You can't do this. I can't do this

Mut heitettiin sit ulos ryhmästä tänään koska en pystyny osallistumaan. Kaikki vihaa mua, enkä ihmettele yhtään. Mä oon luuseri jota kuuluuki vihata.

Vittu ku tekis mieli viiltää... syvälle... vuotaa verta. Paljon. Ja nukahtaa siihen enkä ikinä enää heräis. Kumpa se olis vaihtoehto. Tai no onhan se. Mut kumpa se ei satuttais äitii ja muita.

Miks elämän pitää olla niin vaikeeta?

Tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

Tänään meni ihan päin persettä. Mä heräsin huonolla tuulella painajaisten jälkeen. Kunotutuskodin hoitaja T soitti ja kerto et oli ollu koko eilisen päivän jossain seminaarissa, mut mun pitäis käydä jakamas maanantain lääkkeet ennen viikonloppua koska maanantaina on vappu ja sillon ei siis tietenkään oo ketään hoitajaa paikalla. Sanoin että menen huomenna ku tuun poli hoitajan luota,. Mut niin... mul oli päivän ohjelmassa sosiaalisten taitojen ryhmä ja A-papin tapaaminen. Meinasin soittaa ryhmään ja ilmottaa etten oo tulos. A:ta halusin kuitenki mennä tapaamaan, koska hyödyn siitä, paljon.

Lähdin sit kuitenki bussilla kohti polia, jossa ryhmä pidetään. Ahdisti tosi kovin mut halusin yrittää. Ei olis kannattanu. Kaikki meni päin helvettiä. Meil ei ollukkaan ihan normaali ryhmäkerta. Yleensä me kokoonnutaan polin ryhmätilaan ja tehään siel tehtäviä ja jutellaan. Tänään, siis just tänään, me mentiinki läheiseen taidemuseoon kävellen. Mul oli kauheen paha olo, mut lähdin mukaan toimintaterapeutti J:n kannustuksella. Se museo sijaitsee rautatien lähellä. Ja se ei ollu hyvä juttu. Junat ja rautatiet saa mun olon ahdistuneemmaks, koska oon niin monta kertaa harkinnu junan alle hyppäämistä. Pysähdyin kattomaan kiskoja ja haaveilin siellä makaamisesta. Ajatuksiin tunki koko ajan raiskauksen lisäks et: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". Se vaan pyöri mun päässä koko ajan.

J tuli sit mun vierel ja melkeen talutti mut sisään sinne taidemuseoon. Mä yritin siel museos pysyy koko ajan J;n kannoilla. Siel oli ihan super ahdistavaa. Siel kuulu kaijuttimist jotain ahdistavaa äännähtelyä. Tunsin miten paniikki alko. Mua pelotti tosi kovin. Sit aloin kuulla: "kill them, before they kill you. kill them before they kill you. kill them before they kill you....." Mä aloin toistaa sitä hiljaa kuiskaten. Pikkuhiljaa kuiskaus alko muuttua ääneen puhumiseksi. Ei kukaan kyl kuullu sitä. Se tauta äännähtely oli niin kovalla. Mä aloin miettii et millä mä voisin tappaa ne. "Take the knife from your bag and kill them" ääni sano. Sit sanoin kyyneleet silmissä melkeen ääneen, että: "Mut ku ei mulla ole laukussa mitään veistä. Mitä mä nyt teen? Miten mä tapan ne?"

Olin siinä sitten kadottanu J:n ja muut ryhmäläiset. Menin istumaan yhel penkil ja katosin totaallisesti. Kuulin jos minkälaista ääntä ja tunsin kaikenlaisia tuntemuksia. Raiskaajakin oli enemmän läsnä ku sillon ku viimeks näin sen. Vaikka se ei ollu siellä fyysisesti. Kuulin ääniä päällekkäin, mut taustalla koko ajan, tällä kertaa suomeksi: "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne........". Juttelin äänten kanssa. "Joo joo, mut millä mä tapana ne? Ei mulla oo mitään millä mä voisin ne tappaa. Joo joo, kyl mä tapan ne, mut miten...." ja se vaan jatkui "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne..." kuulin myös että: "they left you all alone, sä oot ihan yksin, the left you, ne jätti sut yksin..."

Sit yhtäkkii J oli siinä ja kosketti mua varovasti olalle. Lähetään Sandra, se sano pehmeesti. Hyvin hitaasti sain itteni ylös siitä penkiltä ja kävelin museon ulko-ovelle J:n perässä. J kysyi multa et haluunko lähteä kotiin vai mennä vielä toiseen paikkaan ryhmän kanssa. Mä en pystyny vastaamaan. En tienny mitä halusin. J sano: "Nyt sun pitää päättää, tai mä päätän sen sun puolesta. Sul on nyt kaks vaihtoehtoa, joko sä meet kotiin nyt bussilla tai sit tuut meidän kanssa tonne. Mä oon menossa muun ryhmän mukaan" Mä sanoin että en haluis olla yksin. Sit me lähettiin kävelee muiden perään.

Mä en kuitenkaan pystyny mennä mukaan. Jäin muista jälkeen ja katoin taas junaradalle, Sama kysymys alko soimaan mun päässä ku mennessä: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". J jäi jälkeen muusta ryhmästä mun seuraan ja sano: "Pitäisköhän sun mennä polille, jos (polin omahoitaja) T olis siellä?" Mä sanoin etten usko että T on siellä. Miettisin et miks sil olis aikaa mulle, jos sil on muitankin potilaita. J sano, että: "Kävele sinne polille, ni mä soitan sinne. Kyllä T varmaan on siellä".

Mä sit menin sinne. Ei ollu pitkä matka, mutta erittäin pelottava. Ku mä pääsin sinne ni T oli siel odottaamassa mua. Juteltiin hetki siinä aulassa, mut T:n piti lähtee jonku muun luokse kotikäynnille. T kysy, että onko mul taas äänet lisääntyny. Ku vastasin että joo ni se kysy että oonko nukkunu. Vastasin että olen. "Okei, no puhtutaan siitä huomenna ku meillä on aika", se sano. Sit se kysy että menenkö kotiin. Kello oli jotain puol kaks ja meil oli puol kolme A-papin kans se aika, jonne todellakin halusin. Mä sanoin että en ehi menee siinä välissä kotiin. Sit siihen tuli yks toinen hoitaja, M, jota oon nähny aina injektio ryhmässä. Se on tosi kiva. M kysy, että haluunko mä olla sen kanssa tasaan asti ku sil oli peruutus aika. Mä sanoin joo.

Sit me mentiin sen huoneeseen. Mul oli tosi paha olo ja en oikeen enää pysyny läsnä hetkessä vaan katoilin harhamaailmaan. En muista mitä kaikkee siinä tapahtu mut muistan että havahduin siihen. että M kosketti mua olalle ja sano, että nyt mä vähän kosketan suu, että saan suhun kontaktia, Käänsin katseen M:ään ja yritin orientoitua hetkeen. Sanoin että mua sattuu. "Osaatko sä Sandra sanoa, mihin sua sattuu?" Oli hetken hiljasta. Sit sain sanottua: "Tuntuu ku joku raiskais". "Okei, ne on niitä dissosiatiivisia harha-aistimuksia", M sano ja jatkoi: "Mitä jos me mentäis vähän kävelemään ni pääsisit irti noista ajatuksista." "Joo", mä sain sanottu ja nousin tuolilta. Mentiin kattoo akvaario kaloja ja hakee mulle mehua. Juteltiin, tai no, M jutteli siinä koko ajan sit jotai kevyttä.

Sit mentiin aulaan istumaan ja tt J ja toinen vetäjä V tuli sinne sisään. Ryhmä oli loppunu. J tuli juttelemaan mulle ja M:lle. M kerto, että kaikki oli ihan hyvin ja että mä menisin pian tapaamaan pappia. J oli tyytyväinen. Sit mä sanoin: "Taas mä epäonnistuin" J sano; "Et sä epäonnistunu. Sulla vaan oli nyt niin huono vointi, ettet pystyny olee ryhmässä" Mä sanoin: "Sä olit ihan oikeessa. Mun ei olis pitäny alottaa koko ryhmää, ku en mä pysty." "Ekaksi, en mä oo missään vaiheessa sanonu, että sun ei kannattais alottaa ryhmää ja sitä paitsi, tää kerta meni nyt näin mut se johtu siitä, että sul oli huono vointi. On sul menny ihan hyvinkin ryhmä. Vai mitä?" "Joo", mä sanoin. Mut J ei tajuu sitä, että se huono vointi on nimenomaan sitä epäonnistumista.

Lähin siitä sit kävlee seurikselle, mis me tavataan aina A:n kanssa. Se matka oli tuskallinen. Vastaan käveli yks kalju mies. Mä pysähdyin, menin paniikkiin ja aloin miettii, et mitä mä teen. Se ei kuitenkaan ollu se mies, mut menin silti varmuuden vuoksi toiselle puolelle tietä. Oli äärimmäisen ahdstavaa, mutta mä selvisin seurikselle asti.

Siel me sit juteltiin ihanan A:n kanssa, Kerroin taas vähän raiskaus illasta ja siitä miehestä. Sanoin, että mä ansaitsin sen, koska oon paha. Kerroin että mulla on lapsesta saakka ollu semmonen olo että oon saatanasta. Joskus ykstoista vuotiaanahan mä oikeesti kuvittelin olevani saatanan lapsi. Mul lukee siitä päiväkirjassakin. A sano jotain, että Jumala on luonu meijät kaikki oman rakkautensa kohteeksi ja saatana yrittää tulla siihen väliin sanomaan muuta. Sitä ei kannata uskoa.. Ja niinhän se varmaan onkin. A sano, että ei usko, että yksikään ihminen on pelkästään paha tai hyvä, vaan meissä on kumpaakin. Ehkä mäkään en sit oo paha. En tiiä.... mulla on kuitenki sellanen olo. Ja ei siks et olisin tehny jotain pahaa vaan niinku A kysy ni mul on semmonen olo, et mussa on saatanan leima. Se vaan on, ilman mitään erityistä syytä. Mä sanoin, että "pahoille ihmisille tapahtuu pahoja asioita". A oli eri mieltä.

Juteltiin myös mun isoisästä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kerroin, että syytän mun isää siitä ja en oo voinu antaa sitä mun isälle anteeksi. Sen olis pitäny suojella mua. Mun isä tiesi, että hänen isällään oli semmosta taipumusta, mut se ei suojellu mua siltä. Mä olin pieni tyttö. Olin isin tyttö. Miks se ei suojellu mua? Oliko oma ylpeys oikeesti arvokkaampi ku oman pikku tytön hyvinvointi? En ymmärrä... A kehotti mua puhuu mun isän kanssa asiasta, Mä mietin sitä vielä.... Tuntuu hankalalta. Sit aika loppu ja lopuks viel rukoiltiin yhdessä. Se on ihana hetki. Ku joku rukoilee mun puolesta. Sitä mä kaipaan.

Menin sitte takas porukoille ja äitihän ei siis oo kotona. K-sisko oli tehny ruoan, joka ei kelvannu mun isälle. Se söi jotain muuta, kun valittamiseltaan kerkes. Oli niin sairas, väsynyt ja nälkäinen. Me hengailtiin kolmestaan olkkarissa, mä K-sisko ja isä. Katottiin uutisia ja siel sanottiin, että miespuolisia ministereitä on nyt paljon enemmän ku naisiapuolisia. Sit isä sano: "Ei naisten kuulu olla ministereitä. Naisilla kuuluu olla pitkät hiukset ja isot tissit ja niitten kuuluu olla kotona siivoomassa ja laittamassa ruokaa, että ihmisille riittää töitä." Mä suutuin sisältä, pahasti. Sanoin melko rauhallisella äänellä että; "kyl naisetki on ihmisiä" Mun sisällä kiehu. Jumalauta mun sisällä kiehu ja kiehuu edelleen. Sit isä viel käski mun ja K-siskon tyhjentää astianpesukoneeen. Suututti vielä enemmän. Ihan oikeestikko se näkee naiset vaan miesten orjina. Mun oli päästävä pois sieltä. Keksin verukkeen ja soitin omassa huoneessaan olleelle Makelle, et josko se vois mautolla heittää mut himaan, ja heittihän se. Nyt oon tääl yksin kauheen vihan, surun, ahdistuksen, järkytyksen ja pelon keskellä. VITTU MÄ VIHAAN TÄTÄ KAIKKEA! HALUUN VAAN POIS!!

Isä, ota mut jo kotiin,
en jaksa enää lähtä uusiin sotiin.
Mun aika on jo koittanu,
en mä täs elämäs voittanu.
Tahdon vapaaks elämän kahleista,
pois tästä pahasta ja valheista.
Mä en oikeesti enää jaksa,
jyrkät seinät tulee vatsaan.
Liian yksin tän paskan kanssa,
aina astun uuteen ansaan.
Jonka joku mun eteen on laittannu,
harmi etten oo vielkään niskoi taittanu.
Kuolema korjaa mut jo pos täältä,
en mitään ees oota enää elämältä.
Isä mä haluun jo sun luokse,
rahat tai henki, ota ja juokse.
Miks mun pitää tääl viel kärsii,
näit ajatuksii pahoi järsii.
Jos et ota mua pois, mä lähen ite,
taivaasen tahon mut helvettiin kai joudun sitte.
Vihaa vaan toisillemme täällä jaamme,
tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

All you see is all you get

Eilinen päivä oli ihan kauhee. Mä vaan itkin koko päivän yksin kotonani. Teki niin kovin mieli viiltää mut en tehny sitä. En enää. Vaikka mulla olis mahdollisuus. En mä viittiny tai edes pystyny mennä yhteisiintiloihinkaan. En halunnu häiritä kuntoutuskodin omahoitaja T:tä. Sitäpaitsi kun mul on paha olla ja meen sinne ni mut vaan passitetaan pois. Kerran T sano seuraavana päivänä: "Mä en ees ymmärrä et kui sä tulit tänne eilen ku et sit ees puhunu mitään". Ei se ollu ees kusyny multa mitään ja muutenki... joskus pelkkä toisen ihmisen läsnäolo helpottaa oloa. En viittiny sanoa että jos en olis sillon tullu yhteisiin tiloihin ni olisin viiltäny, koska se vihaa sitä. Siitä ei saa puhua sanaakaan.

Kerran ku olin jakamas dosettii joku vuos sitten, ja T meni siit mun luota hetkeks pois ni mä olin ottanu keittiöveitsen laatikosta ja pitelin sitä ranteella. Voin sillon tosi huonosti. T palas mun luo ja näki veitsen. Se oli ihan kylmän viilee ja sano et laita se veitsi pois ja jatka lääkkeiden jakoa. Mä en totellu vaan liikuttelun veistä kevyesti ranteen suonien päällä. Sit äänet käski tappaa T:n. Mä nousin hitaasti tuolilta veitsi kädessä. Lähestyin T:tä mut en sanonu mitään. Pysähdyin, koska en halunnu satuttaa sitä, vaikka äänet sano muuta. "Jos sä tuut vielä lähemmäs ni mun pitää soittaa ambulanssi", T sano. Peräännyin. En halunnu sairaalaan. Laskin veitsen pois, jaoin lääkkeet ja lähdin asunnolleni. Siitä ei seurannu mitään.

Kerran yritin puhua T:n kanssa viiltelemisestä, mut se kielsi. Se ei vaan voi sietää koko puheen aihetta ja pitää koko touhua vastenmielisenä ja mua varmaan myös. Oon usein kysyny T:ltä et viihaako se mua. Tai oikeestaan että miksi se vihaa mua. Se ei oo koskaan sanonu et se ei vihaa mua... vaan, että tää on hänen työ ja hänen tehtävä on auttaa. Onhan T tosi kiva, varsinki sillon ku ite voi hyvin, mut onkohan se sit viel niin kokematon tai jotaìn, nuori kun on. Sitäpaitsi sil on selvästi suosikki asukkaat ja sit ne keitä se vihaa ja mä kuulun niihin.... selvästi..... enkä ihmettele

Niin palataan siihen eiliseen. Olin siis koko päivän yksin ja ahdisti tosi kovin. En tehny oikeen muuta ku olin koneel. Ajauduin taas kattomaan viiltely ja itsemurhakuvia. Litistyneitä, puolikkaita ihmisiä jotka jääny junan alle. Mäkin haluaisin. Sit oli semmosii mis oli naama ihan muussina ku oli ampunu itteään. Sairasta laittaa tommosia kuvia nettiin mut vielä sairaampaa kattoa niitä kuvia.

Sit mä vaan itkin ja itkin. Äiti on helsingis sairaalas tutkimuksis tän viikon. Jos se olis ollu kotona ni olisin soittanu sil et tulee hakee mua mut ei voinu sitäkään tehä. Meinasin myös olla yhteyded A-pappiin mut en halunnu häiritä. Sitäpaitsi mä selvisin. Oon yhä täällä ja en edes viiltäny.

Tänään aamu jatku sit samanlaisena. Laitoin T:lle viestii et onko kotikäyntii ku yleensä on keskiviikkoisin. Se ei vastannu ja ku katoin ikkunasta parkkipaikalle ni sen autoo ei ollu siel. T oli siis taas pois ja jäi tän viikon kotikäynti kokonaan välistä koska: mua siis ahdisti koko päivän taas joten päätin kysyy isältä että josko saisin tulla porukoille. En tietenkään kertonu että ahdistaa ja tarkotus oli palata illalla kotiin. No mä jäinki sit yöks joten en oo sit kuntoutuskodis huomen ku vois olla kotikäynti.

Meil oli tosi kivaa isän, K-siskon ja Maken kanssa. Naurettiin ihan sikana ja kaikkee. Sit jäätiin Maken kans kahestaan olkkariin ja meil oli oikein henkevät keskustelut. Ahdistus kalvas koko ajan sisällä vaikka naureskelin ja keskustelin. Se ei vaan katoo mihinkään koskaan. Lievittyy kyl ku on perheen kanssa ja ottaa lääkettä mut ei nee pois.

Huomenna, tai no oikeestaan tänään, mul on sosiaalisten taitojen ryhmä ja sen jälkeen nään A-pappia. Ryhmästä sen verran että ku meil on tapana jakaa kaikil ryhmäläisil, mukaanlukien vetäjät, palaute sellasil papereil jois lukee kunkin nimi. Nii ni maanantain ryhmäs kaikkien piti rikkoo rutiinei sen verran et jotenki eri taval antaa palaute. Jotku piirsi, mä en pystyny. Jotku anto suullisen palautteen, mä en pystyny. Mul ehotettiin myös että voisin kirjottaa kääntöpuolel mut en halunnu koska sit kaikki tietää et se on just multa. No loppujen lopuks päätettiin et voin antaa leimat kaikkien papereille. Mut siis niin. Sit toimintaterapeutti J anto palautteen silleen et se kiitoksena anto kaikil jonku pikku jutun ja samal kerto et kui anto. Kaikki muut sai kehuja mut mä sain kannustuksia. VITTU MÄ OON LUUSERI. Yhel sanottiim et se osaa hienosti ottaa asioita huumoril. Yhel sanottiin et se on rohkee ja kova jätkä. Yhel sanottiin et sil on hienoja mielipiteitä ja kommenttei...... Mul sanottiin et mun pitäs uskaltaa olla omaitteni. Mut kun mun omaitteni on just näin paska. En mö oo muuta ku mitä musta ulos näkyy. All you see is all you get. Mun kohdalla.

Nooooh... ihan sama. Meen varmaan tästä nukkumaan. Kattomaan taas raiskaus kuvia unten muodossa. Kiitos hei.

Yliannostusdraamaa

Semmonen eilinen...

Heti aamusta pää oli täynnä paskaa. En löytäny ulospääsyä. Niinpä vedin levozin 50mg:tä joku 10kpl ja päälle liköörii ja siiderii mitä kaapista löyty. Oli pakko vähän tyhjentää päätä. Mul oli kesältä jääny levozonki ku olin lopettanu itte omia aikojani lääkkeitten syönnin.

No olin sit vähän humalas ja muutenki sekava lääkkeitten takii. Menin silti kuntoutuskodin asukasinfoon jonka jälkeen on dosettien jako. Asukasinfossa kerrotaan viime viikon kuulumiset ja tulevan viikon suunnitelmat. Kuntoutuskodin hoitaja T katto alusta asti mua kummallisesti. Sain jakaa lääkkeet siinä asukasinfon alussa ja ku T kysy multa jotain ni mun vastaukses huomas et oon humalas ku puhe sammalsi.

Siin vaihees T ei viel sanonu mitään mut sit ku tuli mun vuoro kertoo kuulumisii ni T sano vaan et: "Sandra, ooksä vetäny jotain?" Kysyin et kuinnii. "No ku sä vaikutat vähän sekavalta." Mä en vastannu mitään. Sit T sano: "Nonni jätetään Sandra välistä ja mennään seuraavan vuoroon.

Kun asukasinfo loppus, T käski mua jäämään siihen. "Tiesiksä että täällä on kielletty olla päihtyneenä yhteisissä tiloissa?", T sano. "En mä oo mitään ottanu", koitin sanoo. "Kyl sä nyt selvästi jotain oot ottanu. Sandra ootko sä humalassa?" Nousin ylös tuolista ja kompuroin. "Eli oot", T sano. Sit se sano et soittaa mun äitille. Luuli siin vaihees et olin vaan humalas. Mä kielsin soittamasta äitille koska tiiän että se ei jaksa enää näitä ylimääräsiä juttuja ku niitä muitakin on jo tarpeeks. "Kyl mun nyt on soitettava sun äidille", T sano. "Sul on vaitiolovelvollosuus ja mä oon täysi-ikänen. En halu et soitat äitille!" "No sit mä soitan ambulanssin. Mitä sä oot vetäny?" Kerroin mitä olin ottanu ja T huolestu ku kuuli lääkkeistä.

En oo ihan varma mitä siin tapahtu sitte koska meinasin sammua sinne sohvalle. Vähän ajan päästä tuli ambulanssi. Kello oli jo kymment yli neljä ja T:llä loppu työaika neljältä. Siin sit otettiin verenpaine, sokeri, kuume, puhallutettiin ja katottiin pupillit valolla. Ne anto mul lääkehiiltä ja hyi vittu se oli pahaa. Niit oli kolme ensihoitajaa joista kaks kuulemma muisti mut aikasemmilta kerroilta. Toinen niistä oli mies joka oli just pari viikkoo sitte viemäs mua osastolle....

Sain onneks hakee kotoota laukun.. mut en saanu mennä sinne yksin vaan amppari kuski tuli mun kans. Ne luuli et olin yrittäny vahingoittaa itteeni vaikka todellisuudessa halusin vaan pään sekasin. Sit lanssiin ja ensiapuun. Pääsin sängyl makaa onneks koska väsytti. Semmonen määrä levozinii... väsyttää. Sit muhun laitettiin jotain sydänkäyrä seuraus juttuja ja sormeen se syke/happisaturaatio mittari.

Mut vastaanottanu hoitaja oli yks vitun ärsyttävä venäläinen nainen. Se rupes raivoo mulle ku kysyin et kuin pitkäks aikaa mun pitää jäädä sinne. "Ainakin huomiseen asti tarkkailuun!", se huusi. "Ja tää on semmonen juttu että jos lähdet menemään ni poliisit tuo sut takasin. Joten kannattaa suostua yhteistyöhön", se mesos vaikka en ollu sanonu sanaakaan. "Koska nään lääkärii?", mä kysyin. "Se ei yhtään nopeuta sum pois pääsyä. Oot tarkkailussa ainakin huomiseen saakka. Kannattaa vähän miettiä ennenku rupee pelleilemään lääkkeitten kanssa. Ymmärräksä että sä olit ottanu lääkettä liikaa?! Sillon joutuu tarkkailuun." Mua vitutti nut purin vaan huulta koska en halunnu tehä mitään kohtausta.

Parin tunnin päästä tuli lääkäri. Nuorehko mies. Tosi mukava. Se kysy että oliko tarkotus vahingoittaa itteeni. Kerroin miten asiat oli. Lääkäri sano sitten että syke on liian korkee. Leposyke oli joku 150. Eivät voineet senkään takia päästää mua vielä. Lääkäri sano et soittaa myrkytyskeskukseen ja kysyy et kauan pitää olla tarkkailussa. Se tuli vähän ajan päästä takasi. Kello oli silllon kuusi illalla. Lääkäri sano että pitää olla tarkkailussa 10-15tuntia. Mä sanoin että en voi jäädä yöksi. "No mä tuun vähän vastaan. Pääset lähtee puolen yön aikaan jos syke on laskenu." Vitutti mut oli pakko jäädä. Lääkäri kerto että olin ottanu neljäs osan siitä määrästä et joutus teholle. Sit lääkäri lähti.

Mul mitattiin taas verensokeri. Se oli 3.9. En ollu syöny mitään koko päivänä. Pyysin syötävää ja sain leivän ja jugurtin. Jäi nälkä mut oli pakko kestää. Nukuin sit hetken ja sit en valitettavasti saanu enää unta. Oli ihan vitun tylsää vaan maata sängyl. Laskin tuntei et koska pääsen pois. En alkuun uskaltanu käyttää kännykkää ku mua pelotti et akku loppuu. Sit oli enää kolme tuntii jäljellä ja akkuu 49 prossaa ni aattelin et what the heck. Mä katoin elisa viihteeltä simpsoneit ja muuta paskaa ja aika meni sit paljon nopeemmin.

Siin sit viel mitattiin verenpaine ja sokrut ja sit puol tuntii piti viel venaa. Sit pääsin kotiin. Menin taksil ja mua pelotti ihan vitusti. Se matka meni kuitenki ihan hyvin.

Yöllä en nukkunut juurikaan koska en saanu dosettii eli en saanu iltalääkkeitä.

Tänään aamulla T tuli mun oven taakse ja pyys mut juttelee yhteisiintiloihin. Menin. Mua pelotti ihan sikana et se haluu heittää mut pihalle ja kyl sitäkin aihetta sivuutettiin. "Onkohan tää paikka tarpeeks tuettu sulle?" T oli soittanu mun poli omahoitajalle ja ne oli sopinu kaikenlaista mun pään menoksi. En saa enää dosettia itelleni vaan mun pitää hakee kerta-annokset päivittäin yhteisistä tiloista. Paitsi viikonloppuna ku meen porukoille. Sillon saan dosetin. Sit me juteltiin T:n kanssa pitkään. Se oli sitä mieltä et mun skitsofrenian negatiivisena oireena masennus on nostanu päätään ja et sitä pitäis ehkä lääkitä. Kerroin että en halu mennä kuoromatkalle Unkariin kesällä. Sanoin että en oo nukkunu koko yönä. Juteltiin myös sosiaalistentaitojen ryhmästä johon mun piti osallistuu. Mun polihoitaja oli sanonu et se oltiin peruttu koko ryhmä koska ei ollu tarpeeks osallustujii. Se oli valehdellu mulle koska täält kuntoutuskodistakin on joku siin ryhmäs ja se on alkamas. Mua ei kai vaan haluttu siihen. En tiiä.

Mut joo... sori tekstin sekavuudesta. Oon tosi väsyny ja silleen. Pitäis tänää siivoo mut en jaksa. Koutan nyt nukkuu vähän.

Kiitos Jeesus :)

Tajusin just, etten olis täällä enää, jos en uskois Jumalaan.. Uskon, että oon nyt päässy vaikeimman yli Jumalan avulla. Ainaki toistaseksi. Koputetaan puuta! CRT alko eilen ja se on itseasias ihan kivaa :) ja psykoterapia jatkuu kesän jälkeen ja ja ja syyskuussa alkaa sos taitojen ryhmä.

ens syksy!

So far, so good :) eli hyvin menee :)

Mul alkaa syksyllä CRT, sosiaalistentaitojen ryhmä ja joku skitti.. ? Joku sosiaalisten taitojen ryhmä sekin. Ja koulua jatkan ensi kevätlukukaudella. Tulee olee rankka puol vuotta. CRT on 3 kertaa viikossa skitti ja sos taitojen ryhmä kumpikin kerran viikossa ja sen lisäks nään psykoterapeutti A:ta 2-3 kertaa viikossa.. Huhhuh!

Ja mun älykkyysosamäärä on laskenu. Ennen se oli 131 ja nyt se on vaan 118 :( Psykoosi on tyhmentänyt mua :( arvatkaa vituttaako!?!

Mut jeee me mennään Kreetalle!