Saanko mä ees siitä päättää?

Miks mä oon aina se joka antaa? Ja sit kun pyydän jotain kerran, kerran elämässä pyydän jotain ni.. niin... Enhän mä mitään ansaitse. Saan vaan sen minkä itse itselleni hankin. Mut miksi mua kiinnostaa enemmän se että toiset saa. En ansaitse mitään hyvää. Koska olen paha ihminen.

Ja siis mä haluan että kaikilla on hyvä olla. Mut mun mielestä mulla on oikeus pitää välit kaikkiin mulle tärkeisiin ihmisiin. Vaikka ne ihmiset ei olis tärkeitä jollekki muulle. Tiiättekö mitä mä tarkoitan. En haluu vihata ihmistä vaan sen takia että joku mun rakastama ihminen vihaa sitä. Mun mielestä mulla on oikeus omaan arviooni.

Mun pakko-oireet saa koko ajan lisää eri muotoja. Täytyy laskea hampaita harjatessa alas päin 120:stä. Ja kun otan vettä lasiin ni pitää laskea. Välillä kun katotaan rakkaan kanssa leffaa ja en pysty keskittyy ni pitää laskea sanoja. Rappuset, askeleet joissain tietyissä paikoissa. Tietyillä teillä pitää kävellä ruutuja pitkin. Suojatiellä ei saa osua valkoisiin. Ahdistaa et hana on jääny auki tai levy päälle. Stressaa että valot on jääny päälle. Yks mikä vaivaa ihan hemmetisti on se, ku me rakkaan kanssa harrastetaan seksiä, ni mun pitää laksee työnnöt. Ja oikeastaan kaikki muutkin jutut mitä me tehdään. 

Ja en siis tiiä mikä siin on ku mua ahdistaa jotkut ihan kummalliset asiat. Sen takia oon yleensä suurimman osan päivästä ahdistunut. Esim. mua pelottaa että karkkipussi tippuu sohvalta ja leviää lattialle. Ja siis se oikeesti ahdistaa. Ihan vitusti. En voi tehdä mitään tai keskittyä mihinkään niin kauan aikaa kunnes se karkkipussi on siirretty. Ja mua ahdistaa semmonen levoton käytös, esim. tuolilla keikkuminen(siis jonkun muun kun mun toimesta, ite en ees pystyis tekee sitä). Mua pelottaa et se henkilö keikkaa ja satuttaa ittensä ja kuolee tai jotain. Ja mä en pysty pelaa smart10 koska mua ahdistaa et ne vitun nappulat tai kortit tippuu ja menee sohvan alle. Ahdistaa pitää korttipakkaa olkkarissa, esim aliasta pelatessa, koska pelottaa että ne levii lattialle. Tämmösiä ihan pieni asioita, jotka muuttuu valtaviksi mun pään sisällä.

Ja eilen kun oltiin A-serkun kanssa kahvilla, me oltiin terassilla istumassa. A:n piti korjata mun kaulanauha ku siin oli joku solmu. Mua ahdisti aivan vitusti että riipukset tippuu lautojen väliin. Se oli ihan kauheeta. Mut ei onneksi tippunu. 

Jätin yks ilta lääkkeet ottamatta. Mä epäilin/epäilen että nä pakkoajatukset (jotka on siis ihan kamalia) johtuu lääkkeistä. Jätin yhen illan väliin ja oli ihan hirvee olo. Sanoin polin H:lle. Se sano ettei lääkkeitä voi lopettaa yhtäkkii. Mut kun mä halusin kokeilla että auttaako se niihin ajatuksiin. Ei auttanu. Niitä ei saa pois. Joudun  koko loppu elämän kärsii niistä.

Yritän hakee psykoterapiaan. Laitoin viestin kolmelle terapeutille. Mut ne ei oo vastannu. Yhdeltä tuli automaattivastaus että on lomalla ja H sanoi että ne on varmaan kaikki lomalla ATM. Ni ei oo tullu vastauksia. 

Seuraava intervallijakso tulossa ens kuun lopussa. Ja niin on onhan mul ne 30v synttäritkin elokuun 10. pv.

Mut joo.. olis paljon asiaa mut en enää jaksa kirjoittaa..

huomen laivalle though

Intervallijaksolla. Kauhu-uni

Oon intervallijaksolla. Tuli hirveen paha olo. Johtuen ei viime vaan siitä edeltävän yön unesta. En haluu ajatella sitä. En haluu muistaa sitä enää. Haluun unohtaa sen! Ihan vitun sairas uni. Haluun sen pois mun aivoista. Ne flashbackit siitä uneszta on järkyttäviä. Miks en voi vaan unohtaa sitä. 

Mul tuli tosi voimakas ahdistus. Menin pyytää apua. Sain kylmäpakkauksen. Mut se ei auttanut. Itkin hysteerisesti ja sit ne kysy et haluunko lääkettä. En muista mitä siin tapahtu mut en sit jostain syystä saanukkaan tarvittavaa lääkettä. Sit istuin päiväsalis. Sanoin että tarvii viiltää. Mul oli semmonen tunne et suonissa virtas pahaa verta. Sanoin senkin ja sit yks nuori hoitaja sano että ei virtaa.. Ja juteltiin siin jotain, en oikeen muista mitä. Sit yks toinen, vanhempi hoitaja tuli siihen ja sano että mennään hakee tarvittavaa lääkettä. No mentiin ja sain serenasea ja truxalia. Sit olin menos omaan huoneeseen mut tää vanhempi hoitaja seuras mua ja sano että nyt pitää olla yhteisistilois. Olo siin sit helpotti ja meni ohi lopulta.

Mut oli kyl tosi järkky olo ja ajatukset. Onneks se meni ohi. 

Muuten menny tosi hyvin tääl. Kaikki on tyytyväisiä mun edistykseen :) Se on kiva kun ne sanoo, että vaikutan paljon paremmalta. Sen takii enemmän harmittaa noi huonot hetket ku en haluu et ne pettyy. Mut en mä semmosta voi miettii... 

Kiva ku kysyin tänäsistä verikokeista et onko ne tulokset tullu. Ni sit hoitaja luki et joo et leukkarit vähän korkeemmat ja sitä ja tätä ja niin. Sit kysyin paljonko hemoglobiini on ku mul on ollu vähän vaikee pitää sitä viitearvoissa. Ni sit se oli vaan et se on 155. Mä olin ihan et mitä hemmettiin. Kuukaus sitte oli 118. Et miten se on oikeen noin paljon noussu. Sanoin et voin varmaan lopettaa raudan syönnin. Sit se oli silleen et hups, luin vääriä tuloksia. Mä sanoin et: joo mä aattelinki et ei kuulosta mun tuloksilta. Se sano: olisit sanonu aikasemmin. :D No sit luki mun tulokset. Hemis sen 115. Et laskee vaan. Kohta taas satasen pintaan. Vaikka syön rautaa kolme tabletttia päivässä... Ihme juttu..

No joo. Tääl on ihan kivoi ihmsii. Sekä potilaina että hoitajina. Ja tietty paras lääkäri! 

Mut huomen taas fyssari ja sit kotiin. Saan kans injektion huomen tääl. Ja nään lääkärii-

Mul tehtiin lähete pään magneettikuvaan. Koska mul on ollu päänsärkyy, huimausta ja näköhäiriöitä. Pelottaa et mul on joku aivokasvain. :( Lääkäri, hoitajat ja äiti sano et tuskin on. Mut mua silti pelottaa se. 

Vois kattoo youtubee nyt. Mmmo!

Ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin.

 On tää ihan kauheeta. Mut tavallaan ei. Mut huomen pitäs mennä siivoomaan. Ku rakas tulee käymään. Se on ihanaa.

Oon kipee. En päässyt intervallijaksolle. Mut Mut..  Onneks sain puhelin ajan fyssarin kans. Sain vastauksia mun moniin kysymyksiin. 

Ja siis poli hoitaja H on ihana. Se vaan on paras. Sil on helppo jutella myös. Ja käytiin kirjastos. Meil vaan on aina niin kivaa.

Mut huomenna. Tai siis mitä? Nyt meni yli mun hilseen. En ymmärrä itteeni. Menee lujaa mutta ei hyvin. Kai. Mut rakastan mun ihanaa poikaystävää.

Onneks mul on ihana perhe. Etenkin make on ollu paljon tukena. Hieno mies. Syy siihen että en ole menettänyt toivoa miehiin. Onko toi lause nyt ihan järkevä? Kai tiiätte mitä tarkoitan.

Kiitos hei.

Mitä siis?

Juu. Ihan jees päivä takana. Vähän ehkä levoton olo. Mut mielummin näin ku semmonen kauhee ahdistus ja alavirittenyisyys. Näin mä pärjään! On hyvä olo. Fyssarillakin meni hyvin. Nyt olis vaan niin paljon energiaa ja ei voi enää tehä mitään ku pitää rupee nukkuu. Tai siis mitään kovaäänistä ei  saa tehä. Ku muut nukkuu. Onneks mul on oma huone! Tämä on oikeen luksusta. Katon big brother 24/7 koneel. Samalla ku kirjotan tätä. Voisin mennä ulos nyt. Mut ei enää pääse ku kello on 21:37. 

Vieläkö on villihevosiaaaaa? 

Vieläkö jossai mustalainen, tanssii ja laulaa mustalaisnainen.

Tai siis.. Mist toiki tuli 😂 voi luoja! Meniks ne sanat ees tolleen?

Tekis mieli laulaa!! Vittu! Hemmetti. Mitä tekis? 

Tänään yhes kohtaa ahdisti ku yks potilas rages. Tulin huoneeseen parkumaan. Mut se meni nopeesti ohi. Onneks!

Intervallii ja nukkumattomuutta

 Intervallijakso. Nukuin viime yönä 23-1.30 ja 6-8. Ei ihan huono. Ja en tarvi enempää.

Yksi ihana hoitaja, jonka oon tuntenu joku yli 10 vuotta, jää eläkkeelle. Mua harmittaa. Se on niin kiva. Mut joo. 

Eilinen lääkäritapaaminen tääl osastolla meni vähän oudosti. Mä en saanu kii ajatuksista ni puhuin varmaan vähän sekavia. Mut muuten meni hyvin. Kerroin kaikkii hyvii asioita mun elämästä. Ja Y oli tyytyväinen. 

Millon taraumaterapiaan?

 Intervallijaksolla taas. Tää päivä on menny levätessä. Näin toki lääkäri Y:tä. Lääkitystä kevennetään vielki. Ja puhuttiin traumaterapian alotuksesta. Ilmeisesti en saa kelalta tukea, koska oon pysyvällä eläkkellä, mut Y sano, että voi hakea terapiaa sairaanhoitopiiriltä. En tiiä, miten sen etenee, mut ilmeisesti kuitenki etenee.

Mul on tää mun uus kone mukana osastolla. Oon kirjotellu tekstejä. Nytkin yks teksti kesken. Kirjottaminen on ihanan terapeuttista. Tykkään tästä koneesta! Kiitos tukilinja!

Tääl osastol on yks vittumainen potilas. Onneks se lähtee pois huomenna. Sil on koko ajan jotain sanottavaa. Se ei siis oo ilkee niinku jotku on, mut se on vaan vittumainen ja ärsyttävä. Vähän rauhottuu täällä ilmapiiri ku se häipyy. Onnek se ei oo mun kaa samas huonees!

Syyskuu puolesvälis on verkostopalaveri. Siel jutellaan vissiin tukihenkilöstä ja kartotetaan kuntoutussuunnitelmaa. Sinne tulee mun lisäks äiti, sossu, aspan J, polin H ja ehkä mahdollisesti fyssari ku se oli se joka laitto asian vireille. En kyl tiiä tuleeko fyssari mut se olis ihanaa jos se tulis ku se on niin kiva. 

Pikkasen tekis mieli viitlää ku just tol ärsyttäväl potilaalla on kädes tuoreita viilto jälkiä. Se triggeröi. Mun piti aina pitää pitkähihasta ku mul oli tuoreita viiltojälkiä. Ja pidin kans. Oli sitten talvi tai kesä. Koska en halunnu et muil alkaa tekee mieli viiltää. Onneks mul on kumilanka. Sen napsuttelu ranteeseen auttaa hyvin. Se auttaa myös ahdistukseen.

Meil on porukoil järkyttävä riita pääl. Ja siis syy on ihan naurettava. En nyt jaksa avaa tähän sitä, mutta voin sanoa, että syyllinen on, kukapa muukaan kuin meidän ihana, rakastava, (lue: narsistinen) isä... Se vaan osaa olla niin naurettava. Toivottavasti tää tilanne menee pian ohi, niin ku yleensä aina on menny. 

Mut joo.. Jatkan ehkä tekstin kirjotteluu jos on inspiraatiota. Hyvää yötä!

En odota yötä

 Yöt ollu tosi raskaita taas. Heräilen 15 minuutin välein hikisenä ja ahdistuneena. Kauheita painajaisia. Nukuin yhteensä about 4 tuntia viime yönä. Mieluummin niin kuin että ei ollenkaan niinku su-ma yönä. Painajaiset on aikalailla samanlaisia ku aina. Ne on tosi ahdistavia. Mut päivällä on parempi olla. Tänäänki kotikäynnil pelattiin korttia aspan hoitaja J:n kanssa. Ja se oli kivaa.

Mun pitäis jossain kohtaa saada tukihenkilö. Pitäis uskaltaa sen kanssa tehä juttui kodin ulkopuolella. Mä haluaisin pystyä, mut se on vaikeeta. Pelottaa ja ahdistaa. Mut on mun pakko. Meninhän mä yksin bussil helsinkiin viime viikol. Eli mul on hyvät edellytykset. En oo menetetty tapaus.

Oon muuten huomannu että elämänlaatu on parantunut ku lopetin viiltelyn, vaikkakin mieliteot on yhä valtaisia. Nää triggeröi: veitset, sakset, lasinsirut, sheiverirt, terottimet.. jne. Ja eihän tommosia jokapäiväsiä asioita voi oikeen välttää. Ja siis pahin on ehdottomasti sheiverit. Mä en osta kotiin semmosia. Mul on semmonen ladyshave ni ei tarvi säilytellä sheivereitä kotona. Mut voin oikeesti paremmin ku pitkään aikaan. Jos nyt vaan pääsis sinne traumaterapiaan ni pääsis alottaa sen opiskelun. Haluun siis opiskella koulunkäyntiavustajaksi. Toivottavasti kykenen. 

Ens viikol on se intervallijakso. Ihana päästä fyssaril. Ne käynnit auttaa niin paljon! Ja fyssari on niin kiva. Ja mun mielestä vois taas vähentää lääkkeitä. Mul on yhä liikaa niitä. Mut jotenki kuitenki huolettaa se lääkkeiden vähentäminen. Varsinki nyt ku oon alottamassa sen traumaterapian. Nooh. Eiköhän kaikki mee kuitenkin lopulta hyvin.

Arpia ja uimista

 Mulla on arpia käsissä. Ne näyttää kauheilta. Mut mä käytän silti lyhythihaisia paitoja. Mä käyn silti uimassa. En yleensä varsinaisesti piilottele niitä. Mut en kyl todellakaan myöskään näyttele niitä. Semmosta mä en ymmärrä. Onko huomionhakua? Onko rehvastelua? En tiedä. Mut normaalia se ei ole. Mä häpeän mun käsiä. Mua harmittaa et en miettiny sillon mitään muuta ku sitä hetkeä.

Mä oon ajatellu että sit ku oon käyny traumaterapian ni opiskelen itseni koulunkäyntiavustajaksi. Se on joku vuoden kurssi. Mut arvet on iso ongelma. En mä voi mennä lasten eteen lyhythihasil paidoil. Siskonpojatki kyselee jo et mitä noi jäljet on.. ja ne on vasta 4- ja 6-vuotiaat. Et kyl lapset huomaa tommoset jutut. Ärsyttää ku oon ollut niin tyhmä.

Kävin tänään yhden jätkän kanssa hesessä. Meil on ollu juttuu joskus mut se ei sit edennyt mihinkään. Se tarjos mulle. Kysy viestil et mennäänkö vaan syömään vai mennäänkö me treffeille. Mä sanoin että ihan syömään vaan. En oo todellakaan yhtään kiinnostunu siitä. Oon ihastunut toiseen. Mut oli ihan kivaa.

Sain tukilinjalta 700e läppäriin. Meen huomenna äitin kans giganttiin kattoo et millaisen koneen sil saa. Kyl 700e jo ihan hyvän koneen saa. En mä tarvitse mitään pelikonetta. Ihan perus kone riittää.

Oon nukkunu taas tosi huonosti. Su-ma en yhtään ja ma-ti illalla pari tuntii ja aamusta jonku tunnin. Heräsin ku aspasta soitettiin aamusoitto. Mul on ens viikol taasen intervallijakso. Haluun stilnoctin takas. Jos vaikka taas toimis. En halu käyttää sitä mirtatsapiinia koska se ei auta ja tekee vaan huonon olon seuraaval päivälle. 

Mul on nyt kaks päivää särkenyt pää. Varmaan migreeniä. Sekin vielä vittu. Ihan ku en kärsis tarpeeks muutenki. 

Omiin aisteihin ei voi luottaa ja se on perseestä. Siks aina kysyn et kuuliko muut jonku äänen. Tai jotain et mikä ääni toi oli. Mut joskus osaan päätellä että joku ääni on harhaa. Esimerkiksi eilen ku oltiin äitin kans uimassa ni kuulin pitkän aikaa että joku lapsi huusi Sandraa, eli siis mun nimeä. Mä tajusin aika pian et se on harhaa. Se ei ollu pelottava eikä ahdistava ääni joten se oli helppo sivuuttaa. Eikä se niin kauheasti häirinnyt. 

Mut jotenki erityisesti siel uimahallil mua pelottaa et se mies tulee sinne. Kaikki miehet näyttää siltä. Aspan hoitaja J sano et se voi johtua siitä ku traumaterapia on alkamassa ni oon jollain tasolla jo alkanut käsittelemään sitä asiaa. Ja se sano myös et sekin voi vaikuttaa ku siel kuitenki ollaan vähemmissä pukeissa... en tiiä. Mut se on ärsyttävää.

Vois pikkufuckinghiljaa alkaa mennä koittaa nukkumista. Jos vaikka saisin nukuttuu tai jotain. Pääkin särkee. Vittu öitä!

Intervallijakso on a nut shell

Ei mun ees tarvinnu muistuttaa. Ne muisti injektion. Sanoin etten halua että muhun kosketaan. Hoitaja sano että se on nopeasti ohi. Suostuin ottamaan sen. Hyvä niin. Siitä on apua.

Sit maanantai iltana yks naispuolinen potilas tuli liian lähelle mua. Yritti kätellä. En halunnu et muhun kosketaan. Sit se laski sen käden mun käsivarren päälle. Mä sanoin: Älä koske muhun. Se lähti sit pois.

Sit kans fyssaril oli jotenki epätodellinen olo. En tuntenut omaa kosketusta iholla. Olin omissa maailmoissani. Mutta pääsin sieltä pois fyssarin avulla. Se on kyl niin kiva.

Tiistai meni aikalailla nukkuessa. En tehny oikeen mitään. En ees muista mitään koko päivästä. Olinkohan mä ees hereil ollenkaan. Ihan hämärän peitossa koko päivä.

Keskiviikkona näin lääkäriä. Se lupas auttaa mua löytämään traumaterapeutin. Mä siis oikeesti tykkään siitä lääkäristä. Se on valehtelematta paras lääkäri mitä mulla on koskaan ollut.

Sit näin viel fyssaria ennen kuin menin kotiin. Tehtiin turvapaikka harjoitus. Se on siis semmonen että pitää miettiä oma turvapaikka. Mitä näkee ja tuntee siellä, onko siellä muita ihmisiä, voi "kävellä" siellä ja kattoo ympärilleen. Mun turvapaikkaan änki koko ajan inhottavia ihmisiä. Sain ne aina hetkeksi hemmettiin mut ne palasivat aina. Sain kuitenkin lopulta ajatukset kuriin. Onneks.

Hemmetti ku venähti taas nukkumaan meno. Nyt rupeen nukkuu. Öitä. Huomen kotikäynti. Aspan hoitaja J tulee huomen. Se lupas nyppii mun kulmat. Toivottavasti pystyn antaa sen koskea muhun. 

Give me the reason why

Muistaks sä sen kivun lapsuudesta. Ku tuntu et koko maailma kaatuu päälle. Mikään ei auttanut. Oli vaan paha olla.

Oma syy.. Oon liian heikko. Nyt harjoittelen uudelleen elämisen taitoa. Pitää rikkoa kaikki ja aloittaa alusta. Koota uudelleen palat paikoilleen. Mutta tällä kertaa oikein. Ja pysyvästi.

Haluaisin uskoa että kaikki muuttuu vielä. En vaan ole varma uskonko..

Oon intervallijaksolla märys.

Vaikee päivä. Vaikea viikko takana. Toivon että saan avun täältä. Ainakin fyssari auttoi ku ahdisti.

Pitäisi mennä muistuttaa hoitajii et pitäs tänää saada injektio. Mut ku.... Emmä tiiä mikä on. Noni, ihan sama. En halu et ne koskettaa mua.

Sekavaa . Ajatukset käy kääntymässä päässä ja lähtevät pois. En saa niistä kiinni.

Pahoja juttuja. Todella. Ne ei välitä musta. Ihan niinku lapsena. Mut ei voi mitään. Elämä on. 

Sekoilut ja ihana fyssari

 Mä vihaan lukua kuusi. En voi esim. youtubessa tykätä videosta jos siinä on viimeisenä numero 5 eli silleen et siihen vaihtuisi kuutonen näkyville. Esimerkiksi jos on vaikka 355 tykkäystä videolla ni en voi klikata tykkää nappulaa vaikka haluisin. Ettei tuu 356. 

Ja sit toisaalta vaikka vihaisin jotain videoo ni mun on pakko klikata tykkää painiketta jos sil on sen verran tykkäyksiä että vika numero on kuusi. Eli esimerkiksi 156 ni pakko tykätä että tulee 157. 

Ku katon telkkuu ni volumen pitää olla parillinen luku. Pahimpia on varmaan 9 tai 1. Siis esimerkiksi 19. Se on tosi paha. En pysty keskittyy ohjelmaan jos tv volume on pariton. Onneksi jos kaukosäädin ei ole mun kädessä ni useimmat ihmiset suostuu kuitenkin säätää sen aina yhden asteen johonki suuntaan.

Sit mul on myös tullu semmonen pakkomielle et mun on pakko korjata jos joku kirjoittaa tai sanoo jotain väärin. Jos vaikka joku kirjoittaa viellä tai sielä. Ku ne on vielä ja siellä. Mua alkaa oikeesti ahdistaa jos en saa korjata niitä virheitä. Ja mä en nyt tarkoita typoja. Niitä nyt tulee kaikille. Mut jos tommosia karkeita virheitä tulee ni.. Mut välillä on pakko olla hiljaa. En rupee korjailee esim. hoitajia jos ne sanoo jotain väärin. Vaikka mieli tekis.

Mut joo..

Olin taas osastolla intervallijaksolla. Ma-ke. Oli aika rankka päivä eilinen. Se kipu nousi taas korkeelle ja oli vaikeeta keskittyä mihinkään. En ollu läsnä hetkessä. Sanoin että osaan lukee ajatuksia mut kukaan ei uskonut. Noh.. riittää että minä tiedän mikä on totuus. 

Näin ma ja ke fyssarii. Hän on ihan sika ihana ja ammattitaitoinen. Mä oon saanu häneltä niin paljon. Oon oppinut tuntemaan itteeni fyssarin avulla. Tiedostan tunteitani paremmin ja osaan paremmin käsitellä niitä. Ja hallitsen ahdistusta paremmin. Osaan melko hyvin päästä sietoikkunaani. Eli että ei ole yli- tai alivirittyny. Fyssari osaa kannustaa niin hyvin. 

Puhuttiin myös triggereistä. Fyssari sano että jotkut ihan pienetkin asiat voi laukasta esim trauma muistoja. Mä tunnistin heti et mitä se tarkotti. On paljon semmosia esim. sanoja ja ääniä jotka laukasee sen pahan olon. Kuten sana Raisio. Koska se alkaa kirjaimilla rais joka tuo mieleen raiskauksen. Ja se yleensä lamaannuttaa. Ja saatan kadota tilanteesta hetkeks jonnekin ihan muualle.

Pitäs vissiin alkaa nukkuu. Öitä 

Ei vai?

 Ei mua voi auttaa. Kukaan ei suojellut mua kun olin pieni. 

Nyt on tää tilanne. En tiiä oonko vaiko enkö. Mut tää on mun syytä. Pääkin särkee. 

Onneks ens viikolla on intervallijakso. Pääsee vähän lepäämään. 

They are laughing at you.

 Paska päivä. Fyssari ryhmässä oli ylimääräsiä ihmisiä. Ne nauro mulle ja mun piti lähtee hemmettiin sieltä. Oli paljon ääniä ja on vieläkin. 

Juttelin yhen hoitajan kanssa ja se sano että ne ihmiset oli mun harhoja. Siel ei ollu ketään ylimäärästä. Ja ku sanoin että ne tunkee ajatuksia mun päähän ni se hoitaja sano että on tärkeää ymmärtää että ne ei oo mun ajatuksia vaan harhojen tuottamia. Mä kyl luotan A:han. Kai...

Mult vähennettiin lääkkeitä taas. Leponexista 25mg pois ja serenasesta 1mg pois. Haluun leponexin kokonaan pois koska se aiheuttaa kuolan esityksen lisääntymistä ja se vaikeuttaa laulamista.

Huomenna pääsen taas pois täältä. Toivottavasti huomenna on parempi päivä... Tää on nimittäin ihan perseestä. 

Ai juu vai?!

 Kylläpä osaa taas ahdistaa.. oon osastol intervallijaksolla. Ja muka menee niin hyvin. Kuitenkin tää ahdistus on joka päiväistä. Hitto.. 

Mul siis on kaikki hyvin. Mut en tiiä. Jotenkin vaan on paha olla.. 

Mul on yksi pyyntö. Toivottavasti käy niin kuin toivon. Pliis! Mä pyydän. Jooko?

Tekis mieli viiltää. Mut en aio. Ku tulin tänne ni yks hoitaja oli silleen et noi sun tavarat pitää tarkistaa. Ja kysy et onko mul mitään terävää mukana. Sanoin että ei ole ja se sano että oot ennenkin sanonu että ei oo ja kuitenki oli. Mä sanoin että oon lopettanut viiltelyn yli vuosi sitte. Sit se käski näyttää kädet ja sano että onko siitä jo niin kauan. Sanoin että on ni se oli tosi tyytyväinen ja ylpee musta. Sit se sano että ei varmaan tarvii tavaroitakaan tarkistaa. Sano että luottaa muhun. Tuli hyvä mieli.

Päivä meni pikku ahdistuksen maustamana. Mut nyt ahdistaa kovin. Ja mahaa sattuu. Mul on pieni pelko yhdestä asiasta mut siitä ei puhuta. 

Vois kohta alkaa tsiigailee big brotherii. Se on hyvä sarja!

Itkettää, vaiks samalla ei..

 Tiiän. Kyl mäkin vihaan mua. Mut pitääks se näyttää noin selkeästi.. Mul on kylmä. Varpaat jäässä. Toivottavasti ei sada lunta huomenna. Tai räntää. 

Ens viikol on intervallijakso. Pääsee vähän lepäämään. Ei tarvii pariin päivään miettii oikeestaan mitään. Ruoatki tulee valmiina tarjottimella. Toivon että saan kivat huone kaverit. 

Huomen kotikäynti... kai? Vai pitääkö mun mennä aspatalolle jakaa lääkkeet? En mene. Ahdistaa jo valmiiks koko ajatus. En mene.. kui oon tämmönen luuseri joka ei pysty mihinkään. Harmittaa. Mut ei voi mitään. Mä oon tämmönen. Luuseri isolla ällällä. 

Tekee taas mieli viiltää. Ja siis miks ei? Mä oon niin paha ihminen että ansaitsen sen. Ja lisäksi se tuo hallinnan tunnetta. Ikävöin sitä. Verta, kipua. Sitä tunnetta ku viileä terä koskee ihoa. Vittu mä kaipaan sitä. Mut en voi. Koska lupasin äitille. 

Oikeesti. Tekis mieli vetää dosetillinen lääkkeitä. Ja nukkuu pois. En jaksa tätä enää. Ei tä tästä mihinkään muutu. Oon niin paha että joudun helvettiin joka tapauksessa. Joten miksen voi vaan nopeuttaa sitä tapahtumaa ja tappaa itteni. 

On vaikee selittää tätä tunnetta. Oon vaan niin epätoivonen. En pysty. En jaksa. Tappakaa Mut.

Mikä mua riivaa,

olenko vaan niin huono.

Eikä mua voi auttaa,

sais mut jo korjaa kuolo.

Liikaa paskaa pääs,

en enää kestä.

Yksin vaan mä jään,

ei jälkeekään elämästä.

Vittu ku vois vaan ampuu,

aivot pihalle päästä.

Jälkeenpäin ei voi katuu,

ei tuu enää hyvää tästä.

Miks mun piti syntyy...

Oh shoot

 Tää on paha, paha homma. Voi vittu. Miten täs kävi näin.. hemmetti. Toivon että tä ei oo sitä miltä se vaikuttaa. Vittu..

Mä juttelin tänään tästä opiskelijan kanssa. Oon siis osastol intervalli jaksol. Ihan vapaaehtosesti. Mä juttelin opiskelijan kanssa ja sen piti kertoo yhel hoitajal. Mut mä sanoin etten haluu jutella sen hoitajan kanssa tästä asiasta. Ni se ei tullu sit mul puhuu siit. Onneks.

Kerroin myös fyssari S:lle. Ja sain taas apua oloihin S:ltä. Hän on kyl niin ihana ihminen. 

Mut joo. Muuten menee ihan hyvin. Itseasiassa tosi hyvin. Oon energinen päiväl ja yöllä väsyttää. Ilman unilääkkeitä ja ennen kaikkea ilman bentsoi. Ja deprakine on nyt kokonaan poistettu. Pikkuhiljaa alkaa vähenee lääkkeet ja niiden haittavaikutukset. Ja en ees tarvii niit. 

Juteltiin just lääkärin kanssa että mä oon menny niin paljon eteenpäin. Siis monessa asiassa. Esim. puheesta saa selvää, käsiala on palautunut samannäköseks ku oli ennen, pystyn ajaa autoo... jne jne... Lääkäri sano että muistaa viime keväältä että mun puhe oli ihan sammaltavaa ja se sano että: se oli varmasti tosi ahdistavaa ku ei saanu itseään kuulluksi ku puhuminen oli niin vaikeeta. Ja se oli todellakin. Ahdistavaa siis. Onneks oon jo niin paljon päässy eteenpäin. Ja siis psyykkisestikin. En kauheen usein enää vajoo omiin maailmoihin. Harhamaailmoihin. Kyl ne välil vähän häiritsee. Mut nekin on jo hallinnassa joten kuten.

Mut joo. Toivotaan että se ei oo totta.