Omistusasunto indeed

Löysin terottimen. Irrotin terän siitä. Viiltelin. Flippasin ku niit haavoja yritettiin sitoa. Sain piikkin perseeseen ja päivystävä lääkäri tuli tsekkaa. Piti ommella. Sit lääkäri näki viikon vanhat haavat ja kauhisteli niitä kun niit ei oltu ommeltu.

Tsekkas ne ja käski laittaa rasvalapun. Niit ei löytyny tältä osastolta ni hoitaja kävi hakee akuutilt. Kun tuli takas niin sanoi: v oli siellä vuorossa ja käski sanoo terveisiä ja omistusasunto. Se sano et sandra ymmärtää mitä se tarkottaa. Mä hymyilin varovasti ja nyökkäsin. Ymmärrän. Ja tuntu todella hyvältä saada terveisiä v:ltä. Ainakaan se ei oo unohtanu mua ja meijän juttui.

Omistusasunnolla v tarkotti siis sitä kun kerran puhuttin et ei sais viillellä koska kroppa on kuin omistusasunto. Sun pitää vaalia sitä. Ethän sä sun kotiakaan tuhoa...

Mä haluan muistaa sen. Ihan tosi. Mut se on välillä hyvin hankalaa. Kun viiltely on ainoo keino vaimentaa ajatukset. Ne ajatukset joista haluisin jo päästä eroon.

En oo syöny mitään pariin päivään. En uskalla. En ees tiiä mitä pelkään mut tunnen sen sisällä että en voi syödä.

Mä oon muuten miettiny. On ehkä kuitenki parempi et mä oon tällä osastolla. Koska en ihan oikeesti haluu olla taakaks ja mä tiiän et v välittää liikaa ja sen on siks hankala olla. Olla ylipäätään ja olla ammattimainen. Ihmisiähän ne hoitajatkin vaan on. Ja nyt tää meni tälleen. Me oltiin liian läheisiä ja se rasitti v:tä liikaa. Ku se miettis mua myös vapaa ajalla. Kauheen narsistinen kirjotus mun osalta mut uskon että tä on totuus.

Btw mä oon päättäny etten tapa itteeeni. Haluan elää.

En elä enää kauaa

Hoitajat oli penkonu mun kamat sil aikaa ku olin päivystykses. Eivät löytäneet mun teriä. Tarkistin ne. Hyvä niin koska todennäkösesti joudun kuntsarille huomenna. Ja siellä päätän päiväni.

Menin päivystykseen yhen hoitajan kanssa. Me venattiin siel joku kolme tuntii. Sain siellä yhden temestan. Mua kohdeltiin siel tosi huonosti. Lääkäriki sano että: meillä on täällä ihan oikeesti sairaita potilaita. Ihan niinku mä olisin jotenki halunnu sinne tikattavaks... mut pakotettiin. En mä halunnu tikkejä. En tiiä kuinka monta tikkiä se laitto ku mun piti jostain syystä maata sen tikkauksen ajan. Mut vissiin aika monta. Siin on nyt side päällä..

Ei näin....

Jäin kiinni viiltelystä. Nyt matkal sairaalaan tikattavaks. Vittu

haluun pois

Paha olo. Löysin lasisen jutun. Rikoin sen. Viiltelin. Kolme tikkiä.

Sekosin. Halusin ulos. Sain kaks piikkii. Otin ne suht vapaaehtosest koska v laitto ne. Luotan v:hen. Nyt oon vierihoidossa kai.

En tiiä mitä tapahtuu. Oon kadoksissa. En ymmärrä enää mistään mitään. Paha olo

Ikävä normaaliuteen

Onpas taas ollu... Voin todellakin huonosti. Tekis niin pirusti mieli viiltää. Mul on kolme aika pahaa haavaa tältä ja viime viikolta. Menin sit kertomaan kuntoutuskodin omahoitajalle viiltelystä. T käski mua maanantaina asukasinfos näyttää haavat. Mä kieltäydyin koska tiesin et se olis pakottanu mut terveyskeskseen näyttää haavoi ja sitä en todellakaan aio tehdä... Siel varmaan olis passitettu osastolle ja en halu sinne. Ja vaikka ei olis passitettu ni en olis ees päässy menee sinne. Jonkin aikaa tässä en oo oikein minnekkään päässy menee. Tuntuu liian hankalalta. En oo kuorossakaan käyny. En vaan pysty. En ees tiiä et mistä se johtuu.. Mul on vaan ollu aloitekyvyttömyyttä. Oon kai vähän masentunu taas. Ei jaksa oikeen mitään ja tuntuu et ei oo tulevaisuutta. Koko ajan mielessä itsemurha ja viiltely.

Ja siis niin. Ne olis varmaan tikannu sen yhden haavan vaikka on kuuden tunnin sääntö. Mul on aikasemminki tommosii isompii haavoi tikattu kahenki päivän päästä. Ne vaan vähän avaa niit reunoi ja sit tikkaa. Mut ku ei...

Mä tiiän et osa syy tähän pahaan oloon on oikeesti vaan tää syksy. Ku on niin pimee ja kaikkee... Ainakin uskoisin niin.

Alotin syksyn alus SCIT ryhmän... kävin siellä kaksi kertaa. Sit se jäi. En pystyny en jaksanu en uskaltanu en halunnu jatkaa. En ees olis hyötyny siitä mitenkään ku ahdisti siel niin paljon että en pystyny keskittymään. Kuulin vaan häiritseviä harhaääniä ja ahdisti muutenki. Ei must oo tommoseen. Ei enää.. Ei oo pitkään aikaan ollu. Viimeks ehkä yläasteiäs pystyin olee ryhmässä ahdistumatta. Ja sekin oli vaan meijän luokan kanssa, joka oli siis ollu sama kolmosesta asti. Ja mä olin siis yläasteella tosi äänekäs ja näkyvä persoona mut sit ku piti luokan edessä puhua ni ahdisti ihan sikana ja en pystynykkään...

Laulaminen on aina ollu eri asia ja on yhä edelleen. Tääl kuntoutuskodissakin ku lauletaan karaokee ni mä oon koko ajan äänes. Mut jostain syystä en pysty laulaa ilman säestystä. Mut esim just karaoke on semmonen mitä rakastan. Tai ainakin rakastin. En oo sitäkään saanu tehtyy lähiaikoina. Ei vaan jaksa kiinnostaa.

Oon viimeaikoina nukkunu jotain 14-15h vuorokaudessa ja sen hereillä olo ajanki oon vaan maannu sohvalla ja yrittäny ees kattoo telkkuu et olis ees jotain sisältöö elämäs... Nyt jaksan sen verran et kirjotan tätä. Oon jonossa sekasin chattiin, Mul on niin paha olo. Kuntoutuskodin hoitaja T kehotti mua soittamaa näis tilanteis kriisipuhelimeen ku en halu häiritä mun perhettä, mut en mä halu jutella  jonku tuntemattoman ihmisen kanssa puhelimessa. Kirjottaminen on helpompaa. Siispä päätin mennä jonottaa sekasin chattiin. Viel 17 ennen mua. Mut koitan nyt odottaa ilman että alan viiltämään. Vaikka mieli tekis. Se on niin rauhottava tunne. Ja kun mulle sanotaan että se auttaa vaan hetkeksi ni joo se on totta, mut se hetki riittää... Sitä paitsi kun viiltää illalla ni se auttaa seuraavaan aamuun saakka, koska yleensä sit alkaa väsyttää jostain syystä ja sit vaan nukun. Et emmä tiiä auttaaks se puhuminen yhtään sen pidempään. Siin on tietty erona se et jos juttelee ni ei oo niit tulehdusriskejä ja muita jälkiseuraamuksia... Ja ehkä puhumalla voi avata jotain solmuja, en tiiä...

En muista millon viimeksi olin aidosti onnellinen.. joskus lapsena ehkä. En oo koskaan ollu täysin terve, ainakaan niin pitkään ku mä muistan. En ees tiiä mikä on normaali mut ikävöin sitä silti..

Mä lupaan, yet again

Paskaa... viiltelin eilen jalkaan. Piti viiltää ihan kevyesti. Silleen et tulee vaan pieni naarmu. Että sain oloo kevennettyy. Äänet huusi: "Viillä, viillä, viillä! Viillä nyt, oot ansainnu sen! Viillä! Ihan vähän edes.... viillä viillä viillä viillä" Sit mä viilsin. Ensin varovasti. Pinatanaarmuja. Pohkeeseen, kaulaan, ranteeseen ja vatsaan. Ihan vähän. Niitä ei ees melkeen enää näy. Mut se ei riittäny äänille. "Syvemmälle, nynnu, syvemmälle. Sä ansaitset sen! Oot niin huono ja paha ihminen! Viillä syvemmälle....jne jne" Sit mä vaan painoin kovempaa ja tuli viis syvää jälkeä, Ei yhtä syvii ku viimeks ja verta ei tullu niin paljon.

Tänään oli sit asukasinfo. Se meni multa kokonaan ohi ja lääkkeetki olis pitäny jakaa. Mut mä kuulin koko ajan häiritseviä ääniä. "Oot huono, oot paha, oot ruma, oot turha turha turha tyhmä tyhmä paha turha huono..................." Ja sit havahduin siihen että yks hoitaja oli siin mun lähel ja kysy, et saanko lääkkeet jaettuu, Se oli siis kuntoutuskodin hoitaja mut ei mun omahoitaja T, koska se on lomalla. Tää toinen hoitaja, olkoon nyt vaikka K, autto mua sit jakaa lääkkeet. Muut oli jo lähteny. Kerroin että on vaikee keskittyy äänien takia. Se sit joutus ihan kädestä pitäen auttamaan mua.

Sit kerroin että olin viillelly. Se oli virhe,, K kysy et tuliko syviä haavoja. Nostin lahjetta ja näytin ne. K huolestui pahasti. Se pakotti mut menee terveyskeskukseen. Mä ensin väitin vastaan varmaan puol tuntii. Sit se sano et se soittaa äitille. "Jos sä et pysty ite menemään ni mun tehtävä on varmistaa et joku vie sut" Mä suutuin ja sanoin, että äiti ei oo ees kotona. Se uhkas yhä soittaa. Mä sanoin: "Sul on vaitiolovelvollisuus. Jos sä soitat äitille ni mä otan yhteyttä potilasasiamieheen" K naurahti ja sano, että sil on ihan hyvä syy soittaa ja vois selittää sen kelle vaan. 

Se sit kysy et eikö oo ketään kaverii tai ketään kuka vois viiä mut terveyskeskukseen. Mä sanoin että ei oo ja se kysy, et entäs Make. Mä sit soitin Makelle ja se vei mut sinne. Kerroin sille mitä oli tapahtunu ja se oli vähän huolissaan. 

Ku pääsin TK:n iltapäivystykseen, menin luukulle ja kerroin asiani. Hoitaja kyseli mun voinnista ja mä valehtelin että voin ihan hyvin. Kerroin että en olis tullu jos mua ei olis pakotettu. Sanoin että riittää varmaan ku hoitaja vilkaisee haavoja, Menin odottelemaan vuoroani ja pian se tuliki. Menin hoitajan vastaanotolle ja se karro haavoja ja kyseli myös mun voinnista ja sanoin sillekkin että voin hyvin. Se sit sano että pitää pyytää lääkäriä kattomaan, josko ne pitää tikata, ku ovat niin auki. Lääkäri tuli pian ja sano heti että neljään haavaan pitää laittaa tikit. Se ensin puudutti ja sit sen piti vähän avata niitä haavoja et ne pysyis kiinni, Sit se tikkas ne. Sil tuli kesken puhelu ja se meni huoneeseensa puhumaan, Sil välil mä pyytelin anteeks et vien niitten aikaa näin tyhmäl jutul. Se oli tosi ihana. Sano: "Ei sun nyt tarvii anteeks pyydellä! Me ollaan täällä kaikkia varten. Älä siitä huoli!" Se kyseli taas kaikkee ja aloin taas kuulla ääniä. "Ota veitsi ja tapa toi hoitaja. Se on sua vastaan! Se vihaa sua!" Mä sanoin hljaa äänille, et: "Olkaa hiljaa! En aio tappaa hoitajaa, se on mukava!" 

Sit lääkäri palas ja tikkas loput haavat. Ens viikon pe on sit tikkien pois otto. Ennenku pääsin lähtee ni lääkäri kävi tsekkaamassa mun psyk puolen kirjauksia. Pelotti et joudun osastolle. Sit ku se tuli takas ni se kysy et onko äänet lisääntyny sitten viime osasto jakson. Mä sanoin että ei ole, vaikka en oo kyl varma onko se totta. Pääsin sit onneks lähtee ja Make haki mut ja toi kotiin. Make on ihanin ja paras pikkuveli koskaan! Se sano et jos mul tulee taas semmonen olo et pitää viiltää ni voin soittaa hänelle. Pyysi vielä lupaamaan sen. Ja mä lupasin.

Tikit

Njoo.. Kävin tänään siel tk:ssa. Lääkäri katto haavaa ja sano et se pitää tikata. Ihmetteli et miten ku siinähän on se, oliko se kuuden tunnin raja, et sen voi tikata. Lääkäri sano, että siitä pitää ottaa sitä kuivunutta kudosta pois et tulee verestävää kudosta, jotta se tarraa kiinni. Ekana se puudutti haavan ja sit semmosel teräväl veitsel alko rapsuttelee haavan reunoja. Mä vaan haaveilin siitä veitsestä. Sillä vois viiltää ihanasti. Sit se alko ompelee. Laitto 10 tikkiä.

Kaikki tää sattu vähän, mut mun keskittyminen oli jossain aivan muualla. Ne haluu tappaa sut! Ne haluu satuttaa sua! Menetin toimintakyvyn ja hoitajan piti kirjaimellisesti pukee mul sukka ja kenkä jalkaan. Sit se talutti mut toimenpidehuoneesta ulos. Menin siit sit kaupungille ja selvisin elossa.

Soitin kuntoutuskodinhoitaja T:lle kertoakseni että haavaan laitettiin tikit. T sano että ihan hyvä että on nyt hoidossa. Kysy onko siihen jotain hoito-ohjeita. Sanoin vaan että ei saa vuorokauteen kastaa ja että ens viikon perjantaina tikkien poisotto. Sit kerroin et ens viikon maanantaina pitää mennä vaihtaa siteet noihin toisiin haavoihin. "Ai niihin mitä sun omahoitaja on kattonu jo?" "Joo, niihin" "Okei, mut ei me jutella tästä tän enempää puhelimessa" se sano tylysti. Ihan ku olisin halunnu. Sit sovittiin et nähään huomenna ja sit lopetettiin puehelu.

T on kyl tosi kiva hoitaja, mut se on välil vähän tyly. Ja ottaa kaiken henkilökohtasesti. Se on niin nuoriki. Siis mun kannalta hyvä ku se on samoil sfääreil mut huono sille ku on niin kokematon. Välil säälittää se, ku se on yksin meijän hullujen kanssa, mut hyvin se on pärjänny!

Mul oli tänään MTC-ryhmä. Paikalla oli mun lisäks vaan yks ihminen. Meni vähän paremmin ku aikasemmat kerrat, mut ahdisti ja oli vähän ääniä. Selvisin.. Äiti tuli hakee mua ryhmästä koska bussit ei kulje syysloman takia. Kerroin äitille viiltelystä. Se oli rohkee veto, mut tein sen. Äiti ei alkanukkan raivoo vaan me juteltiin siitä ihan rauhassa. Yritän taas (tuhannetta kertaa) lopettaa. Tänään en ainakaan viillä.

Käveleminen sattuu jalan haavoihin tosi kovin.

TK käynnin ja ryhmän välis kävin hesessä syömässä. Näin siellä osaston hoitaja T:n (kaikkien nimet alkaa T:llä ja BTW täl osastonhoitajalla ja kuntoutukodinhoitajalla on viel täsmälleen sama nimi). Mut kumminki. Osastonhoitaja T on myös tosi kiva. Se hymyili mulle mut ei moikannu. Niil on varmaan semmonen sääntö etteivät saa moikata ennen ku potilas on moikannu. Mä sit lopuks kävelin sen ohi ja moikkasin. Se tervehti niin ilosesti. Jäi hyvä mieli. Ja tuli vähän ikävä niitä hyviä osasto hetkiä, joita on kyllä hyyyyyyyvin vähän....

Mut joo,,, ei mul sit muuta...