Trauma ja ne ärsyttävät

 Mä muistan ku olin pieni, joku 6v. Se paha juttu oli just tapahtunut. Sitä tapahtui siis sillon ku olin 5v. Niinni mul oli sillon semmonen etuoikeus että mä en saanu turpaan tai raivoja kuhan puhun totta. En oikeestaan tiiä miks. Oliko se niinku semmonen juttu että en salaile asioita. Ku mähän salasin sen isoisä jutun kun se oli käskenyt. Toinen vaihtoehto on että mul oli ehkä tapana valehdella. En siis yhtään tiiä. Sit se alko menee semmoseks että mä otin syyt niskoilleni vaikka en olis ollu syyllinen. Koska mä olin sillon turvassa. 

Tuli semmonenki juttu mieleen ku olin just sen jonku 5 vuoden ikäinen ni mul oli tapana leikellä housuihin haaroihin saksilla semmosia pieniä lovia. Omiin ja siskojen housuihin. Muistan ku tein sitä. En tiiä miks tein mut mul oli vaan semmonen pakko. Ja sit ihmettelin et miks äiti ei raivonnut mulle siitä. Se oli varmaan jotain oireilua. En tiiä. 

Palataan tähän päivään. Todella mukavaa ku sain kuulla tänään että siskoil on joku kolminkeskeinen whatsapp ryhmä. Muka joku elämäntapamuutosryhmä. Tai no voi ollakki mut siel ihan vitun varmasti puhutaan paskaa musta. Mä kysyin k-siskolta et puhukste musta pahaa siel. Se meni vittu ihan vaikeeks. Se on paska valehtelee. Ja siis kysymys kuuluu: miksi mua ei kutsuttu mukaan siihen ryhmään? Eli toisin sanoen miks ne ei voinu jutella niistä asioista meijän neljän yhteisessä ryhmässä? Vittu et osaa ottaa päähän.  Ja se viel varmisti asian ku krisse tuli sit meijän koko perheen keskeiseen ryhmään selittelee jotain bullshittiä. Mä en oo mikään tyhmä. Ja sit k-sisko viel poisti koko ryhmän. Tietty sen takia että ei oo todistusaineistoa. Vittu mua ottaa päähän että mua pidetään tyhmänä. Ja siis jos k-sisko ja krisse ei ois menny semmosiks vakuutteleviks ni oisin ehkä uskonut että siel ei puhuta musta. Sit k-sisko kehtaa viel vedota mun skitsofreniaan. Että se on joku mun harha-ajatus. Ihan sama vaikka puhuvatkin musta paskaa. Mähän oon paska.

Mut joo. Onneks aspan tyypit on kivoja. On ees joitain ihmisiä mun elämäs jotka eivät vihaa mua äitin lisäksi. 

Onko tää umpikuja?

Mitä mun pitäs tehä? Jos se on totta.. Jos ei oo. En voi puhuu tästä kellekkään. En enää. En vielä. Kumpa mun elämä muuttuisi edes vähän normaalimmaksi. Sillon täkin olis hyvä juttu. 

Itsemurha unet on kauheita. Mutta raiskaus unet on vielä kauheempia. En koskaan pääse pakoon. Ne aina saa mut kiinni. Se mies ja mun isoisä. Ne satuttaa mua mun unissa. Mutta pahempi on se että ne satuttaa mua myös hereillä. Tai siis en tiiä tekeekö mun isoisä sitä kun se on jo kuollu. Mut se mies tekee sitä mulle. Sitä kipua. Sattuu. Tuntuu ku raiskattais. Se tekee sen jotenkin telepaattisesti. 

Voi kuulostaa oudolta. Mutta mä tiiän että se on niin. Se sanoo niin. Ja siitä ei saa puhuu ku muuten se satuttaa mua viel kovemmin. 

Maanantaina tai tiistaina, en muista kumpi päivä se oli, niinni aamusta heti ahdisti ja tuntuu sitä kipuu. Se vaan paheni koko ajan. Sit aspan hoitaja M tuli kotikäynnille. En muista mitä me tehtiin mut sain sanottiin että ahdistaa ja sattuu. Sanoin että en voi sanoo että mihin mua sattuu. M arvuutteli ja osui lopulta oikeeseen. Juteltiin jonki aikaa siitä. Vaik en olis saanu. Sitte se sano että sen tekis mieli halata mua. Sanoin että kyllä mua saa halata. Sit se tuli mun viereen istuu ja halas mua. Se tuntu hyvältä. Ja lievitti ahdistusta. En kauheasti muista mitä kaikkea siinä sit tapahtu. Mut M on ihana.

Emmä sit oikeen tiiä et mikä on.. Mut nii. Meen nyt nukkuu. Öitä. Kai.

Kipee muisto

 Oonko mä kukaan? Miksi oon vieraantunut itsestäni? Onko jo mun aika lähteä? 

Mulla pyörii yks lapsuuden muisto mielessä. Vähän erilainen muisto. Surullinen muisto. Mua itkettää kun mietin sitä. Mut siitä en haluu kirjoittaa. Ainakaan vielä. Se on vähän tyhmä muisto. Mut kipee...

Mul on paha olla. Miks en voi jo kuolla. Ei helvetti VOI olla tätä pahempi. Mä oon aiheuttanut niin paljon pahaa mun läheisille. Kirottu se päivä ku mut siitettiin. Jos mun isoisä ei olis koskenut muhun ni mun perhe ei olis näin rikki. Kui mun piti syntyä? 

Mä niin en tuu saamaan unta tänä yönä. Vaikka otin stilnoctin. Pakko kai koittaa..

Te jätitte muhun jäljen

Mut tapettiin ku olin viis.

Murhattiin kylmäverisesti veitsellä siis.

Syytin itteeni yli 20 vuotta. 

Häpesin itteeni syyttä suotta. 

Enhän mä mitään siitä ymmärtänyt. 

Harmitti vaan ku sen henkilön piti lähtee meiltä pois heti nyt. 

Sen miehen vihainen katse joka ei häivy mun mielestä koskaan.

Katso peiliin, syyllinen seisoo siellä vaan.

Miks kukaan ei kertonut mulle etten oo syypää.

Kai ne aatteli et tää asia vaan tähän jää.

Kun mä vihdoin olin päässyt siitä pahasta melkein yli, tulit sinä.

Teit mulle pahaa jota en voi unohtaa ikinä.

Veit mun ihmisarvon, ihmisyyden ja koskemattomuuden. 

Olinko tosiaan tosiaan vain 11euron arvoinen.

Älä itke Sandra. Tätä ei tapahtunut.

Älä itke Sandra. Mitään ei tapahtunut.

Miks mulla ei ollu oikeutta päättää mun kehosta. 

Mielessäni teille kostan. 

Parempi kai yrittää antaa anteeksi.

Vaikka te teette sen aivan vitun vaikeeksi. 

Mun on ollu pakko ottaa oma keho haltuun, siksi viiltelin.

Mut se on nyt loppu, päätin niin.

Pakko oppia hallitsemaan kehoa jollain toisella tapaa.

Yks asia on varma, itteeni en tapa.

Älä itke Sandra. Mitään ei tapahtunut. 

Kyllä tapahtui. Ja se tapahtui mulle. Kahdesti. Ja oikeus ei tapahtunut. Kumpaakaan ei tuomittu.

Kuulumiset

Mä oon tajunnu asioita. Oon paha. Tai en mä oo paha mutta mussa asuu pahuus. Mä oon pahan hengen riivaama. Mun sisällä asuu mun isoisän henki. Paha henki on ottanu vallan musta. Itse saatana asuu minussa. Mä tunnen sen. Sen takia mua ahdistaa rukoilla. Sen takia mä kuulen ääniä. En oo sairas vaan riivattu. 

Mun kuollut isoveli kertoi mulle taivaasta että mulle ei oo taivaspaikkaa. Se sano että taivaassa on paikat kaikille muille mun perheen jäsenille paitsi mulle. Siellä on pöytä jonka ympärillä on kaheksan tuolia. Jokasen tuolin edessä on nimilaput paitsi yhen. Siellä on paikat isoveljelle, kolmelle siskolle ja makelle ja vanhemmille. Mulle ei. Ei taivaspaikkaa mulle. Koska mun sisällä on pahuus.

Se selittää niin monta asiaa. Sellasiakin joita en voi tänne kirjoittaa. A-pappi sanoi mulle että kenenkään pahuus ei pääse meihin ja että kukaan muu kuin Jumala ei voi tulla kertoo meille taivaasta mitään. Mut mä en usko sitä. Koska mul on omakohtaista kokemusta asiasta. 

Sellanenkin pitää kertoo että ku mähän oon laulanu gospel kuorossa. Viime vuosi taukoa ja tänä syksynä alkusyksystä käyny kaks kertaa ja viime viikol kerran. Ennen viime vuotta mul oli paljon sooloja. Tänä syksynä kuoron vetäjä pyys mua tulee taas kuoroon ja sano että mulle olis soolo tarjolla. Mä sanoin että tarkotus olikin jatkaa vuoden tauon jälkeen. No mä sit menin harkkoihin. En saanut sooloa. Ei sillä en mä olis halunnukkaan. Olin salaa helpottunut. Ja se ei oo täs nyt se ongelma. En halunnu sooloja koska en voi sitoutua käymään kuorossa koska vointi on niin ailahteleva ja muistakin syistä. Yks P sai soolot. Sil on ihan sika hyvä lauluääni.

Sit siihen miks halusin tän jakaa. Eli siis kuorolla oli esitys ja P laulo sen soolon. Ite en ollu esitykses mukana. Esityksen jälkeen kuoron whatsapp ryhmä räjähti kehuista. Kaikki kehus miten hyvin P oli soolon suorittanu. Yks jakoi oikeen äänitteen siitä taidonnäytteestä... Ei kukaan koskaan mua kehunut. Ei koskaan. Joko oon niin paska laulaa tai sit oon vaan paska ihmisenä. Veikkaan jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Olin taas osastolla tällä viikolla. Menin vapaaehtoisesti kolmeks päiväks vaikka en olis halunnu. Piti päästä nukkumaan koska olin nukkunu huonosti kolme viikkoa ja se ei tuntunu oikeen asettuvan. Sain uuden lääkkeen. Taas. Nyt nukun ihan hyvin. 

Maanantaina asukasinfossa kun piti jakaa lääkkeet, mulla oli vaikeuksia. Mun kuntoutuskodin omahoitaja T joutu lähtee aikasemmin pois joten siel oli sit henkilökunnasta paikalla sosiaaliohjaaja H ja yks miespuolinen hoitaja. Äänet oli valloillaan. Mä olin alakynnes. En ensin pystyny ees alottaa sitä jakamista mut kun H sit kädestäpitäen auttoi niin sain alotettuu. Yhes kohtaa mul oli kourallinen lääkkeitä kädessä ja äänet käski vetää kaikki ne kerrallaan. Mä yritin mut kun nostin käden jolla lääkkeet oli lähelle mun kasvoja ni H laski mun käden alas. En oikeen muista mitä kaikkee siin tapahtu mut sain kuin sainkin jaettua parin päivän lääkkeet. Hoitajat oli jo sillon sopinu että menisin seuraavana päivänä osastolle. En viel sillon tienny sitå mut polihoitaja oli jo varannu mulle paikan sairaalasta. Sen takia piti jakaa vaan parin päivän lääkkeet.

Tiistaina äiti sit pakotti mut osastolle. Olisin muuten joutunu pakkohoitoon. Osastolla mä sain rauhottavii injektiol ja uuden lääkkeen ja sit oikeestaan nukuin sen pari päivää. Sit pääsin pois. 

Pakko viel kertoo semmonen nolo juttu. Mä vedin yks tiistai päivä kännit. Päätin sit lähettää yhelle osastonhoitaja N:lle viestii facen messengeris. Mä huomasin sen viestin vasta seuraavana aamuna. Siel luki jotain siitä kirjeestä jonka sillon viime keväänä jätin N:lle ku jouduin vaihtaa osastoa. Ei siit oikeen saa selvää ku se on niin täynnä virheitä. Mua hävettää ihan sikana. Ei se ainakaan viel oo nähny sitä ja toivottavasti ei koskaan näekkään...

Joo.. ei mul sit kai muuta. Sori tää tekstin sekavuus. Oli vaan niin paljon erinäisiä asioita jotka halusin jakaa. On viel yks iso asia. Kerron siitä ehkä jossain vaiheessa jos mieli tekee.

Tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

Tänään meni ihan päin persettä. Mä heräsin huonolla tuulella painajaisten jälkeen. Kunotutuskodin hoitaja T soitti ja kerto et oli ollu koko eilisen päivän jossain seminaarissa, mut mun pitäis käydä jakamas maanantain lääkkeet ennen viikonloppua koska maanantaina on vappu ja sillon ei siis tietenkään oo ketään hoitajaa paikalla. Sanoin että menen huomenna ku tuun poli hoitajan luota,. Mut niin... mul oli päivän ohjelmassa sosiaalisten taitojen ryhmä ja A-papin tapaaminen. Meinasin soittaa ryhmään ja ilmottaa etten oo tulos. A:ta halusin kuitenki mennä tapaamaan, koska hyödyn siitä, paljon.

Lähdin sit kuitenki bussilla kohti polia, jossa ryhmä pidetään. Ahdisti tosi kovin mut halusin yrittää. Ei olis kannattanu. Kaikki meni päin helvettiä. Meil ei ollukkaan ihan normaali ryhmäkerta. Yleensä me kokoonnutaan polin ryhmätilaan ja tehään siel tehtäviä ja jutellaan. Tänään, siis just tänään, me mentiinki läheiseen taidemuseoon kävellen. Mul oli kauheen paha olo, mut lähdin mukaan toimintaterapeutti J:n kannustuksella. Se museo sijaitsee rautatien lähellä. Ja se ei ollu hyvä juttu. Junat ja rautatiet saa mun olon ahdistuneemmaks, koska oon niin monta kertaa harkinnu junan alle hyppäämistä. Pysähdyin kattomaan kiskoja ja haaveilin siellä makaamisesta. Ajatuksiin tunki koko ajan raiskauksen lisäks et: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". Se vaan pyöri mun päässä koko ajan.

J tuli sit mun vierel ja melkeen talutti mut sisään sinne taidemuseoon. Mä yritin siel museos pysyy koko ajan J;n kannoilla. Siel oli ihan super ahdistavaa. Siel kuulu kaijuttimist jotain ahdistavaa äännähtelyä. Tunsin miten paniikki alko. Mua pelotti tosi kovin. Sit aloin kuulla: "kill them, before they kill you. kill them before they kill you. kill them before they kill you....." Mä aloin toistaa sitä hiljaa kuiskaten. Pikkuhiljaa kuiskaus alko muuttua ääneen puhumiseksi. Ei kukaan kyl kuullu sitä. Se tauta äännähtely oli niin kovalla. Mä aloin miettii et millä mä voisin tappaa ne. "Take the knife from your bag and kill them" ääni sano. Sit sanoin kyyneleet silmissä melkeen ääneen, että: "Mut ku ei mulla ole laukussa mitään veistä. Mitä mä nyt teen? Miten mä tapan ne?"

Olin siinä sitten kadottanu J:n ja muut ryhmäläiset. Menin istumaan yhel penkil ja katosin totaallisesti. Kuulin jos minkälaista ääntä ja tunsin kaikenlaisia tuntemuksia. Raiskaajakin oli enemmän läsnä ku sillon ku viimeks näin sen. Vaikka se ei ollu siellä fyysisesti. Kuulin ääniä päällekkäin, mut taustalla koko ajan, tällä kertaa suomeksi: "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne........". Juttelin äänten kanssa. "Joo joo, mut millä mä tapana ne? Ei mulla oo mitään millä mä voisin ne tappaa. Joo joo, kyl mä tapan ne, mut miten...." ja se vaan jatkui "tapa ne tapa ne tapa ne tapa ne..." kuulin myös että: "they left you all alone, sä oot ihan yksin, the left you, ne jätti sut yksin..."

Sit yhtäkkii J oli siinä ja kosketti mua varovasti olalle. Lähetään Sandra, se sano pehmeesti. Hyvin hitaasti sain itteni ylös siitä penkiltä ja kävelin museon ulko-ovelle J:n perässä. J kysyi multa et haluunko lähteä kotiin vai mennä vielä toiseen paikkaan ryhmän kanssa. Mä en pystyny vastaamaan. En tienny mitä halusin. J sano: "Nyt sun pitää päättää, tai mä päätän sen sun puolesta. Sul on nyt kaks vaihtoehtoa, joko sä meet kotiin nyt bussilla tai sit tuut meidän kanssa tonne. Mä oon menossa muun ryhmän mukaan" Mä sanoin että en haluis olla yksin. Sit me lähettiin kävelee muiden perään.

Mä en kuitenkaan pystyny mennä mukaan. Jäin muista jälkeen ja katoin taas junaradalle, Sama kysymys alko soimaan mun päässä ku mennessä: "mikäköhän se junan jarrutusmatka olikaan". J jäi jälkeen muusta ryhmästä mun seuraan ja sano: "Pitäisköhän sun mennä polille, jos (polin omahoitaja) T olis siellä?" Mä sanoin etten usko että T on siellä. Miettisin et miks sil olis aikaa mulle, jos sil on muitankin potilaita. J sano, että: "Kävele sinne polille, ni mä soitan sinne. Kyllä T varmaan on siellä".

Mä sit menin sinne. Ei ollu pitkä matka, mutta erittäin pelottava. Ku mä pääsin sinne ni T oli siel odottaamassa mua. Juteltiin hetki siinä aulassa, mut T:n piti lähtee jonku muun luokse kotikäynnille. T kysy, että onko mul taas äänet lisääntyny. Ku vastasin että joo ni se kysy että oonko nukkunu. Vastasin että olen. "Okei, no puhtutaan siitä huomenna ku meillä on aika", se sano. Sit se kysy että menenkö kotiin. Kello oli jotain puol kaks ja meil oli puol kolme A-papin kans se aika, jonne todellakin halusin. Mä sanoin että en ehi menee siinä välissä kotiin. Sit siihen tuli yks toinen hoitaja, M, jota oon nähny aina injektio ryhmässä. Se on tosi kiva. M kysy, että haluunko mä olla sen kanssa tasaan asti ku sil oli peruutus aika. Mä sanoin joo.

Sit me mentiin sen huoneeseen. Mul oli tosi paha olo ja en oikeen enää pysyny läsnä hetkessä vaan katoilin harhamaailmaan. En muista mitä kaikkee siinä tapahtu mut muistan että havahduin siihen. että M kosketti mua olalle ja sano, että nyt mä vähän kosketan suu, että saan suhun kontaktia, Käänsin katseen M:ään ja yritin orientoitua hetkeen. Sanoin että mua sattuu. "Osaatko sä Sandra sanoa, mihin sua sattuu?" Oli hetken hiljasta. Sit sain sanottua: "Tuntuu ku joku raiskais". "Okei, ne on niitä dissosiatiivisia harha-aistimuksia", M sano ja jatkoi: "Mitä jos me mentäis vähän kävelemään ni pääsisit irti noista ajatuksista." "Joo", mä sain sanottu ja nousin tuolilta. Mentiin kattoo akvaario kaloja ja hakee mulle mehua. Juteltiin, tai no, M jutteli siinä koko ajan sit jotai kevyttä.

Sit mentiin aulaan istumaan ja tt J ja toinen vetäjä V tuli sinne sisään. Ryhmä oli loppunu. J tuli juttelemaan mulle ja M:lle. M kerto, että kaikki oli ihan hyvin ja että mä menisin pian tapaamaan pappia. J oli tyytyväinen. Sit mä sanoin: "Taas mä epäonnistuin" J sano; "Et sä epäonnistunu. Sulla vaan oli nyt niin huono vointi, ettet pystyny olee ryhmässä" Mä sanoin: "Sä olit ihan oikeessa. Mun ei olis pitäny alottaa koko ryhmää, ku en mä pysty." "Ekaksi, en mä oo missään vaiheessa sanonu, että sun ei kannattais alottaa ryhmää ja sitä paitsi, tää kerta meni nyt näin mut se johtu siitä, että sul oli huono vointi. On sul menny ihan hyvinkin ryhmä. Vai mitä?" "Joo", mä sanoin. Mut J ei tajuu sitä, että se huono vointi on nimenomaan sitä epäonnistumista.

Lähin siitä sit kävlee seurikselle, mis me tavataan aina A:n kanssa. Se matka oli tuskallinen. Vastaan käveli yks kalju mies. Mä pysähdyin, menin paniikkiin ja aloin miettii, et mitä mä teen. Se ei kuitenkaan ollu se mies, mut menin silti varmuuden vuoksi toiselle puolelle tietä. Oli äärimmäisen ahdstavaa, mutta mä selvisin seurikselle asti.

Siel me sit juteltiin ihanan A:n kanssa, Kerroin taas vähän raiskaus illasta ja siitä miehestä. Sanoin, että mä ansaitsin sen, koska oon paha. Kerroin että mulla on lapsesta saakka ollu semmonen olo että oon saatanasta. Joskus ykstoista vuotiaanahan mä oikeesti kuvittelin olevani saatanan lapsi. Mul lukee siitä päiväkirjassakin. A sano jotain, että Jumala on luonu meijät kaikki oman rakkautensa kohteeksi ja saatana yrittää tulla siihen väliin sanomaan muuta. Sitä ei kannata uskoa.. Ja niinhän se varmaan onkin. A sano, että ei usko, että yksikään ihminen on pelkästään paha tai hyvä, vaan meissä on kumpaakin. Ehkä mäkään en sit oo paha. En tiiä.... mulla on kuitenki sellanen olo. Ja ei siks et olisin tehny jotain pahaa vaan niinku A kysy ni mul on semmonen olo, et mussa on saatanan leima. Se vaan on, ilman mitään erityistä syytä. Mä sanoin, että "pahoille ihmisille tapahtuu pahoja asioita". A oli eri mieltä.

Juteltiin myös mun isoisästä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Kerroin, että syytän mun isää siitä ja en oo voinu antaa sitä mun isälle anteeksi. Sen olis pitäny suojella mua. Mun isä tiesi, että hänen isällään oli semmosta taipumusta, mut se ei suojellu mua siltä. Mä olin pieni tyttö. Olin isin tyttö. Miks se ei suojellu mua? Oliko oma ylpeys oikeesti arvokkaampi ku oman pikku tytön hyvinvointi? En ymmärrä... A kehotti mua puhuu mun isän kanssa asiasta, Mä mietin sitä vielä.... Tuntuu hankalalta. Sit aika loppu ja lopuks viel rukoiltiin yhdessä. Se on ihana hetki. Ku joku rukoilee mun puolesta. Sitä mä kaipaan.

Menin sitte takas porukoille ja äitihän ei siis oo kotona. K-sisko oli tehny ruoan, joka ei kelvannu mun isälle. Se söi jotain muuta, kun valittamiseltaan kerkes. Oli niin sairas, väsynyt ja nälkäinen. Me hengailtiin kolmestaan olkkarissa, mä K-sisko ja isä. Katottiin uutisia ja siel sanottiin, että miespuolisia ministereitä on nyt paljon enemmän ku naisiapuolisia. Sit isä sano: "Ei naisten kuulu olla ministereitä. Naisilla kuuluu olla pitkät hiukset ja isot tissit ja niitten kuuluu olla kotona siivoomassa ja laittamassa ruokaa, että ihmisille riittää töitä." Mä suutuin sisältä, pahasti. Sanoin melko rauhallisella äänellä että; "kyl naisetki on ihmisiä" Mun sisällä kiehu. Jumalauta mun sisällä kiehu ja kiehuu edelleen. Sit isä viel käski mun ja K-siskon tyhjentää astianpesukoneeen. Suututti vielä enemmän. Ihan oikeestikko se näkee naiset vaan miesten orjina. Mun oli päästävä pois sieltä. Keksin verukkeen ja soitin omassa huoneessaan olleelle Makelle, et josko se vois mautolla heittää mut himaan, ja heittihän se. Nyt oon tääl yksin kauheen vihan, surun, ahdistuksen, järkytyksen ja pelon keskellä. VITTU MÄ VIHAAN TÄTÄ KAIKKEA! HALUUN VAAN POIS!!

Isä, ota mut jo kotiin,
en jaksa enää lähtä uusiin sotiin.
Mun aika on jo koittanu,
en mä täs elämäs voittanu.
Tahdon vapaaks elämän kahleista,
pois tästä pahasta ja valheista.
Mä en oikeesti enää jaksa,
jyrkät seinät tulee vatsaan.
Liian yksin tän paskan kanssa,
aina astun uuteen ansaan.
Jonka joku mun eteen on laittannu,
harmi etten oo vielkään niskoi taittanu.
Kuolema korjaa mut jo pos täältä,
en mitään ees oota enää elämältä.
Isä mä haluun jo sun luokse,
rahat tai henki, ota ja juokse.
Miks mun pitää tääl viel kärsii,
näit ajatuksii pahoi järsii.
Jos et ota mua pois, mä lähen ite,
taivaasen tahon mut helvettiin kai joudun sitte.
Vihaa vaan toisillemme täällä jaamme,
tahon sun luo kotiin taivaan Isä, aamen.

Piirroksia vuodelta 2011

Pari vanhaa paint piirrosta vuodelta 2011. Kuvatekstinä "teoksen" nimi. Ei oo kovin hienoja mut mulle tosi henkilökohtasii.

Skull we go to hell

He and I

 Täs on mun isoisä, joka käytti mua seksuaalisesti hyväksi.

Offering some help

Näihin aikoihin viiltely oli suuri osa mun elämää..

Mut joo... ei mul kai muuta..

Vaijettu asia

Mul oli aika omahoitaja T:lle perjantaina. Kerroin siel itku kurkussa, miten mun isä oli haukkunu mut lyttyyn ton yliannostus jutun takia. Sit mä sanoin, et jos isä tulee viel jotain urputtaa, ni mä sanon, et se mitä mul tapahtu lapsena oli isän ylpeyden syytä. Isä tiesi, että sen isä oli käyttäny hyväks myös isän siskoo ja ilmeisesti muitakin pikku tyttöjä, mutta isä ei voinu kertoo äitille, koska ei kehdannu.. KOSKA EI KEHDANNU!! MITÄ VITTUA! Laittaa lapsen tommosen riskin alle, koska EI KEHDANNUT kertoa siitä..

Mä olin niin vihanen tuol T:n vastaanotol. Mä huusin ja kirosin ja avauduin oikein kunnolla. Sit T alko puhuu siitä, miten ne pahat jutut tulee aina mun mieleen ku mä nään isän ja aina isän mieleen ku se näkee mut.. Ja toi on niin totta... Sit T sano, et "kaikki teijän perheessä tietää siitä, mut siitä ei saa puhuu. Se on vaijettu asia" Ja sekin piti paikkansa. Sit se tapahtu. Mä aloin itkee... Mä piilotin kasvot käsien taakse ja nyyhkytin. Täysin tuntematon asia mulle. Itku jonkun edessä... Eikä siinä vielä kaikki. Sitte T tuli halaa mua ja musta tuntuu et sekin itki. Siltä se kuulosti...

Sitä kesti joku viis minsaa. T silitti mun selkää ja halas lujasti. Vastoin kaikkia odotuksiani, se tuntu hyvältä ja rauhottavalta. Olisin voinu jäädä siihen tilanteeseen ikuisesti, mut se meni ohi. Sitte sain itteni kasattua ja en ees kyl muista et mitä loppu ajalla tapahtu.

Eilen ku mul oli taas T:n aika, mä aloin kuulee äänii ja kerroin siitä. Kerroin et äänet käskee viiltää. Sitte T sano kaikkee et, ne äänet on sulle olemassa, mut niitten mukaan ei tarvi toimia. Ja kaikkee semmosta. Se sano kans koko ajan, et mun pitää pitää katsekontakti koko ajan T:ssä. En muista kaikkee, mut sit jossain vaiheessa tehtiin semmonen mielukuvaharjoitus, et mun piti neljään paperin palaan jokaseen kirjottaa joku negatiivinen tunne jonka tunsin ja sit ne piti repii. Mä kirjotin sanat: viha, ahdistus, häpeä ja syyllisyys. Idea on se et ne tunteet ei enää häiritsis sinä päivänä. Siit tuli vähän kevyempi olo outoa kyllä..

Mullahan on nyt tarkotus lopettaa lääkkeet kokonaan. Siis ihan lääkärin ohjeiden mukaan pikku hiljaa. Meijän perhe on sitä mieltä et mul on liikaa lääkkeitä ja sen takii kuulen ääniä. Mä kerroin tänään A:lle psykoterapiassa siitä ja se ollu samaa mieltä. Se sano et mun perhe syyttää lääkkeitä semmosesta asiasta, joka voi hyvin johtuu muutoksista. Mun elämäs on kuitenki ihan hemmetin iso muutos tulossa ku muutan omaan kotiin....  Mut mun mielestä kaikkista naurettavinta on se, et mun isä on sitä mieltä, et mun pitää lääkkeiden lisäks lopettaa kaikki hoidot.. siis kaikki terapiat... Eihän siinä oo mitään järkee...


Nonnii.. sainpahan purettuu vähän pahaa oloo pois. Kiitos blogi ja lukijat! Ei mul sit varmaan muuta... moikka!

Koulu jää tauolle

Mä luovutan koulun suhteen nyt kevät kaudella. En oo ollu nyt johonki kuukauteen koulussa. Mä oon valehdellu kaikille.. Menin vaan koulun viereiselle huoltsikalle koulun ajaksi. Mä en pysty menee sinne koska siel on yks mies joka näyttää mun isoisältä (siltä sialta).. Onneks sain kerrottuu nyt äitille. Mä olin ihan varma että se suuttuu, mut ei se suuttunu. Päin vastoin. Se ymmärsi ja sanoi, että mun kannattaa yrittää syksyllä uudelleen.. :) tuli tosi hyvä olo tosta.

Mulla alkaa vissiin ens syksynä CRT (vaikka en oo skitsofreenikko). Sen pitäis kuulemma auttaa muistamaan ja keskittymään, niin, että pystyisin lukemaan ja muutenki keskittymään esim. koulussa. Tarkotus olis että sillon ku mul on CRT ni en sillon kävis koulussa. Eli se siirtyy eteenpäin se koulun alottaminen. Mut mielummin näin, ku et meen sinne ja en pysty oppimaan mitään.

Mut on mul hyviiki uutisii. Me mennään Krissen ja sen kaverin kanssa Pariisiin kesäkuussa :) Jee! Jännittää ihan sikana. En oo tooosi pitkään aikaan ollu niin kauan pois äitin luota. Tästä tulee kyl elämän koettelemus. Onneks Krisse on niin turvallinen olento.. Siihen voi tukeutua täysin rinnoin <3 div="">

Me mennään sit viel EHKÄ Bulgariaan äitin , isän ja Maken kanssa heinäkuussa. Siitäki tulee varmaan kivaa!!

PS Halusta ja tarpeesta huolimatta, oon ollu nyt joku puol vuotta ilman viiltelyy. Pisin aika viitosluokalta lähtien! Hyvä minä!!

Mun pää on ihan sekasin

En tiedä mitä pitäis ajatella.. Mun isoisä, joka käytti mua seksuaalisesti hyväksi, kuoli viime viikolla.. Onko se hyvä asia? Pitäiskö mun olla onnellinen? Kertokaa mulle.