mul epäiltiin sillon myös adhd:ta, mut ne epäilykset meni nopeesti ohi, ku todettiin, että oon entistä ahdiistuneempi adhd lääkkeiden kanssa. Eli mä olin vaan levoton, ku voin niin huonosti. 

Nyt haluisin vaan puhuu rakkaan kanssa. Mul on niin kova ikävä sitä :((

Mun pää on ihan sekasin

En tiedä mitä pitäis ajatella.. Mun isoisä, joka käytti mua seksuaalisesti hyväksi, kuoli viime viikolla.. Onko se hyvä asia? Pitäiskö mun olla onnellinen? Kertokaa mulle.