Intervallijaksolla. Kauhu-uni

Oon intervallijaksolla. Tuli hirveen paha olo. Johtuen ei viime vaan siitä edeltävän yön unesta. En haluu ajatella sitä. En haluu muistaa sitä enää. Haluun unohtaa sen! Ihan vitun sairas uni. Haluun sen pois mun aivoista. Ne flashbackit siitä uneszta on järkyttäviä. Miks en voi vaan unohtaa sitä. 

Mul tuli tosi voimakas ahdistus. Menin pyytää apua. Sain kylmäpakkauksen. Mut se ei auttanut. Itkin hysteerisesti ja sit ne kysy et haluunko lääkettä. En muista mitä siin tapahtu mut en sit jostain syystä saanukkaan tarvittavaa lääkettä. Sit istuin päiväsalis. Sanoin että tarvii viiltää. Mul oli semmonen tunne et suonissa virtas pahaa verta. Sanoin senkin ja sit yks nuori hoitaja sano että ei virtaa.. Ja juteltiin siin jotain, en oikeen muista mitä. Sit yks toinen, vanhempi hoitaja tuli siihen ja sano että mennään hakee tarvittavaa lääkettä. No mentiin ja sain serenasea ja truxalia. Sit olin menos omaan huoneeseen mut tää vanhempi hoitaja seuras mua ja sano että nyt pitää olla yhteisistilois. Olo siin sit helpotti ja meni ohi lopulta.

Mut oli kyl tosi järkky olo ja ajatukset. Onneks se meni ohi. 

Muuten menny tosi hyvin tääl. Kaikki on tyytyväisiä mun edistykseen :) Se on kiva kun ne sanoo, että vaikutan paljon paremmalta. Sen takii enemmän harmittaa noi huonot hetket ku en haluu et ne pettyy. Mut en mä semmosta voi miettii... 

Kiva ku kysyin tänäsistä verikokeista et onko ne tulokset tullu. Ni sit hoitaja luki et joo et leukkarit vähän korkeemmat ja sitä ja tätä ja niin. Sit kysyin paljonko hemoglobiini on ku mul on ollu vähän vaikee pitää sitä viitearvoissa. Ni sit se oli vaan et se on 155. Mä olin ihan et mitä hemmettiin. Kuukaus sitte oli 118. Et miten se on oikeen noin paljon noussu. Sanoin et voin varmaan lopettaa raudan syönnin. Sit se oli silleen et hups, luin vääriä tuloksia. Mä sanoin et: joo mä aattelinki et ei kuulosta mun tuloksilta. Se sano: olisit sanonu aikasemmin. :D No sit luki mun tulokset. Hemis sen 115. Et laskee vaan. Kohta taas satasen pintaan. Vaikka syön rautaa kolme tabletttia päivässä... Ihme juttu..

No joo. Tääl on ihan kivoi ihmsii. Sekä potilaina että hoitajina. Ja tietty paras lääkäri! 

Mut huomen taas fyssari ja sit kotiin. Saan kans injektion huomen tääl. Ja nään lääkärii-

Mul tehtiin lähete pään magneettikuvaan. Koska mul on ollu päänsärkyy, huimausta ja näköhäiriöitä. Pelottaa et mul on joku aivokasvain. :( Lääkäri, hoitajat ja äiti sano et tuskin on. Mut mua silti pelottaa se. 

Vois kattoo youtubee nyt. Mmmo!

M1

 Juu.. ei menny ihan suunnitelmien mukaisesti. Maanantain ja tiistain välisenä yönä olin yhteydessä osastolle. Kysyin apua mutta ei ne osannu auttaa mua. En oikeestaan tiiä mitä siinä tapahtui mut yhtäkkiä oli äänet voimakkaina. Sit kattelinkin jo juna-aikatauluja. En oikeen muista mitä kaikkea siin tapahtui mut en enää halunnu osastolle. Mulla on itsemurhakirje mun koneella. Kerroin osaston hoitajalle sen ja koneen salasanan että perhe saa lukee sen..

Sit joku jostain soitti ja jotain kysy että käyttäydynkö asiallisesti jos ambulanssi tulee mun luokse. Vastasin että Joo. Sit ne tuli ja mä avasin oven. En muista paljoa mut muistan että kieltäydyin lähtemästä niitten mukaan. Sit ne sano että jos en lähde ni ne soittaa poliisit paikalle. Sitä en halunnut joten lähdin niitten mukaan.

Matkasta en muista mitään mut sit oltiinki jo sairaalassa. Ja amppari tyypit lähti. Sit mä halusin lähtee pois. Olin harhainen. Yöhoitajat ei päästänyt mua vaikka olin periaatteessa vapaaehtoisesti siellä. Ku ei menty ilmeisesti päivystyksen kautta. Sit tuli päivystävä lääkäri paikalle ja määräs mut m1 sisään osastolle. 

Olin siel sit tänäseen saakka. Lyhyt keikka onneks. Ja tästä tietää vaan äiti ja make. Ja silleen saa pysyykkin. Sain tarvittaviin serenase 5mg ja ketipinor 50mg. Ne on nyt auttanut tosi hyvin.

Auttakaa

 Haluaisin ens yöksi osastolle. En pärjää. Mutta en halua tuottaa pettymystä kaikille. Ku nyt menee niin hyvin. Pakko pärjätä.

Mitä siis?

Juu. Ihan jees päivä takana. Vähän ehkä levoton olo. Mut mielummin näin ku semmonen kauhee ahdistus ja alavirittenyisyys. Näin mä pärjään! On hyvä olo. Fyssarillakin meni hyvin. Nyt olis vaan niin paljon energiaa ja ei voi enää tehä mitään ku pitää rupee nukkuu. Tai siis mitään kovaäänistä ei  saa tehä. Ku muut nukkuu. Onneks mul on oma huone! Tämä on oikeen luksusta. Katon big brother 24/7 koneel. Samalla ku kirjotan tätä. Voisin mennä ulos nyt. Mut ei enää pääse ku kello on 21:37. 

Vieläkö on villihevosiaaaaa? 

Vieläkö jossai mustalainen, tanssii ja laulaa mustalaisnainen.

Tai siis.. Mist toiki tuli 😂 voi luoja! Meniks ne sanat ees tolleen?

Tekis mieli laulaa!! Vittu! Hemmetti. Mitä tekis? 

Tänään yhes kohtaa ahdisti ku yks potilas rages. Tulin huoneeseen parkumaan. Mut se meni nopeesti ohi. Onneks!

Intervallii ja nukkumattomuutta

 Intervallijakso. Nukuin viime yönä 23-1.30 ja 6-8. Ei ihan huono. Ja en tarvi enempää.

Yksi ihana hoitaja, jonka oon tuntenu joku yli 10 vuotta, jää eläkkeelle. Mua harmittaa. Se on niin kiva. Mut joo. 

Eilinen lääkäritapaaminen tääl osastolla meni vähän oudosti. Mä en saanu kii ajatuksista ni puhuin varmaan vähän sekavia. Mut muuten meni hyvin. Kerroin kaikkii hyvii asioita mun elämästä. Ja Y oli tyytyväinen. 

Millon taraumaterapiaan?

 Intervallijaksolla taas. Tää päivä on menny levätessä. Näin toki lääkäri Y:tä. Lääkitystä kevennetään vielki. Ja puhuttiin traumaterapian alotuksesta. Ilmeisesti en saa kelalta tukea, koska oon pysyvällä eläkkellä, mut Y sano, että voi hakea terapiaa sairaanhoitopiiriltä. En tiiä, miten sen etenee, mut ilmeisesti kuitenki etenee.

Mul on tää mun uus kone mukana osastolla. Oon kirjotellu tekstejä. Nytkin yks teksti kesken. Kirjottaminen on ihanan terapeuttista. Tykkään tästä koneesta! Kiitos tukilinja!

Tääl osastol on yks vittumainen potilas. Onneks se lähtee pois huomenna. Sil on koko ajan jotain sanottavaa. Se ei siis oo ilkee niinku jotku on, mut se on vaan vittumainen ja ärsyttävä. Vähän rauhottuu täällä ilmapiiri ku se häipyy. Onnek se ei oo mun kaa samas huonees!

Syyskuu puolesvälis on verkostopalaveri. Siel jutellaan vissiin tukihenkilöstä ja kartotetaan kuntoutussuunnitelmaa. Sinne tulee mun lisäks äiti, sossu, aspan J, polin H ja ehkä mahdollisesti fyssari ku se oli se joka laitto asian vireille. En kyl tiiä tuleeko fyssari mut se olis ihanaa jos se tulis ku se on niin kiva. 

Pikkasen tekis mieli viitlää ku just tol ärsyttäväl potilaalla on kädes tuoreita viilto jälkiä. Se triggeröi. Mun piti aina pitää pitkähihasta ku mul oli tuoreita viiltojälkiä. Ja pidin kans. Oli sitten talvi tai kesä. Koska en halunnu et muil alkaa tekee mieli viiltää. Onneks mul on kumilanka. Sen napsuttelu ranteeseen auttaa hyvin. Se auttaa myös ahdistukseen.

Meil on porukoil järkyttävä riita pääl. Ja siis syy on ihan naurettava. En nyt jaksa avaa tähän sitä, mutta voin sanoa, että syyllinen on, kukapa muukaan kuin meidän ihana, rakastava, (lue: narsistinen) isä... Se vaan osaa olla niin naurettava. Toivottavasti tää tilanne menee pian ohi, niin ku yleensä aina on menny. 

Mut joo.. Jatkan ehkä tekstin kirjotteluu jos on inspiraatiota. Hyvää yötä!

En odota yötä

 Yöt ollu tosi raskaita taas. Heräilen 15 minuutin välein hikisenä ja ahdistuneena. Kauheita painajaisia. Nukuin yhteensä about 4 tuntia viime yönä. Mieluummin niin kuin että ei ollenkaan niinku su-ma yönä. Painajaiset on aikalailla samanlaisia ku aina. Ne on tosi ahdistavia. Mut päivällä on parempi olla. Tänäänki kotikäynnil pelattiin korttia aspan hoitaja J:n kanssa. Ja se oli kivaa.

Mun pitäis jossain kohtaa saada tukihenkilö. Pitäis uskaltaa sen kanssa tehä juttui kodin ulkopuolella. Mä haluaisin pystyä, mut se on vaikeeta. Pelottaa ja ahdistaa. Mut on mun pakko. Meninhän mä yksin bussil helsinkiin viime viikol. Eli mul on hyvät edellytykset. En oo menetetty tapaus.

Oon muuten huomannu että elämänlaatu on parantunut ku lopetin viiltelyn, vaikkakin mieliteot on yhä valtaisia. Nää triggeröi: veitset, sakset, lasinsirut, sheiverirt, terottimet.. jne. Ja eihän tommosia jokapäiväsiä asioita voi oikeen välttää. Ja siis pahin on ehdottomasti sheiverit. Mä en osta kotiin semmosia. Mul on semmonen ladyshave ni ei tarvi säilytellä sheivereitä kotona. Mut voin oikeesti paremmin ku pitkään aikaan. Jos nyt vaan pääsis sinne traumaterapiaan ni pääsis alottaa sen opiskelun. Haluun siis opiskella koulunkäyntiavustajaksi. Toivottavasti kykenen. 

Ens viikol on se intervallijakso. Ihana päästä fyssaril. Ne käynnit auttaa niin paljon! Ja fyssari on niin kiva. Ja mun mielestä vois taas vähentää lääkkeitä. Mul on yhä liikaa niitä. Mut jotenki kuitenki huolettaa se lääkkeiden vähentäminen. Varsinki nyt ku oon alottamassa sen traumaterapian. Nooh. Eiköhän kaikki mee kuitenkin lopulta hyvin.

Arpia ja uimista

 Mulla on arpia käsissä. Ne näyttää kauheilta. Mut mä käytän silti lyhythihaisia paitoja. Mä käyn silti uimassa. En yleensä varsinaisesti piilottele niitä. Mut en kyl todellakaan myöskään näyttele niitä. Semmosta mä en ymmärrä. Onko huomionhakua? Onko rehvastelua? En tiedä. Mut normaalia se ei ole. Mä häpeän mun käsiä. Mua harmittaa et en miettiny sillon mitään muuta ku sitä hetkeä.

Mä oon ajatellu että sit ku oon käyny traumaterapian ni opiskelen itseni koulunkäyntiavustajaksi. Se on joku vuoden kurssi. Mut arvet on iso ongelma. En mä voi mennä lasten eteen lyhythihasil paidoil. Siskonpojatki kyselee jo et mitä noi jäljet on.. ja ne on vasta 4- ja 6-vuotiaat. Et kyl lapset huomaa tommoset jutut. Ärsyttää ku oon ollut niin tyhmä.

Kävin tänään yhden jätkän kanssa hesessä. Meil on ollu juttuu joskus mut se ei sit edennyt mihinkään. Se tarjos mulle. Kysy viestil et mennäänkö vaan syömään vai mennäänkö me treffeille. Mä sanoin että ihan syömään vaan. En oo todellakaan yhtään kiinnostunu siitä. Oon ihastunut toiseen. Mut oli ihan kivaa.

Sain tukilinjalta 700e läppäriin. Meen huomenna äitin kans giganttiin kattoo et millaisen koneen sil saa. Kyl 700e jo ihan hyvän koneen saa. En mä tarvitse mitään pelikonetta. Ihan perus kone riittää.

Oon nukkunu taas tosi huonosti. Su-ma en yhtään ja ma-ti illalla pari tuntii ja aamusta jonku tunnin. Heräsin ku aspasta soitettiin aamusoitto. Mul on ens viikol taasen intervallijakso. Haluun stilnoctin takas. Jos vaikka taas toimis. En halu käyttää sitä mirtatsapiinia koska se ei auta ja tekee vaan huonon olon seuraaval päivälle. 

Mul on nyt kaks päivää särkenyt pää. Varmaan migreeniä. Sekin vielä vittu. Ihan ku en kärsis tarpeeks muutenki. 

Omiin aisteihin ei voi luottaa ja se on perseestä. Siks aina kysyn et kuuliko muut jonku äänen. Tai jotain et mikä ääni toi oli. Mut joskus osaan päätellä että joku ääni on harhaa. Esimerkiksi eilen ku oltiin äitin kans uimassa ni kuulin pitkän aikaa että joku lapsi huusi Sandraa, eli siis mun nimeä. Mä tajusin aika pian et se on harhaa. Se ei ollu pelottava eikä ahdistava ääni joten se oli helppo sivuuttaa. Eikä se niin kauheasti häirinnyt. 

Mut jotenki erityisesti siel uimahallil mua pelottaa et se mies tulee sinne. Kaikki miehet näyttää siltä. Aspan hoitaja J sano et se voi johtua siitä ku traumaterapia on alkamassa ni oon jollain tasolla jo alkanut käsittelemään sitä asiaa. Ja se sano myös et sekin voi vaikuttaa ku siel kuitenki ollaan vähemmissä pukeissa... en tiiä. Mut se on ärsyttävää.

Vois pikkufuckinghiljaa alkaa mennä koittaa nukkumista. Jos vaikka saisin nukuttuu tai jotain. Pääkin särkee. Vittu öitä!

Intervallijakso on a nut shell

Ei mun ees tarvinnu muistuttaa. Ne muisti injektion. Sanoin etten halua että muhun kosketaan. Hoitaja sano että se on nopeasti ohi. Suostuin ottamaan sen. Hyvä niin. Siitä on apua.

Sit maanantai iltana yks naispuolinen potilas tuli liian lähelle mua. Yritti kätellä. En halunnu et muhun kosketaan. Sit se laski sen käden mun käsivarren päälle. Mä sanoin: Älä koske muhun. Se lähti sit pois.

Sit kans fyssaril oli jotenki epätodellinen olo. En tuntenut omaa kosketusta iholla. Olin omissa maailmoissani. Mutta pääsin sieltä pois fyssarin avulla. Se on kyl niin kiva.

Tiistai meni aikalailla nukkuessa. En tehny oikeen mitään. En ees muista mitään koko päivästä. Olinkohan mä ees hereil ollenkaan. Ihan hämärän peitossa koko päivä.

Keskiviikkona näin lääkäriä. Se lupas auttaa mua löytämään traumaterapeutin. Mä siis oikeesti tykkään siitä lääkäristä. Se on valehtelematta paras lääkäri mitä mulla on koskaan ollut.

Sit näin viel fyssaria ennen kuin menin kotiin. Tehtiin turvapaikka harjoitus. Se on siis semmonen että pitää miettiä oma turvapaikka. Mitä näkee ja tuntee siellä, onko siellä muita ihmisiä, voi "kävellä" siellä ja kattoo ympärilleen. Mun turvapaikkaan änki koko ajan inhottavia ihmisiä. Sain ne aina hetkeksi hemmettiin mut ne palasivat aina. Sain kuitenkin lopulta ajatukset kuriin. Onneks.

Hemmetti ku venähti taas nukkumaan meno. Nyt rupeen nukkuu. Öitä. Huomen kotikäynti. Aspan hoitaja J tulee huomen. Se lupas nyppii mun kulmat. Toivottavasti pystyn antaa sen koskea muhun. 

Give me the reason why

Muistaks sä sen kivun lapsuudesta. Ku tuntu et koko maailma kaatuu päälle. Mikään ei auttanut. Oli vaan paha olla.

Oma syy.. Oon liian heikko. Nyt harjoittelen uudelleen elämisen taitoa. Pitää rikkoa kaikki ja aloittaa alusta. Koota uudelleen palat paikoilleen. Mutta tällä kertaa oikein. Ja pysyvästi.

Haluaisin uskoa että kaikki muuttuu vielä. En vaan ole varma uskonko..

Oon intervallijaksolla märys.

Vaikee päivä. Vaikea viikko takana. Toivon että saan avun täältä. Ainakin fyssari auttoi ku ahdisti.

Pitäisi mennä muistuttaa hoitajii et pitäs tänää saada injektio. Mut ku.... Emmä tiiä mikä on. Noni, ihan sama. En halu et ne koskettaa mua.

Sekavaa . Ajatukset käy kääntymässä päässä ja lähtevät pois. En saa niistä kiinni.

Pahoja juttuja. Todella. Ne ei välitä musta. Ihan niinku lapsena. Mut ei voi mitään. Elämä on. 

Selviinkö huomiseen?

 Soitin osastolle. Juttelin hetken hoitajan kanssa. Se auttoi hetkeksi. Nyt taas ihan hirvee olo. Tekis mieli viiltää. Mut en aio. Miks tän pitää olla tällaista taistelua. Joka ilta sama juttu. Ahdistaa niin että henki salpaantuu. En pysty olee.

Oltiin k-siskon kanssa isovanhemmil pe-su. Mua ahdisti siel koko ajan mut yritin esittää et kaikki on hyvin. Varsinkin illat hankalia. Mä vaan paruin illat ku ahdisti. Tarviin traumaterapiaa. Pian. 

Nyt oon yksin porukoil ku ne on reissussa. Tää ahdistus on ihan sietämätöntä. Vittu.

Onneks aspan hoitaja M tulee taas huomenna.

Pakko yrittää selvitä elos huomiseen. Tekis mieli vittu vetää kourllinen lääkkeitä. Nukahtaa ja ehkä ei koskaan herätä. Kunpa mulla olis voimii tappaa itteni. En vaan pysty siihen. Oon liian heikko. Ehkä huomenna. Ei mul oo enää mitään annettavana tälle maailmalle. Oon jo ylittäny parasta ennen merkinnän. On siis mun aika häipyä.

Vittu kun ahdistaa. Ne huutaa. Ne ei jätä mua koskaan rauhaan. Ne huutaa ja kun on pakko totella. Mun pään sisällä on kauhee taistelu. Oon paha ihminen. Tää tekstiki on aivan vitun sekava. En tiiä mitä tehdä. Olisko terän aika? Alhaalla on yks sheiveri. Se vaan paskaks ja ranteet auki.

Ei, ei ja ei. Mä taistelen. Onneks M tulee huomen. Sen täytyy auttaa mua! Se osaa! 

Paha olo.

 Se mies on täällä. Porukoitten kotona. Se haluaa tappaa mut. Viedä loppuun sen mitä se oli aloittanut yli kymmenen vuotta sitten. En oikeestaan tiiä pitäiskö mun uskoa siihen. Vai onko se harhaa. Ei se voi olla täällä. Ei millään. En kuullu oven käyvän. Eli onko tää harhaa?  Hitto ku ei voi luottaa omiin aisteihin. Pitäskö soittaa osastolle? Ehkä se vähän helpottais oloa. 

What to do? Tekis mieli viiltää. Kivun kautta pääsen takas todellisuuteen. En voi... En vaan voi. Soitan sairaalaan.

Sekoilut ja ihana fyssari

 Mä vihaan lukua kuusi. En voi esim. youtubessa tykätä videosta jos siinä on viimeisenä numero 5 eli silleen et siihen vaihtuisi kuutonen näkyville. Esimerkiksi jos on vaikka 355 tykkäystä videolla ni en voi klikata tykkää nappulaa vaikka haluisin. Ettei tuu 356. 

Ja sit toisaalta vaikka vihaisin jotain videoo ni mun on pakko klikata tykkää painiketta jos sil on sen verran tykkäyksiä että vika numero on kuusi. Eli esimerkiksi 156 ni pakko tykätä että tulee 157. 

Ku katon telkkuu ni volumen pitää olla parillinen luku. Pahimpia on varmaan 9 tai 1. Siis esimerkiksi 19. Se on tosi paha. En pysty keskittyy ohjelmaan jos tv volume on pariton. Onneksi jos kaukosäädin ei ole mun kädessä ni useimmat ihmiset suostuu kuitenkin säätää sen aina yhden asteen johonki suuntaan.

Sit mul on myös tullu semmonen pakkomielle et mun on pakko korjata jos joku kirjoittaa tai sanoo jotain väärin. Jos vaikka joku kirjoittaa viellä tai sielä. Ku ne on vielä ja siellä. Mua alkaa oikeesti ahdistaa jos en saa korjata niitä virheitä. Ja mä en nyt tarkoita typoja. Niitä nyt tulee kaikille. Mut jos tommosia karkeita virheitä tulee ni.. Mut välillä on pakko olla hiljaa. En rupee korjailee esim. hoitajia jos ne sanoo jotain väärin. Vaikka mieli tekis.

Mut joo..

Olin taas osastolla intervallijaksolla. Ma-ke. Oli aika rankka päivä eilinen. Se kipu nousi taas korkeelle ja oli vaikeeta keskittyä mihinkään. En ollu läsnä hetkessä. Sanoin että osaan lukee ajatuksia mut kukaan ei uskonut. Noh.. riittää että minä tiedän mikä on totuus. 

Näin ma ja ke fyssarii. Hän on ihan sika ihana ja ammattitaitoinen. Mä oon saanu häneltä niin paljon. Oon oppinut tuntemaan itteeni fyssarin avulla. Tiedostan tunteitani paremmin ja osaan paremmin käsitellä niitä. Ja hallitsen ahdistusta paremmin. Osaan melko hyvin päästä sietoikkunaani. Eli että ei ole yli- tai alivirittyny. Fyssari osaa kannustaa niin hyvin. 

Puhuttiin myös triggereistä. Fyssari sano että jotkut ihan pienetkin asiat voi laukasta esim trauma muistoja. Mä tunnistin heti et mitä se tarkotti. On paljon semmosia esim. sanoja ja ääniä jotka laukasee sen pahan olon. Kuten sana Raisio. Koska se alkaa kirjaimilla rais joka tuo mieleen raiskauksen. Ja se yleensä lamaannuttaa. Ja saatan kadota tilanteesta hetkeks jonnekin ihan muualle.

Pitäs vissiin alkaa nukkuu. Öitä 

What am I?

Mulla on yliluonnollisia voimia. Mä osaan lukee ajatuksia. Tänäänki oli sellasia tilanteita että luin siskojen ajatuksia. Esim tiesin mitä biisiä mun sisko tarkotti ku se vaan sano bändin nimen. Ja muitakin juttuja. Mul on vaan annettu semmonen kyky. Joskus mä mieluummin  haluisin että en pystyis lukee ajatuksia koska välillä ne ajatukset on niin ahdistavia että helpompi olis ku ne pysyisi vaan siel ajattelijan päässä.

Mä soitin osastolle joku puol tuntia sitten. Löin luurit koska en saanu selvää kuka siel puhelimes vastas. Puhelimen välityksellä en pysty lukee ajatuksia. Siin pitää olla lähellä sitä henkilöö. Se tapahtuu silleen telepaattisesti. Samal taval ku miten se kusipää tekee sitä kipuu mulle. 

Nii siis soitin koska ahdistaa. Tosi kovin. Tekis mieli viiltää. Tuol olis shaveri. Ihan lähellä. Mitä teen? Mä en tiiä.

Mä sanon asioita joita mä tiiän sen haluavan kuulla. Ja tiiän sen koska osaan sujuvasti lukee ihmisten ajatuksia. Mä taas en oo ihminen. Mikä mä oon? Mikä vittu mä oon? Oonko joku avaruusolio. Jos sä tiiät mikä mä oon ni kerro mulle. Ja kerro myös että osaatko säkin lukee ajatuksia. Ootko säkin jotain muuta ku ihminen? 

They are laughing at you.

 Paska päivä. Fyssari ryhmässä oli ylimääräsiä ihmisiä. Ne nauro mulle ja mun piti lähtee hemmettiin sieltä. Oli paljon ääniä ja on vieläkin. 

Juttelin yhen hoitajan kanssa ja se sano että ne ihmiset oli mun harhoja. Siel ei ollu ketään ylimäärästä. Ja ku sanoin että ne tunkee ajatuksia mun päähän ni se hoitaja sano että on tärkeää ymmärtää että ne ei oo mun ajatuksia vaan harhojen tuottamia. Mä kyl luotan A:han. Kai...

Mult vähennettiin lääkkeitä taas. Leponexista 25mg pois ja serenasesta 1mg pois. Haluun leponexin kokonaan pois koska se aiheuttaa kuolan esityksen lisääntymistä ja se vaikeuttaa laulamista.

Huomenna pääsen taas pois täältä. Toivottavasti huomenna on parempi päivä... Tää on nimittäin ihan perseestä. 

Ai juu vai?!

 Kylläpä osaa taas ahdistaa.. oon osastol intervallijaksolla. Ja muka menee niin hyvin. Kuitenkin tää ahdistus on joka päiväistä. Hitto.. 

Mul siis on kaikki hyvin. Mut en tiiä. Jotenkin vaan on paha olla.. 

Mul on yksi pyyntö. Toivottavasti käy niin kuin toivon. Pliis! Mä pyydän. Jooko?

Tekis mieli viiltää. Mut en aio. Ku tulin tänne ni yks hoitaja oli silleen et noi sun tavarat pitää tarkistaa. Ja kysy et onko mul mitään terävää mukana. Sanoin että ei ole ja se sano että oot ennenkin sanonu että ei oo ja kuitenki oli. Mä sanoin että oon lopettanut viiltelyn yli vuosi sitte. Sit se käski näyttää kädet ja sano että onko siitä jo niin kauan. Sanoin että on ni se oli tosi tyytyväinen ja ylpee musta. Sit se sano että ei varmaan tarvii tavaroitakaan tarkistaa. Sano että luottaa muhun. Tuli hyvä mieli.

Päivä meni pikku ahdistuksen maustamana. Mut nyt ahdistaa kovin. Ja mahaa sattuu. Mul on pieni pelko yhdestä asiasta mut siitä ei puhuta. 

Vois kohta alkaa tsiigailee big brotherii. Se on hyvä sarja!

Itkettää, vaiks samalla ei..

 Tiiän. Kyl mäkin vihaan mua. Mut pitääks se näyttää noin selkeästi.. Mul on kylmä. Varpaat jäässä. Toivottavasti ei sada lunta huomenna. Tai räntää. 

Ens viikol on intervallijakso. Pääsee vähän lepäämään. Ei tarvii pariin päivään miettii oikeestaan mitään. Ruoatki tulee valmiina tarjottimella. Toivon että saan kivat huone kaverit. 

Huomen kotikäynti... kai? Vai pitääkö mun mennä aspatalolle jakaa lääkkeet? En mene. Ahdistaa jo valmiiks koko ajatus. En mene.. kui oon tämmönen luuseri joka ei pysty mihinkään. Harmittaa. Mut ei voi mitään. Mä oon tämmönen. Luuseri isolla ällällä. 

Tekee taas mieli viiltää. Ja siis miks ei? Mä oon niin paha ihminen että ansaitsen sen. Ja lisäksi se tuo hallinnan tunnetta. Ikävöin sitä. Verta, kipua. Sitä tunnetta ku viileä terä koskee ihoa. Vittu mä kaipaan sitä. Mut en voi. Koska lupasin äitille. 

Oikeesti. Tekis mieli vetää dosetillinen lääkkeitä. Ja nukkuu pois. En jaksa tätä enää. Ei tä tästä mihinkään muutu. Oon niin paha että joudun helvettiin joka tapauksessa. Joten miksen voi vaan nopeuttaa sitä tapahtumaa ja tappaa itteni. 

On vaikee selittää tätä tunnetta. Oon vaan niin epätoivonen. En pysty. En jaksa. Tappakaa Mut.

Mikä mua riivaa,

olenko vaan niin huono.

Eikä mua voi auttaa,

sais mut jo korjaa kuolo.

Liikaa paskaa pääs,

en enää kestä.

Yksin vaan mä jään,

ei jälkeekään elämästä.

Vittu ku vois vaan ampuu,

aivot pihalle päästä.

Jälkeenpäin ei voi katuu,

ei tuu enää hyvää tästä.

Miks mun piti syntyy...

Koulumuistoja

 Mä oon aina ollu oman tien kulkija. Ei mua oo koskaan kiinnostanut et mitä muut musta ajattelee. Oon tehny semmosia asioita joita haluun, sillä tavalla ku haluun. 

Mä rakastin koulua. Läksyt, uuden oppiminen, kaverit. Mä pärjäsin koulussa hyvin. Matikka, enkku ja musa oli kymppejä. Ja ruotsiki jossain kohtaa. Oikeestaan ala-asteella aineet oli liian helppoja. Olin välillä turhautunut kun osasin jo opiskeltavat asiat. Mä sanoin kerran ekaluokkalaisena: "nä on vammasten tehteviä" ku oli liian helppoja. Mä laskinkin ekaluokalla nelosten tehtäviä matikassa. Ja ku olin nelosella, tein M-siskon matikan läksyt. M oli sillon seiskalla. Eli potenssilaskuja. Että mä rakastin läksyjä. Muistan ku mulla oli tapana tehä tehtäväkirjoja eteenpäin. Semmosia joita ei oltu vielä opetettu. Kerran ku meijän piti tokaluokalla lukee kirja ni opettaja sano: "Sä et saa Sandra ottaa kirjaa kotiin ollenkaan ku sä kuitenki luet pidemmälle ku mitä te saatte läksyksi." 

Mulle pitikin aina hommailla lisätehtäviä. Olin aina tehnyt tehtävät ennen muita. Muistan ku aina ku meil oli yläasteella ruotsin koe ni sain tehtyy ajoissa kokeen ni kirjoitin kokeen kääntöpuolelle aina "boring". Sit kerran opettaja tuli kysyy multa että onko mulla tylsää, ja että onko tehtävät liian helppoja. Sanoin että juu ja sainkin sitten vaativampia tehtäviä. 

Yläasteella kerran enkusta tuli läksyksi kirjoittaa semmonen ennustajan ennustus teksti. Mä ja yks A ei oltu sil seuraavalla tunnilla jossa opettaja ilmeisesti luki kaikkien vastaukset. Sit siit seuraavana tuntina opettaja halus lukea mun ja A:n tekstit. Se aloitti mun tekstillä. Luki sen ja oli otettu. En ees tiiä miks. Sit se silmäili A:n tekstiä ja sano ettei aio lukee A:n tekstiä ääneen. Mä sanoin että se on epäreilua et mun teksti luettiin koko luokan edessä ja A:n tekstiä ei. Sit opettaja sanoi että: "Mun mielestä on epäreilua että jotkut osaa kirjoittaa tekstei ja toiset ei." Se olo aika noloa.

Itseasiassa kun mä olin kasiluokalla, mut siirrettiin toiseen luokkaan opiskelee enkkua sen takia ku häiriköin. Se alko silleen että opettaja joutui joka tunti käskemään mua olemaan hiljaa ja rauhottua ku olin niin äänekäs. Sit mut siirrettiin toiseen paikkaan istumaan että en oo kavereitten vieressä. Sit siin alko käydä vähän silleen että opettaja joutui usein laittamaan mut käytävälle opiskelemaan. Kerran enkun tunti oli alkamassa ja astuin luokkaan sisään. Opettaja sanoi: "Sandra, mä en jaksa kattoa sua tänään. Mee käytävälle". Ja siis mä en todellakaan syytä sitä opettajaa. Olin aivan vitun rasittava. Sit siin kävikin niin että mut siirrettiin pysyvästi yhteen ysiluokkaan opiskelemaan. 

Ja siis mul on semmonenki muisto yläasteelta ku olin osastolla sen pari kuukautta. Kävin sairaalakoulua. Ne opettajat oli ihan surkeita. Tein yhen matikan kokeen siel josta sain kympin. Ja siis laskin ylioppilaskokeen tehtäviä ja ihan sikana ekstra tehtäviä. Sit kun palasin omaan kouluun ni sain matikasta todistukseen ysin. Mä menin sit kysyy opettajalta et miksi en saanu kymppiä. Se sano että: "Ei ollu tuntinäyttöä" just joo. Hankala antaa tuntinäyttöö ku en oo paikalla..

Muistan ku olin joku neljännel tai viidennel ni hengailin yhen M:n kanssa. Mun porukat oli oikeesti kieltänyt mua olemasta sen kanssa mut mua ei juurikaan kiinnostanut niitten kiellot. Me oltiin kyl välil huonoo seuraa toisillemme. Mut M oli vaan niin ihana. M:llä meni koulu heikosti. Etenkin englanti. Kerran me mentiin sit tekee enkunkoe auditorioon. M istu mun vieressä. Mä tein eka sivun ja käänsin sen siihen tyhjäl pöydäl joka oli mun ja M:n välissä. M kopio mun vastaukset. Siis mä annoin sen kopsata. Siitä kokeesta M sai jonku yksin. Se oli niin ihanan ylpee itsestään. Sen jälkeen M alko lukemaan enkun kokeisiin. Ja sai seuraavasta kokeesta jonku kasin. Oli ilo olla buustaamassa opiskeluintoa. 

No mut joo. Vähän koulumuistoja. Nä on hyviä asioita joita mun elämässä on ollut. Ei oo enää.

Oh shoot

 Tää on paha, paha homma. Voi vittu. Miten täs kävi näin.. hemmetti. Toivon että tä ei oo sitä miltä se vaikuttaa. Vittu..

Mä juttelin tänään tästä opiskelijan kanssa. Oon siis osastol intervalli jaksol. Ihan vapaaehtosesti. Mä juttelin opiskelijan kanssa ja sen piti kertoo yhel hoitajal. Mut mä sanoin etten haluu jutella sen hoitajan kanssa tästä asiasta. Ni se ei tullu sit mul puhuu siit. Onneks.

Kerroin myös fyssari S:lle. Ja sain taas apua oloihin S:ltä. Hän on kyl niin ihana ihminen. 

Mut joo. Muuten menee ihan hyvin. Itseasiassa tosi hyvin. Oon energinen päiväl ja yöllä väsyttää. Ilman unilääkkeitä ja ennen kaikkea ilman bentsoi. Ja deprakine on nyt kokonaan poistettu. Pikkuhiljaa alkaa vähenee lääkkeet ja niiden haittavaikutukset. Ja en ees tarvii niit. 

Juteltiin just lääkärin kanssa että mä oon menny niin paljon eteenpäin. Siis monessa asiassa. Esim. puheesta saa selvää, käsiala on palautunut samannäköseks ku oli ennen, pystyn ajaa autoo... jne jne... Lääkäri sano että muistaa viime keväältä että mun puhe oli ihan sammaltavaa ja se sano että: se oli varmasti tosi ahdistavaa ku ei saanu itseään kuulluksi ku puhuminen oli niin vaikeeta. Ja se oli todellakin. Ahdistavaa siis. Onneks oon jo niin paljon päässy eteenpäin. Ja siis psyykkisestikin. En kauheen usein enää vajoo omiin maailmoihin. Harhamaailmoihin. Kyl ne välil vähän häiritsee. Mut nekin on jo hallinnassa joten kuten.

Mut joo. Toivotaan että se ei oo totta. 

Unettomuus vaivaa taas...

 Mä soitin sillon 4.3 yöllä osastolle. Siel oli toises pääs yks ihana hoitaja L. Miespuolinen. Me juteltiin hetki ja olo parani huomattavasti. 

Kerroin seuraavana päivänä äitille et olin soittanu osastolle ja jutellu L:n kanssa. Äiti oli ilonen  että pystyin puhuu mieshoitajan kanssa. Mut siis L on yks parhaista hoitajista. Se on niin rento. Ja tää on siis sama joka sillon tilas mulle sen poliisin josta kerroin aiemmassa postauksessa. Mä sanoin L:lle että mua harmittaa se tapaus ni L sano että se ei kanna kaunaa siitä. Mul tuli hyvä olo.

Oon taas nukkunu huonosti. Max tuntii yös. Saa nähä miten ens yö menee. 

Mut öitä!